Oma tarinani uupumuksesta

Pohdin todella pitkään tämän aiheen avaamista blogin puolella. Useita kuukausia. Vaikka noin yleisesti olenkin blogissani varsin avoin, niin ymmärrettävästi olen kokenut esimerkiksi terveyteeni liittyvät asiat kovin yksityisinä. Pakko myöntää, että olen avannut seuraavaa aihetta ystävistänikin vain muutamille. Olen tyyppi, joka ei jaksa vaivata muita omilla asioillaan, ellei joku aihe nyt sattumalta tupsahda esille. Jossain postauksessa sivusinkin kevään ja kesän terveyshuolia, joiden ohessa on ollut kesän aikana kaikenlaista muutakin harmia ja huolta. Tuntuu jotenkin, että kaikki ikävä ja kurja kasaantuu elämään aina samaan aikaan ja välillä onkin miettinyt, että miksi juuri minulle käy ikäviä asioita. Blogin kautta heijastuu elämä tietynlaisen filtterin läpi ja tokihan sitä yleensä mielellään keskittyy jutustelemaan niistä kivoista asioista ja yleisestä kevyestä hömpästä; kauneusjutusta, vaatteista, matkailusta. Aiheista, joihin on helppo uppoutua arjen keskellä ja irtautua vähän mielessä pyörivistä asioista.

Itselleni kulunut vuosi on ollut jotenkin äärimmäisen rankka. Vaikka vauvavuosi noin yleisesti melko pitkälle oli huomattavasti helpompi kuin mitä olin ikinä osannutkaan ajatella, alkoi viime syksyn jälkeen ja viimeistään keväällä vuoden valvomisen ja kotona kyhnyttämisen jälkeen olla ilmassa selviä merkkejä väsymisestä. Aloin aivan yhtäkkiä olla yhtäkkiä aivan poikki ja jotenkin ollessani sen vajaat pari viikkoa pojan ja koirien kanssa yksin kotona T:n ulkomaan matkan ajan, aloin jotenkin aivan yhtäkkiä uupua aivan todenteolla. Koko homma lähti siitä, taidattekin muistaa viime vuodenvaihteen kun epäilin oireiden perusteella kilpirauhasen vajaatoimintaa. Fiilis oli muuten hyvä, mutta ajoittainen uupumus vaivasi ja alkoi pikkuhiljaa vain pahentua. Sitten toivat kiukkukaudet, hampaiden tulo ja kuukausien valvominen perään oman lisämausteensa arkeen. Siihen vielä päälle pieni stressi työhönpaluusta ja muutenkin epäselvät työkuviot sen suhteen, että palaanko vanhaan työpaikkaani vai otanko ja repäisenkö. Lähipiirissäni on vuoden aikana ollut myös muita terveyshuolia ja vastoinkäymisiä, jotka ovat öisin pitäneet öisin hereillä, joten sanomattakin selvää, että liika on liikaa.

idnostokuvaOlen luonteeltani semmoinen, että yritän viimeiseen asti pärjätä, koska häpeän luovuttamisen fiilistä. Sitä, että joutuu myöntämään itselleen, että on väsynyt, eikä nyt enää yksinkertaisesti yksin jaksa tätä arjen pyöritystä. Toki T on kokoajan ollut tukenani, mutta keväällä oltiin tultu siihen pisteeseen, jossa päivittäiset kotihommatkin alkoivat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä. Blogiinkin oli todella hankala saada järkevää tekstiä aikaan, eikä ajatus tuntunut muutenkaan kulkevan entiseen tapaan. Vielä talvella kun olin niin into piukassa tuumannut, että voisin heittämällä olla vielä vuoden kotona, koska kaikki on niin helppoa, ihanaa ja mukavaa kotimammaillessa. Pikkuhiljaa aloin kokea ajoittain epätoivon hetkiä, jolloin vain itkin lattialla ja tuntui siltä, että maailma kaatuu päälle. Aloin käydä itseni kanssa keskustelua siitä, että minulla on elämässä kaikki mitä ikinä olen toivonut. Parisuhde, maailman rakkain terve poikalapsi, kaksi ihanaa hauvaa, viihtyisä koti, olen fyysisesti terve, päässyt näkemään maailmaa, vakituinen pitkäaikainen työpaikka, lukuisia ystäviä. Asioita, jotka eivät todella ole itsestäänselviä ja joista moni voi vain haaveilla. Ja silti tunsin itseni onnettomaksi. Ekaa kertaa ikinä alkoi hiipiä mieleen ihan oikeita ajatuksia, etten enää pysty pitämään kaikkia lankoja käsissäni.

Kevät eteni. Olin jatkuvasti todella huonolla tuulella ja sosiaaliset tilanteet alkoivat ahdistaa. En yksinkertaisesti keksinyt ihmisten kanssa juteltavaa, vaikka olinkin ennen ollut sosiaalinen höpöttelijä. Jossain vaiheessa tuli kuvioihin myös fyysisiä oireita, luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen ja kuolevani kun sydän tuntui hakkaavan yhtäkkiä rinnasta ulos. En saanut kunnolla henkeä ja jouduin jatkuvasti haukkomaan happea. Välillä oli vaikea jaksaa jopa kävelylenkillä. Julkisilla paikoilla ja kaupungilla olo ahdisti, varsinkin pojan kanssa. Pelkäsin jatkuvasti, että kohta tapahtuu jotain pahaa ja tulee vähintään maailmanloppu. Pian selvisi, että kärsin paniikkikohtauksista. Jotenkin en ollut kaikessa härdellissä edes voinut kuvitella, että henkinen oire voisi ilmetä noin fyysisenä, luulin siis oikeasti välillä olevani kuolemansairas. Googlettelin ties mitä vakavia sairauksia. Alkukesästä sain vihdoin raahattua itseni lääkäriin ja siitä se sitten lähti. Ja voin kertoa, että tuo lääkäriin hakeutuminen oli aikamoisen pitkän ponnistelun tulos. Minulla todettiin masennusta ja ahdistusta, jotka oireilivat juurikin unihäiriöinä, ahdistuksena ja paniikkikohtauksina. Tilanne lähti paranemaan nopeasti Tommin jäätyä kotiin hoitovapaalle ja pelkkä univelkojen kuittaaminen teki jo paljon. Tämä oli itseasiassa syy siihen, miksen vielä alkukesästä palannut töihin. Koin, että vaikka työ olisi varmasti myös tehnyt hyvää, olisi se omalla kohdallani ollut tuossa vaiheessa enemmänkin voimavaroja riistävä tekijä kuin energiaa tuova elementti.

Lääkäri suositteli minulle jotain pientä irtiottoa arjesta, jonka tuloksena sitten lähdin ystäväni kanssa kolmeksi yöksi sinne Kroatiaan sen jälkeen kun olimme saaneet imetyksen lopetettua. Kyllä, ilman lasta! En jaksanut ottaa aihetta edes esille täällä, koska pelkäsin haloota asian suhteen. Tiedän kyllä ne kaikki ”yksi yö erossa per ikävuosi”-suositukset, mutta toisaalta poika jäi kuitenkin isänsä kanssa tuon ajaksi. Ja no, toki tämän asian suhteen koimme, että hyötyaste hermolomani suhteen oli suurempi kuin mahdollinen haitta siitä, että olen kolme päivää erossa taaperosta. Jo tuommoinen lyhyt lepoloma teki ihmeitä. Ja toisaalta, ovathan avioeroperheidenkin lapset vuorotellen vanhemmistaan erossa esimerkiksi viikonlopun ajan. En olisi valmis jättämään poikaa yhtä yötä kauemmaksi kenenkään ”vieraan” hoitoon, mutta mielestäni on eri asia silloin kun lasta hoitaa jompi kumpi vanhemmista. Meidän perheessämme koemme, että kumpikin meistä on yhdenvertainen hoitaja pojalle.

Omalla kohdallani koko tämä tilanne johtui varmaankin jonkinlaisesta tylsitymisestä, yhdistettynä pitkään jatkuneisiin huonoihin uniin ja kasaantuneisiin muihin huoliin. Unohtamatta imetystä ja alitajuntaista ajatusta siitä, että olet tavallaan sidottu lapseen 24/7. Tilanne on muutamassa kuukaudessa korjaantunut huomattavasti. Pakko kai sitä on todeta, ettei kaikkia ole luotu kotimammoiksi. Itse kaipaan tiettyjä haasteita arkeen, sosiaalisia kontakteja ja myös sitä aikuisten tekemistä, vaikka tämä vuosi onkin ollut pikkuisen kanssa aivan ihana, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Kotihommat ja pyykkien pyöritys päivästä toiseen ei vain ole minun juttuni. Kontrollifriikin luonteelle voi olla kova paikka tottua siihen, ettei lapsiperheen koti välttämättä aina ole se siisti huusholli, jossa lelut pysyvät ojennuksessa kun ne kertaalleen järjestelee ja no, tiedättehän. Olen ennen kokenut todella ahdistavana, jossen pysty hallitsemaan ja pitämään järjestyksessä asioita. Nyt olen tosin pakostikin joutunut opettelemaan rennompaan ajattelumalliin, ettei se nyt ole niin vakavaa  vaikkei kaikki aina olisikaan niin järjestyksessä. Eipä se ole niin vakavaa!

Sitten mietin, että miksi ylinpäänsä koin häpeän tunteita uupumukseni suhteen? Ehkäpä juuri siksi, että harva oikeasti uskaltaa puhua siitä ääneen tietyn leimautumisen pelossa. Itse sain onneksi lääkäriltä kannustavaa puhetta ja tiedon siitä, etten todellakaan ole ainut. Vauvavuoden jälkeinen uupumus, masennus tai paniikkihäiriö ovat varsin yleisiä, usein varmasti ilmenevät juuri samaisista syistä kun itsellänikin. Itselläni ehkä viimeinen ratkaiseva tekijä tämän postauksen kirjoittamiseen oli se, kun Jannika B juuri vastikään tuli ”kaapista ulos” masennuksensa suhteen, joka juuri kotiäitiyden myötä oli kehittynyt. En voi kuin kiittää häntä rohkeasta teosta, ehkä siksi minäkin nyt uskallan. (Ja tästäkin on jo aikaa, koska kirjoitin tämän postauksen valmiiksi jo aikapäiviä sitten, odottamaan oikeaa hetkeä…) Tämän jälkeen olen kuullut myös muita rohkeisevia tarinoita, kuten viimeisimpänä Elinan ”Tältä masennus näyttää”-postauksen tältä viikolta.

Useimmiten varmasti pelätään sitä, kuinka ulkopuoliset ajattelevat sinun olevan heikko, huono äiti tai laiska, koska ”kuka tahansa nyt jaksaa yhden lapsen kanssa”. Ei aina kyse olekaan siitä. Toki lapset ovat erilaisia, mutta niin ovat myös äidit. Ja olosuhteet. Jaksamiseenkin kun vaikuttaa niin monet asiat. Välillä nyt tulee edelleen niitä ärsytyksen hetkiä kun tuntuu, että kaikki ikävä tapahtuu juuri minulle. Läheisten ongelmat, pienen sairastelu ja sitten päälle vielä jotkut turhanpäiväiset randomasiat, kuten se pyörävarkauteni loppukesästä. Olisihan se elämä kuitenkin huomattavasti kurjempaa, jos ikävät asiat tapahtuisivat ripotellen jatkuvasti. Ehkäpä siis parempikin, että tulevat kertarysäyksellä. Toki vastoinkäymiset aina vahvistavat. Elämähän on aikalailla vuoristorataa. Kävisihän se kyllä pitkän päälle tylsäksi, jos kaikki olisi tasaista maastoa ilman niitä nousuja ja laskuja.

Ja mikä siinä onkin, että kun kyseessä on henkinen jaksaminen, jumittaa sitä viimeiseen asti hoitoon hakeutumisen suhteen? ”Huomenna on parempi päivä” tai ”Kyllä tämä tästä kun nukkuu yön yli” ja mitä noita nyt oli. Kyllä sitä saa vatsakivun tai flunssan vuoksi varattua ajan lääkäriin, mutta tämmöisissä tapauksissa se vain on äärimmäisen vaikeaa. Näin oli myös itselläni. Selailin sopivia lääkäreitä viikkokausia ja jotenkin koko asiaa yritti vain pitkittää. Kunnes edettiin siihen pisteeseen, että nyt on vain yksinkertaisesti mentävä. Ja oikeasti, pelkästään se lääkärin penkkiin istuminen on jo suuri askel parempaan, näin myös itselläni. Koen edelleen, että kaipaan normaalia enemmän unta ja saatan väsähtää nopeammin jos häsellän menemään liikaa, mutta noin yleisesti on tämänhetkinen tilanne keväiseen kun yö ja päivä.

Tärkeimpiä tukipilareita omassa kesässäni on ollut liikunta, pyrkiminen positiiviseen ajatteluun ja noin yleisesti elämästä nauttiminen. Olen pyrkinyt stressaamaan vähemmän turhista asioista ja tekemään asioita, joista nautin. Se onkin ollut ihan avainjuttu ja toki olen onnellinen. Varmaan olettekin kiinnittäneet huomiota siihen, että viimeisten kuukausien jälkeen täällä on ollut nimenomaan tuommoinen ”Nauti jokaisesta hetkestä”-moodi. Ja niinhän sen pitäisikin mennä. Juuri ne elämän ajoittaiset alamäet opettavat arvostamaan sitä mitä sinulla on ja juuri niitä pieniä asioita, jotka saattavat tuntua itsestäänselviltä. Jossittelu on turhaa, mutta olen silti miettinyt, että olisiko tilanne mennyt yhtä pahaksi jos olisin alunperin palannut töihin silloin alkuvuodesta tai tehnyt jotain toisin. Stressannut vähemmän kotitöistä tai nukkunut enemmän päiväunia. Minulla ei ollut kyse raskauden jälkeisestä masennuksesta, koska tilanne alkoi pahentua vasta noin 6kk synnytyksen jälkeen. Koen, että omalla kohdallani juuri blogi oli suuri tekijä toipumisessa. Keino purkaa ajatuksiaan ja keskittyä johonkin muuhun arjen keskellä. Rakastan tehdä töitä ja omalla kohdallani työhönpaluu (ja varsinkin mielekkääseen semmoiseen) on ollut juuri se, mitä olen kaivannutkin enkä ole kokenut sitä jaksamisen suhteen rankkana, päinvastoin.

Kai tällä postauksella yritän rikkoa sitä uupumuksen myyttiä ja kannustaa ihmisiä puhumaan asiasta enemmän, sekä tulemaan ”kaapista ulos”. On ollut todellinen helpotus huomata, etten ole ainoa näitä ajatuksia kokenut. En halua myöskään elää kiiltokuvaelämää, jossa kiillottelisin julkisuuskuvaa elämästäni ja esittäisin, että kaikki on ollut täydellistä. Aina ei voi elää täyden kympin elämää. Monta asiaa jäi varmasti sanomatta, mutta näillä mennään.

Tämän postauksen julkaiseminen pelottaa enemmän kuin mikään aikoihin, mutta kai annan mennä.

 

Ps. Ja jos asu sattui kiinnostamaan, niin nuo ovat juurikin ne äitini vanhat vintage-Wranglerit!!

Poolopaita / H&M

Laukku / Balenciaga

Kengät / Isabel Marant

Kaulaliina / Acne Canada

Kello / Michael Kors

 

kuvat Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Faktoja minusta X 9

Viime aikoina on tullut tehtyä jos jonkinlaisia faktapostausta, jotenkin olen taas kovin innostunut näistä. Tänään olisikin vuorossa 9 faktaa minusta!

Pidän aina lupaukseni. Musta olisi kamalaa jos joku pitäisi minua epäluotettavana ja yksi asia, josta olen aina ollut jostain syystä epävarma on se, että pelkään muiden luulevan valehtelevani. Ehkä olen nuorena törmännyt liikaa semmoisiin juttuja keksiviin tyyppeihin ja jotenkin alkanut pelätä, että joku ajattelisi minun olevan samanlainen. Varmasti jokainen tietää jonkun valehtelijan, oli nyt sitten lapsena tai nyt aikuisena, mutta se on kyllä yksi asia jota en vain kertakaikkiaan ymmärrä! Miksi joku valehtelee?! Kaikki varmasti johtaa juurensa tietynlaisesta epävarmuudesta itseään kohtaan tai vahvasta halusta tulla hyväksytyksi, mutta silti. Näitä on tullut vastaan ihan aikuisenakin. Takaisin kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen! Olen todella tarkka sen suhteen, etten petä kenenkään luottamusta, muistan maksaa takaisin tarjotut lounaat ja tämän tyyppiset jutut. Toki sitä nyt joskus oikeasti unohtaa asioita, mutta noin pääasiassa kuitenkin.

Tällä hetkellä olen ihan koukussa paahtoleipään. En yleensä syö leipää käytännössä koskaan, mutta nyt on jonkin aikaa tullut ostettua paahtista ja se on kyllä niin herkkua. Ja siis varsinkin ihan vaan pelkän voin kanssa, haha. Tämä kyllä menee vahvasti kausittain, välillä ostan pari pakettia putkeen ja sitten en taas yli vuoteen 😀 Aikaisemmin meillä on lojunut voipaketti jääkaapissa niin pitkään avattuna, että sen on joutunut heittämään pois. Kertoo siis varmasti jotain meidän levitteiden ja leipien menekistä. Nyt sain ekaa kertaa aikoihin käytettyä loppuun voinkin.

Rakastan sängyssä makoilua. Vaikken olekaan tyyppi, joka nukkuu myöhään, on jotenkin ihana pötkötellä sängyssä rentoutuen, esimerkiksi juuri illalla. Ennemmin pötkötän sängyssä kuin sohvalla. Vastavaihdettuihin lakanoihin on varsinkin ihana pujahtaa, varsinkin kahiseviin untuvapeittoihin.

idkuvanosto

Tällä hetkellä meillä ei ole kunnolla suunnitteilla yhtäkään reissua. Alunperin suunnittelin syksylle sitä Köpiksen viikonloppulomaa, muttei sekään nyt ole edennyt. En muista milloin viimeksi olisi menty syyskuussa ilman, että olisi mitään lomasuunnitelmia syksylle. Blaah.

Käytän todella rumia kotivaatteita. Siis oikeasti. Todella kulahtaneita ja vanhoja. Mukavuus tulee siis todellakin edellä ja kotivaatteiden suhteen olen semmoinen, joka suosii niitä samoja puhkikuluneita lemppareita (jotka nyt vaan ovat niin ihanan pehmeitä :D) vuosien ajan. Niistä omista mukavuusvaatteistaan kun ei vaan raaskisi luopua, vaikka olisivat kuinka kuluneita tahansa. Juuri tällä hetkellä istun tässä päälläni äitini 30v vanha tämmöinen yökkärimekko, haha!

Ehkä vähän edelliseen kohtaan liittyen ei varmaankaan tule yllätyksenä, että rakastan yleisestikin mahdollisimman mukavaa ja mutkatonta pukeutumista. Onhan oma tyylini melko rento ja menneinä vuosina on toki joutunut pukeutumaan töissä huomattavasti virallisemmin. Silti koen, että farkut yhdistettynä siistiin yläosaan tai nilkkureihin/tennareihin on ehkä omalla kohdallani se kaikkein mieluisin työasu. Toki nyt pukeutuisin varmasti jakkuun, mikäli työ sitä vaatisi, mutta silti on kyllä suuri helpotus, ettei ole pakko. Siisti valkoinen kauluspaita ja nilkkuritkin tekevät yhdessä farkkujen kanssa jo paljon, jos siis täytyy tavata asiakkaita tai muuten vaan olla ”edustavampi”.

Tommi pöyristyi tässä joskus kun kuuli, että olen ollut muotijuttujen perään jo lapsena 😀 Kun lähdettiin katsomaan pikkusiskoa synnytyssairaalaan, halusin pukea mahdollisimman hienot vaatteet ja hameen alle vielä erillisen rimpsuhameen, olin siis 4v. Ekat vaatehimotukset, jotka muistan olivat trumpettihousut ekalla tai tokalla luokalla. Muistaakseni omistin Tukholmassa kahdet, äiti kävi ensin ostamassa Hennesiltä semmoiset pinkit farkkukangasta. Ne oli kyllä hienot! Muistan kun jo ekalla luokalla mietin asukokonaisuuksia, enkä halunnut mennä kahta päivää putkeen samoissa vaatteissa. Välillä neuvottelin siitä, että suostun lähtemään mukaan ruokaostoksille kauempaan isoon markettiin, jos pääsen sen yläkerrassa olevaan kenkäkauppaan 😀 Tämä siis ekalla ja tokalla luokalla, hahah. Kuudennella luokalla haaveilin Fendin ja Diorin laukuista (mm. se baguette bag ja satulalaukku olivat kovia joskus milleniumin kynnyksellä), seiskalla siki LV-fanius. Näin tarkemmin ajateltuna en osaa kyllä yhtään sanoa sitä, miksi olen kiinnostunut muodista? Voisin olla yhtälailla kiinnostunut vaikka keräilemään postimerkkejä.

Pienenä ihan lempparisarjani telkkarista oli Matka maailman ympäri. Ihailin Prinsessa Romia ja olisin halunnut olla se. Muistan niin elävästi muutamat tietyt jaksot, kuten kun Romi pelastettiin Intiassa sieltä roviolta (se oli erityisen jännä) ja sitten joku missä possu-prinsessa oli kovassa kuumeessa ja poppamiehet yrittivät parantaa. Harmi vaan en muista tarkemmin mistä oli kyse 😀 Tiku ja Taku, sekä Ankronikka oli muita vahvoja lemppareita, mutta ihan ehdoton ykkönen oli kuitenkin Matka maailman ympäri. Matkahullu jo silloin.

Tiedätte hulluuteni kahviin. Tai siis oikeastaan aamukahviin, melko harvoin juon kahvia aamun jälkeen. En muista, että olisin ikinä lähtenyt kotoa aamulla mihinkään juomatta aamukahvia. Se ei vaan ole mahdollista! Oli sitten aamulla esimerkiksi kuinka aikainen lento tahansa tai muuta aikaista menoa, on aamukahvi ihan pakollinen. Nyt toki joudun laskemaan pois pari kertaa, jolloin olen mennyt aamulla verikokeisiin, jotka edellyttävät paastoa. Silkkaa tuskaa! 😀

Löytyykö samoja kohtia? Ja hei, ihanaa viikonloppua!

 

kuvakreditti Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Lapsi, parisuhde, työt, koti, blogi.. Kuinka aika riittää kaikkeen?

Sain joku aika takaperin kiinnostavan postaustoiveen koskien ajankäyttöäni ja nyt olisi aika kertoa hieman, miten omani aikani riittää ”kaikkeen”. Pieni lapsi, parisuhde, blogi, kaksi koiraa ja koti. Sekä toki nyt päivätyötäni unohtamatta. Välillä kyllä kieltämättä tuntuukin siltä, ettei nykyään juurikaan ole niitä leppoisia ”mitäs tässä nyt tekisi”-hetkiä, mutta toisaalta kyllä tähän pienlapsiarjen tekemisen meininkiin on kyllä ajanmittaan tottunut. Joskus oli kotimammaillessa päiviä kun tuntui, että oli jatkuvasti juoksemassa paikasta a paikkaan b, eikä huilihetkeä ollut vasta kun illasta. Sitten taas vastapainona niitä päiviä kun oli aikaa vain möllöttää ja lukea. Harvemmin nyt kuitenkaan tylsää ehti tulla, mutta lapsiarjessa päivät ovat kyllä todella vaihtelevia. Päikkäriarkihan ei meillä vielä ole alkanut, mutta siitä tulossa postausta sitten myöhemmin.

idnostokuva

Pyrin itse pyhittämään viikonloput enemmän sille yhteiselle ajalle, tuolloin vietämme usein enemmän aikaa koko porukalla, katsomme iltaisin telkkaria koirat vieressä kyhnyttäen ja poika siinä puuhastellen.  Yritänkin yleensä hoitaa kaikki viikon blogijutut arkena, jolloin aikaa jää viikonloppuisin muille asioille. Jotenkin on äitiyden myötä oppinut myös ajankäytön suhteen supertehokkaaksi (monen muun asian ohella :D) ja pyrkii käyttämään jokaisen hetken järjevästi. Tässä kuussa pääsen aamujen suhteen vielä ”helpolla” Tommin ollessa hoitovapaalla, mutta toisaalta en kyllä näe aamun hoitoonlähtörumbaakaan mitenkään hankalana juttuna. Ollaanhan me pojan kanssa usein lähdetty heti aamutuimaan asioille, joten saman kaavan mukaan nuokin aamut varmasti tulevat menemään. Joskus varmasti kiukkuisemmin ja joskus vähemmän. Tähän saakka olen noudattanut arjessa tietynlaista järjestelmällisyyttä.

Olen jo pitkään herännyt ennen poikaa aamulla, yleensä jo ennen seiskaa. Nousen aamulla keittämään kahvia ja puuhastelen koneella esimerkiksi blogijuttuja, usein saan tehokasta peliaikaa noin tunnin verran. Kun pikkuherra herää, syödään aamupala, tehdään aamupesut ja vaihdetaan vaatteet, siinä samassa teen myös omat kasvopesut sun muut. Aamupalan jälkeen on leikkihetki, yleensä siinä vaiheessa pojan puuhastellessa hetken itsekseen ehdin tehdä pikaisen siivouksen. Tiskone, pyykit, pöytien pyyhkiminen, lelujen korjaus (jossa nyt ei yleensä ole kyllä mitään järkeä kun ovat heti yhtä sekaisin kun ennen siivousta :D), saatan ehtiä naputtelemaan koneella muutaman jutun sohvalla jos poika intoutuu vieressä lattialla omiin leikkeihin. Tämä järjestely siis silloin kun olin kotona ja nykyään aikalailla viikonloput rullaa tähän tyyliin. Työarjen aloituksen jälkeen ovat aamut menneetkin eri rytmillä. Herään viikolla aina viiden ja kuuden välillä puuhastelemaan ja ehdinkin lähteä kotoa töihin jo ennenkö poika herää yöuniltaan.

Kävimme pitkään joka päivä tunnin vaunulenkillä, jonka yhteydessä myös lenkitin koirat ja kävimme kaupassa. Yritin siis tiivistää kaikki pakolliset hoidettavat jutut aina aamuun. Olihan se aina melkoinen rumba, mutta toisaalta sitten huojennus kun tiesi, että päivän menot on nyt siinä suurilta osin. Nykyään poika on nukkunut makoisia 2-3h päikkäreitä ja yleensä niiden aikana ehtiikin sitten helposti tehdä omia juttuja. Varsinkin jos on saanut lenkitettyä koirat ja pääasian kotihommista jo aamusta. Pyrinkin juuri siihen, että tuommoiset pakolliset jutut hoidetaan pois alta ennen päiväunia.

Yksi hankala juttu tässä koko arkipaletissa on kieltämättä se kahdenkeskinen aika. Onhan se kuitenkin todella tärkeä juttu parisuhteelle. Emme ole kertaakaan viettäneet paria tuntia kauempaa aikaa kaksin pojan syntymän jälkeen ja toisaalta nyt ollaankin melko totuttu siihen, että ollaa aina kaikki yhdessä, ei se nyt millään tapaa haittaa. Olimme varanneet kesällä sen yhden yön Långvikin Spa:n, joka tosin sitten peruuntui pojan sairastumisen vuoksi. Välillä sitä tietty toivoisi jonkinlaista parisuhdeiltamaa kaksin, mutta eiköhän senkin aika joskus tule.  Vietämme siis enimmäkseen aikaa koko perheen kesken. Toki viikonloppuisin (jos jaksan valvoa myöhään :D), hengaillaan sohvalla leffaa katsoen ja ihan vaan chillaillaan. Pitääkin siis alkaa ehdottamaan isovanhemmille ekoja yökyläilyjä, hehe. Välillä kyllä tuntuu, että ollaan ainoat pienen lapsen vanhemmat, jotka eivät käy säännöllisesti date nighteilla tai jättäneet lasta vielä isovanhemmille yöksi.

Itselläni ajankäytön avainjuttu onkin siis ollut selkeiden arkirutiinien luominen ja niiden ”kellottaminen”. Näin saa vapautettua sitä tehokasta peliaikaa käytettäväksi esimerkiksi juuri päikkäriaikaan. Imuroinnit ja suuremmat siivoukset voikin tehdä viikonloppuisin kun molemmat ovat kotona. Toki arki tulee muuttumaan sitten kun päivähoito alkaa. Olenkin miettinyt milloin silloin teen esimerkiksi blogia ja vastaus on: luultavasti osittain viikonloppuisin ja edelleen aikaisemmin aamulla pojan vielä nukkuessa, kahvin ja meikin ohessa. Sama systeemi oli käytössä myös aiempina vuosina työn ohella, jolloin toki myös käytin paljon aikaa blogiin myös iltaisin. Sitä en nimittäin haluaisi tehdä.

Toki myös työmatkat mahdollistavat postausten luonnostelun, joten on vaan keksittävä sitä aikaa niin, ettei se tapahdu perhe-ajan kustannuksella. Nykyään myös selaan somet, uutiset ja vastaan ystävien viesteihin usein työmatkoilla. Viime viikkoina nuo työmatkat ja ne hetket kun pääsee illalla lötköttämään sänkyyn, ovat ne päivän ainoat minuutit kun saa vaan olla ja selata sen kummemmin mitään miettimättä vaikka Instan feediä. Välillä sitäkin oikeasti kaipaa! Tärkeä seikka on myös se, ettei vaadi itseltään liikoja. Mitä väliä, vaikkei saisi viikonloppuna sitä blogipostausta ulos tai ehtisi illalla siivoilla keittiötä. Olen todennut, että pienlapsiarjessa sitä kaaosta ja kiirettä vaan oppii sietämään. Esimerkiksi itselleni oli alkuun shokki kuinka usein niitä leluja ja muuta rompetta saa olla korjailemassa, ennen kun oli tottunut siihen, että kerran järjesteltyä tavarat pysyvät siististi. Ehei, ei enää menekään aivan näin 😀

Se on kyllä todettava, että vaikka päivät ovatkin kovin hektisiä ja illat menevät tukka putkella puuhastellen, olen itse työpäivien päätteeksi huomattavasti pirteämpi ja energisempi kuin kotona vietettyjen päivien jälkeen. Olen jankannut tätä sata kertaa, mutta on kai todettava, että omalla kohdallani työhönpaluu tuli varsin oikeaan saumaan. Eihän kaikkien tarvitse viihtyä kotona, ei siinä ole mitään väärää. Toisaalta, tiedän olevani onnekas sen suhteen, että saan tehdä työtä josta oikeasti nautin ja pidän. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys nykypäivän ”enemmän aikaan vähemmällä ajalla ja henkilöstömäärällä”-työelämässä. Tietysti nautin pienokaisen kanssa vietetystä ajasta, mutta toisaalta sitten olin jo itse kaivannut päiviin jo kauan tietynlaisia uusia virikkeitä ja rutiineja, niiden perinteisten kotihommien lisäksi. Huomaan toki olevani arkena iltaisin väsyneempi (tietysti, koska heräänkin todella aikaisin) ja menemme pojan kanssa iltaisin suunnilleen samaan aikaan nukkumaan. Toisilla työelämään palaaminen voi päinvastoin ottaa todella koville, sekin kun on niin ihmisestä kiinni. Itse nukahdan iltaisin makoisasti, mutta päivisin ja töiden jälkeen olen kyllä normaalia virkeämpi!

Jossei ole kokenut sitä kotielämää vauvan tai pienen lapsen kanssa, niin sitä ”rankkuutta” on vaikea hahmottaa. Tietysti lapsissa ja päivissäkin on eroja, välillä on helpompaa ja sitten taas ei ole pariin päivään hetkeäkään mikään hyvin. Semmoista se on 😀 Jos taas vertaa arkea taaperon kanssa ja arkea puolivuotiaan vauvan kanssa, niin ne ovat kyllä kun yö ja päivä! Pikkuvauvan kanssa toki on jatkuvasti enemmän iholla, esimerkiksi meillä kun niitä imetyshetkiä oli kokoajan. Sitten taas taapero vaatii niin paljon enemmän seuraa, leikkejä ja virikkeitä, liikkuvan lapsen kanssa on täysin erilaista kun vauvan, joka vielä ryömii tai kääntyilee. Jälkeenpäin voin todeta, että ne olivat kyllä niitä helppoja aikoja, haha! Siinä mielessä odotamme innoissamme hoidon aloitusta, sieltä kun saa ihan eri tavalla virikkeitä kun kotona pitkällä tähtäimellä. Myönnän siis itse, että en ehkä ole parhain tyyppi keksimään jokaiselle viikonpäivälle uusia leikkejä, puuhastelua, askarteluja ja muita aktiviteetteja. Tässä vaiheessa kun tuntuu, että pitäisi olla ihan kokoajan olla keksimässä uusia juttuja, ettei toinen ehdi turhautua. Todelliset propsit siis päikkärin hoitotädeille ihanasta työstä, jota he tekevät lastemme eteen!!

Tämän kilometripostauksen loppuun kiteytettynä voisin siis todeta, että oman arjen ajanhallinnan kulmakiviä ovat olleet: Priorisointi, tehokkuus ja mielikuvitus 😀 Esimerkiksi blogiini käytän nykyään päivässä noin 2 tuntia, käyn läpi somekuvat ja päivitän Instaa työmatkoilla ja herään 2h ennen töihin lähtöä raapustelemaan tänne juttua. Näin se on toisaalta ollut kohdallani jo vuosia, mutta tietysti nykyään käyttää sen ajan pojan kanssa, joka ennen tuli katsottua Netflixiä, möllötettyä sohvalla tai selailtua nettiä. Kyllä sitä aikaa siis jostain repii kun alkaa miettimään, että mihin sitä tuleekaan käytettyä.

Viime viikkoina olen nipistänyt aikaa myös liikunnasta, joka toki on huono juttu. Suunnitelmissa on kuitenkin ottaa tavaksi myöhemmin aamulenkit ja joogatunnit aamuisin, joissa voi poiketa näppärästi ennen työpäivää. Minulla on mahdollisuus välillä tehdä töitä myös kotoa käsin etänä ja tuo on myös hyvä juttu ajanhallinnan kannalta! Kun herää ”normaaliin aikaan” (tai jopa myöhemminkin) ja säästää normaalisti meikkailuihin, sekä työmatkoihin käytetyn ajan (joista tulee päivässä reippaasti yli pari tuntia), saa jo ihmeen paljon enemmän aikaan! Kuten sanoin: Priorisointi ja mielikuvitus! 😀

Kuulostaako tutulta? Ja mielenkiinnosta kysyn, mistä te revitte sen ajan? 😀

 

Ja ps. Sille sinnikkäälle stalkkerille tiedoksi, että olen jo aikapäiviä sitten ottanut käyttöön ulkoisen moderaattorin (joka btw on itseasiassa poliisi), joten jatkossa kannattaa suunnata ne kaikki haukut ja muut sekoilut hänelle 😀

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Millainen olen oikeasti?

En muista olenko aikaisemmin tehnyt tämmöistä postausta, mutta ajattelin listailla muutamia juttuja liittyen siihen, millainen minä olen. Tai ainakin millaisena itse koen itseni. Höysteenä muutama valotuksen kannalta epäonnistunut asukuva, mutta ehkäpä selviämme asian kanssa 😀 Tässäpä siis muutama ”fakta”!

Olen melko vahva luonne enkä yleensä loukkaannu pienistä. Uskallan myös sanoa melko suoraan mitä asioista ajattelen, mutta lähivuosina olen ehkä pyrkinyt olemaan hieman hillitympi mielipiteideni kanssa. Nuorempana kun saattoi tulla sanotuksi asioita liian suoraan, eikä jotenkin ajatellut että voisi sanomisillaan loukata toista. Nykyään en halua missään nimessä loukata ketään ja yritänkin miettiä tarkemmin mitä suustani päästän. Jos olen nykyään jostain asiasta toisen kanssa täysin eri mieltä, annan ehkä ennemmin olla ja olen hiljaa sen sijaan, että alkaisin väittelemään.

Tietyllä tavalla taas sitten olen kuitenkin herkkä. Pelkään, että olenko tarpeeksi hyvä äiti tai teenkö tarpeeksi töitä tiettyjen asioiden eteen, vaikka tietysti aina yritän parhaani. Jonkinlainen perfektionisti olen kuitenkin aina ollut, varsinkin työn ja kaiken semmoisen suhteen, mihin koen jonkinlaista intohimoa. En koe, että olisin millään tapaa epävarma itseni suhteen, mutta uskoisin, että jokaisella on kuitenkin omat ”herkät kohdat”.

Olen kiltti ja välillä ehkä jopa liian kiltti. Esimerkiksi työelämässä kiltteys voi olla sekä hyvä, että huono asia. Se voi tarkoittaa sitä, että teet työsi tunnollisesti ja olet tykätty työtoveri, mutta sitten toisaalta taas sitä, että pelkää alisuoriutuvansa tai ottaa työpöydälleen liikaa hoidettavia hommia. Tavallaan täytyy kiltteyden suhteen löytää tietynlainen tasapaino, olla sopivasti itsekäs. Siviilissä taas löytyy niitä ihmisiä, jotka voivat käyttää hyväksi toisen kiltteyttä. Noin muuten koen sen kuitenkin ihan hyväksi luonteenpiirteeksi. En itse koe ongelmaksi tehdä muille palveluksia tai auttaa heitä asioiden kanssa.

Olen aina rehellinen ja tarkoitan mitä sanon. Vihaan epärehellisyyttä, valehtelua ja pinnallisuutta. Semmoista, että sanotaan asioita vain muodon vuoksi, ilman että oikeasti tarkoitetaan niitä. Tämä nyt on varmasti melko yleinen piirre suomalaisissa, mehän usein olemme tunnettuja juuri siitä, että ollaan kansana kilttejä, rehellisiä ja sanotaan juuri se mitä tarkoitamme. Eikä muuten usein sanaakaan enempää 😀 Mikä siinä muuten on, että usein tietää ainakin yhden epärehellisen tyypin. Omassa elämässäni niitä on tullut vastaan useitakin ja näiden kohtaamisten jälkeen ”valehtelijatutka” on kyllä melko vahva. En vain kertakaikkiaan ymmärrä, miksi joku valehtelee?

Ennen murehdin ja stressasin paljon enemmän asioita, mutta olen viime vuosina pyrkinyt siitä pois. Enää en vain jaksa kantaa huolta turhanpäiväisistä asioista, sen ajan kun voi käyttää paljon järkevämminkin. Silti myönnän, että herään välillä öisin miettimään jotain asioita, joille en kertakaikkisesti juuri sillä sekunnilla voi yhtikäs mitään. Tuosta tavasta pitäisi päästä lopullisesti eroon.

Nauran paljon. Tosin elämässä on joskus ollut kausia, jolloin en ole nauranut oikeastaan aikoihin. Tajusin joku aika takaperin, että olin ennen äitiyslomaani jotenkin niin tympääntynyt työhöni, että muutuin töissä melkeinpä zombieksi. Aiemmin olen ehkä ollut töissä enemmänkin semmoinen, joka saattaa revetä nauruun ihan joillekin päättömille jutuille, mutta tuolloin pari vuotta taaksepäin havahduin jossain välissä siihen, etten ollut enää tuon suhteen oma itseni. Menin aamulla töihin, hoidin hommani ja istuin lähinnä omissa oloissani kulmauksessani koko päivän, kunnes työpäivä päättyi. Todella ei-tyypillistä itselleni. Hyvä esimerkki siitä, kuinka tylsä tai muuten epämieluisa työ voi oikeesti lamaannuttaa. Hullunkuristinta on se, ettei asiaa vielä silloin tajunnut itse.

Lähiaikoina tulossa postausta mm. ajanhallinnasta. Jos teillä on mielessä mitä tahansa muita postausidiksiä, niin pistäkää tähän kommenttiboksiin 🙂

Loistavaa tiistaita!

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Viikkoni puhelimen läpi

Mikäs sen osuvampi aihe aloittaa uusi viikko kun arkikuvapläjäyksellä. En ole viime viikkoina kovinkaan ehtinyt kotona kuvailemaan, mutta sitäkin enemmän sitten puhelimella ja niitä asukuvia varsinkin 🙂 Mikä siinä muuten onkin, että arkeen paluu viikonlopun jälkeen on lähes poikkeuksetta yhtä tuskaa. Aina. Jotenkin se arkeen preppaus alkaa jo hyvissä ajoin sunnuntain puolella kun silloin päinvastoin pitäisi yrittää pitää ajatukset vielä viikonlopussa ja chillausmoodissa. Kaikesta huolimatta pidän kyllä uuden viikon alkamisesta, aina saa kääntää tavallaan uuden lehden ja uudet idikset. Ehkä nämä hitaanpuoleiset aamutoimet ovat se mikä  tässä mättää omalla kohdallani 😀

Nykyään pysähdyn melkein päivittäin kuvailemaan jotain kivoja taloja, ovia tai muita yksityiskohtia, mitä kadulla tulee vastaan. Jotenkin nykyään on alkanut kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ehkä tietoisestikin olen pyrkinyt eroon semmoisesta laput silmillä-huitelemisesta, vaikka välillä kyllä myönnän olevani uppoutunut katsomaan vaikka ihmisten IG-tarinoita jossain yksin kävellessä. En ole saanut käytyä ostamassa uusia kuulokkeita jo 2kk sitten rikkoontuneiden tilalle ja ehkä sekin on syynä, ettei ole entiseen tapaan tullut niinkään kuunneltua musiikkia. Silloin menen enemmän juuri omiin ajatuksiini ja kiinnitän vähemmän huomiota pieniin asioihin ympärillä. Nykyään jopa ennemmin ehkä olen hiljaisuudessa kuin kuuntelisin musiikkia, kotona kun on ihan riittämiin sitä ääntä 😀

Olen ollut aivan rakastunut tuohon Nunucon marmorikalenteriin, noin muutenkin olen enemmän konkreettisten kalentereiden perään ja töissä onkin ollut taas vaihteeksi totuttelemista sähköisen kalenterin käyttöön. Laitan silti kaikki menot tuonne paperiseen ylös sen sähköisen lisäksi. Rakastan muutenkin listojen tekemistä! To-do-listat, ostoslistat, varsin tuttu juttu. En siis jatkossakaan meinaa paperikalenterista luopua.

idkuvaaa

Kävin viime viikolla Qhairissa maailman luonnollisimman hiustenhoitosarjan O’Rightin lanseerauksessa. Tarjoilut olivat kyllä hienot! Esittelyssä oli myös sarjan kofeiiniseerumi, jonka pitäisi kasvattaa hiuksia kuukaudessa normaalin 1-2 sentin sijaan jopa kymmenen senttiä.. En kyllä usko ennenkö itse näen 😀 Toisaalta, kai noiden väitteiden täytyy johonkin perustua. Suu loksahti auki kun kuulin, haha!

Löysin hyvän sushi-lounaspaikan keskustasta aivan sattumalta. Haru sushibar Fredalla, jossa buffet sushilounas maksaa 11,90. Valikoima oikeasti tosi hyvä ja tykkäsin hurjasti. Olen monesti pettynyt buffa-susheihin, vaikkakin nyt lähivuosina on tullut niistäkin useita positiivisia ylläreitä vastaan. Usein olen jäänyt itse kaipaamaan enemmän  valikoimaa tonnikalasushista, siis tiedättekö niitä missä on sitä tonnikalamajoneesi-mössöä, mulla on niihin joku ihme fiksaatio ja olen aina ihan innoissani jos niitä löytyy jostain. Tuolla nimittäin oli 🙂 Eipä kovin kalliskaan, vaikka toki lounas onkin. Ehdoton suositus!

Jos seuraatte mun Instastorieta, niin ette ihan varmasti ole päässeet välttymään mun viimeaikojen Jungle Juice Bar-koukutusta. Niitä on nykyään ihan joka kulmassa ja tuntuu, että on mahdoton tehtävä yrittää vältellä noita pirullisia smoothiepaikkoja. Oikeasti, laskin yksi päivä, että mun työmatkan varrella tulee noita vastaan ehkä 4! Sorrun ostamaan siis about jokatoinen päivä, jotenkin kun olen nykyään niin laiska marssimaan aamulla aamiaisostoksille ja  sitten taas unohdan tehdä sen edellisenä päivänä ennakkoon. Smoothie on siis helppo valinta ja noista otan yleensä jonkun niistä proteiinilisä-versioista 🙂 Hintaahan noilla kyllä on ja jotenkin kyllä ottaa päähän maksaa jopa 6-7e smoothiesta, huhheijaa! Yritänkin nyt pikkuhiljaa päästä noista eroon, haha! Onko joku muu koukuttunut?

Viime viikolla pääsi pitkästä aikaa Korsin kellokin käyttöön. En ole aikoihin käyttänyt noita metallisia rannekelloja. Alkuun ne tuntuivat epämukavalta ranteessa raskauden aikana ja sen jälkeen ei vaan ole ollut käyttöä, kotioloissa ja rennossa arjessa on ennemmin käyttänyt sitä pinkkiä Swatchia, joka mielestäni sopii oikeastaan kaikenlaiseen tyyliin. Nyt olen tykästynyt uudelleen tuohon rosekultaiseen Korsiin ja varmasti varsinkin siksi kun on malliltaan melko siro. En ymmärrä, miten ne jättikellot olivat ihan järkky villitys silloin muutamia vuosia taaksepäin. Apua! En kyllä enää voisi kuvitella semmoista ranteeseeni.

Instassa esittelin myös nuo Wranglerin retrofarkut, jotka myöskin pengoin kesällä sieltä äitini kätköistä. Lienevät jostain ihan kasarin alusta. Pitää saada pian asukuvaa nuo päällä, ihan parhaat. Laadun kyllä huomaa nykypäivän farkkuihin kun yön ja päivän välillä. Aivan loistava löytö kyllä 🙂

Yritän tänään kerrankin olla aamujuttujen kanssa ripeä, etten jäisi tähän junnailemaan. Lisää kahvia siis ja menoksi!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.