Yksin vai yksinäinen?

Mietin tässä yksi ilta sängyssä makoillessani yksinäisyyttä. Millaista se on ja minkälaisissa tilanteissa ihminen on yksinäinen? Olen aina ollut varsin itsekseni viihtyvää sorttia ja voisin jollain tapaa sanoa, että sen suhteen ollut onnekas, etten ole elämässäni ihan kamalasti potenut yksinäisyyttä, vaikka olenkin paljon ollut konkreettsesti yksin. Välillä kuitenkin enemmän, joskus vähemmän kun aloin asiaa tarkemmin ajattelemaan. On myös täysin eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Monesti olen tehnyt tietoisen valinnan viettää aikaa juuri itsekseni, enkä ole tällöin potenut yksinäisyyttä.

Yksinäisyys ei ole omalla kohdallani ollut sitä, ettei kukaan olisi lapsena leikkinyt kanssani, olisi saanut seuraa jonnekin tai olisi ollut ketään kelle kertoa mieltä painavista asioista. Omalta osaltaan yksinäisyys on osittain ollut oma valintani. Olen tietoisesti vetäytynyt omiin oloihin, ollut puhumatta murheista, mennyt ennemmin paikkoihin yksin kuin jonkun seurassa. Viime aikoina olen jostain syystä pohdiskellut yksinäisyyttä ilmiönä ja oivaltanut, kuinka yleistä se loppupeleissä onkaan. Yksinäinen voi olla myös sosiaalinen ihminen, jolla on roppakaupalla ystäviä ja kaveriverkostoa. Yksinäinen voi myös olla henkilö, josta ulospäin viimeisenä ajattelisi olevan yksinäinen. Se tyyppi, joka ulospäin ehkä näyttää juuri sosiaaliselta ja menevältä, harvoinhan se ulkokuori kertoo koko totuutta.

Milloin sitten olen itse kokenut yksinäisyyttä? Voin todeta melkeinpä suorilta käsin, että varmaan viimeisen vuoden aikana. Vauvan kanssa olen välillä kokenut oloni yksinäiseksi, jollain tapaa myös juurettomaksi ja päämäärättömäksi. Toki omalla kohdallani mammalifessa oli tietty deadline eli tämä syksy, mutta päivät ja jopa viikot päivisin yksin kotona vauvelin kanssa laukaisivat tietynlaisia yksinäisyyden tunteita. Lähinnä niitä, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi miltä tietyt äitiyden tunteet tuntuvat. Tunnetta voisi ehkä kuvalla semmoisena, että olisi yksin tässä suuressa maailmassa, vaikka oikeasti ympärillä onkin suuri joukko ihmisiä. Kuten olen sanonut, ei lähipiirissäni ole ihan kamalasti pieniä lapsia. Se tunne on niin helpottava kun pääsee juttelemaan jonkun tutun toisen pienen lapsen äidin kanssa niistä arjen haastavista jutuista, ah en olekaan ainut, joka välillä huokaisee helpotuksesta kun lapsi illalla nukahtaa tuntien raivoamisen jälkeen!

Ajoittainen uupumus, vaikeat päivät, sitten taas hyvät päivät. Yksinkertaisesti on välillä tuntunut, että on jotenkin kertakaikkiaan omillaan kaikkien äitiyden kiemuroiden ja kinkkisten juttujen kanssa. Totesin itse, että kotiäitinä on jopa liikaa aikaa miettiä ja pohtia kaikkea, usein kun ongelma on arjessa täysin päinvastainen. Olen itse ollut aina todella huono puhumaan syvimmistä tuntemuksistani. Nykyään myös tuntuu, että kaikilla on omat arjen murheensa, joten yleensä miettii kahdesti tai kolmesti, että jaksaako tuottaa toiselle taakkaa omilla asioillaan. Itse en ainakaan halua olla se ystävä, joka purkaa vain ne omat murheensa ja katoaa siinä vaiheessa kun toisella on suruja.

Tuntuu, että nykyään yksinäisyyden ilmiö on yleisempi siitäkin syystä, että oikea kasvotusten tapahtuva kanssakäyminen on vähentynyt sen myötä kun viestintä on siirtynyt enemmän tekniseksi. Facebookin tai Whatsappin välityksellä on toki helppo vaihtaa kuulumisia, mutta eihän tunteet ja todelliiset fiilikset välity siellä samalla tavoin. On helppo kirjoittaa toiselle, että kuuluu loistavaa, vaikka totuus olisi päinvastainen. Kasvotusten kun helpommin huomaa, että toisella ei ehkä ole tänään kaikki kunnossa. Itsekin totean kerta toisensa jälkeen, että pitäisi yksinkertaisesti nähdä enemmän ystäviä, tehdä asioita sen viestittelyn sijaan. Lähteä viikonlopuksi tyttöjen spa-lomalle tai illalliselle. Nykyään on niin yleinen tuo lause ”Pitäisi kyllä nähdä tässä lähiaikoina!”, itsekin siihen sorrun liian usein. Olen pyrkinyt aktivoimaan ystävyyssuhteita käymällä enemmän arkena ystävälounailla, kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja se on toiminut kyllä loistavasti. Nykyään suosin myös Whatsappissa enemmän ääniviestejä, ne on niin käteviä! Saa enemmän sanomaa helpommin eteenpäin ja enemmän tunnetta mukaan. On jotenkin rasittavaa olla jatkuvasti näpyttelemässä viestejä kun on niin helppo äänittää. Soittelemaan olen taas jotenkin tosi huono, aina pelkää soittavansa toiselle huonoon aikaan, viesteihin kun on helppo vastata silloin kun itselleen sopii parhaiten.

Tietyllä tavalla nautin toki edelleen yksinolon hetkistä, esimerkiksi yksinään sängyssä rentoutumisesta ennen unia tai juoksulenkistä omissa oloissa, kyllä joskus täytyy viettää aikaa yksinkin, jotta ehtii käsitellä tapahtumia ja asioita jotka mielessä pyörivät. Itselläni on yksinäisyyteen auttanut puhuminen, arjen normaalit sosiaaliset kanssakäymiset (kuten varsin yksinkertaisesti työssäkäynti), asioiden tekeminen enemmän puolison, sekä ystävien kanssa ja onhan taaperon kanssa huomattavasti seurallisempaa viettää aikaa kuin pikkuvauvan! Toki olisin silloin voinut tehdä asiat toisin. Lähteä enemmän kaupungille, kerhoihin ja muihin aktiviteetteihin. Rehellisyyden nimissä en vain yksinkertaisesti aina jaksanut ja totta puhuen en ehkä ole se tyyppi, joka jaksaa tehdä muiden kanssa tikusta asiaa pakon edessä esimerkiksi jossain vauvakerhossa vain sen tähden, että ”olisi pakko tavata muita”. Ihmisten näkemisen ja tekemisen täytyy tulla omasta halusta, ei pakottamalla. Silti tästä maailmasta löytyy paljon niitä, keille yksinäisyys ei ole valinta. Niitä keillä ei ole ketään. Syitä on turha eritellä. Pistää silti miettimään.

Tuttuja juttuja muille?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

8 vastausta artikkeliin “Yksin vai yksinäinen?”

  1. Mielenkiintoinen aihe! Kiva kuulla sinun ajatuksiasi – tosiaan yksinäisyyttä voi kokea vaikka olisikin perheellinen ja muitakin läheisiä ympärillä. Mä oon sinkku, ja yksinäisyys on aika suuri tunne elämässäni. Kolmekymppisenä suurin osa kavereista on perustanut perheet, ja ihan ymmärrettävästi on haastavaa löytää aikaa myös ystäville. En ole kovin aktiivisesti etsinyt parisuhdettakaan, ehkä siksi kun on niistä vähän huonoja kokemuksia ja pelkää satuttavansa itseään, mutta olen sitä mieltä että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Eikä se parisuhde kyllä ole koskaan ennenkään etsimällä löytynyt… 😀

    Helposti se kommunikointi jää sometuksen tasolle, vaikka toki sekin on paljon parempi kuin että yhteydenpito jäisi täysin! Rehellisesti sanottuna joskus on tosi paska fiilis, kun tuntuu että teen asiat ja menen joka paikassa yksin, mutta olen opetellut hyväksymään tilanteen sellaisena kuin se on. Ei vaan voi jäädä odottelemaan elämäänsä esim. parisuhdetta, koska ei voi tietää tuleeko sellaista enää koskaan eteen. Olen mm. matkustellut yksin, ja vaikka siinä on hyvät ja huonot puolensa, niin ihan samalla tavalla on puolensa kaksin / porukassa matkustaessa. Kliseisesti sanottuna: elämäsi tärkein suhde on suhde itsesi kanssa, se kun on kunnossa niin muutkin läheiset suhteet voivat paremmin 🙂

    Toivon aurinkoista viikonloppua Helsingin suuntaan!

    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista! Olet täysin oikeassa siinä, että tärkein on suhde itseensä. Jotkut ihmiset saattavat haalia elämäänsä mahdollisimman paljon asioita ja tekemistä, jotta pääsisivät välttelemään sitä ”oman itsensä seuraa”, jotenkin ehkä pelätään sitä yksikseen oloa? Musta on tosi tärkeää, että osaa viettää aikaa myös yksin, koska se kertoo tietystä tasapainosta. Olen kyllä ihan varma, että se parisuhdekin tulee vastaan varsin yllättävällä hetkellä kun vähiten osaisi odottaa! Toivottavasti pian <3 Ihanaa viikonloppua 🙂

  2. Hei ihan mahtava postaus!
    Tästä aiheesta puhutaan vieläkin liian vähän, itse olen reilu parikymppinen opiskelija ja yksinäisyys on myös hyvin tuttu tunne. Nykyisin kaikki opiskelukaverit ovat haihtuneet omille poluilleen joten kursseilla tulee istuttua aikalailla yksin. Muut kaverit ovat niin kiinni omissa elämissään töiden ja opintojen parissa ettei tule nähtyä ihan hirveän usein. Onneksi vanha harrastus jatkuu taas ja uudet työkuviot missä tulee asiakaskohtaamisia ainakin se 2-3 kertaa viikossa.
    Monta kertaa olen pohtinut, että pitäisi yrittää soitella ja ehdotella näkemisiä enemmän mutta viikot menevät yllättävän nopeaa tahtia kuitenkin 😀 kaipaan sitä aikaa kun käytiin kahvilla ja hengailtiin vaan myös viikonloppuisin, esim yökylässä! Pakko myöntää että yhteen muuttaminen poikaystävän kanssa on myös vaikuttanut asiaan yhdellä sun toisella, en tiedä miksi mutta tuntuu jotenkin tunkeilevalta mennä kylään/kutsua kylään jos mies on paikalla. Ei saa juoruilla rauhassa 😉
    Aika pieniä juttujahan nämä ovat ja omalla toiminnalla voi tähän yksinäisyyden muotoon vaikuttaa. Seuraava tavoite mulla on lähteä mukaan vapaaehtoistoimintaan yksinäisten vanhusten avuksi.

    1. Kiva jos tykkäsit! Paljon samoja ajatuksia kyllä kommenttisi perusteella. Itse myös harvemmin pyydän nykyään kotiin ystäviä, on se kumma kun ei saa juoruilla rauhassa, hahaha! 😀 Ja ihme kuinka asiakastapaamisetkin tuovat kivaa lisää siihen sosiaaliseen elämään. Se on kyllä todella harmi kuinka usein ystävien näkemiset jäävät sille suunnittelun tasolle.. Kivaa viikonloppua 🙂

  3. Aiempi kommentoija Suzie: täällä on kohtalotoveri ja sun teksti ois voinut olla mun kirjoittama<3

    Kiitos Iines kun kirjoitit tästä aiheesta! Oli rohkea veto 🙂 Taidan sohaista nyt ampiaispesään kommentillani, mutta mun on todella vaikea lähteä äitiystävieni kanssa lounastreffeille jos lapsi on mukana. Ymmärrän todella hyvin ettei äidillä ole vaihtoehtoja useinkaan, mut ne tapaamiset jättää niin kylmäksi kun kaikki pyörii lapsen ympärillä ja kuulumisia vaihdetaan keskittymättä muuhun kuin lapseen 🙁 Musta on tosi ihanaa että haluat panostaa ystävien tapaamisiin vaikka taatusti oot kiireinen. Halusin vaan tuoda tällaisen itsekkään näkökulman esiin. Toivottavasti ymmärrät 🙂

    1. Tiedän tasan mitä tarkoitat, en siis itsekään saa juurikaan hengähdettyä tai pysty oikein keskittymään mihinkään jos olen illallistamassa tai lounastamassa lapsen kanssa. Yleensä otetaankin lapsi mukaan ravintolaan kun mennään esimerkiksi ystävän synttäreitä viettämään tms, lounailla käyn töissä yksikseni ystävien kanssa, juuri siksi että saa käytyä rauhassa ja juteltua 🙂

  4. Musta tuntuu, että nimenomaan äitiyden jälkeen monet tuntee niitä yksinäisyyden tunteita, ainakaan itse en muista tunteneeni aikaisemmin olevani yksinäinen. Vieläkin ajoittain tulee niitä yksinäisyyden tunteita, mutta ei oo kyllä mitään siihen verrattuna millainen olo mulla oli kun esikoinen oli vauva!

    Mahtavaa että kirjoitat näistäkin aiheista mistä ei hirveesti puhuta! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *