Oma tarinani uupumuksesta

Pohdin todella pitkään tämän aiheen avaamista blogin puolella. Useita kuukausia. Vaikka noin yleisesti olenkin blogissani varsin avoin, niin ymmärrettävästi olen kokenut esimerkiksi terveyteeni liittyvät asiat kovin yksityisinä. Pakko myöntää, että olen avannut seuraavaa aihetta ystävistänikin vain muutamille. Olen tyyppi, joka ei jaksa vaivata muita omilla asioillaan, ellei joku aihe nyt sattumalta tupsahda esille. Jossain postauksessa sivusinkin kevään ja kesän terveyshuolia, joiden ohessa on ollut kesän aikana kaikenlaista muutakin harmia ja huolta. Tuntuu jotenkin, että kaikki ikävä ja kurja kasaantuu elämään aina samaan aikaan ja välillä onkin miettinyt, että miksi juuri minulle käy ikäviä asioita. Blogin kautta heijastuu elämä tietynlaisen filtterin läpi ja tokihan sitä yleensä mielellään keskittyy jutustelemaan niistä kivoista asioista ja yleisestä kevyestä hömpästä; kauneusjutusta, vaatteista, matkailusta. Aiheista, joihin on helppo uppoutua arjen keskellä ja irtautua vähän mielessä pyörivistä asioista.

Itselleni kulunut vuosi on ollut jotenkin äärimmäisen rankka. Vaikka vauvavuosi noin yleisesti melko pitkälle oli huomattavasti helpompi kuin mitä olin ikinä osannutkaan ajatella, alkoi viime syksyn jälkeen ja viimeistään keväällä vuoden valvomisen ja kotona kyhnyttämisen jälkeen olla ilmassa selviä merkkejä väsymisestä. Aloin aivan yhtäkkiä olla yhtäkkiä aivan poikki ja jotenkin ollessani sen vajaat pari viikkoa pojan ja koirien kanssa yksin kotona T:n ulkomaan matkan ajan, aloin jotenkin aivan yhtäkkiä uupua aivan todenteolla. Koko homma lähti siitä, taidattekin muistaa viime vuodenvaihteen kun epäilin oireiden perusteella kilpirauhasen vajaatoimintaa. Fiilis oli muuten hyvä, mutta ajoittainen uupumus vaivasi ja alkoi pikkuhiljaa vain pahentua. Sitten toivat kiukkukaudet, hampaiden tulo ja kuukausien valvominen perään oman lisämausteensa arkeen. Siihen vielä päälle pieni stressi työhönpaluusta ja muutenkin epäselvät työkuviot sen suhteen, että palaanko vanhaan työpaikkaani vai otanko ja repäisenkö. Lähipiirissäni on vuoden aikana ollut myös muita terveyshuolia ja vastoinkäymisiä, jotka ovat öisin pitäneet öisin hereillä, joten sanomattakin selvää, että liika on liikaa.

idnostokuvaOlen luonteeltani semmoinen, että yritän viimeiseen asti pärjätä, koska häpeän luovuttamisen fiilistä. Sitä, että joutuu myöntämään itselleen, että on väsynyt, eikä nyt enää yksinkertaisesti yksin jaksa tätä arjen pyöritystä. Toki T on kokoajan ollut tukenani, mutta keväällä oltiin tultu siihen pisteeseen, jossa päivittäiset kotihommatkin alkoivat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä. Blogiinkin oli todella hankala saada järkevää tekstiä aikaan, eikä ajatus tuntunut muutenkaan kulkevan entiseen tapaan. Vielä talvella kun olin niin into piukassa tuumannut, että voisin heittämällä olla vielä vuoden kotona, koska kaikki on niin helppoa, ihanaa ja mukavaa kotimammaillessa. Pikkuhiljaa aloin kokea ajoittain epätoivon hetkiä, jolloin vain itkin lattialla ja tuntui siltä, että maailma kaatuu päälle. Aloin käydä itseni kanssa keskustelua siitä, että minulla on elämässä kaikki mitä ikinä olen toivonut. Parisuhde, maailman rakkain terve poikalapsi, kaksi ihanaa hauvaa, viihtyisä koti, olen fyysisesti terve, päässyt näkemään maailmaa, vakituinen pitkäaikainen työpaikka, lukuisia ystäviä. Asioita, jotka eivät todella ole itsestäänselviä ja joista moni voi vain haaveilla. Ja silti tunsin itseni onnettomaksi. Ekaa kertaa ikinä alkoi hiipiä mieleen ihan oikeita ajatuksia, etten enää pysty pitämään kaikkia lankoja käsissäni.

Kevät eteni. Olin jatkuvasti todella huonolla tuulella ja sosiaaliset tilanteet alkoivat ahdistaa. En yksinkertaisesti keksinyt ihmisten kanssa juteltavaa, vaikka olinkin ennen ollut sosiaalinen höpöttelijä. Jossain vaiheessa tuli kuvioihin myös fyysisiä oireita, luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen ja kuolevani kun sydän tuntui hakkaavan yhtäkkiä rinnasta ulos. En saanut kunnolla henkeä ja jouduin jatkuvasti haukkomaan happea. Välillä oli vaikea jaksaa jopa kävelylenkillä. Julkisilla paikoilla ja kaupungilla olo ahdisti, varsinkin pojan kanssa. Pelkäsin jatkuvasti, että kohta tapahtuu jotain pahaa ja tulee vähintään maailmanloppu. Pian selvisi, että kärsin paniikkikohtauksista. Jotenkin en ollut kaikessa härdellissä edes voinut kuvitella, että henkinen oire voisi ilmetä noin fyysisenä, luulin siis oikeasti välillä olevani kuolemansairas. Googlettelin ties mitä vakavia sairauksia. Alkukesästä sain vihdoin raahattua itseni lääkäriin ja siitä se sitten lähti. Ja voin kertoa, että tuo lääkäriin hakeutuminen oli aikamoisen pitkän ponnistelun tulos. Minulla todettiin masennusta ja ahdistusta, jotka oireilivat juurikin unihäiriöinä, ahdistuksena ja paniikkikohtauksina. Tilanne lähti paranemaan nopeasti Tommin jäätyä kotiin hoitovapaalle ja pelkkä univelkojen kuittaaminen teki jo paljon. Tämä oli itseasiassa syy siihen, miksen vielä alkukesästä palannut töihin. Koin, että vaikka työ olisi varmasti myös tehnyt hyvää, olisi se omalla kohdallani ollut tuossa vaiheessa enemmänkin voimavaroja riistävä tekijä kuin energiaa tuova elementti.

Lääkäri suositteli minulle jotain pientä irtiottoa arjesta, jonka tuloksena sitten lähdin ystäväni kanssa kolmeksi yöksi sinne Kroatiaan sen jälkeen kun olimme saaneet imetyksen lopetettua. Kyllä, ilman lasta! En jaksanut ottaa aihetta edes esille täällä, koska pelkäsin haloota asian suhteen. Tiedän kyllä ne kaikki ”yksi yö erossa per ikävuosi”-suositukset, mutta toisaalta poika jäi kuitenkin isänsä kanssa tuon ajaksi. Ja no, toki tämän asian suhteen koimme, että hyötyaste hermolomani suhteen oli suurempi kuin mahdollinen haitta siitä, että olen kolme päivää erossa taaperosta. Jo tuommoinen lyhyt lepoloma teki ihmeitä. Ja toisaalta, ovathan avioeroperheidenkin lapset vuorotellen vanhemmistaan erossa esimerkiksi viikonlopun ajan. En olisi valmis jättämään poikaa yhtä yötä kauemmaksi kenenkään ”vieraan” hoitoon, mutta mielestäni on eri asia silloin kun lasta hoitaa jompi kumpi vanhemmista. Meidän perheessämme koemme, että kumpikin meistä on yhdenvertainen hoitaja pojalle.

Omalla kohdallani koko tämä tilanne johtui varmaankin jonkinlaisesta tylsitymisestä, yhdistettynä pitkään jatkuneisiin huonoihin uniin ja kasaantuneisiin muihin huoliin. Unohtamatta imetystä ja alitajuntaista ajatusta siitä, että olet tavallaan sidottu lapseen 24/7. Tilanne on muutamassa kuukaudessa korjaantunut huomattavasti. Pakko kai sitä on todeta, ettei kaikkia ole luotu kotimammoiksi. Itse kaipaan tiettyjä haasteita arkeen, sosiaalisia kontakteja ja myös sitä aikuisten tekemistä, vaikka tämä vuosi onkin ollut pikkuisen kanssa aivan ihana, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Kotihommat ja pyykkien pyöritys päivästä toiseen ei vain ole minun juttuni. Kontrollifriikin luonteelle voi olla kova paikka tottua siihen, ettei lapsiperheen koti välttämättä aina ole se siisti huusholli, jossa lelut pysyvät ojennuksessa kun ne kertaalleen järjestelee ja no, tiedättehän. Olen ennen kokenut todella ahdistavana, jossen pysty hallitsemaan ja pitämään järjestyksessä asioita. Nyt olen tosin pakostikin joutunut opettelemaan rennompaan ajattelumalliin, ettei se nyt ole niin vakavaa  vaikkei kaikki aina olisikaan niin järjestyksessä. Eipä se ole niin vakavaa!

Sitten mietin, että miksi ylinpäänsä koin häpeän tunteita uupumukseni suhteen? Ehkäpä juuri siksi, että harva oikeasti uskaltaa puhua siitä ääneen tietyn leimautumisen pelossa. Itse sain onneksi lääkäriltä kannustavaa puhetta ja tiedon siitä, etten todellakaan ole ainut. Vauvavuoden jälkeinen uupumus, masennus tai paniikkihäiriö ovat varsin yleisiä, usein varmasti ilmenevät juuri samaisista syistä kun itsellänikin. Itselläni ehkä viimeinen ratkaiseva tekijä tämän postauksen kirjoittamiseen oli se, kun Jannika B juuri vastikään tuli ”kaapista ulos” masennuksensa suhteen, joka juuri kotiäitiyden myötä oli kehittynyt. En voi kuin kiittää häntä rohkeasta teosta, ehkä siksi minäkin nyt uskallan. (Ja tästäkin on jo aikaa, koska kirjoitin tämän postauksen valmiiksi jo aikapäiviä sitten, odottamaan oikeaa hetkeä…) Tämän jälkeen olen kuullut myös muita rohkeisevia tarinoita, kuten viimeisimpänä Elinan ”Tältä masennus näyttää”-postauksen tältä viikolta.

Useimmiten varmasti pelätään sitä, kuinka ulkopuoliset ajattelevat sinun olevan heikko, huono äiti tai laiska, koska ”kuka tahansa nyt jaksaa yhden lapsen kanssa”. Ei aina kyse olekaan siitä. Toki lapset ovat erilaisia, mutta niin ovat myös äidit. Ja olosuhteet. Jaksamiseenkin kun vaikuttaa niin monet asiat. Välillä nyt tulee edelleen niitä ärsytyksen hetkiä kun tuntuu, että kaikki ikävä tapahtuu juuri minulle. Läheisten ongelmat, pienen sairastelu ja sitten päälle vielä jotkut turhanpäiväiset randomasiat, kuten se pyörävarkauteni loppukesästä. Olisihan se elämä kuitenkin huomattavasti kurjempaa, jos ikävät asiat tapahtuisivat ripotellen jatkuvasti. Ehkäpä siis parempikin, että tulevat kertarysäyksellä. Toki vastoinkäymiset aina vahvistavat. Elämähän on aikalailla vuoristorataa. Kävisihän se kyllä pitkän päälle tylsäksi, jos kaikki olisi tasaista maastoa ilman niitä nousuja ja laskuja.

Ja mikä siinä onkin, että kun kyseessä on henkinen jaksaminen, jumittaa sitä viimeiseen asti hoitoon hakeutumisen suhteen? ”Huomenna on parempi päivä” tai ”Kyllä tämä tästä kun nukkuu yön yli” ja mitä noita nyt oli. Kyllä sitä saa vatsakivun tai flunssan vuoksi varattua ajan lääkäriin, mutta tämmöisissä tapauksissa se vain on äärimmäisen vaikeaa. Näin oli myös itselläni. Selailin sopivia lääkäreitä viikkokausia ja jotenkin koko asiaa yritti vain pitkittää. Kunnes edettiin siihen pisteeseen, että nyt on vain yksinkertaisesti mentävä. Ja oikeasti, pelkästään se lääkärin penkkiin istuminen on jo suuri askel parempaan, näin myös itselläni. Koen edelleen, että kaipaan normaalia enemmän unta ja saatan väsähtää nopeammin jos häsellän menemään liikaa, mutta noin yleisesti on tämänhetkinen tilanne keväiseen kun yö ja päivä.

Tärkeimpiä tukipilareita omassa kesässäni on ollut liikunta, pyrkiminen positiiviseen ajatteluun ja noin yleisesti elämästä nauttiminen. Olen pyrkinyt stressaamaan vähemmän turhista asioista ja tekemään asioita, joista nautin. Se onkin ollut ihan avainjuttu ja toki olen onnellinen. Varmaan olettekin kiinnittäneet huomiota siihen, että viimeisten kuukausien jälkeen täällä on ollut nimenomaan tuommoinen ”Nauti jokaisesta hetkestä”-moodi. Ja niinhän sen pitäisikin mennä. Juuri ne elämän ajoittaiset alamäet opettavat arvostamaan sitä mitä sinulla on ja juuri niitä pieniä asioita, jotka saattavat tuntua itsestäänselviltä. Jossittelu on turhaa, mutta olen silti miettinyt, että olisiko tilanne mennyt yhtä pahaksi jos olisin alunperin palannut töihin silloin alkuvuodesta tai tehnyt jotain toisin. Stressannut vähemmän kotitöistä tai nukkunut enemmän päiväunia. Minulla ei ollut kyse raskauden jälkeisestä masennuksesta, koska tilanne alkoi pahentua vasta noin 6kk synnytyksen jälkeen. Koen, että omalla kohdallani juuri blogi oli suuri tekijä toipumisessa. Keino purkaa ajatuksiaan ja keskittyä johonkin muuhun arjen keskellä. Rakastan tehdä töitä ja omalla kohdallani työhönpaluu (ja varsinkin mielekkääseen semmoiseen) on ollut juuri se, mitä olen kaivannutkin enkä ole kokenut sitä jaksamisen suhteen rankkana, päinvastoin.

Kai tällä postauksella yritän rikkoa sitä uupumuksen myyttiä ja kannustaa ihmisiä puhumaan asiasta enemmän, sekä tulemaan ”kaapista ulos”. On ollut todellinen helpotus huomata, etten ole ainoa näitä ajatuksia kokenut. En halua myöskään elää kiiltokuvaelämää, jossa kiillottelisin julkisuuskuvaa elämästäni ja esittäisin, että kaikki on ollut täydellistä. Aina ei voi elää täyden kympin elämää. Monta asiaa jäi varmasti sanomatta, mutta näillä mennään.

Tämän postauksen julkaiseminen pelottaa enemmän kuin mikään aikoihin, mutta kai annan mennä.

 

Ps. Ja jos asu sattui kiinnostamaan, niin nuo ovat juurikin ne äitini vanhat vintage-Wranglerit!!

Poolopaita / H&M

Laukku / Balenciaga

Kengät / Isabel Marant

Kaulaliina / Acne Canada

Kello / Michael Kors

 

kuvat Jutta Hirsimäki

41 vastausta artikkeliin “Oma tarinani uupumuksesta”

  1. Kuvasit juuri samoja asioita mitä itse käyn läpi😲 Mulla muutaman kuukauden sun poikaa nuorempi lapsi, ja mulla myös 6kk jälkeen alko väsymys ja ahdistus kasautua. Oon ollut yksinäinen ja turhautunut kotona oloon, ja myös tuntenut siitä suurta syyllisyyttä. Valvottu on aivan liikaa ja öisin se epätoivo on välillä ollut tosi huolestuttavaa. Keväällä vauvalla oli myös tosi voimakas eroahdistus ja se teki kaikesta entistä rankempaa. Mutta oon myös sellainen, että pitää vaan pärjätä ja jaksaa.🙄 Ja oon huono antamaan poikaa hoitoon mikä on oikeastaan tosi typerää, kun sille levolle ois tarve. Kai mulla on itselläkin joku eroahdistus🙄

    Nyt palasin töihin ja edelleen on vähän pakka sekasin. Luulen että on suht yleistä että vauvavuosi aiheuttaa yksinäisyyttä ja masennustakin, mutta siitä ei vaan puhuta tarpeeksi. Ja toki Suomessa on tosi voimakas pärjäämisen kulttuuri. Kiitos kun rohkenit kirjoittaa aiheesta!🙏

    Ps. Minusta toi 1 yö per ikävuosi tarkoittaa nimenomaan eroa ensisijaisista huoltajista, isä riittää hyvin. Ja muutenkin se on vaan suuntaa antava ohje! Älä missään nimessä tunne huonoa omaatuntoa lomastasi tai välitä mitä muut ajattelee❤️

    1. ”Ihanaa” kuulla, että muitakin löytyy! Tosiaan, tutulta kuulostaa. Veikkaan myös, että hormooneilla on osaa tuohon, unohdin kirjoittaa tekstiin, että tilanne meni huonompaan juuri silloin kun vähensi/lopetti imettämistä, hormoonit siis varmasti pistäneet hetkellisesti pään lisää sekaisin kaiken muun ohella :/ Juuri tuota pärjäämisen kulttuuria pitäisi murtaa ja uskaltaa ottaa enemmän tapetille vaikeita asioita, onneksi tässä mielestäni menty jo parempaan suuntaan 🙂 Kiitos kun jaoit kokemuksesi!! Ihanaa syksyä ja hurjasti tsemppiä <3

  2. Ite kärsin masennuksesta, ollu jo monta vuotta lääkkeetki.
    Välillä luovutan ja välillä sitte alan taisteleen.. Aluksi en puhunu kellekkään, mut nyt jo osaan puhua jos ahistaa ja masentaa.. helpottaa kyll oloa ko puhun terapeutille tai kaverille!
    Hyvä kirjoitus sulta! <3

    1. joo, kyllä puhuminen kannattaa aina! Vaikeita asioita pitäisi uskaltaa ottaa enemmän esille ja murtaa sitä ajattelumallia, että masennus on jollain tapaa hävettävää, koska päinvastoin!! Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi,ihanaa syksyä <3

  3. Mulla täysin samanlaisia kokemuksia… Poika oli 6kk kun aloin saamaan mitä kummallisempia oireita. Imetyksen lopetus vain pahensi oloa entisestään, että luultavasti hormoniheilahtelut aiheuttaa tätä vaivaa myös. Ahdistus yms olot tuli aina kausittain, välillä oli parempia päiviå ja taas välillä olin aivan loppu. Pari vuotta kesti, että pystyin sanomaan olevani ns. Normaalissa olotilassa. Edelleen kyllä keväisin iskee parin kuukauden masentuneisuus ja paniikkiolot, mutta niistä selviää, kun tietää ettei kestä loputtomiin. Nyt poika pian jo 7v. Kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa 😊 itse olen myös kova stressaamaan ja ahdistun helposti muutoksista. Varmaan myös juurikin luonnekysymys tämä vaiva.

    1. Sitähän mun myös piti tähän tosiaan kirjoittaa, että tilanne paheni siinä vaiheessa kun pikkuhiljaa vähensi imetystä! Juurikin siis hormooneilla on ollut varmasti tähän osaa, koska tilanne on huomattavasti helpottanut imetyksen jälkeen. Ja tosiaan varmasti luonnekin merkkaa paljon. Kiitos hurjasti kun jaoit oman kokemuksesi ja ihanaa syksyä! <3 tsemppiä! 🙂

  4. Rohkea kirjoitus! Mä vähän ajattelinkin että olit Kroatiassa ilman poikaa mutta en halunnut kysellä kun se on tietenkin jokaisen oma asia.

    Sitä vaan monesti ulkopuoliset kuvittelee että mitä tuokin tietää mistään kun kotona vaan ”lomailee” vanhempainvapaalla ja välillä tekis kyllä mieli että jokainen saisi kokea sen itse niin siinä sen näkis että mitä se oikeasti on. Ei se ole mitään lomaa kun toinen ihminen on kiinni 24/7. Ja vaikka kuinka ihanaa se onkin olla kotona oman lapsen kanssa mutta kyllä sitä omaa aikaakin tarvitsee. Se on niin ristiriitaista kyllä tää kotiäiteily; tavallaan niin ihanaa mutta tavallaan kuitenkin rankkaa. Minusta se on ihan selvä juttu että ei se kaikille sovi, eihän mikään muukaan ammatti sovi kaikille niin miksi kaikkien naisten pitäisi olla kotona joku tietty aika. Happy mom, happy child 😀

    1. Joo, onhan se tosiaan kovin yksilöllistä, mikä sopii kullekin. Olinhan itsekin vielä vuosi sitten ihmeissäni, että mikä tässä kotiäitiydessä muka ihmisten mielestä on rankkaa.. Kyllä se sitten viimeistään jossain vaiheessa tuo ne omat haasteensa. Mutta onneksi kaikilla on mahdollisuus tehdä se valinta omalla kohdallaan, jonka parhaaksi näkee 🙂

  5. Kiitos Iines rohkeasta postauksesta! Pitkään sun blogia lukeneena tämä postaus todella osui ja upposi. Vaikka pyöritään vaikeiden asioiden äärellä, niin oli ihana lukea sulta syvällisempää ja henkilökohtaisempaa postausta. Vaikka itsellä ei lapsia vielä olekaan, pystyn samaistumaan kuvailemiisi oireisiin osittain. Ja postauksen luettuani itsekin vähän rohkastuin ja vihdoin sain aikaiseksi varata lääkäriin ajan, ennen kuin oireet ja fiilikset pahenevat. 🙂

    Tsempit syksyyn sinulle ja teidän perheelle!

    1. Eipä mitään, toivottavasti oli edes jotain hyötyä <3 Ja suosittelen lämpimästi, se helpottaa jo suuresti kun raahautuu sinne vastaanotolle. Tsemppiä hurjasti ja ihanaa syksyä 🙂

  6. Kuulostaa niin tutulta. Omat lapset ovat jo isompia mutta ”kärsin ” kuvailemistasi oireista ollessani kuopuksen kanssa kotona. Lähdinkin puolen vuoden jälkeen töihin ja mies jäi kotiin koska mun pää ei vaan enää kestänyt kotona oloa. Nyt minulla on samankaltaisia oireita työstä, arjesta, liikunnasta ym. Olen uupunut ja yritän vain karsia to do-listaa sekä menoja. Uskon, että elämä vielä voittaa kunhan tajuaa ottaa rennommin. Kaikkea ei tarvitse tehdä tai saada heti. Yritän nauttia arjen pienistä jutuista olla enemmän läsnä arjessa.

    Tsemppiä työhön paluuseen! 🙂

    1. Se on kyllä avainasia muuttaa vähän niitä toimintatapojaan ja mukautua siihen ajatusmalliin, ettei ole niin justiinsa vaikkei ehtisi tehdä kaikkia asioita to-do-listalla, pitää kotia tiptop ja venyä jokapuolelle. Voin siis todellakin kuvitella ja samaistua siihen, että tunnolliselle luonteelle se on todella vaikeaa! Itse olen onneksi oppinut ottamaan rennommin ja olla stressaamatta, on kyllä helpottanut hurjasti. Voimia ja ihanaa syksyä <3 🙂

  7. Tosi kiva, että olet kuitenkin jaksanut päivitellä blogia meidän lukijoiden iloksi 🙂 Mielestäni on niin huippua, että meidän sukupolvi uskaltaa avautua tällaisista jutuista siinä missä ne ennen lakaistiin maton alle! Ei näissä ole mitään hävettävää, päinvastoin moni varmasti miettii miten muut pärjää aina ja jaksaa hoitaa kaiken kun itse ei jaksa, niin on helpottavaa kuulla ettei muutkaan ole täydellisiä 🙂

    1. Joo, blogi on ehdottomasti ollut henkireikä tässä kaikessa, saanut puuhastella omia projekteja ja keskittyä mieluisiin juttuihin! 🙂 On ehdottoman positiivista, että näistä vaikeistakin asioista on alettu puhumaan enemmän. Ihanaa syksyä ja kiitokset kommentistasi <3

  8. Oot tosi rohkea kun julkaisit tän! ❤️ Musta tuntuu että lähes jokainen käy tällaisen vaiheen jossain vaiheessa elämää läpi, mutta sitten kun alkaa nähdä valoa tunnelin päässä niin tajuaa, että sitä selviää mistä vaan kun vaan uskaltaa hakea apua. Hali!

    1. Niinhän se menee! Ja toisaalta sitten myös uskalsi kirjoittaa tästä vasta nyt kun asiat huomattavasti paremmin. Näitä aikoja on varmasti meillä kaikilla, onneksi asioista uskalletaan nykyään puhua enemmän kuin aikaisemmin 🙂 Ja kiitoshali sinne takaisin! ;D <3

  9. Hienoa kuulla, että sivuuttanut tilannettasi vaan lähdit rohkeasti hakemaan apua ja että voit nyt paremmin. Olen varma, että jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä hakemaan apua eri asioihin suurten muutosten keskellä ja avun hakemisesta pitäisi todellakin puhua enemmän, jotta kynnys sen hakemiseen laskisi! Avun hakeminen ei tee kenestäkään heikompaa ja kun asiat saa ammatti-ihmisten kanssa käytyä läpi, antaa se myös tulevaisuutta varten eväitä kun tietää miten toimia jos tulee eteen samanlaisia merkkejä! Kaikkea hyvää sinulle ja koko teidän pienelle perheelle 🙂 Tsemppiä myös töihin!

    1. Niinpä, kyllä sitä kauhulla nyt ajatteleekin, että miksi jaksoi junnailla asian kanssa viikkokausia. Olen täysin samaa mieltä siitä, että nämä asiat ovat jossain vaiheessa elämää läsnä varmasti jokaisen meidän elämässä ja liputan ehdottomasti myös avoimuuden nimeen! Mielestäni suunta on tässä jo oikea ja asioista alettu puhua enemmän niiden oikeilla nimillä. Kiitos mukavasta kommentistasi ja ihanaa syksyä! 🙂

  10. Mä olen ollut 4kk nyt sairaslomalla tässä samasta syystä. Kuopus 2v juuri, ei ollutkaan helppoa yhdistää monilapsisen arkeen omaa koulua ja työharjoittelua, 3kk jaksoin sitä.
    Mutta pikkuhiljaa 🙂

  11. Ihana Iines 🙂

    Kiitos tästä kirjoituksesta, todella rohkeaa avautua aiheesta, arvostan todella paljon sinua! Monia vauvablogeja lukiessa välillä ihmettelee, että voiko oikeasti joillakin olla niin täydellistä, helppoa ja ihanaa 24/7, vai eikö niistä vähemmän mukavemmista asioista viittitä tai uskalleta vain puhua jonkun stigman/tabun tms takia? Jotenkin semmoiset täydelliset kiiltokuva vauvaInstagramit tai blogit ovat välillä jopa poistyöntäviä suoraan sanottuna 😀
    Vauva-aika on fyysisesti ja henkisesti oikeasti tosi rankkaa aikaa, joten pystyn hyvinkin samaistumaan fiiliksiisi. Ei ole helppoa, kun elämä muuttuu kertaheitolla ja siihen päälle unettomuus, hormoonit ja kaikki muut jutut päälle! Varmasti vaikuttaa myös sekin, että kun on ensimmäinen lapsi, niin on ehkä paljon varovaisempi ja epävarmempi vauvan hoidon suhteen, joka taas stressaa ja huolettaa myös.
    Oma lapseni on vuoden ikäinen ja aloin tuntemaan oloni todella huonoksi n.3-4kk synnytyksen jälkeen. Loppuun asti yritin sinnitellä ja uskotella itselleni, että tämä on aivan normaalia ja tälläiset olotilat kuuluu synnytyksenjälkeiseen tilaan. Pitkin hampain menin lääkäriin lopulta ja siellä paljastui, että kärsin synnytyksenjälkeisestä tyreodiitista eli kilpirauhastulehduksesta. Kaikki olotilat tuli kyllä koettua; hikoilua, sydämentykytystä, paniikkia, hermostuneisuutta, univaikeuksia, käsien tärinää, hiustenlähtöä, apatiaa, surullisuutta, ahdistuneisuutta etc. Voiko olla mahdollista, että sulla on jossain vaiheessa vauvavuotta ollut häikkää kilpparin kanssa?

    Helpottavaa kuitenkin lukea, että sulla on nyt parempi olo ja osasit hakea apua. Päivä kerrallaan ja kyllä se olo siitä helpottuu. Muista ottaa myös ”me-time”:a, äitiydessä kun tuo tuntuu niin helposti aina unohtuvan! Lopuksi vielä, että tekstiesi kautta huokuu se, että olet aivan ihana ja rakastava äiti ja on ollut kyllä ilo lukea blogiasi. You’re doing a great job!

    Hyvää syksynalkua sinulle ja perheellesi! 🙂 XO

    1. Kiitos mukavasta kommentistasi <3 Monet varmasti haluavat pitää ne henkilökohtaiset ja ei-kivat jutut poissa blogista, ymmärrän sen toki hyvin, mutta tokihan se vaikuttaa paljon siihen samaistuttavuuteen. Ajattelee, että muiden elämä on täydellistä ja ehkä vielä enemmän sitten on puhumatta niistä vaikeista asioista. Sitä se nimenomaan vaatisi, että asiat otettaisi enemmän puheeksi ja rikottaisi tabua. Ja olet ihan oikeassa, että ekan lapsen kanssa stressaa kyllä liikaa turhasta! Onneksi sun kohdalla selvisi syy tuohon, mulla tosiaan tutkittiin viime joulukuussa myös kilpparia ja oli vahva epäilys tuosta samaisesta, mutta selvisi, että oli ainakin tuossa vaiheessa jo palautunut ennalleen. Oireet menivät täysin yksiin sen kanssa! Aivan ihanaa syksyn jatkoa ja kiva kun kommentoit 🙂

  12. Arvostan todella sitä että uskalsit kertoa asiasta! Mulla ei ole lapsia, mutta pari läheistä ystävää ovat taistelleet samantyyppisten olotilojen kanssa. Ei siinä ole mitään hävettävää että myöntää voivansa huonosti – päinvastoin juurikin puhuminen auttaa! Mulla on itselläkin joskus aika pahoja masennuskausia, jotka laukeaa kun elämässä on meneillään vähän huonompi vaihe (esim. läheisen sairastuminen, huono työilmapiiri, mitä näitä nyt on). Ehkä pahinta mitä sellaisessa tilanteessa voi kuulla on että ”nyt otat itseäs niskasta kiinni etkä valita”. Niin, sitähän ei olekaan juuri kukaan masentunut koskaan oma-aloitteisesti yrittänyt. 😀

    Tsemppiä syksyyn ja uuteen työarkeen! 🙂

    1. Niinpä, kuten täälläkin on tullut todettua, niin varsin yleistä on! Varmasti hormoneillakin suuri vaikutus mielialojen heittelyyn, vähän kun pms 24/7, haha! Itsekin on tosiaan sortunut tuohon ”ajattele positiivisesti, kyllä se siitä”-tsemppailuihin, mutta sekin on valitettava tosiasia, että toisten huonoon oloon voi olla tosi hankala reagoida kun ei oikein ole varma miten pitäisi suhtautua :/ Tietysti kannustaminen ja pienet kivat teot auttavat aina! Kiva kun kommentoit tähän, ihanaa viikkoa <3

  13. Tuttua, niin tuttua. Olen kirjoitellut ajoittain postauksia tästä. Kontrollifriikkeys, todella huonosti nukkuva esikoinen, kodista luopuminen, koirasta luopuminen, oikeudenkäynti. Siinä paletti, joka aiheutti oman väsymisen ja hirveän unettomuuden. Lääkäreillä kävin, mutta tuuppasivat vaan lääkettä. Toisen lapsen kohdalla olin vähän fiksumpi. Olen panostanut mahdollisuuksien mukaan uneen (eli nukkunut 8kk sohvalla yksin tänä vuonna), olemme ottaneet kerran viikossa lastenhoitajan kahdeksi tunniksi jne. Nyt, kun kuopuskin on kuukauden nukkunut tyttöjen yhteisessä huoneessa, on unettomuus alkanut parantua, 4,5 vuoden jälkeen.

    Kovasti jaksamista sinne uuteen arkeen! <3

    1. ”Kiva” tosiaan etten ole ainoa! Kaikkea me mammat joudutaan kestämään 😀 Ja siis voin vaan kuvitella miten koville nuo asiat ovat teillä ottaneet, toisaalta nyt varmasti tuntuvat arjen pienet murheet varsin mitättömiltä. Muistelin kun puhuitkin tuosta lastenhoitaja-jutusta sillon laivalla, nyt muistinkin että pitäisi itse myös muistaa hyödyntää!! Kiitti siis vinkistä! Esim date night tulisi niiiiiiin tarpeeseen. Ihanaa viikkoa Katja ja kiitos kun kommentoit <3

  14. Ihanaa, että uskalsit kertoa asiasta. Ja vielä upeampaa, että vointisi on jo parempi <3 Uupumus ja masennus vauva-aikana on itsellekin tuttua, koska sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja oli todella ahdistavaa reilun vuoden ajan. Välillä oli parempi ja välillä huonompi, mutta isoin kiitos tuesta kuuluu omalle miehelle, joka omalla toiminnallaan auttoi minua jaksamaan paremmin. Se ristiriitaisuuden tunne oli jotain käsittämätöntä: oli samaan aikaan superonnellinen pienestä lapsesta, mutta samalla ahdisti ihan hulluna. Minulle se itsenäisyyden "menetys" oli jotenkin todella kova paikka ja kotona notkuminen yksin hyvin temperamenttisen ja vaativan vauvan kanssa tuntui välillä mustalta aukolta. Koko ajan halusin saada kontaktia ulkomaailmaan, mutta kuitenkin kotoa poistuminen tuntui ylitsepääsemättömältä – kaikki vain tuntui todella vaikealta. Imetyksen loppuminen vauvan oltua 9 kk auttoi minua ja alkoi pikkuhiljaa tuntua paremmalta. Mutta jäljen tuo aika jätti ja välillä mietin, että toivottavasti lapselle ei jäänyt mitään muistikuvaa siitä, että äiti oli välillä vähän itkuinen :/

    Kiitos vielä Iines! Tästä asiasta pitää puhua, äitiys ei ole helppoa.

    1. Niin, no pitkään tätä harkitsinkin! ”Onneksi” en ole ainoa. Yllättävän nopeasti se olo lähti kohenemaan kun sai edes jonkinlaisen selityksen, mistä johtuu ja edes raahauduttua sinne lääkärin penkkiin. Se on jo melkeinpä puolet toipumisesta! Ymmärrän täysin tuon tilanteesi, aikamoinen noidankehä. Meiltä myös löytyy aikalailla tuota vaativuutta ja tempperamenttia, joten osaan todella samaistua. Jotenkin sain ”pakotettua” itseni päivittäin lenkille, niin sai edes sen tunnin semmoista aivolepoa päivästä 🙂 mulla myös imetyksen lopettaminen auttoi paljon, voipi olla että juuri ne imetyshormonit olivat osatekijä, vähän kun pms 24/7 12kk ajan 😀 Ihana kun kommentoit ja loistavaa syksyä <3

  15. Hienoa, että rohkaistuit avaamaan aihetta täällä blogissa! Varmasti on monessa samankaltaisessa tilanteessa olevalle – tai sellaiseen joskus joutuvalle – iso apu siitä, että kuulee muiden tarinoita ja tietää, ettei ole yksin ja että uupumus on itse asiassa melko yleistä. Luin samaa Jannika B:n juttua aiemmin, ja tunnistin sekä siitä että tästä sun kirjoituksesta myös itselleni tuttuja juttuja etenkin pikkulapsivuosilta. Ja kyllä se vieläkin vaatii töitä, että osaa ajoissa järjestää itselleen hengähdyshetkiä arjen ja työkiireiden keskellä, ennen kuin tulee totaalinen stoppi. Ja vaikeaa on myös, että osaa vaatia itseltään vähän vähemmän ja myöntää asiaa itselleen, saati sitten muille. Itse koen, että juuri nämä on kaikkein vaikeimpia asioita, ja varmasti merkittävimpiä syitä ainakin omalle väsymiselle ja uupumiselle. Kiva kuulla, että tilanne alkaa sulla jo helpottaa! Tsemppiä tästä eteenpäin ja kivaa syksyä sinne koko porukalle!

    1. Kiitos Salla mukavasta kommentistasi! Se on juuri paljon itsestään kiinni ottaa sitä aikaa ja yrittää järjestää jostain niitä hengähdystaukoja, vaikka tuntuisikin mahdottomalta tehtävältä. Ja kyllä, juuri se asian myöntäminen itselleenkin on jotenkin niin vaikeaa, mutta jo eka steppi 🙂 Ihanaa syksyä teille myös <3

  16. Ihan äärettömän tärkeä aihe. Kiitos että jaoit ♥
    Nää on just niitä juttuja mistä kukaan ei uskalla/halua puhua ääneen, ja samalla just niitä juttuja, joista ihan EHDOTTOMASTI pitäisi puhua.

    Ihanaa että voit paremmin nyt ♥

  17. Hei! Työnnänpä lusikkani soppaan minäkin vielä, vaikka postauksestasi on jo aikaa. Vanhempana äitinä annan ohjeen olla itselleen armollinen äitiydessä. Varmasti jokainen äiti ajattelee lapsensa parasta, eikä tapoja ole vain yksi ja oikea. Kuten sanoit: äidit ja lapset ovat erilaisia. Ja niin ovat myös tilanteet. Kannattaa siis sulkea mielensä ulkopuolelta tulevilta paineilta. Virheitäkin tulee tehtyä, mutta tuskin niiltä voi välttyäkään. Enimmäkseen kaikki varmasti menee hyvin.

    Minulla on neljä lasta, esikoinen pian aikuinen ja kuopuskin jo koulussa. Osan heistä olen jättänyt jo pienenä isovanhempien tai hoitajan hoiviin palatessani töihin tai opiskelemaan, kuopuksen puolestaan hoitanut itse nelivuotiaaksi asti kotona kotiäitinä. Viimeiset kolme vuotta olen taas painanut töitä niska limassa kodin ulkopuolella, joten lapset ovat joutuneet ottamaan paljon vastuuta harteilleen. Tässä vaiheessa voin ilokseni jo todeta että lapsista on kasvanut järkeviä ja suhteellisen tasapainoisia nuoria. Onko se sitten minun ansiotani tai kenen, eihän sillä loppujen lopuksi ole edes merkitystä. Virheitäkin on varmasti tullut tehtyä, mutta olisiko niiltä voinut välttyäkään? On siis turha murehtia tehdyistä virheistä tai tekemättä jättämisistä jälkeenpäin, yhtä turha kuin pelätä niitä etukäteen.

    Kaikkea hyvää sinulle, voimia uupumuksen voittamiseen ja äitiydestä nauttimiseen.

    1. Kiitos hurjasti kommentistasi!! 🙂 Tottajan tuo on joka sana, turha ottaa stressiä turhista jutuista vaan olla armollinen itselleen. Mukavaa syksyä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *