Oma tarinani uupumuksesta

Pohdin todella pitkään tämän aiheen avaamista blogin puolella. Useita kuukausia. Vaikka noin yleisesti olenkin blogissani varsin avoin, niin ymmärrettävästi olen kokenut esimerkiksi terveyteeni liittyvät asiat kovin yksityisinä. Pakko myöntää, että olen avannut seuraavaa aihetta ystävistänikin vain muutamille. Olen tyyppi, joka ei jaksa vaivata muita omilla asioillaan, ellei joku aihe nyt sattumalta tupsahda esille. Jossain postauksessa sivusinkin kevään ja kesän terveyshuolia, joiden ohessa on ollut kesän aikana kaikenlaista muutakin harmia ja huolta. Tuntuu jotenkin, että kaikki ikävä ja kurja kasaantuu elämään aina samaan aikaan ja välillä onkin miettinyt, että miksi juuri minulle käy ikäviä asioita. Blogin kautta heijastuu elämä tietynlaisen filtterin läpi ja tokihan sitä yleensä mielellään keskittyy jutustelemaan niistä kivoista asioista ja yleisestä kevyestä hömpästä; kauneusjutusta, vaatteista, matkailusta. Aiheista, joihin on helppo uppoutua arjen keskellä ja irtautua vähän mielessä pyörivistä asioista.

Itselleni kulunut vuosi on ollut jotenkin äärimmäisen rankka. Vaikka vauvavuosi noin yleisesti melko pitkälle oli huomattavasti helpompi kuin mitä olin ikinä osannutkaan ajatella, alkoi viime syksyn jälkeen ja viimeistään keväällä vuoden valvomisen ja kotona kyhnyttämisen jälkeen olla ilmassa selviä merkkejä väsymisestä. Aloin aivan yhtäkkiä olla yhtäkkiä aivan poikki ja jotenkin ollessani sen vajaat pari viikkoa pojan ja koirien kanssa yksin kotona T:n ulkomaan matkan ajan, aloin jotenkin aivan yhtäkkiä uupua aivan todenteolla. Koko homma lähti siitä, taidattekin muistaa viime vuodenvaihteen kun epäilin oireiden perusteella kilpirauhasen vajaatoimintaa. Fiilis oli muuten hyvä, mutta ajoittainen uupumus vaivasi ja alkoi pikkuhiljaa vain pahentua. Sitten toivat kiukkukaudet, hampaiden tulo ja kuukausien valvominen perään oman lisämausteensa arkeen. Siihen vielä päälle pieni stressi työhönpaluusta ja muutenkin epäselvät työkuviot sen suhteen, että palaanko vanhaan työpaikkaani vai otanko ja repäisenkö. Lähipiirissäni on vuoden aikana ollut myös muita terveyshuolia ja vastoinkäymisiä, jotka ovat öisin pitäneet öisin hereillä, joten sanomattakin selvää, että liika on liikaa.

idnostokuvaOlen luonteeltani semmoinen, että yritän viimeiseen asti pärjätä, koska häpeän luovuttamisen fiilistä. Sitä, että joutuu myöntämään itselleen, että on väsynyt, eikä nyt enää yksinkertaisesti yksin jaksa tätä arjen pyöritystä. Toki T on kokoajan ollut tukenani, mutta keväällä oltiin tultu siihen pisteeseen, jossa päivittäiset kotihommatkin alkoivat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä. Blogiinkin oli todella hankala saada järkevää tekstiä aikaan, eikä ajatus tuntunut muutenkaan kulkevan entiseen tapaan. Vielä talvella kun olin niin into piukassa tuumannut, että voisin heittämällä olla vielä vuoden kotona, koska kaikki on niin helppoa, ihanaa ja mukavaa kotimammaillessa. Pikkuhiljaa aloin kokea ajoittain epätoivon hetkiä, jolloin vain itkin lattialla ja tuntui siltä, että maailma kaatuu päälle. Aloin käydä itseni kanssa keskustelua siitä, että minulla on elämässä kaikki mitä ikinä olen toivonut. Parisuhde, maailman rakkain terve poikalapsi, kaksi ihanaa hauvaa, viihtyisä koti, olen fyysisesti terve, päässyt näkemään maailmaa, vakituinen pitkäaikainen työpaikka, lukuisia ystäviä. Asioita, jotka eivät todella ole itsestäänselviä ja joista moni voi vain haaveilla. Ja silti tunsin itseni onnettomaksi. Ekaa kertaa ikinä alkoi hiipiä mieleen ihan oikeita ajatuksia, etten enää pysty pitämään kaikkia lankoja käsissäni.

Kevät eteni. Olin jatkuvasti todella huonolla tuulella ja sosiaaliset tilanteet alkoivat ahdistaa. En yksinkertaisesti keksinyt ihmisten kanssa juteltavaa, vaikka olinkin ennen ollut sosiaalinen höpöttelijä. Jossain vaiheessa tuli kuvioihin myös fyysisiä oireita, luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen ja kuolevani kun sydän tuntui hakkaavan yhtäkkiä rinnasta ulos. En saanut kunnolla henkeä ja jouduin jatkuvasti haukkomaan happea. Välillä oli vaikea jaksaa jopa kävelylenkillä. Julkisilla paikoilla ja kaupungilla olo ahdisti, varsinkin pojan kanssa. Pelkäsin jatkuvasti, että kohta tapahtuu jotain pahaa ja tulee vähintään maailmanloppu. Pian selvisi, että kärsin paniikkikohtauksista. Jotenkin en ollut kaikessa härdellissä edes voinut kuvitella, että henkinen oire voisi ilmetä noin fyysisenä, luulin siis oikeasti välillä olevani kuolemansairas. Googlettelin ties mitä vakavia sairauksia. Alkukesästä sain vihdoin raahattua itseni lääkäriin ja siitä se sitten lähti. Ja voin kertoa, että tuo lääkäriin hakeutuminen oli aikamoisen pitkän ponnistelun tulos. Minulla todettiin masennusta ja ahdistusta, jotka oireilivat juurikin unihäiriöinä, ahdistuksena ja paniikkikohtauksina. Tilanne lähti paranemaan nopeasti Tommin jäätyä kotiin hoitovapaalle ja pelkkä univelkojen kuittaaminen teki jo paljon. Tämä oli itseasiassa syy siihen, miksen vielä alkukesästä palannut töihin. Koin, että vaikka työ olisi varmasti myös tehnyt hyvää, olisi se omalla kohdallani ollut tuossa vaiheessa enemmänkin voimavaroja riistävä tekijä kuin energiaa tuova elementti.

Lääkäri suositteli minulle jotain pientä irtiottoa arjesta, jonka tuloksena sitten lähdin ystäväni kanssa kolmeksi yöksi sinne Kroatiaan sen jälkeen kun olimme saaneet imetyksen lopetettua. Kyllä, ilman lasta! En jaksanut ottaa aihetta edes esille täällä, koska pelkäsin haloota asian suhteen. Tiedän kyllä ne kaikki ”yksi yö erossa per ikävuosi”-suositukset, mutta toisaalta poika jäi kuitenkin isänsä kanssa tuon ajaksi. Ja no, toki tämän asian suhteen koimme, että hyötyaste hermolomani suhteen oli suurempi kuin mahdollinen haitta siitä, että olen kolme päivää erossa taaperosta. Jo tuommoinen lyhyt lepoloma teki ihmeitä. Ja toisaalta, ovathan avioeroperheidenkin lapset vuorotellen vanhemmistaan erossa esimerkiksi viikonlopun ajan. En olisi valmis jättämään poikaa yhtä yötä kauemmaksi kenenkään ”vieraan” hoitoon, mutta mielestäni on eri asia silloin kun lasta hoitaa jompi kumpi vanhemmista. Meidän perheessämme koemme, että kumpikin meistä on yhdenvertainen hoitaja pojalle.

Omalla kohdallani koko tämä tilanne johtui varmaankin jonkinlaisesta tylsitymisestä, yhdistettynä pitkään jatkuneisiin huonoihin uniin ja kasaantuneisiin muihin huoliin. Unohtamatta imetystä ja alitajuntaista ajatusta siitä, että olet tavallaan sidottu lapseen 24/7. Tilanne on muutamassa kuukaudessa korjaantunut huomattavasti. Pakko kai sitä on todeta, ettei kaikkia ole luotu kotimammoiksi. Itse kaipaan tiettyjä haasteita arkeen, sosiaalisia kontakteja ja myös sitä aikuisten tekemistä, vaikka tämä vuosi onkin ollut pikkuisen kanssa aivan ihana, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Kotihommat ja pyykkien pyöritys päivästä toiseen ei vain ole minun juttuni. Kontrollifriikin luonteelle voi olla kova paikka tottua siihen, ettei lapsiperheen koti välttämättä aina ole se siisti huusholli, jossa lelut pysyvät ojennuksessa kun ne kertaalleen järjestelee ja no, tiedättehän. Olen ennen kokenut todella ahdistavana, jossen pysty hallitsemaan ja pitämään järjestyksessä asioita. Nyt olen tosin pakostikin joutunut opettelemaan rennompaan ajattelumalliin, ettei se nyt ole niin vakavaa  vaikkei kaikki aina olisikaan niin järjestyksessä. Eipä se ole niin vakavaa!

Sitten mietin, että miksi ylinpäänsä koin häpeän tunteita uupumukseni suhteen? Ehkäpä juuri siksi, että harva oikeasti uskaltaa puhua siitä ääneen tietyn leimautumisen pelossa. Itse sain onneksi lääkäriltä kannustavaa puhetta ja tiedon siitä, etten todellakaan ole ainut. Vauvavuoden jälkeinen uupumus, masennus tai paniikkihäiriö ovat varsin yleisiä, usein varmasti ilmenevät juuri samaisista syistä kun itsellänikin. Itselläni ehkä viimeinen ratkaiseva tekijä tämän postauksen kirjoittamiseen oli se, kun Jannika B juuri vastikään tuli ”kaapista ulos” masennuksensa suhteen, joka juuri kotiäitiyden myötä oli kehittynyt. En voi kuin kiittää häntä rohkeasta teosta, ehkä siksi minäkin nyt uskallan. (Ja tästäkin on jo aikaa, koska kirjoitin tämän postauksen valmiiksi jo aikapäiviä sitten, odottamaan oikeaa hetkeä…) Tämän jälkeen olen kuullut myös muita rohkeisevia tarinoita, kuten viimeisimpänä Elinan ”Tältä masennus näyttää”-postauksen tältä viikolta.

Useimmiten varmasti pelätään sitä, kuinka ulkopuoliset ajattelevat sinun olevan heikko, huono äiti tai laiska, koska ”kuka tahansa nyt jaksaa yhden lapsen kanssa”. Ei aina kyse olekaan siitä. Toki lapset ovat erilaisia, mutta niin ovat myös äidit. Ja olosuhteet. Jaksamiseenkin kun vaikuttaa niin monet asiat. Välillä nyt tulee edelleen niitä ärsytyksen hetkiä kun tuntuu, että kaikki ikävä tapahtuu juuri minulle. Läheisten ongelmat, pienen sairastelu ja sitten päälle vielä jotkut turhanpäiväiset randomasiat, kuten se pyörävarkauteni loppukesästä. Olisihan se elämä kuitenkin huomattavasti kurjempaa, jos ikävät asiat tapahtuisivat ripotellen jatkuvasti. Ehkäpä siis parempikin, että tulevat kertarysäyksellä. Toki vastoinkäymiset aina vahvistavat. Elämähän on aikalailla vuoristorataa. Kävisihän se kyllä pitkän päälle tylsäksi, jos kaikki olisi tasaista maastoa ilman niitä nousuja ja laskuja.

Ja mikä siinä onkin, että kun kyseessä on henkinen jaksaminen, jumittaa sitä viimeiseen asti hoitoon hakeutumisen suhteen? ”Huomenna on parempi päivä” tai ”Kyllä tämä tästä kun nukkuu yön yli” ja mitä noita nyt oli. Kyllä sitä saa vatsakivun tai flunssan vuoksi varattua ajan lääkäriin, mutta tämmöisissä tapauksissa se vain on äärimmäisen vaikeaa. Näin oli myös itselläni. Selailin sopivia lääkäreitä viikkokausia ja jotenkin koko asiaa yritti vain pitkittää. Kunnes edettiin siihen pisteeseen, että nyt on vain yksinkertaisesti mentävä. Ja oikeasti, pelkästään se lääkärin penkkiin istuminen on jo suuri askel parempaan, näin myös itselläni. Koen edelleen, että kaipaan normaalia enemmän unta ja saatan väsähtää nopeammin jos häsellän menemään liikaa, mutta noin yleisesti on tämänhetkinen tilanne keväiseen kun yö ja päivä.

Tärkeimpiä tukipilareita omassa kesässäni on ollut liikunta, pyrkiminen positiiviseen ajatteluun ja noin yleisesti elämästä nauttiminen. Olen pyrkinyt stressaamaan vähemmän turhista asioista ja tekemään asioita, joista nautin. Se onkin ollut ihan avainjuttu ja toki olen onnellinen. Varmaan olettekin kiinnittäneet huomiota siihen, että viimeisten kuukausien jälkeen täällä on ollut nimenomaan tuommoinen ”Nauti jokaisesta hetkestä”-moodi. Ja niinhän sen pitäisikin mennä. Juuri ne elämän ajoittaiset alamäet opettavat arvostamaan sitä mitä sinulla on ja juuri niitä pieniä asioita, jotka saattavat tuntua itsestäänselviltä. Jossittelu on turhaa, mutta olen silti miettinyt, että olisiko tilanne mennyt yhtä pahaksi jos olisin alunperin palannut töihin silloin alkuvuodesta tai tehnyt jotain toisin. Stressannut vähemmän kotitöistä tai nukkunut enemmän päiväunia. Minulla ei ollut kyse raskauden jälkeisestä masennuksesta, koska tilanne alkoi pahentua vasta noin 6kk synnytyksen jälkeen. Koen, että omalla kohdallani juuri blogi oli suuri tekijä toipumisessa. Keino purkaa ajatuksiaan ja keskittyä johonkin muuhun arjen keskellä. Rakastan tehdä töitä ja omalla kohdallani työhönpaluu (ja varsinkin mielekkääseen semmoiseen) on ollut juuri se, mitä olen kaivannutkin enkä ole kokenut sitä jaksamisen suhteen rankkana, päinvastoin.

Kai tällä postauksella yritän rikkoa sitä uupumuksen myyttiä ja kannustaa ihmisiä puhumaan asiasta enemmän, sekä tulemaan ”kaapista ulos”. On ollut todellinen helpotus huomata, etten ole ainoa näitä ajatuksia kokenut. En halua myöskään elää kiiltokuvaelämää, jossa kiillottelisin julkisuuskuvaa elämästäni ja esittäisin, että kaikki on ollut täydellistä. Aina ei voi elää täyden kympin elämää. Monta asiaa jäi varmasti sanomatta, mutta näillä mennään.

Tämän postauksen julkaiseminen pelottaa enemmän kuin mikään aikoihin, mutta kai annan mennä.

 

Ps. Ja jos asu sattui kiinnostamaan, niin nuo ovat juurikin ne äitini vanhat vintage-Wranglerit!!

Poolopaita / H&M

Laukku / Balenciaga

Kengät / Isabel Marant

Kaulaliina / Acne Canada

Kello / Michael Kors

 

kuvat Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Faktoja minusta X 9

Viime aikoina on tullut tehtyä jos jonkinlaisia faktapostausta, jotenkin olen taas kovin innostunut näistä. Tänään olisikin vuorossa 9 faktaa minusta!

Pidän aina lupaukseni. Musta olisi kamalaa jos joku pitäisi minua epäluotettavana ja yksi asia, josta olen aina ollut jostain syystä epävarma on se, että pelkään muiden luulevan valehtelevani. Ehkä olen nuorena törmännyt liikaa semmoisiin juttuja keksiviin tyyppeihin ja jotenkin alkanut pelätä, että joku ajattelisi minun olevan samanlainen. Varmasti jokainen tietää jonkun valehtelijan, oli nyt sitten lapsena tai nyt aikuisena, mutta se on kyllä yksi asia jota en vain kertakaikkiaan ymmärrä! Miksi joku valehtelee?! Kaikki varmasti johtaa juurensa tietynlaisesta epävarmuudesta itseään kohtaan tai vahvasta halusta tulla hyväksytyksi, mutta silti. Näitä on tullut vastaan ihan aikuisenakin. Takaisin kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen! Olen todella tarkka sen suhteen, etten petä kenenkään luottamusta, muistan maksaa takaisin tarjotut lounaat ja tämän tyyppiset jutut. Toki sitä nyt joskus oikeasti unohtaa asioita, mutta noin pääasiassa kuitenkin.

Tällä hetkellä olen ihan koukussa paahtoleipään. En yleensä syö leipää käytännössä koskaan, mutta nyt on jonkin aikaa tullut ostettua paahtista ja se on kyllä niin herkkua. Ja siis varsinkin ihan vaan pelkän voin kanssa, haha. Tämä kyllä menee vahvasti kausittain, välillä ostan pari pakettia putkeen ja sitten en taas yli vuoteen 😀 Aikaisemmin meillä on lojunut voipaketti jääkaapissa niin pitkään avattuna, että sen on joutunut heittämään pois. Kertoo siis varmasti jotain meidän levitteiden ja leipien menekistä. Nyt sain ekaa kertaa aikoihin käytettyä loppuun voinkin.

Rakastan sängyssä makoilua. Vaikken olekaan tyyppi, joka nukkuu myöhään, on jotenkin ihana pötkötellä sängyssä rentoutuen, esimerkiksi juuri illalla. Ennemmin pötkötän sängyssä kuin sohvalla. Vastavaihdettuihin lakanoihin on varsinkin ihana pujahtaa, varsinkin kahiseviin untuvapeittoihin.

idkuvanosto

Tällä hetkellä meillä ei ole kunnolla suunnitteilla yhtäkään reissua. Alunperin suunnittelin syksylle sitä Köpiksen viikonloppulomaa, muttei sekään nyt ole edennyt. En muista milloin viimeksi olisi menty syyskuussa ilman, että olisi mitään lomasuunnitelmia syksylle. Blaah.

Käytän todella rumia kotivaatteita. Siis oikeasti. Todella kulahtaneita ja vanhoja. Mukavuus tulee siis todellakin edellä ja kotivaatteiden suhteen olen semmoinen, joka suosii niitä samoja puhkikuluneita lemppareita (jotka nyt vaan ovat niin ihanan pehmeitä :D) vuosien ajan. Niistä omista mukavuusvaatteistaan kun ei vaan raaskisi luopua, vaikka olisivat kuinka kuluneita tahansa. Juuri tällä hetkellä istun tässä päälläni äitini 30v vanha tämmöinen yökkärimekko, haha!

Ehkä vähän edelliseen kohtaan liittyen ei varmaankaan tule yllätyksenä, että rakastan yleisestikin mahdollisimman mukavaa ja mutkatonta pukeutumista. Onhan oma tyylini melko rento ja menneinä vuosina on toki joutunut pukeutumaan töissä huomattavasti virallisemmin. Silti koen, että farkut yhdistettynä siistiin yläosaan tai nilkkureihin/tennareihin on ehkä omalla kohdallani se kaikkein mieluisin työasu. Toki nyt pukeutuisin varmasti jakkuun, mikäli työ sitä vaatisi, mutta silti on kyllä suuri helpotus, ettei ole pakko. Siisti valkoinen kauluspaita ja nilkkuritkin tekevät yhdessä farkkujen kanssa jo paljon, jos siis täytyy tavata asiakkaita tai muuten vaan olla ”edustavampi”.

Tommi pöyristyi tässä joskus kun kuuli, että olen ollut muotijuttujen perään jo lapsena 😀 Kun lähdettiin katsomaan pikkusiskoa synnytyssairaalaan, halusin pukea mahdollisimman hienot vaatteet ja hameen alle vielä erillisen rimpsuhameen, olin siis 4v. Ekat vaatehimotukset, jotka muistan olivat trumpettihousut ekalla tai tokalla luokalla. Muistaakseni omistin Tukholmassa kahdet, äiti kävi ensin ostamassa Hennesiltä semmoiset pinkit farkkukangasta. Ne oli kyllä hienot! Muistan kun jo ekalla luokalla mietin asukokonaisuuksia, enkä halunnut mennä kahta päivää putkeen samoissa vaatteissa. Välillä neuvottelin siitä, että suostun lähtemään mukaan ruokaostoksille kauempaan isoon markettiin, jos pääsen sen yläkerrassa olevaan kenkäkauppaan 😀 Tämä siis ekalla ja tokalla luokalla, hahah. Kuudennella luokalla haaveilin Fendin ja Diorin laukuista (mm. se baguette bag ja satulalaukku olivat kovia joskus milleniumin kynnyksellä), seiskalla siki LV-fanius. Näin tarkemmin ajateltuna en osaa kyllä yhtään sanoa sitä, miksi olen kiinnostunut muodista? Voisin olla yhtälailla kiinnostunut vaikka keräilemään postimerkkejä.

Pienenä ihan lempparisarjani telkkarista oli Matka maailman ympäri. Ihailin Prinsessa Romia ja olisin halunnut olla se. Muistan niin elävästi muutamat tietyt jaksot, kuten kun Romi pelastettiin Intiassa sieltä roviolta (se oli erityisen jännä) ja sitten joku missä possu-prinsessa oli kovassa kuumeessa ja poppamiehet yrittivät parantaa. Harmi vaan en muista tarkemmin mistä oli kyse 😀 Tiku ja Taku, sekä Ankronikka oli muita vahvoja lemppareita, mutta ihan ehdoton ykkönen oli kuitenkin Matka maailman ympäri. Matkahullu jo silloin.

Tiedätte hulluuteni kahviin. Tai siis oikeastaan aamukahviin, melko harvoin juon kahvia aamun jälkeen. En muista, että olisin ikinä lähtenyt kotoa aamulla mihinkään juomatta aamukahvia. Se ei vaan ole mahdollista! Oli sitten aamulla esimerkiksi kuinka aikainen lento tahansa tai muuta aikaista menoa, on aamukahvi ihan pakollinen. Nyt toki joudun laskemaan pois pari kertaa, jolloin olen mennyt aamulla verikokeisiin, jotka edellyttävät paastoa. Silkkaa tuskaa! 😀

Löytyykö samoja kohtia? Ja hei, ihanaa viikonloppua!

 

kuvakreditti Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Millainen olen oikeasti?

En muista olenko aikaisemmin tehnyt tämmöistä postausta, mutta ajattelin listailla muutamia juttuja liittyen siihen, millainen minä olen. Tai ainakin millaisena itse koen itseni. Höysteenä muutama valotuksen kannalta epäonnistunut asukuva, mutta ehkäpä selviämme asian kanssa 😀 Tässäpä siis muutama ”fakta”!

Olen melko vahva luonne enkä yleensä loukkaannu pienistä. Uskallan myös sanoa melko suoraan mitä asioista ajattelen, mutta lähivuosina olen ehkä pyrkinyt olemaan hieman hillitympi mielipiteideni kanssa. Nuorempana kun saattoi tulla sanotuksi asioita liian suoraan, eikä jotenkin ajatellut että voisi sanomisillaan loukata toista. Nykyään en halua missään nimessä loukata ketään ja yritänkin miettiä tarkemmin mitä suustani päästän. Jos olen nykyään jostain asiasta toisen kanssa täysin eri mieltä, annan ehkä ennemmin olla ja olen hiljaa sen sijaan, että alkaisin väittelemään.

Tietyllä tavalla taas sitten olen kuitenkin herkkä. Pelkään, että olenko tarpeeksi hyvä äiti tai teenkö tarpeeksi töitä tiettyjen asioiden eteen, vaikka tietysti aina yritän parhaani. Jonkinlainen perfektionisti olen kuitenkin aina ollut, varsinkin työn ja kaiken semmoisen suhteen, mihin koen jonkinlaista intohimoa. En koe, että olisin millään tapaa epävarma itseni suhteen, mutta uskoisin, että jokaisella on kuitenkin omat ”herkät kohdat”.

Olen kiltti ja välillä ehkä jopa liian kiltti. Esimerkiksi työelämässä kiltteys voi olla sekä hyvä, että huono asia. Se voi tarkoittaa sitä, että teet työsi tunnollisesti ja olet tykätty työtoveri, mutta sitten toisaalta taas sitä, että pelkää alisuoriutuvansa tai ottaa työpöydälleen liikaa hoidettavia hommia. Tavallaan täytyy kiltteyden suhteen löytää tietynlainen tasapaino, olla sopivasti itsekäs. Siviilissä taas löytyy niitä ihmisiä, jotka voivat käyttää hyväksi toisen kiltteyttä. Noin muuten koen sen kuitenkin ihan hyväksi luonteenpiirteeksi. En itse koe ongelmaksi tehdä muille palveluksia tai auttaa heitä asioiden kanssa.

Olen aina rehellinen ja tarkoitan mitä sanon. Vihaan epärehellisyyttä, valehtelua ja pinnallisuutta. Semmoista, että sanotaan asioita vain muodon vuoksi, ilman että oikeasti tarkoitetaan niitä. Tämä nyt on varmasti melko yleinen piirre suomalaisissa, mehän usein olemme tunnettuja juuri siitä, että ollaan kansana kilttejä, rehellisiä ja sanotaan juuri se mitä tarkoitamme. Eikä muuten usein sanaakaan enempää 😀 Mikä siinä muuten on, että usein tietää ainakin yhden epärehellisen tyypin. Omassa elämässäni niitä on tullut vastaan useitakin ja näiden kohtaamisten jälkeen ”valehtelijatutka” on kyllä melko vahva. En vain kertakaikkiaan ymmärrä, miksi joku valehtelee?

Ennen murehdin ja stressasin paljon enemmän asioita, mutta olen viime vuosina pyrkinyt siitä pois. Enää en vain jaksa kantaa huolta turhanpäiväisistä asioista, sen ajan kun voi käyttää paljon järkevämminkin. Silti myönnän, että herään välillä öisin miettimään jotain asioita, joille en kertakaikkisesti juuri sillä sekunnilla voi yhtikäs mitään. Tuosta tavasta pitäisi päästä lopullisesti eroon.

Nauran paljon. Tosin elämässä on joskus ollut kausia, jolloin en ole nauranut oikeastaan aikoihin. Tajusin joku aika takaperin, että olin ennen äitiyslomaani jotenkin niin tympääntynyt työhöni, että muutuin töissä melkeinpä zombieksi. Aiemmin olen ehkä ollut töissä enemmänkin semmoinen, joka saattaa revetä nauruun ihan joillekin päättömille jutuille, mutta tuolloin pari vuotta taaksepäin havahduin jossain välissä siihen, etten ollut enää tuon suhteen oma itseni. Menin aamulla töihin, hoidin hommani ja istuin lähinnä omissa oloissani kulmauksessani koko päivän, kunnes työpäivä päättyi. Todella ei-tyypillistä itselleni. Hyvä esimerkki siitä, kuinka tylsä tai muuten epämieluisa työ voi oikeesti lamaannuttaa. Hullunkuristinta on se, ettei asiaa vielä silloin tajunnut itse.

Lähiaikoina tulossa postausta mm. ajanhallinnasta. Jos teillä on mielessä mitä tahansa muita postausidiksiä, niin pistäkää tähän kommenttiboksiin 🙂

Loistavaa tiistaita!

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Pari sanaa pinnallisuudesta

Muistan edelleen elävästi kuinka eräs ystäväni sanoi minulle lapsena, että ”sun seurassa on kivaa kun ostat aina paljon herkkuja”. Tuttuja olivat lapsena myös tilanteet, joissa seurani oli haluttua esimerkiksi siksi, että omistin hienon barbiekokoelman tai olin asunut Ruotsissa. Olenkin viimeaikoina miettinyt, että onko pinnallisuus asia, joka on esillä jo lapsena? Onko se meillä kaikilla joku perimmäinen piilevä ominaisuus? Pinnalliset asiat kuitenkin ovat niitä, jotka yleensä jollain tapaa ovat esillä kun tapaa vaikkapa uuden ihmisen, usein juuri ulkonäkö tai vaatetus voi aiheuttaa tietynlaista mielenkiintoa tai ihailua. Kyllähän ihastuminenkin yleensä tapahtuu ensin aina siihen ulkonäköön, täysin pinnalliseen seikkaan perustuen.

idnostooo

Toki tietysti myönnän itsekin olevani tietynlaisissa asioissa pinnallinen. Pidän kauniista esineistä, rakastan tutkia ja testailla meikkituotteita, olen tarkka hiuksien ja ripsieni kanssa, sekä hulluna laukkuihin. Nämä nyt varmasti ovat yleisiä juttuja, enkä koe minkään näistä asioista vaikuttavan negatiivisesti elämänarvoihini. Arvostan aitoja juttuja, mutta silti myönnän toki itse olevani jossain määrin pinnallinen näiden tiettyjen asioiden suhteen. Sitten taas asioita, joiden suhteen pinnallisuus on itselleni ehdoton no-no: ystävyyssuhteet, suhtautuminen yleisesti toisiin ihmisiin ja toisten tuomitseminen ulkonäön perusteella, noin vain muutaman mainitakseni.

Olen itse ollut useinkin tilanteessa, jossa ammatillinen uskottavuuteni on ollut koetuksella sen perusteella miltä näytän. Vanhempi herrashenkilö tulee asiakkaakseni pankkiin ja ensivaikutelma on, että mitä tuo alle 160-senttinen pieni blondi tyttönen ikinä voisi tietää vaikkapa sijoittamisesta. Omalla kohdallani tytöttelyä on tullut vastaan useinkin, kunnes mieli sitten muuttuukin siinä vaiheessa kun tästä toisesta henkilöstä paljastuu muutakin kuin vain se ulkonäkö. Nykyäänkin ehkä tietyllä tavalla joskus jännitän sitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta ulkonäön perusteella. En tiedä miksi? Nykyään kuitenkin huomattavasti harvemmin kun ehkä vielä muutama vuosi taaksepäin. Tarkemmin ajatellen olen ehkä tarkoituksella pyrkinyt välttelemään tietynlaista koristautumista, etten välittäisi tietynlaista signaalia pinnallisuudesta. En meikkaa vapaalla, lakkaan kynteni kahdesti vuodessa ja olen pyrkinyt menneiden vuosien jälkeen pysymään erossa niistä pinkeistä asusteista sun muista härpäkkeistä, jotka ehkä nuorempana söivät tietynlaista uskottavuutta.

Kerronpa erään kokemuksen pinnallisuudesta. Blogipiireissä kun aiheeseen valitettavasti on vuosien varrella törmännyt. En väitä, että bloggaajat olisivat sen pinnallisempia kun muutkaan ihmiset, vaikka tietynlaiseen kuppikuntaisuuteen ”alalla” törmääkin. Tarkoitan asiaa ehkä enemmän laajemmassa näkökulmassa. Laitoin joku aika takaperin erään PR-toimiston boikottiin muutaman lähivuosina koetun peräkkäisen huonon kokemuksen jälkeen. Jos voin jollain tapaa vaikuttaa, on se omalla toiminnallani. Etten enää anna kyseiselle toimistolle näkyvyyttä tai osallistu heidän tapahtumiinsa. Syynä boikotille on juurikin pinnallisuus, jota en voi käsittää. Ihmisten ja meidän ”vaikuttajien” lokerointi.

Tapahtumista  ja lehdistöpäiviltä on välillä tapana saada goodie bagejä, jotka pitävät sisällään esimerkiksi tiettyjen merkkien näytteitä ja tuotteita edustetuilta brändeiltä. Eräänä vuonna vertailimme ystävämme kanssa saamiamme kasseja erään toisen ystävämme saamaan kassiin, kaikki me olimme suurinpiirtein samansuuruisia bloggaajia. Kassit olivat täysin erilaiset ja olimme selvästi saaneet ”paskakassit” vaikka olimme liikenteessä jo aamusta ja ystävämme illalla. Tätä seuraavana vuonna tapahtui sama. Paitsi että sillä kertaa ystäväni sai sen ”hyvän kassin” ja itse taas sen ”paskan”, selkeästi hän oli siis kuluneen vuoden aikana kohonnut heidän listauksellaan. Kaikkein naurettavinta tässä on se, että kaikki tämä tapahtui silmiemme edessä: Nimemme katsottiin listalta ja tarkastettiin selvästi, että ”mihin luokkaan kuulumme”. Toinen sai kassin toisesta kulmasta, toinen toisesta. Ei tarvinnut tuossa tilanteessa olla tyhmä tajutakseen, mitä tapahtuu. Vähän sama kun olisit ollut jonkun raadin edessä, jossa tuomaristo kertoo, että oletko aatelistoa vai pohjasakkaa.

idjeaaa

Ja kyse ei ole siitä, että millään muotoa haluaisin haalia kasseja, turhaa rompetta ja roinaa, joka harvemmin edes päätyy käyttöön tai vielä vähemmän saa näkyvyyttä blogissani. On enemmänkin kyse siitä, että jonkun tehtävä on oikeasti luokitella esimerkiksi meitä bloggaajia ja muita, vaikkapa julkisuuden henkilöitä eri kategorioihin. ”Sinä olet hyvä, sinä taas huono”. Se on pinnallisuutta parhaimmillaan. Jos jonkun pärstä ei miellytä, niin siirretään sinne ö-mappiin. Useimmissa paikoissa kun on tapana, että esimerkiksi tuo goodie bag on aina sama tai ettei kukaan vaihtoehtoisesti saa mitään. Useimmilta toimistoilta kun voi joka tapauksessa pyytää testiin tuotteita, jotka eniten ja oikeasti kiinnostavat.

Varmemminhan ne ovat myös semmoisia, jotka saavat mahdollista näkyvyyttä bloggaajan medioissa. Mielestäni on käsittämätöntä, että PR-toimisto, jonka tehtävä on nimenomaan edustaa itseään ja brändejään, toimii tällä tavalla. Ei tarvitse edes olla bloggaaja tai muu tuhansia ihmsiä tavoittava henkilö, jotta voisi tehokkaasti kertoa eteenpäin niitä hyviä tai sitten huonoja kokemuksia. Joskus riittää jo se, että pari ihmistä kertoo eteenpäin huonoista vakuutuskokemuksistaan, joka saa monen ihmisen valitsemaan toisen firman. Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen tämä yksi ja samainen paikka on ainoa, josta on jäänyt huono fiilis. Näiden edellämainittujen syiden lisäksi myös parin muun kokemuksen perusteella.

Olen itse tehnyt vuosikaudet asiakaspalvelutyötä ja asiakas on aina asiakas. Henkilö siis, joka käyttää palvelemasi yrityksen palveluita, huolimatta siitä kuka tämä on. Itse palvelen kaikkia täysin samalla tavalla. Menneiden vuosien aikana on tullut vastaan useita julkkisasiakkaita ja myös pari ”etkö tiedä kuka olen”-tapausta, mutta mielestäni jokainen ihminen ja jokainen asiakas on yhtä arvokas ja ansaitsee saman kohtelun huolimatta siitä kuka hän on. Tai ennemmin, kuka on ehkä olevinaan. Blogimaailmassa homma ei todellakaan mene näin ja on monesti statuspohjaista. Pyrin itse valitsemaan yhteistyökumppaneikseni hyviä tyyppejä, joiden kanssa tykkän asioida ja joiden kanssa tulen juttuun, ihan siis ihmisenä. Olin sitten bloggaaja tai ihan sitten vain Iines Jyväskylästä.

Ja ei. Se ei ollut se kassi tai sen sisältö, vaan periaate.

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Mihin pyrin elämässä?

Otsikko voi olla hieman hölmö tähän postaukseen. Sehän nyt on täysin selvää, että kaikki pyrkivät elämässään ainakin yhteen asiaan; olemaan onnellinen tavalla tai toisella. Jollakulla se onni voidaan saavuttaa kotiäitinä taloutta ja lapsia hoitaen, toisella taas unelmien työssä tehden asioita, jotka inspiroivat ja tuovat onnistumisen tunnetta. Meitä kun on niin moneen junaan, joten mahdotonta sitä on mennä yleistämään, että mikä juuri sinulle tuo onnea elämään.

Toki jokaisella on tiettyjä päämääriä elämässään vaikkei välttämättä elämäänsä niin tarkkaan suunnittelisikaan tai laatisi mitään sen kummempia ”viisivuotissuunnitelmia”. Aikaisemmin elin itse enemmän niiden virstanpylväiden mukaan ja olin elämässä huomattavasti suunnitelmallisempi kaiken suhteen. Nykyään en oikein edes jaksa. Tai siis ajattelumallini on tavallaan muokkautunut erilaiseksi, tietty minulla on tavoitteita ja pyrin niihin, mutta en jaksa suunnitella liikaa. Olen oppinut, että elämä kyllä vie eteenpäin ja usein ne juuri oikeat ratkaisut loksahtavat paikoilleen huolimatta siitä, olivatko sitten listattuna mukaan viisivuotisplääniin vai ei.

Tässäpä muutama asia, joihin pyrin omassa elämässäni..

Olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämähän on täysin itsestäänselvää, tokikaan äitiys ei aina ole kovin helppoa, saati sitten pelkkää ruusuilla tanssimista. On osattava olla kärsivällinen, esikuva, asettaa rajoja ja jaksaa herätä öisin lohduttamaan kun pikkuinen herää pahaan uneen. Eikä tämä kaikki lopu edes siihen 18-vuoden ikään, koska äitiys on ikuista, eikä katso mitään tiettyä ikää. Haluan itse pyrkiä olemaan äiti, joka sietää ja arvostaa erilaisuutta, kannustaa asioihin ja harrastuksiin, jotka kiinnostavat, mutta silti olla tarvittavan tiukka tiettyjen asioiden suhteen. En halua olla äiti, joka kieltää kaiken tai toisaalta sekään, joka antaa tehdä mitä lystää, mutta jotain siltä väliltä. Tasapainottelu se onkin yksi äitiyden kinkkisimpiä juttuja! Arvioida, mikä on missäkin asiassa tarpeeksi, muttei liian vähän tai liikaa?

Ymmärtämään muita ihmisiä, heidän erilaisia mielipiteitä ja ajattelutapojaan. Nuorempana en osannut niin hyvin ymmärtää erilaisia ajattelutapoja ja toimintaa kuin tänä päivänä. Saattoi ajatella, että se oma mielipide oli ainut oikea ja asioita oli hankala käsitellä eri näkövinkkelistä. Miksi joku toinen käyttäytyy tietyllä tavalla tai tekee jotain, mikä ei ehkä välttämättä olisi juuri sinulle se luontaisin juttu. Olemme kukin yksilöitä ja se, että joku toinen nyt ei satu tykkäämään kissoista tai rantalomista, vaikka itse niitä rakastaisit, ei tee toisesta sen huonompaa tai oudompaa.idnosto

Näkemään maailmaa ja laajentamaan maailmankuvaani entisestään. Matkailu ehdottomasti avartaa ja on yksi elämäni suurimmista intohimoista. Nykyään pyrinkin enemmän juuri kokemuksiin ja elämyksiin sen sijaan, että lomailu ja matkailu olisi vaan auringossa makoilua. Näkemistä, kokemista, fiilistelyä ja asioista nauttimista. Oli se sitten se Ranskan reissullani hehkuttama vaatimaton 50 sentin pain au chocolat tai muu todella simppeli juttu, joka tuo hyvää mieltä.

College / vintage (äidin vanha)

Housut / Gina tricot

Laukku / Miu Miu

Tennarit / Nike (nämä, juuri -20% alessa :))

Kehittämään itseäni ammatillisesti, juuri siis niiden aihealueiden parissa, jotka itseäni kiinnostavat. Eikä se itsensä kehittäminen tietysti tarvitse olla aina ammatillista, pääasia että aihe kiinnostaa itseään. Sehän nyt voi olla vaikka käsityöt! Itseäni ainakin tulee onnistumisen tunteita kun koen oppivani uusia asioita ja kehittyväni jossain. Sinänsä on kurjaa, että moni ei välttämättä ikinä keksi elämässä työn saralla sitä juuri sinun juttuasi, mutta olen itse onnellinen siitä, että olen uskaltanut heittäytyä, ottaa riskejä ja tehdä töitä unelmieni eteen.

Olemaan ystävällinen muille ihmisille, koska inhottava asenne ei kannata. Ystävällisyydellä ei ainakaan menetä mitään, päinvastoin! Toisten ihmisten huono kohtelu kertoo ennemmin vain itsestään ja omasta pahasta olosta tai epävarmuudesta. Eihän aina voi kaikista tykätä, mutta perus käytöstavat ovat mielestäni ihan itsestäänselvyys.

 

Mihin te pyritte elämässänne? Löytyykö samoja juttuja?

 

Sisältää kaupallisen linkin. Kuvakreditti Jutta Hirsimäki.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.