Ajatuksia nykypäivän raadollisesta työelämästä: Uskalla olla sopivasti itsekäs!

Eilen hehkutin niin kovasti perhesunnuntain perään, kunnes muistin sopineeni brunssitreffit erään ystävän kanssa, joka on ”jengiäni” entiseltä työpaikaltani. Pyysimme myös erästä kolmatta ystäväämme mukaan ja pankkijengi (ja osittain ex-pankkijengi) kokoontui Weeruskan brunssille. Helsinki-vuosinani olen löytänyt valtaosan ystävistäni juuri työn kautta. Useinhan se varmaan näin aikuisiällä meneekin niin. Juuri eilen juttelimme mm. työhyvinvoinnista ja siitä kuinka suuri merkitys sillä ja hyvällä työporukalla oikeasti on työssä jaksamisen suhteen. Vähän tylsempääkin työtä jaksaa kyllä puurtaa jos porukka on hyvä ja työyhteisö tuo semmoista tietynlaista positiivista vastapainoa itse tekemiselle. Sitten kun sekä työ ja ilmapiiri ovat niitä, jotka ainoastaan puuduttavat ja tuntuvat ikäviltä, on joku jo pahasti pielessä. Tuon keskustelumme jälkeen näin viime yönä unta, jossa olin palannut eräälle vanhalle työpaikalleni. Ainoa työpaikka vuosien takaa, jonne en sopeutunut ja jossa en kertakaikkisesti viihtynyt. Nuo muistot kumpusivat unen myötä mieleeni ja aloin pohtia nykypäivän työelämää yleisesti.

Itse en jaksa ymmärtää sitä, kuinka vanhanaikainen johtotyyli monissa suurissa firmoissa on edelleen tänä päivänä. Ajatellaan, että autoritäärinen johtajuus on se paras ja tehokkain tapa. Painostamisella ja pelottelulla päästään (mukamas) niihin hyviin ja parempiin tuloksiin. Mielestäni tuo on niin väärä ja vanhanaikainen ajattelutapa. Oma maalaisjärkenikin kun sanoo, että kaikki lähtee siitä työntekijöiden hyvinvoinnista ja kannustavasta perustasta. Kiitetään, palkitaan niistä hyvistä suorituksista, tsempataan. Eikä niin, että kaikki tapahtuu juuri päinvastoin ja tentataan, että miksi suoriudutaan huonosti, jolloin työntekijät todennäköisesti pelko persuuksissaan yrittävät niihin ”parempiin tuloksiin” yksinkertaisesti uuvuttamalla itsensä. Kun sitten kerran yltää niihin älyttömiin tavoitteisiin, on kiitos tyyliä taputus olalle ja perään sanat ”Mutta hei, ensi kerralla sitten vieläkin paremmin!”.

Työt tehdään tauoilla ja omalla ”pimeällä ajalla”, jotta näyttäisi lukujen mukaan siltä, että suoriutuu hyvin, mutta usein ei sekään ole loppupeleissä tarpeeksi. Sillä ei ole väliä kuinka paljon asiakkaat sinusta pitävät, kuinka huolellisesti ja tunnollisesti teet työsi tai kuinka laadukasta työsi tulos on. Jossei myyntiä tai tulosta tule, olet täysi nolla. Pelkät numerot merkitsevät valitettavan paljon monella työpaikalla. Nykyään alan itse nähdä suorastaan punaista kun ajattelen tätä aihetta. Ja yleensä näiden raadollisten alojen johtajat ovat niitä, jotka eivät oikeasti tiedä kyseisestä työstä mitään, miten sitä tehdään, millaiset tavoitteet ovat oikeasti realistisia ja mihin menee minkäkin verran aikaa. Hyvähän sieltä pilvilinnasta on huudella käskyjä ja painostaa alaisia oman jaksamisensa äärirajoille, kunhan ylin johto on tyytyväinen ja tuotetaan osakkeenomistajille tarpeeksi tulosta. Eikä siinä, tottakai bisnesmaailmassa on perimmäinen ajatus tehdä rahaa ja voittoa, mutta ei sen pitäisi mennä niinkään, että se kaikki tulos tehdään oikeasti työntekijöiden hyvinvoinnin piikkiin. Asiat voisivat olla täysin toisin ja tulos jopa parempi, jos johtamistapoihin, palkitsemiseen ja työntekijöiden hyvinvointiin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Pahimmassa tapauksessa tilanne johtaa siihen, jossa ainut keino on kuukausien totaalinollaus. Tässä oma tilanteeni reilun viiden vuoden takaa. Omalla kohdallani tosin riitti vain työpaikan vaihto ja kesäloma, mutta seuraukset olisivat voineet olla pahemmatkin. Onneksi äitiys oli viimeistään omalla kohdallani semmoinen herättäjä, jolloin tajusi, ettei mitä tahansa vain pidä hyväksyä tai sietää. Mikään työ ei ole sen arvoista, että uuvut tai menetät työkykysi, oli se sitten hetkeksi tai lopuksi elämääsi. Se on karmiva fakta, että nykypäivän työelämä on varsin raadollinen. More is more, eikä mikään riitä. Tehostaminen, epärealistiset tavoitteet ovat nykyään työpaikoilla itseisarvoja. Eniten tilantessa kärsivät tietysti ne tunnolliset työntekijät, jotka haluavat tehdä työnsä hyvin, olla tarpeeksi hyviä ja pelkäävät suoriutuvansa huonosti, vaikkei vika olisikaan heissä, vaan nimenomaan niissä tavoitteissa ja johtamistavassa. Eipä siis ihme, että monet tekevät nykyään radikaaleja päätöksiä, perustavat yrityksiä, alkavat downshiftaamaan ja sanovat ei sille oravanpyörälle. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa tavoittelemaan omia unelmiaan ja olisiko loppupeleissä niin kamalaa tienata kuukaudessa esimerkiksi muutama satanen vähemmän, jos tekee jotain niin kivaa joka ei edes tunnu työltä?

Mielestäni jokaisen esimiehen pitäisi käydä työssäoppimisjakso, jossa opettelisi viikon-parin ajan alaistensa työtehtäviin. Veikkaan, että moni varmasti osaisi arvostaa sen jälkeen heidän tekemisiään melko uudessa valossa.. Työhyvinvointi on ollut itselleni aina todella kiinnostava aihe ja lähellä sydäntä. Muutama vuosi sitten harkitsinkin hakevani lukemaan aikuiskasvatustiedettä juuri tämän alan tiimoilta, mutta se unelma sitten vain jäi johonkin. Olen itse aikoinaan palanut loppuun ja voin kertoa, että niitä merkkejä ei välttämättä vain itse huomaa. Siinä kaiken keskellä vain pakolla raahautuu aamuisin töihin, vaikka kuinka ahistaisi tai purskahtaisi itkuun työmatkalla. Yrittää tehdä työnsä paremmin kuin hyvin ja skipata tauot, jotta kukaan ei pääsisi pitämään sinua alisuoriutujana. Vapaa-ajalla vaan pötkötetään zombiena sohvalla miettien, ettei jaksa yksinkertaisesti tehdä mitään muuta kun vaan olla. Päätä särkee, niska on täysin juntturassa, jatkuvat flunssaoireet ja muut merkit, joista ehkä ravataan lääkärissä, mutta niitä ei vaan osata yhdistää työuupumukseen.

Voin tähän loppuun todeta, että omat silmäni ovat sen verran auenneet, etten yksinkertaisesti suostuisi enää alistumaan entiseen. Siksi vaihdoinkin työhön, jossa työn laatu on suoriutumisen mittari, ei sen määrä. Nykyään uskallan olla itsekkäämpi, kritisoida asioita ja sanoa ei. Tämä on minun elämäni ja se täytyy pyhittää niille oikeasti tärkeille asioille; perhe ja oma terveys. Mikään ei saisi mennä niiden asioiden edelle. Tänä päivänä en ymmärrä miksi edes harkitsin jäämistä vanhaan työhöni? Miksi en toiminut aiemmin? Tietyillä aloilla ei todellakaan kilpailla palkoilla ja saatat tehdä asiantuntijatyötä, josta maksetaan muualla tuplapalkka. Itse hyödyin alan vaihdosta huomattavasti myös taloudellisesti. Jotenkin sitä vuosien mittaan sokaistuu siihen palkka-ansaan, eikä ehkä huomaa, ettei sen puuduttavan ja yli-tavoitteellistetun työn rahallinen korvaus ole kohdillaan henkisen kuorimituksen suhteen verrattuna siihen, millainen tilanne voisi oikeasti olla.

Ymmärrän tietysti, ettei ole mahdollista, että jokainen tässä maailmassa tekisi omaa unelmatyötään, mutta jos jokainen olisi tarpeeksi itsekäs ja tekisi vain sen, mitä oikeasti jaksaa ja ehtii normaalin työajan puitteissa, tämäkin systeemi jossain vaiheessa saattaisi lähteä purkaantumaan. Kun liian kiltit ja tunnolliset työntekijät pyrkivät omalla ajallaan ylituloksiin, näyttää se siltä, että nuo lähes yliluonnolliset tulokset ovat täysin mahdollisia. Niin kauan tämä oravanpyörä jatkuu ja työntekijöitä piiskataan yhä älyttömämpiin suorituksiin. Itse uskallan nykyään sanoa rohkeammin ”en ehdi”, toivottavasti sinäkin jonain päivänä, ellet jo tänään. Tässä maailmassa kyllä riittää erilaisia töitä ja varmasti jokaiselle juttuja, jotka ovat oikeasti niitä mieluisia ja innostavat aamuisin nousemaan ylös. Siksi kannustankin kaikkia tavoittelemaan omia unelmiaan. Jonain päivänä voi kaduttaa, ettei tullut sitä tehtyä aikaisemmin.

Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Kuulostaako tutulta? Uskallatko sinä olla sopivan itsekäs?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

12 vastausta artikkeliin “Ajatuksia nykypäivän raadollisesta työelämästä: Uskalla olla sopivasti itsekäs!”

  1. Hyvä kirjoitus! Puhutaan, että työuupumuksessa yrittää aina vaan enemmän ja tekee ylitöitä omalla ajalla, kun mikään ei riitä. Entäs sittten mun tapaus? Vihasin työtäni, toivoin aina sairastuvani jotta jollain verukkeella ei tarvitsisi mennä töihin, tein töissä niin vähän kuin mahdollista enkä mitään ylimääräistä, en keksinyt duunista mitään hyvää sanottavaa ja kotona haukuin koko lafkan maasta taivaisiin duunipäivän jälkeen. Lopulta jäin saikulle, kun pinna paloi jo töihin menon ajattelustakin. Onko tämäkin sitten työuupumusta? Kaikki sanovat että työtä pitää arvostaa, mutta entäs kun ei arvosta? YHTÄÄN. Nyt haussa uusi työ ja pelkään että käy samalla tavalla, kun en voi tietää viihdynkö missään tai mikä olisi mulle se unelmatyö, johon olisi kiva herätä 😣

    1. Niin, no mun mielestä epämieluisassakin työssä uupuminen on yhtälailla työuupumusta, pidemmällä aikavälillähän siihen juuri turtuu, kuten tuossakin kuvailit :/ Mun mielestä ihan turha stressata työnhakua ennakkoon, itse ainakin uskon, että jokaiselle on tässä maailmassa ”niitä oikeita paikkoja, kunhan saa selkeäksi sen, mitä haluaa tehdä. Ihanaa syksyä kuitenkin ja tsemppiä työnhakuun, ihan varppina löytyy kiva paikka <3

  2. Olin muutama vuosi sitten töissä sossun neuvonnassa. Oli hetkinen aika, jolloin minun piti hoitaa omien töitteni lisäksi työkaverini työt. Jostain kumman syystä suostuin hoitamaan myös parin sosiaaliohjaajan sellaiset paperityöt, jotka toimistotyöntekijäkin pystyy hoitamaan. Siitä viisastuneena voin sanoa, etten enää koskaan tee neljän ihmisen töitä samanaikaisesti!

    Jos taas puhutaan ihan yleisellä tasolla, on monia asioita, joita mielestäni pitäisi puhua julkisuudessa enemmän. Yksi niistä on työhyvinvointi ja työssä jaksaminen.

    1. Voiei! Valitettavasti niitäkin kyllä löytyy, jotka yrittävät ujuttaa omat hommansa muille :/ Tietty kaveria täytyy töiden suhteen auttaa hädässä, muttei saisi mennö siihen ,että toinen tekee enemmän, jotta toinen pääsee lööbailemaan.

  3. Hyvä teksti, jälleen kerran!

    Oonkin jo aiemmin tainnut avautua omasta työkuviostani. Miesvaltainen ala, kansainvälinen myyntityö ja minä, 30+ nainen, olen eka nainen ikinä ko. duunissa. Olin vielä kesällä aika uupunut – en työn paljoudesta, vaan nimenomaan sen puuttumisesta. Olen kokenut aika rajua syrjintää omien kollegoiden puolelta ( ei varmaan tarvitsisi edes mainita että ovat miehiä 😀 ), eikä sitä auttanut yhtään se, että meidän pomo oli pitkällä sairaslomalla. Kukaan ei antanut mulle duunia ja mut jätettiin systemaattisesti ulos jokaisesta työ-casesta, vaikka mua nimenomaan pitäisi edelleen perehdyttää nykyiseen työhön. Nyt syksyn aikana olen saanut aikaiseksi ekan ison kaupan (omin nokkineni, sillä kollegani eivät uskoneet kyseisen asiakkaan potentiaalisuuteen. HAH!) ja pomo on palannut töihin. Hän on silminnähden ylpeä saavutuksestani ja muistaa kyllä suitsuttaa sitä muille aina tilaisuuden tullen. 😀 Olen tässä vuoden aikana todella huomannut miten tärkeää itselleni on se, että tunnen tekeväni tärkeää ja tarkoituksellista työtä ja että saan siitä rehellistä palautetta. Se, että istuu viikosta toiseen tyhjänpanttina muiden valitellessa kiireitä, syö itsetuntoa todella nopeasti. En nyt vieläkään tiedä onko tämä mun loppuelämäni työpaikka, mutta olen pirun onnellinen siitä, että todistin ennen kaikkea itselleni olevani hyvä työssäni, kunhan mun vaan annetaan sitä tehdä 😀

    Nämä työhön liittyvät postaukset on inspiroivia, ja on ollut kiva kuulla sun uramietteitä. Työpaikan vaihto oli varmasti vaikea, mutta loppupeleissä ihan loistava veto!

    1. se on kyllä täysin totta, että yksi asia joka helposti voi uuvuttaa on juuri ”tylsistyminen” yksitoikkoisessa työssä tai juuri töiden puute.. Varsinkin itsetunnon kannalta. Olen kyllä ihan superylpeä sun saavutuksista, ei voi muuta kun nostaa hattua!! Juuri noin sitä pitääkin 🙂

  4. Täysin samaa mieltä! Oon ite pohtinut just näitä juttuja viimeaikoina tosi paljon.
    Kun aloitin tässä nykyisessä hommassani, tää oli tosi mielekästä mulle. On ollu oikeestaan aika vaikeakin myöntää itselleen, ettei tää vaan enää toimi mulla.

    Joskus mainitsin sulle siitä, että haluan muuttaa Helsinkiin. Silloin vielä mua hidasti kuitenkin ajatus ”muttakun toi työ…” Ei hidasta enää.

    Aikansa kutakin! Mä uskon vahvasti, että mua varten on vielä jotain muuta! 🙂

    1. Niinpä!! Kyllä ne ajatukset aina selkiintyy ja hoksaa, että mikä on se oma juttu. Mäkin olen viihtynyt kaikissa töissäni aikaisemmin, mutta sitten jossain vaiheessa tullut sama ”onko tämä nyt sittenkään mun juttu”-fiilis. En oo käynyt aikoihin Snapissä, niin oon ihan pihalla jos sulla on jotain uusia tuulia! Tänne vaan Helsinkiin!! 😀

      1. Hahaha voi kuule! 😀
        Just täällä nykyisessä duunipaikassa kauheet draamat päällä, saa nähä mitä tässä vielä käy ennenku pääsen myymään ton asuntoni ja häippäsee täältä Treelta :’D
        Tiivistetysti: määräaikainen duunipaikka Treelta hakusessa, maaliskuussa -18 asunto myyntiin, duunipaikan etsiminen Helsingistä ja sit se muutto!

  5. Hyvä teksti. Työhyvinvointi kiinnostaa itseänikin. Olen peruskoulutukseltani sairaanhoitaja ja myös sairaalamaailmassa näkyy tämä jatkuva ”liinaaminen” (Lean) ja tehostaminen. Työhyvinvointi on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde. Lähdin jatkamaan opintoja TtM:ksi, ja luen sivuaineena kasvatus- ja aikuiskasvatustieteitä. Meillä näkyy vahvasti yhtenä osa-alueena tämä terveyden edistäminen ja työhyvinvointi. Gradua olen aloittelemassa ja tätä kyseistä mietin yhtenä tutkimusaiheena. Suunnitelmissa on vielä jatkaa gradun jälkeen tutkimusta tohtoriopintoihin, ja sieltä työelämästähän nämä omat tutkimusaiheet kumpuavat, tässä korostuu juuri tämä ”kenttätyön” tuoma näkemys. Itse nyt päädyin kuitenkin jatkamaan kandiaihettani ja tutkimaan gradussa teknologiaa+somea terveysalalla, sekin mielenkiintoinen aihe. Mutta meillä näkyy vahvasti ikisuosikkina tutkimuskohteena tuo työhyvinvointi. Itse ajattelen (mahdollisesti tulevana esimiehenä) että motivoitunut henkilökunta tekee parhaansa, kun on vahva ”me” henki niin se motivoi myös potilaan parhaaksi. Ja kyllä se työhyvinvointi näkyy myös sitouttavana tekijänä, jos palkalla ei voida juurikaan julkisella puolella kilpailla niin merkittäväksi nousee muut tekijät. Itseasiassahan palkkaa ei edes koeta niin tärkeänä kuin yleisesti ajatellaan, moni arvostaa näitä muita asioita enemmän.

    1. Kiva jos tykkäsit! Todella mielenkiintoinen tutkimusaihe kuitenkin. Itsellä tyhy on myös ihan ikisuosikki, ehdottomasti tuo ”me-henki” on kaiken ydin, eikä se vanhan mallin norsunluutornista alaspäin johtaminen. ihanaa syksyä <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *