Tänään ajattelin sivuta täällä aihetta, jota en ole tainnut käsitellä blogissa kertaakaan. Tiedättekö, vaikka muiden ihmisten mielestä saatankin ehkä vaikuttaa rohkealta ja sosiaaliselta tyypiltä, jolle vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa höpöttely on ihan normihommaa, löytyy asiasta myös toinen puoli. Olen nimittäin todella esiintymiskammoinen tyyppi, joka kammoaa maailman eniten suuren ihmisjoukon edessä esiintymistä. Oikeastaan en edes keksi mitään kamalampaa kuin se, että jostain syystä olisi PAKKO luennoida jostain asiasta sadoille ihmisille. Varmasti jopa siinä määrin, että keksisin jotenkin keinon luistaa koko hommasta. Tämä koko asia tuli nimittäin mieleeni tällä viikolla kuunnellessani Ysistä Viiteen-podcastiä (ihan lempparini nykyään, suosittelen kaikille työelämä-aiheista kiinnostuneille), jossa asiaa käsiteltiin. Muistin, että minunhan piti kirjoittaa aiheesta jo viime talvena.
Miksi ulospäin sosiaaliselta vaikuttava tyyppi sitten jännittää? En tiedä! Yksinkertaisesti kroppani tekee tepposet siinä kohdin, kun pitäisi ottaa lava haltuun ja olla ison ihmisjoukon edessä keskipisteessä. Tämä pätee myös äänityksiä, videoita ja kaikkia semmoisia tilanteissa, joissa tulee se fiilis, että hei, nyt tulee olla skarppina. Mitä tulee esimerkiksi IG Storiesiin, en ole sielläkään höpötellyt mitään aikoihin ja syy on tosiaan se, että ajatus itseni kuvaamisesta jotain selittäen yksinkertaisesti ahdistaa. Todellinen minä ja se kesken IG Stories-videon jäätyvä (ja sen saman videon julkaisematta jättävä) Iines ovat kuin eri planeetoilta. Mikä siinä onkin, että pelkästään se ajatus siitä, että joku nyt näkee tämän, pistää jännittämään? Tosin, sitten kun pääsen vauhtiin ja eroon siitä tietynlaisesta ensi minuuttien kammosta, voin kyllä todeta jopa nauttivani esiintymisestä. En kammoa olla esillä, vaan nimenomaan sitä esiintymistä.
Yksi elämäni kamalimmista kokemuksista tähän liittyen on yläasteelta, jolloin jouduin pitämään luokan edessä esitelmään äidinkielen tunnilla. En muista mistä aiheesta, mutta esitelmä ahdisti siinä määrin, että unohdin hengittää kunnolla ja pyörryin. KYLLÄ! Vaikkei tilanteessa sinänsä ollut tietenkään mitään niin kamalaa. Oma tuttu luokka ja sitä rataa, mutta tuo kummittelee edelleen mielessäni. Voipi olla, että juuri tuo samainen huono kokemus onkin syypää esiintymisjännitykseeni? Tai ylinpäänsä se, että niihin inhottaviin esiintymisiin on kouluissa juuri pakotettu. Mielestäni kenenkään ei pitäisi koulussa joutua tekemään jotain, mikä ahdistaa tai mitä ei halua. Vähän sama homma kuin se perinteinen ”koulussa on pakko syödä ja maistaa kaikkea”. Pahimmassa tapauksessa pakottaminen johtaa juuri niihin traumoihin, vaikka tarkoitus olisikin alunperin ollut hyvä. Ala-asteella vihasin koulun näytelmiä, joissa halusin olla aina ennemmin kertoja, koska en ole koskaan kokenut näyttelemistä mitenkään omaksi jutukseni. Vaikka kertojalla olikin paljon puhuttavaa, ei se ahdistanut lainkaan. Toisaalta, jännittääkö lapsia esiintyminen ikinä siinä määrin kun vanhempia..?
Silloin kun niitä esitelmiä on ollut yksinkertaisesti pakko pitää (esimerkiksi AMK:issa), olen todennut, että omalla kohdallani helpottaa asiaa hieman se, että valmistaudun todella hyvin. Olen tyyppi, joka suunnittelee, tekee muistiinpanoja ja haluaa valmistautua perusteellisesti asioihin. Joku ehkä saattaa samaistua siihen tunteeseen kun menet sinne ihmisten eteen ja pääsi ikäänkuin tyhjenee kaikesta siitä, mitä olit ehkä aikonut sanoa. Siksi muistiinpanoista onkin ainakin omalla kohdallani paljon apua. Tilanteen keskellä mietit, että sanotko nyt jotain tyhmää, teetkö virheitä tai huomaako joku ulospäin, että olet aivan paniikissa? No, olen aina kuullut sitä samaa, ettei jännitys näy ulospäin, mutta sisimmissäni käyn läpi kyllä melkoisia kauhunhetkiä. En ole itse todellakaan tyyppi, jonka voisi repiä pakasta ja heittää lavalle kertomaan aiheesta X.
Itse en sitten taas jännitä lainkaan asiakastapaamisia tai vaikkapa työhaastatteluita. Tai edes sitä, että kerron ihmisjoukolle pöydän ääressä kaiken aiheesta Y. Noh, nyt kun ajattelen niin en oikeastaan edes jännitä mitään muuta kuin esiintymistä ja verikokeita, ah. Siinä onkin sitten semmoinen kauhukaksikko, että! Koen jopa olevani melko hyvä esiintyjä silloin kun se tapahtuu esimerkiksi työn merkeissä, pöydän ääressä ja tutusta aiheesta. Sitävastoin nimenomaan se kun joudut pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen sinne huoneen eteen pitämään sitä presistä. Se on se pahin. Kun muut odottavat hiljaa, että avaisit sanaisen arkkusi. Ja oikeasti, kuinka kamalia ne ”tutustutaan toisiimme vähän, kerro jotain itsestäsi”-ringit ovat. Yäkk!! Se oman vuoron odottaminen on nimittäin maailman piinallisin asia huolimatta siitä, että luulisi itsestään puhumisen olevan jokaiselle ihmiselle juuri se kaikkein luontevin asia? Nuo ovat niitä tilanteita, jolloin miettii jo pakenevansa vessan kautta kotiin jonkun tyhmän verukkeen, kuten äkillisen sairastumisen voimin ja kyllä, onhan tämä nyt ihan älytöntä. Mikä siinä sitten onkin niin pirun ahdistavaa?!
Juteltuani tästä aiheesta tuttujen kanssa olen todennut: Esiintymisjännitys on loppupeleissä todella yleistä. Ja juuri yksi niistä asioista, joita ehkä harvemmin otetaan esille, koska nykyään tuntuu olevan itsestäänselvyys, että ihmisiltä odotetaan juuri niitä erinomaisia esiintymisvalmiuksia, kykyä heittäytyä ja mitä ikinä. Nyt kun ajattelen, niin on itseäni juuri jostain syystä jopa nolottanut myöntää, että esiintyminen suuren ihmisjoukon edessä jännittää. Ja miksi ihmeessä? Kaikkihan me olemme erilaisia, eikä jokaisesta ihmisestä voi olla erinomaiseksi esiintyjäksi. Eihän meistä kaikista ole fyysikoksi, kilpaurheilijaksi tai taiteilijaksikaan? Omalla kohdallani tämä on ehdottomasti hyppy epämukavuusalueelle, vaikkei asiasta esimerkiksi työelämässäni ole mitään haittaa ollut. Tuskin kukaan entisistä tai nykyisistä työkavereistani, edes ystäväni tästä edes tietävät. Silti toivon, että joskus vielä löytäisin niitä tehokkaita keinoja päästä asiasta yli, vielä en nimittäin ole niitä keksinyt. Onnistuneet ja mielekkäät esiintymiskokemukset ovat ehkä hälventäneet kammoa, mutta luultavasti tämä on asia, jota pitäisi treenata todella usein, jotta pelosta pääsisi kunnolla eroon.
Onko joukossa muita esiintymiskammoisia?
Kuvat Jutta
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.