Päivä Iineksen kanssa 2017

Sain perjantaina vihdoinkin tehtyä päivitetyn version Päivä Iineksen kanssa-sarjaan! Jee! Muutaman kerran päivän aikana tietty unohdin koko jutun (eli jatkuvan kuvaamisen), mutta jotain sain onneksi aikaankin. Vähän tylsä päivä kylläkin, haha. Enjoy!

04:40. Havahdun hereille johonkin. Ensin ajattelen, etten katso kelloa ja yritän vielä saada unta, mutta hetken pyörittyäni sorrun. Hemmetti! En olekaan aikoihin herännyt ihan näin aikaisin. Uni ei enää tule, katson somet läpi ja pötköttelen sängyssä.

05:30. Nousen ylös. Kahvi tippumaan, kasvopesulle ja hiusten harjaus. Avaan läppärin ja hörpin kahvia. Ohessa teen seerumi- ja kasvovoiderutiinit, sekä alan meikkailemaan.

07:00. Napero nukkuu edelleen ja Tommikin ehti jo lähteä töihin. Teen edelleen blogijuttuja, syön leivän, annan koirille aamupalan ja mietin, että mitä sitä pukisikaan päälle. Tajuan, etten muistanut ottaa aamukahveista kuvaa. Voi ei, nehän on melkein aamun tärkein juttu!

07:30. Herätän pikkupojan, hoidetaan aamuhommat. Hampipesut, pukemiset yms.. Todella kiukkuinen aamu ja toinen olisi halunnut jäädä nukkumaan.

08:00. Lähdetään tarhaan. Vien pojan suoraan hoidossa aamupalapöytään, sanon heipat ja lähden itse töihin. Matkalla mietin muutamaa työjuttua, selaan somet ja ekaa kertaa hetkeen vaan istuskelen. Jungle Juicen Barin kautta töihin, oli jemmassa täysi leimakortti niin päätin ekaa kertaa ottaa tuon kalleimman juoman, Detox foxin. Oli kyllä todella hyvä, tosin tuo iso maksaa normaalisti 9,50e 😀

09:00. Töissä. Teen tunnin verran hommia ja tapaamme kollegoiden kanssa eräs asiakas. Unohdan taas vaihteeksi koko päivä kanssani-postauksen tekemisen ja kuvien ottamisen.

12:00. Aamun paltsun jälkeen taas hommia ja kahdentoista maissa lounaalle parin ystäväni kanssa yhteistyön merkeissä. Loppupäivän yritän saada viikon hommat pulkkaan ja mietin samalla, mitä on to-do-listalla alkuviikolle.

15:45. Lähden töistä viikonlopun viettoon. Hetken mielijohteesta päätän mennä Stockan kautta hakemassa Hullareilta pari kulhoa, joita katselin verkkokaupassa, mutten viitsinyt tilata sieltä kun ostoskori alkoi täyttyä vähän liikaa kaikesta. Ajattelin, että ihmisvilinästä haluaa vaan nopsaa pois, eikä tule heräteostoksia 😀

16:30. Kotona! Ja kivat kulhot hommattuna. Pyörähdys sisällä ja lähden melkein suoraan kauppaan ostamaan viikonlopun herkkuja ja ruokaa. Tommi onkin jo ehtinyt olla hetken pojan kanssa kotosalla.

17:00. Tommi lähtee keikalle ja jäädään pojan kanssa viettämään kaksin perjantai-iltaa. Leikitään, maistetaan naksuja. Naperolle on tulossa edelleen niitä poskihampaita ja on siitä tai muusta tuntemattomasta syystä tänään erityisen pahalla tuulella. Välissä ehdin pestä meikit naamasta, laittaa seerumin ja kosteuttavan naamion.

19:00. Iltapuuron aika! Sitten hengailua, yleistä sekalaista toimintaa kotona, jotenkin se aika hupenee jonnekin 😀

20:00. Vaihdamme pojan kanssa molemmille pyjamat (tai siis minä vaihdan, haha!) ja hengaillaan taas. Poika availee laatikoita, leikkii puisella autolla ja juoksee ympäriinsä Plaston mopon kanssa. Perus.

20:45. Alkaa tulla väsykiukku. Mennäään nukutushommiin yläkertaan. Uni tulee melko nopsaa.

21:00. Istun vielä hetken sohvalla, syön muutaman sipsin ja hengailen. Todella aikaisin heränneenä olen kylläkin myös itse untenmailla jo 21:30 maissa.

Hurja perjantai siis!

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Yksin vai yksinäinen?

Mietin tässä yksi ilta sängyssä makoillessani yksinäisyyttä. Millaista se on ja minkälaisissa tilanteissa ihminen on yksinäinen? Olen aina ollut varsin itsekseni viihtyvää sorttia ja voisin jollain tapaa sanoa, että sen suhteen ollut onnekas, etten ole elämässäni ihan kamalasti potenut yksinäisyyttä, vaikka olenkin paljon ollut konkreettsesti yksin. Välillä kuitenkin enemmän, joskus vähemmän kun aloin asiaa tarkemmin ajattelemaan. On myös täysin eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Monesti olen tehnyt tietoisen valinnan viettää aikaa juuri itsekseni, enkä ole tällöin potenut yksinäisyyttä.

Yksinäisyys ei ole omalla kohdallani ollut sitä, ettei kukaan olisi lapsena leikkinyt kanssani, olisi saanut seuraa jonnekin tai olisi ollut ketään kelle kertoa mieltä painavista asioista. Omalta osaltaan yksinäisyys on osittain ollut oma valintani. Olen tietoisesti vetäytynyt omiin oloihin, ollut puhumatta murheista, mennyt ennemmin paikkoihin yksin kuin jonkun seurassa. Viime aikoina olen jostain syystä pohdiskellut yksinäisyyttä ilmiönä ja oivaltanut, kuinka yleistä se loppupeleissä onkaan. Yksinäinen voi olla myös sosiaalinen ihminen, jolla on roppakaupalla ystäviä ja kaveriverkostoa. Yksinäinen voi myös olla henkilö, josta ulospäin viimeisenä ajattelisi olevan yksinäinen. Se tyyppi, joka ulospäin ehkä näyttää juuri sosiaaliselta ja menevältä, harvoinhan se ulkokuori kertoo koko totuutta.

Milloin sitten olen itse kokenut yksinäisyyttä? Voin todeta melkeinpä suorilta käsin, että varmaan viimeisen vuoden aikana. Vauvan kanssa olen välillä kokenut oloni yksinäiseksi, jollain tapaa myös juurettomaksi ja päämäärättömäksi. Toki omalla kohdallani mammalifessa oli tietty deadline eli tämä syksy, mutta päivät ja jopa viikot päivisin yksin kotona vauvelin kanssa laukaisivat tietynlaisia yksinäisyyden tunteita. Lähinnä niitä, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi miltä tietyt äitiyden tunteet tuntuvat. Tunnetta voisi ehkä kuvalla semmoisena, että olisi yksin tässä suuressa maailmassa, vaikka oikeasti ympärillä onkin suuri joukko ihmisiä. Kuten olen sanonut, ei lähipiirissäni ole ihan kamalasti pieniä lapsia. Se tunne on niin helpottava kun pääsee juttelemaan jonkun tutun toisen pienen lapsen äidin kanssa niistä arjen haastavista jutuista, ah en olekaan ainut, joka välillä huokaisee helpotuksesta kun lapsi illalla nukahtaa tuntien raivoamisen jälkeen!

Ajoittainen uupumus, vaikeat päivät, sitten taas hyvät päivät. Yksinkertaisesti on välillä tuntunut, että on jotenkin kertakaikkiaan omillaan kaikkien äitiyden kiemuroiden ja kinkkisten juttujen kanssa. Totesin itse, että kotiäitinä on jopa liikaa aikaa miettiä ja pohtia kaikkea, usein kun ongelma on arjessa täysin päinvastainen. Olen itse ollut aina todella huono puhumaan syvimmistä tuntemuksistani. Nykyään myös tuntuu, että kaikilla on omat arjen murheensa, joten yleensä miettii kahdesti tai kolmesti, että jaksaako tuottaa toiselle taakkaa omilla asioillaan. Itse en ainakaan halua olla se ystävä, joka purkaa vain ne omat murheensa ja katoaa siinä vaiheessa kun toisella on suruja.

Tuntuu, että nykyään yksinäisyyden ilmiö on yleisempi siitäkin syystä, että oikea kasvotusten tapahtuva kanssakäyminen on vähentynyt sen myötä kun viestintä on siirtynyt enemmän tekniseksi. Facebookin tai Whatsappin välityksellä on toki helppo vaihtaa kuulumisia, mutta eihän tunteet ja todelliiset fiilikset välity siellä samalla tavoin. On helppo kirjoittaa toiselle, että kuuluu loistavaa, vaikka totuus olisi päinvastainen. Kasvotusten kun helpommin huomaa, että toisella ei ehkä ole tänään kaikki kunnossa. Itsekin totean kerta toisensa jälkeen, että pitäisi yksinkertaisesti nähdä enemmän ystäviä, tehdä asioita sen viestittelyn sijaan. Lähteä viikonlopuksi tyttöjen spa-lomalle tai illalliselle. Nykyään on niin yleinen tuo lause ”Pitäisi kyllä nähdä tässä lähiaikoina!”, itsekin siihen sorrun liian usein. Olen pyrkinyt aktivoimaan ystävyyssuhteita käymällä enemmän arkena ystävälounailla, kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja se on toiminut kyllä loistavasti. Nykyään suosin myös Whatsappissa enemmän ääniviestejä, ne on niin käteviä! Saa enemmän sanomaa helpommin eteenpäin ja enemmän tunnetta mukaan. On jotenkin rasittavaa olla jatkuvasti näpyttelemässä viestejä kun on niin helppo äänittää. Soittelemaan olen taas jotenkin tosi huono, aina pelkää soittavansa toiselle huonoon aikaan, viesteihin kun on helppo vastata silloin kun itselleen sopii parhaiten.

Tietyllä tavalla nautin toki edelleen yksinolon hetkistä, esimerkiksi yksinään sängyssä rentoutumisesta ennen unia tai juoksulenkistä omissa oloissa, kyllä joskus täytyy viettää aikaa yksinkin, jotta ehtii käsitellä tapahtumia ja asioita jotka mielessä pyörivät. Itselläni on yksinäisyyteen auttanut puhuminen, arjen normaalit sosiaaliset kanssakäymiset (kuten varsin yksinkertaisesti työssäkäynti), asioiden tekeminen enemmän puolison, sekä ystävien kanssa ja onhan taaperon kanssa huomattavasti seurallisempaa viettää aikaa kuin pikkuvauvan! Toki olisin silloin voinut tehdä asiat toisin. Lähteä enemmän kaupungille, kerhoihin ja muihin aktiviteetteihin. Rehellisyyden nimissä en vain yksinkertaisesti aina jaksanut ja totta puhuen en ehkä ole se tyyppi, joka jaksaa tehdä muiden kanssa tikusta asiaa pakon edessä esimerkiksi jossain vauvakerhossa vain sen tähden, että ”olisi pakko tavata muita”. Ihmisten näkemisen ja tekemisen täytyy tulla omasta halusta, ei pakottamalla. Silti tästä maailmasta löytyy paljon niitä, keille yksinäisyys ei ole valinta. Niitä keillä ei ole ketään. Syitä on turha eritellä. Pistää silti miettimään.

Tuttuja juttuja muille?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Unelmatyössä!

Mietin pitkään, että kirjoitanko sen kummemmin uudesta työstäni. Enhän aikaisemminkaan ole blogissa sen tarkemmin eritellyt aiempia työtehtäviäni, sitä pankin konttorityötä lukuunottamatta, josta tein keväällä postauksen Kiinnostaako pankkityö? Kerron millaista se on oikeasti! Ennen mammalomaahan työskentelin pankissa rahanpesun asiantuntijana. Tutkin siis rahavirtoja ja arvioin, voisiko ne liittyä esimerkiksi rahanpesuun. Sitä ennen työskentelin Tanskan osakemarkkinalla, jossa selvittelin instituutioiden suurempia kauppoja ja toimin pohjoismaisena linkkinä ulkomaisille investointipankeille, jotka siis olivat asiakkaitani. Sitä ennen taas toimin eri tehtävissä pankin konttorissa ja siihen hommaan siis alunperin tulin pankkiin. Ja kaikkia näitä tehtäviä ennen olin vuoden vakuutusalalla, sitä ennen vuosia kaupan alalla myyjänä. Luottamuksellisista syistä pankin toimintatavoista, asiakkuuksista tai monista muista asioista ei saa hiiskua edes kotona perheelleen, siksi olen aina puhunut työstäni kovin yleisellä tasolla. Toisaalta olen myös tietyllä tavalla halunnut pitää työelämäni erillään blogista, koska toki minulla on myös erillinen privaattielämä, jota en tänne blogin puolelle halua. Toki nyt näistäkin tehtävistä saa mainita näin yleisellä tasolla, mutta en ole aikaisemmin vaan halunnut täällä sen koommin kertoa mitä teen.

Nykypäivänä kaikki on kuitenkin netissä, suurin osa ihmisistä Linkedinissä, joten monet tietävät toistensa työpaikat joka tapauksessa sitä kautta. Ajattelin, että miksi en toisaalta voisi puhua työstäni myös täällä. Muistatte kuitenkin kun esimerkiksi keväällä postailin paljon mietteitäni siitä, mitä oikeasti haluan tulevaisuudeltani. Uranvaihto, uudet tuulet ja itsensä kehittäminen alkoivat nousta yhä enemmän ajankohtaisiksi, sekä yleisesti tunne siitä, että haluaa tehdä jatkossa asioita, jotka oikeasti kiinnostavat ja tuovat iloa elämään. Olen aina kyllä viihtynyt työpaikoillani ja kerran olen elämässäni ollut semmoisessa työpaikassa, jonne ahdisti aamuisin mennä. Noin yleisesti olen herännyt aamuisin töihin sillä perus ”blaah, töihin”-mentaliteetilla, tiedätte varmaan. Perustyytyväisenä, mutta sen koommin en ole varsinaisesti nauttinut töihin menemisestä sillä tavoin, että olisin kokenut tekeväni jotain joka oikeasti on intohimo. Nykyään kuitenkin odotan jokaista työpäivää innolla ja töihin meneminen on ihan mahtavaa! Mikäs sen parempaa.

Aloitin mahdollisten työkuvioiden haistelun jo hyvissäajoin ennakkoon. Sanoisinko, että suunnilleen vuosi sitten. Homma lähti tietysti sen hahmottelusta, että mitä oikeasti ylinpäänsä haluan tehdä? Mistä nautin ja mitä haluan tulevaisuudelta? Mitkä ovat niitä osaamisalueitani, jotka auttaisivat tavoitteisiin pääsemisessä? Otin yhteyttä vajaa vuosi sitten kahteen eri paikkaan, jotka kiinnostivat ja molemmat näistä yrityksistä olivat semmoisia, joihin olin luonut kontakteja blogivuosieni aikana. Pistin myös huvikseni yhden työhakemuksen menemään, mutta sen koommin ei tuosta paikasta kuulunut. Sen sijaan alkoi kevään mittaan suunnittelut mahdollisen työtarjouksen tiimoilta ja kesällä homma sitten varmistuikin parin tapaamisen, sekä yhteisen ideoinnin jälkeen. Loppupeleissä en siis lähettänyt nykyiseen työpaikkaani mitään hakemusta, vaan käytännössä paikka irtosi suhteiden kautta ja juuri blogitaustani avulla.

Mietimme parin ystävämme kanssa yhdessä vaiheessa myös yrityksen perustamista, mutta jotenkin yrittäjyys nykypäivän Suomessa pelottaa! Varsinkin someviestinnän alalla on hurjasti kilpailua, asiakashankinta on vaikeaa varsinkin pienelle toimijalle ja koko yritysbykrokratia on yhdenlainen viidakko. Juttu ehti edetä jo melko pitkälle suunnittelussa, mutta loppupeleissä pistimme homman jäihin ja sitten varmistuikin tämä uusi palkallinen työni, jossa ehkä samaan tyyliin pääsen tekemään hommia kun ehkä olisin yrittäjänä voinut tehdä. Eihän se yrittäjyys ole tulevaisuudessa lainkaan poissuljettu juttu esimerkiksi päivätyöni ohella, mutta toistaiseksi olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Työni on melko itsenäistä ja pääsen suunnittelemaan asioita, sekä nimenomaan käyttämään omia aivojani ja ideoimaan juttuja luovalla tavalla, joka ei aiemmissa töissä ollut mahdollista. Aikaisemmin olen tehnyt työtä, joka etenee tarkasti valmiiksi laadittujen työohjeiden ja prosessien mukaan. Tiedätte varmasti eron..

Nykyään työskentelen siis tulospohjaisessa mediatoimistossa, jossa tarjoamme asiakkaillemme erilaisia viestinnän/media-alan palveluita ja tuotteita. Päiväni kuluvat suunnitellen erilaisia toteutuksia, asiakkaita ja yhteistyökumppaneita tavaten. Olen paljon yhteydessä bloggaajiin ja somevaikuttajiin, sekä omiin asiakkaisiimme. Teen jonkin verran myös asiakashankintaa, mutta pääasiassa hoidan asiakassuhteita, ideoin tulevia kamppiksia ja toteutuksia, sekä haistelen noin yleisesti alan uusia tuulia.. Rakastan työtäni yli kaiken! Meillä on ihan loistava porukka ja olen tosiaan tiimimme ainut nainen. Voin täysin rehellisesti sanoa, että olen jokaisesta työpäivästä innoissani ja välillä jopa harmittaa kun viikonloppu tulee, jos on ollut hyvä draivi päällä 🙂

Blogin myötä olen solminut hurjasti suhteita eri tahoille ja yleisesti some/blogikenttä, sisältömarkkinointi ja vaikuttajaviestintä ovat täysin tuttuja juttuja. Niiden vuoksi minut tähän tehtävään valittiinkin. Voin täysin rehellisin mielin sanoa, että kaikista näistä blogivuosista on ollut kyllä hurjasti hyötyä ja vasta nyt olen alkanut oivaltamaan, kuinka paljon rakas harrastus onkaan antanut tietoa ja kokemusta, jota ei siellä koulun penkillä samalla tavalla oppisi. Olen vuosia pitänyt blogikokemusta jotenkin täysin itsestäänselvänä asiana, mutta sitten taas kun juttelee toisen markkinointi-ihmisen kanssa, jolla on osaamisalana joku täysin eri aspekti kun some, ymmärtääkin vasta sen, ettei se kaikki tieto olekaan täysin itsestäänselvyys.

Sitten taas voisi miettiä, että miksi junnasin kaikki nämä vuodet jossain ihan muualla? Enpä tiedä sitä itsekään. Vielä 5v takaperin ajattelin, että some työnä on yhtä kun höpöhöpö, mutta niin sitä vaan on aina jälkiviisas näiden asioiden suhteen. Ja toki sitä kasvaa vuosien varrella ja tulee enemmän selväksi se, mitä elämältään haluaa. Itselläni juuri äitiys oli tuo ”käännekohta”, jolloin halusi tehdä kaikkensa, jotta voisi jatkossa myös työn saralla tehdä sitä mitä oikeasti rakastaa. En silti sanoisi, että mikään työkokemus on turhasta. Esimerkiksi pankki opetti hurjasti! Asiakaspalvelun lisäksi paineensietokykyä, pitkäjänteistä myyntityötä, asiakaskontaktointia ja uusasiakashankintaa. Taitoja, joita tarvitaan nykyään todella monella alalla. Oma mielipiteeni on, että kaikki kokemus on aina plussaa ja kasvattaa sitä kokonaisosaamista. En itsekään välttämättä olisi juuri tässä nyt, jos olisin tehnyt uravalinnat eri tavoin.

Loppuun voisin myös todeta, että hyppy tuntemattomaan työn suhteen oli ehkä elämäni suurempia päätöksiä. Toki nyt on huomannut, että jos haluaa saavuttaa unelmiaan, on riskejä vaan ottettava 🙂 En kadu päivääkään!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Mielipiteeni lapsen some-yksityisyydestä ja oma linjaukseni aiheeseen

Kivaa lokakuun ekaa! Syksy tekee kovaa vauhtia tuloaan ja viikot vierivät ennätysvauhtia. Vastahan olimme kesäkuussa ja nyt olen havahtunut siihen, että aamuisin tarvitsee jo melkein sormikkaat. Anyway, tänään ajttelin kirjoitella muutaman sanan somesta ja lapsen yksityisyydestä. Olette saattaneet huomata, että olen jo pitkään vähentänyt poikamme kuvia somessa. Joskus saatan intoutua kuvailemaan IG-storiesiin jotain otteita meidän arjen hullutuksista, mutta olemme päättäneet jättää pojan kasvokuvien julkaisun kunnioittaaksemme hänen yksityisyyttään. Tämän vuoden aikana olen julkaissut somessa pojan kasvokuvia ehkä maksimissaan muutaman, enkä enää edes aikoihin. Tämä on ollut meidän yhteinen päätös (siis minun ja Tommin, ei minun ja pojan :D) ja niin kauan kun hän ei itse osaa päättää halustaan olla runsain määrin kasvoineen sosiaalisessa mediassa, noudatamme tätä päätöstämme.

Ja kyllä, moni teistäkin tietää, että poikamme kuva koristi aiemmin tänä vuonna erään lehden kantta ja usea lukija olikin tuon bongannut. Tiedän, että tämän toki voisi tulkita tietynlaisena ristiriitana. Miksi julkaisemme lapsemme kuvan koko kansalle nähtäväksi jossen ole valmis tekemään sitä blogissani? Meille tarjoutui aikaisemmin tänä vuonna mieletön mahdollisuus tuon kansikuvauksen tiimoilta ja olisi jotenkin tuntunut hölmöltä jättää se kokemuksena väliin. Toisaalta, en näe että hän kansivauvana edusti meidän perhettämme, kuten taas täällä blogissa. Mielestäni on eri asia yksityisyyden kannalta olla päivittäin läsnä äidin somessa ”omana itsenään” kaikkine kommelluksineen, uusine taitoineen ja sattumuksineen kuin se, että edustaa lehdessä tavallaan anonyyminä vauvana irrallaan siitä, että oliko tämän äiti somesta tuttu vai ei. En siis itse lähtisi vertailemaan asiaa siltä kantilta, mutta halusin tuoda tämän seikan esille, koska se olisi varmasti jotakuta mietityttänyt.
Monelle perhebloggaajalle lapset ovat somen vakiosisältöä. Enkä itse halua millään muotoa tuomita kenenkään muun valintoja tai tapoja toimia. Jokainen äiti tekee aivan varmasti omat valinnat sen mukaan mitä järkeväksi kokee ja ovathan lapset somessa arkipäivää huolimatta siitä, oliko postaaja bloggaaja tai kuka tahansa muukin. On se vaan jännä juttu kuinka lapsen saatuaan sitä ei kertakaikkiaan voi vastustaa räpsimästä kuvia siitä pienoksisestaan ja ylpeänä äitinä niitä sitten lähettelee ympäri whatsappia ja facebookia, lisäilee someen ja näyttää työkavereilleen. Toki nyt lähettelen niitä kuvia edelleen whatsapissa kavereille ja kummeille, näyttelen työkavereille, mutta mielestäni se on kuitenkin eri asia.

Lapsen piirteet muuttuvat jatkuvasti. Meidänkään pienokainen ei ole enää ollenkaan sen näköinen kuin vauvana, taaperoiässä omat piirteet alkavat muodostua ja tulla enemmän esille. Siksi tuo yhden vuoden rajapyykki on viimeistään ollut hyvä sauma vähentää lapsen kuvia. En ole kovin aktiivinen Facebookissa, joten varsin harvoin lisään edes sinne mitään kuvamateriaalia. Postailinhan itsekin pitkään vauvakuvia blogin ja somen täydeltä, kunnes jossain vaiheessa heräsin siihen, että pitäisikö sittenkin jarrutella. Kylmä fakta on, että kun kerran jotain lisää someen tai yleisesti nettiin, ei sitä välttämättä enää saa sieltä pois. Kehottaisin jokaista mammaa muistamaan tämän!


Valitettava asia on, että olen itse suureksi harmikseni saanut paljon äärimmäisen rumia ja ilkeitä kommentteja, jotka juurikin ovat kohdistuneet poikaamme. Pieneen lapseen joka on täysin viaton ja altistunut näille vihasanoille vain sen vuoksi, että tämän oma äiti on lisännyt tästä kuvia nettiin. Ihan kamalaa ajatella miten joku kertakaikkiaan voi olla niin julma ja sairas, että kohdistaa vihansa lapseen. En varmasti ole ainoa bloggaaja joka on joutunut saman asian eteen, mutta ymmärrätte varmasti, että omalla kohdallani tuo oli viimeinen niitti noille kasvokuville. Ja koska blogialustani on koodattu näyttämään yllättävän paljon tietoa kommenteista tiedän, että kaiken takana on yksi ja sama henkilö. Silti se on saanut minut myös tajuamaan kuinka paljon netistä ja tästä maailmasta löytyy oikeasti pahoja ihmisiä, joiden ajatuksia ja tarkoitusperiä en kaikessa kauheudessaan edes haluaisi tietää. Siksi pyytäisin jokaista äitiä miettimään edes jollain tasolla mitä tietoa on valmis julkaisemaan lapsestaan sosiaaliseen mediaan.

Itse en ole maininnut blogissa kertakaan lapsemme nimeä, enkä aio sitä jatkossakaan tehdä. Sillä ei ole väliä, vaikka osa sen jotain kautta tietäisikin. En ole mitenkään erityisemmin salaillut nimeä, mutta pyrkinyt pitämään sen poissa täältä asiaa sen koommin korostamatta, koska asia ei mielestäni kuulu tänne blogiin. Kuten eivät myöskään poikamme kasvokuvat. On kuitenkin (minun mielestäni) eri asia, onko lapsen jokainen elämän virstaanpylväs kaikkine kommelluksineen ja kakkajuttuineen raportoitu sosiaaliseen mediaan kuin se, että lapsiarkea sivutaan ohimennen yleisellä tasolla. Jatkossakin aion käsitellä täällä näitä asioita ja laajempia aiheita, kuten päivähoidon aloittamista, unijuttuja ja ”yleisiä asioita”, joista tekin olette kiinnostuneita, mutta miettiä tarkemmin yksityisempiä asioita ja mitä haluan niistä kertoa.


En halua tuoda täällä sen tarkemmin ilmi juuri lapsemme koko nimeä, terveyteen liittyviä asioita, muita yksityisempiä juttuja, kuten niitä vatsantoimintaan liittyviä seikkoja tai edes kovin tarkkaan sitä, missä tahdissa opimme uusia juttuja, koska kaikki nuo ovat melko yksityisiä ja ennen kaikkea yksilöllisiä seikkoja, jotka eivät ole aina vertailukelpoisia. Joku oppii asiat aikaisemmin, joku myöhemmin. Se ei tee yhdestäkään lapsesta sen parempaa tai huonompaa. Enpä nyt varmasti itsekään tahtoisi, että koko elämäni olisi raportoituna nettiin lähtien siitä millainen on kakan koostumukseni, minä päivänä opin ryömimään/konttaamaan/kävelemään/puhumaan, unohtamatta kymmeniä vaippakuvia tai muita hassuja kommelluksia, joita myöhemmin voisi olla helppo käyttää lasta vastaan esimerkiksi kiusaamistarkoituksessa.

Ja tämä on ainoastaan oma mielipiteeni ja asenteeni asiaan omalla kohdallani. En silti tuomitse äitejä, jotka päättävät tehdä toisin tai julkaista lapsensa kuvia netissä, sehän on nykyään ihan arkipäivää. Itse olen kuitenkin asian suhteen nykyään huomattavasti tarkempi, enkä esimerkiksi halua kertoa täällä edes sitä, missä kaupunginosassa asumme. En salaillut sitä Käpylän kohdalla, koska olin toitottanut asuinseutuamme jo siitä saakka kun sinne muutimme. Lapsen myötä haluan tosin pitää senkin yksityisenä asiana. Erityistä varovaisuutta pitäisi mielestäni jokaisen noudattaa somessa kuitenkin esimerkiksi nakukuvien, perheen kotiosoitteen tai päivähoitopaikan suhteen. Niitä ei itselläni tulisi mieleenkään täällä paljastaa, enkä suosittele kenellekään muullekaan.

Mikä on teidän mielipide aiheeseen? Ovatko somen lapsikuvat ok vai eivät?

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Torstain kuulumisia ja verkkokauppa-vinkki

Huomenta! Tänään vuorossa ihan random-hölinöitä, yritän lokakuun alkuun saada aikaan muutaman ”teemapostauksen”, kuten se päikkärin aloitus (iik!), työjuttuja ja muuta semmoista. Tällä hetkellä mulla on jemmassa parit asukuvat kamerassa, mutta kertakaikkiaan en ole vaan ehtinyt niitä siirtämään. Tämä viikko on ollut ihan yhtä hulinaa ja eilen meinasin nukahtaa pystyyn jo ysiltä 😀 Heräsin taas eilen jotenkin ihan malttamattomana uuteen päivään viiden maissa. En vaan malta jäädä sänkyyn odottelemaan, että saisiko vielä hetkeksi unenpäästä kiinni jos on jotain idiksiä ja hommia mielessä. Usein sitäpaitsi on huomattavasti väsyneempi jos nukkuu vielä ne extra 30min, siksi en esimerkiksi ikinä torkuta, koska nouseminen on jokaisella torkulla yhä vain vaikeampaa. Ainakin siis omalla kohdallani.

idkuvanostoLähdettiin eilen suoraan töistä hakemaan Käpylästä yhdeltä tyypiltä pojan vaatepakettia, keneltä siis aina ostan pojalle ison määrän yhdellä lapsella käytössä olleita vaatteita suoraan. Todella kätevää kun tietää aina, että vaatteet ovat hyväkuntoisia ja muutenkin tosi kivoja tyyliltään, kierrätys ehdottomasti kunniaan varsinkin näiden lastenjuttujen saralla. Hölmöähän se olisi hommata kaikki uutena jos mahis auttaa jotakuta toista ostamalla pieneksi jääneet kivat suoraan pois. Käyttöaika kun on melkoisen lyhyt loppupeleissä. Nyt on hommattu syksyksi välikausihaalari, talveksi kuomat ja syksyn vaatteet.. Tarhatossut olin hommannut jo ennakkoon ystäväni siskolta, jotain juttuja pitäisi kuitenkin syksyksi vielä hommata, kuten kura-asu 😀

Samalla käytiin myös perhedinnerillä taas siellä Oulunkylän napolilaisessa pizzeriassa Capperissa. Se pizzataikina on aivan parasta ikinä!!! Ihme kyllä mahduttiin myös syömään extempore ilman pöytävarausta, vaikka paikka oli tupaten täynnä (kuten kuulemma aina). Huomenna mulla onkin sitten kampaaja! Olen superinnoissani, mutta samalla myös jännittää. Kävinhän samalla kampaajalla noin 5v, joten tyypin vaihtaminen on mun kohdalla ehdottomasti epämukavuusalueelle menemistä. Päätin myös uskaltautua kokeilemaan uuden merkin pidennyksiä ja vähän eri tyylillä, joten niistäkin tulossa myöhemmin raporttia. Kuten kerroinkin, niin en aio vaalentaa tai edes sävyttää tukkaani, joten ihan tällä omalla tyvikasvulla pötkitään eteenpäin. Lisää tuuheutta kyllä kaipaan tukkaan tämän oman hapsun kanssa, olen nyt omilla hiusilla pitänyt kuukauden tukkaa kiinni jokaikisenä päivänä.

Nykyään meidän kaikki yhteiskuvat on näin heilahtaneita 😀 N on käynyt Tommin kanssa tällä viikolla jokaisena päivänä tutustumassa uuteen tarhaan ja on tykännyt kuulemma hurjasti! Ensi viikolla se sitten alkaa oikeasti, tarha-arki. Kuten kerroinkin, niin teen osan viikosta töitä kotoa käsin ja vien naperon ensin muutamiksi tunneiksi, kotiin päikkäreille ja sitten pikkuhiljaa pidemmäksi aikaa. En kyllä jaksa uskoa, että mitään sen kummempia sopeutumishaasteita tulee eteen, mutta sittenhän sen näkee.

Pizzasta puheenollen! Kävin pari viikkoa taaksepäin vihdoinkin testaamassa Via Tribunalin pizzan! Itseäni häiritsee napolilaisissa pizzoissa juuri se vetisyys, en muutenkaan ole nykyään niin tomaattipizzojen perään vaan valitsen aina valkoisen pizzan jos semmoinen on saatavilla. Taikina ei Via Tribunalissa voita kyllä Capperia, mutta noin muuten kyllä ihan hyvä. Ja siis ihan hyvä, ei nyt ehkä mikään super tajunnanräjäyttävä elämys. Itse söin tuon tonnikala-kapris-pizzan, joka siis juuri oli white pizza.

Aamu lähti tänään käyntiin Cunninlynguistsillä ja Nasilla Spotifystä. Aiemmin kerroin, että viimeaikoina on mielummin tullut istuttua hiljaisuudessa kun kuunneltua musiikkia, varsinkin niiden kuulokkeiden hajoamisen jälkeen. Nyt on kyllä tullut se piste kun on pakko saada sitä musiikkiakin, viimeistään ensi viikolla on mentävä kuulokeostoksille. Huutelinkin joskus Snapissä, että kaipaan suosituksia hyvistä langattomista kuulokkeista (jotka pysyvät päässä myös juostessa). Sain silloin suosituksia varsinkin Urban Earsista ja Marshallin kuulokkeista, niitä olenkin tässä harkinnut. Jos on heittää jotain muita suosituksia ilmaan, niin kuulokevinkit ovat tervetulleita! 🙂

Ainiin ja ps. Luonnonkosmetiikan verkkokaupalla Joliella alkoi tänään ilmaisen toimituksen kamppis. Hyvä mahis siis tilata testiin esimerkiksi uusia ihonhoidon tuotteita. Valikoimista löytyy esimerkiksi se aiemmin mainitsemani Nuori Skincare, Zuii Organics, jolla valikoimissa esimerkiksi se hehkutamani maailman ihanin arkiluomiväri sävyssä Raisin (jota tänään taas luomissa, aivan parhautta!), Supermood ja pariisilainen luksusmerkki Patyka. Mulla lähdössä seuraavaksi muuten testiin Patykan 30v-iholle sopivat uutuudet! Postausta tulossa myöhemmin kun olen saanut Nuorin purkit loppuun 🙂 Essen tuotteet ovat lisäksi tämän viikon Joliella -20% alessa.

 

Sisältää kaupallisia linkkejä.

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.