Totuuden hetki: Pilasiko imetys rintani?

Ihan alkuun huomiona, että postauksella on ällövaroitus, eli jos imetysasiat eivät kertakaikkiaan kiinnosta, ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Asia, jota tulevat tai tuoreet äidit aivan satavarmasti googlettavat (ainakin kerran) on se, mitä käy rinnoille äitiyden tai imetyksen myötä? Pinnallista tai ei, on aihe semmoinen, joka loppupeleissä ainakin jossain määrin mietityttää naisia. Muistan silloin ekoilla neuvolakäynneillä joskus vuoden 2015 loppupuolella kun hoitaja kysyi, että meinasinko imettää. Olin aivan ulapalla, koska en tiennyt imettämisestä MITÄÄN! En sitä, että siitä on lapselle terveyshyötyjä, sitä kuinka yleistä imettäminen on tai saati sitten ollut edes ajatellut, että meinasinko imettää.

Ihan kamala myöntää, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”en halua imettää”, ihan vain koska en oikeasti tiennyt aiheesta mitään. Jotenkin luulin, että on ihan arkipäivää syöttää vauvaa tuttipullosta. Synnytyksen lähestyessä kävi itsestäänselväksi, että aion ainakin yrittää imettää ja alkuvaikeuksien jälkeen meidän imetystaival menikin varsin intensiivisesti ja jatkui reilun vuoden, päivin ja öin. Näin reilut pari vuotta synnytyksestä ja reilu vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta ajattelin etten ikinä postaisi. Miten äitiys ja imetys vaikuttivat rintoihini?

Vaikken itse jaksanut asiaa aivan kamalasti stressata rintojen ”pilalle menemisen suhteen”, myönnän itsekin tätä joskus googlanneeni. Keskusteluiden kommenttien saldoa oli muistaakseni suurinpiirtein: ”Rintani ovat imetyksen jälkeen vain kaksi tyhjää pussia. Eivät olet palautuneet ja tuskin palautuvatkaan. Nimim. synnytyksestä 3 vuotta” tai ”Rinnat roikkuvat, eikä mieskään enää tykkää. Kaduttaa.” Mietin muutamaan otteeseen, että missä mahtoivat olla ne kommentoijat, joiden rinnat sitten palautuivat.. Luulisi, että valtaosa ovat kuitenkin näitä tapauksia. Öhöm.

Imetyshommammehan olivat hieman kinkkisiä alusta alkaen. Vauvalle kelpasi synnytyssairaalasta lähtien vain toinen rintani. Käytännössä imetin siis vain yhdestä rinnasta, joka oli aina tuplakokoinen toiseen verrattuna. Alkuun yritin pitää maidontuotantoa yllä myös toisesta rinnasta rintapumpulla, mutta muutaman viikon jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut ja annoin periksi. Parin kuukauden jälkeen ei pienelle kelvannut pumpattu maito enää edes tuttipullosta, tuttia tämä ei suostunut ikinä syömään. Olin yli vuoden siis kirjaimellisesti aikalailla rintapuoli.

Poikamme oli vauvavuoden aikana todella huono syömään kiinteitä suuresta yrityksestä huolimatta ja sanoisinko tämän olleen melkeinpä 8-9kk käytännössä täysimetyksellä. Ja toki, sujuihan se niinkin. Pääasia, että joku ravinto kelpasi. Vasta imetyksen asteittain lopettamisen jälkeen, lapsen ollessa 1 v 1kk, alkoivat kiinteät maistua paremmin. Tuohon saakka ruokin lasta siis vain toisesta rinnasta. Tämän oman empiirisen tutkimukseni perusteella voinkin hyvin kertoa, että vaikuttiko imetys oikeasti rintoihin?

Ja vastaus on: No ei! Tällä hetkellä molemmat rintani ovat täysin identtisiä, edelleen. Imetysrinta ei roiku, ole isompi tai pienempi tai eroa millään muullakaan tavalla toisesta. Voisin siis todeta, että imetys ei siis ainakaan omalla kohdallani vaikuttanut rintoihin mitenkään. Sen sijaan millä oli vaikutusta, oli kehonkoostumuksen muutoksella. Rinnoista lähti rasvaa maitoa varten ja kyllä, rintani ovat edelleen ainakin yhen kuppikoon pienemmät kuin ennen lasta, mutta se ei haittaa ollenkaan! Omalla kohdallani rintojen ”palautumiseen” meni noin puoli vuotta, jonka aikana ne pikkuhiljaa kiinteytyivät rasvan palautuessa pikkuhiljaa. Toki, harvalla kolmekymppisellä nyt muutenkaan on varmasti enää samanlaiset rinnat kuin parikymppisenä..

Kehoilla on tietysti eroa ja tottakai esimerkiksi rintojen kokokin voi merkitä asiassa paljon. Rintojen palautumista voi kuitenkin edesauttaa myös itse. Tukevat liivit, liikunta, rintojen rasvailu ja rintalihasten treenaaminen ovat asioita, joilla palautumista voi edesauttaa. Asia, joka kuitenkin eniten vaikuttaa myös rintoihin, on kehon painonvaihtelu. Rasvaa tulee ja rasvaa lähtee, tottakai se jättää kehoon jälkensä. Naisilla voi olla olla todella hankala päästä raskauskiloista eroon ja jos puhutaan jopa kymmenistä kiloista, on selvää että rasvaa kertyy reippaasti myös rintohin. Ja sitten kun paino putoaa, tietysti se vaikuttaa myös ”rintoja tyhjentävästi”. Tämähän on vielä asia, joka voi käydä kenelle tahansa, ei vain äideille.

Ja mitä voisin sanoa kaikille tuleville äideille, jotka miettivät imetyksen skippaamista sen tähden, että pelätään rintojen menevän pilalle. Don’t do it! Jos asia on oikeasti tärkeä, keskity ennemmin pitämään itsestäsi huolta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Kävelylenkit, kevyt liikunta ja terveellinen ruokavalio. Näin paino (ehkä) pysyy kurissa. Kirjoittaa siis Iines, joka lihosi raskauden aikana lähes 20kg.

Mitäs tuumaatte?

Pilasiko imetys tai lapsen saaminen rinnat vai palasivatko ne ennalleen?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Tavoitteena turvallinen kiintymyssuhde?

Ihanaa sunnuntaita! Kirjoittelen tässä postausta samalla kun hörpin aamukahvia ja ihmettelen aamumeininkiä samalla kun poika leikkii tuossa ympäriinsä. Ja wuhuu, nyt viikonloppuna olen järjestellyt yläkertaa ja lähipäivinä tulossa ekat kuvat tyttönurkastani. Viimeiset kaksi päivää olen  jauhanut Tommille sitä kuinka innoissani olen ”uudesta” yläkerrastamme. Myös pojan huone on harpannut ison askeleen ja eilen yritimme harjoitella ihkaensimmäisiä päiväunia omassa huoneessa. Viikonlopun aikana olen muutenkin tuumaillut paljon äitiyteen liittyviä juttuja ja miettinyt, sitä mistä tiesin esimerkiksi pojan olevan syksyllä valmis päivähoitoon? Itsekään en oikein osaa kunnolla vastata kysymykseen, jotenkin sen vain tiesi. Vielä 1v-synttäreinä hoidon aloittaminen tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, mutta seuraavina kuukausina sen jotenkin aisti, että tämä on valmis. Keskustelimme joku aika sitten ystäväni kanssa kiintymyssuhteista ja niiden muodostumisesta, Jutta itseasiassa kirjoitti aiheesta postauksenkin. Sen myötä olen itsekin pohtinut tarkemmin, että kuinka otin kiintymyssuhteen luomisen itse huomioon vauvavuoden aikana?

Kiintymyssuhteen perusta kehittyy vauvavuoden aikana ja tapa, jolla vauvan tarpeisiin ja viesteihin vastataan, luo perustan myös tulevalle kiintymyskäyttäytymiselle. Jos kiintymyssuhde on turvaton, voi lapsella myöhemmin olla vaikeuksia luottaa ihmisiin ja solmia ihmissuhteita. Siksi onkin merkitystä, miten vastaat vauvan tarpeisiin, ilmaiset omia tunteitasi ja viestit lapselle, että tämä on tärkeä ja rakastettu. Vietimme koko vauvavuoden pienokaisen kanssa käytännössä ihan kokoajan yhdessä. Imetin reilun vuoden useita kertoja päivässä, nukuimme perhepedissä ja tavoitteeni oli (ja on tietysti edelleen) luoda mahdollisimman turvallinen kiintymyssuhde. Olla se äiti, joka oli siinä koko vauvavuoden, lähellä ja saatavilla ihan jatkuvasti. Myönnän, että välillä koin pientä identiteettikriisiä, koska tuon 12 kuukauden aikana oli todella vähän aikaa panostaa omaan itseensä, sehän on selvää, että vauvavuosi menee enemmän tai vähemmän lapsen ehdoilla ja usein silloin on äiti se läheisin kiintymyskohde. Välillä jopa mietin, että imetänkö liikaa? Voiko vauva saada liikaa läheisyttä ja hankimmeko perhepedissä nukkumalla vain ongelmia? Noh, eihän vauva voi saada liikaa läheisyyttä ja unikoulut sun muut sujuivat loppupeleissä varsin hienosti, vaikka alkuun ajattelin, ettei rintaruokinnasta päästä ikinä eroon!

Toisaalta olemme myös pyrkineet olemaan tasavertaisia vanhempia, jolloin poika kokisi molemmat vanhemmat yhtä läheisiksi, vaikka vauvavuosi vierähtikin suuremmaksi osaksi äidin kainalossa. Tämä on ollut meille itseasiassa todella tärkeä juttu. Siihen mennessä kun poika täytti vuoden, oli tämä ollut noin kahdesti hoidossa muualla kun jomman kumman meistä kanssa. Yhteensä siis ehkä 4 tunnin ajan koko vuoden aikana. Vaikka luotto tarhahenkilökuntaan onkin täysi sata, myönnän olleeni vauvavuoden ajan todella arka jättämään lasta hoitoon kenellekään. Eikä kyse varmasti ollut siitä, etten luottaisi muiden pitävän tästä kunnolla huolta, vaan yleisesti varmasti siitä, että kun olimme ihan kokoajan perheen kesken, olisi tuntunut jopa oudolta saada hoitoapua muualta. Toisaalta, moni äiti jopa ehkä sinnittelee ”turhaan” yksin ja kieltäytyy avusta, vaikka sitä olisikin saatavilla. Tietyissä määrin pitää kuitenkin osata pitää myös omia puoliaan äitinä ja ottaa aikaa myös itselleen, jos siihen vain on mahdollisuus. Silti tarhan aloitus 1v 4kk iässä sujui varsin kivuitta ja olen nyt itsekin ihmetellyt, että kuinkas se niin kävikään? Minä, joka olin vauvan kanssa vuoden käytännössä 24/7, selvisinkin hoidon aloittamisesta varsin kivuitta.

 Uskon, että joltain osin on turvallinen kiintymyssuhde tuonut pojalle myös rohkeutta. Kun lapsi tietää, että äiti on lähellä ja tarvittaessa siinä, ei uusia juttuja tarvitse jännittää ja uusien ihmisten kanssa oleminen ei ujostuta. Aistin, että poika luottaa meihin, eikä pelkää meidän hylkäävän tai jättävän tätä yksin. Vaikka teenkin töitä päivisin pääasiassa muualla, haluan vapaa-aikana olla läsnä. Kun lapsi herää, haluan olla siinä, kun tämä nukahtaa illalla, haluan olla siinä. Ottaa aina pieni syliin kun tämä sitä haluaa, halia ja pusutella paljon (on muuten aika kova halailemaan tämä herra!). Viikonloput olen ennemmin kotona perheen kesken kuin omilla menoillani. Haluan, että olemme yhdessä perheenä. Siitä syystä myös matkustelu on yhdistänyt meitä enemmän, hitsannut yhteen ja antanut hurjasti ihanaa aikaa, jolloin olemme yhdessä suurinpiirtein vuorokauden jokainen sekunti.

Semmoisia ajatuksia sunnuntain ratoksi. Enkä nyt tietenkään tarkoita, että jos toinen äiti ei imetä viidesti päivässä vuotta tai ole vuotta kotona, et voi saavuttaa turvallista kiintymyssuhdetta. Ei ole oikeaa tai väärää tapa toimia, kunhan se palvelee omaa perhettä. Kyllä äiti aina ensisijassa tietää, että oma lapsi on onnellinen ja löytää ne juuri omalla kohdalla parhaimmat tavat toimia. Viime viikollahan muuten kirjoitin mindulfnessista ja pitikin esitellä nämä kaksi mindfulness-aiheista kirjaa, jotka sain Tommilta ystävänpäivänä. Toista olen päässyt etenemään tasan yhden sivun, mutta täytyy raapustaa näistä ajatuksia kunhan saan kirjat luettua.

Meillä on ollut takan kanssa jo hetken pieni probleema.. Napero nimittäin niin mielellään käy availemassa takan ovea ja välillä tunkemassa sinne jotain lelujakin. Tästä syystä ei ihan kamalasti olla takkaa poltettu tänä talvena, vaan ihan suosiolla pidetty sitä tyhjillään. Noh, joku aika taaksepäin todettiin, että poika vähän pelkää tuota Chewbaccaa, joka on siitä saakka toiminut takan vartijana. Välillä osoittelee ja naureskelee chewbaccalle, mutta melko tehokkaasti on pitänyt erossa takasta 😀 Nyt on ystävyys kylläkin jo sillä tasolla, että uskaltaa käydä huitasemassa chewbaccan ovesta pois, haha.

Juuri valmistuvan mustan neuleen olen tehnyt Dropsin Brushed Alpaca Silkistä, joka on todella kevyt (ja edullinen!) lanka alpakkaa ja silkkiä. Koko tähän neuleeseen on mennyt lankakulujen osalta noin 20€, kun yksi kerä maksaa pari euroa. Neuleena on tämä nimenomaan kevyt ja ilmavampi, varmasti siis oivallinen juuri kevääksi. Esittelyä on tulossa, kunhan saan hihat valmiiksi.

Juuri viime viikolla tilasin taas ison lankasatsin ja yksi uusi projekti lähtikin taas käyntiin! En malta odottaa, että saan sen valmiiksi, vaikka tässä varmasti hieman kestääkin.. Siitä puheenollen on Adlibriksellä juuri (koko maaliskuun) kaikki langat -20%, sain tällä viikolla esimerkiksi tilaamiani Viking of Norwayn Kid Mohair-langat, oli muuten täydellinen löytö! Lisäksi on hintaa alle vitosen kerältä 🙂

Mitä ajatuksia kiintymyssuhde herättää teissä?

 

Sisältää kaupallisia linkkejä.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Kuinka erilaista arki olisi…

..jos lapsemme olisi tyttö?

Ajatus, joka kaikessa hulluudessaan on pari kertaa käynyt mielessäni. Enkä jotenkin jaksa uskoa, että olen ainut, joka on miettinyt asiaa omalla kohdallaan. Siis sitä, että olisiko oma lapsi erilainen jos sukupuoli olisi toinen? Eihän asiaa tietysti osaa ajatella enää sillä tavoin ja älkää käsittäkö väärin, en tässä postauksessa tietenkään tarkoita, että sillä sukupuolella olisi kertakaikkiaan mitään väliä, mutta toki oman lapsen luonnetta tulee usein mietittyä. Tietysti tässä reilun vuoden aikana ja tietty jo odotuksenkin aikana ehti tottua siihen ajatukseen, että meille tulee poika. Ihan alkuraskaudesta tunsin vahvaa ”tyttöoloa”, joka tosin muuttui jo ennen rakenneultraa.

Sitä ei osaa selittää, mutta jossain vaiheessa vaan tuli semmoinen olo, että poika sieltä varmasti tulee ja niinhän se sitten olikin. Mikä siinä mahtaakaan olla, että jotenkin sen vain tuntee? Olin itse kertakaikkiaan niin malttamaton sukupuolen selvittämisen kanssa, etten olisi ikinä jaksanut odottaa synnytykseen asti! Mietin asiaa päivittäin, enkä nyt sillä että sillä olisi ollut mitään väliä, mutta jotenkin vaan jännitti. Vähän kun olisi jännittänyt arvontaa, jossa voittaisi joka tapauksessa 😀

Enää en toki sitten osaisikaan ajatella, että olisin tyttölapsen äiti. Meillä on pojan kanssa niin omat jutut ja leikit. Reilun vuoden aikana ”poikameininkiin” on tottunut, menoa ja meininkiä nimittäin riittää. Silti se on joskus käynyt mielessä, että olisiko arki erilaista tyttölapsen kanssa? Ja millä tavalla? Tai olisiko lapsemme luonne erilainen tyttönä? Tietysti jokainen ihminen on yksilö ja olemme kaikki erilaisia, mutta kuinka paljon luonteeseen mahtaa vaikuttaa esimerkiksi se, miten vanhempi ohjaa lapsen kiinnostuksen kohteita, esimerkiksi lelujen tai harrastusten suhteen? Ainahan se pohjimmainen luonne ja temperamentti on synnynnäinen, mutta onhan kasvatuksellakin suuri vaikutus. Ollaanhan me miehet ja naisetkin erilaisia, vaikka sukupuoliroolien sekoittuminen tai katoaminen onkin nykypäivän juttu.

idkuva   Luonteensa ja persoonallisuutensa perusteella poikamme on juurikin tyypillinen poika. Tai no ”tyypillinen” on ehkä huono sanavalinta, koska kaikkihan me ollaan erilaisia, mutta tarkoitan ennemmin semmoista stereotyyppistä poikaa. Rämäpää, jonka täytyy lukuisista kielloista huolimatta olla tekemässä niitä juttuja, jotka varsin hyvin tietää kielletyiksi. Tykkää paukutella tavaroita, testata rajojaan ja varsinkin kaikki napit ja tekniikka ovat ehdoton kiinnostuksen kohde. Olen itse pyrkinyt siihen, että lapsi saa itse valita kiinnostuksen kohteensa ja ainakin meillä on valikoitunut juuri mielestäni melko ”poikamaisia juttuja”.

Tietokoneeni johdon kiskominen seinästä aina kun yritän hetken ladata läppäriä, takan oven rämpyttäminen, kylppäriin livahtaminen aina jos ovi on jäänyt auki, kaikkien kosmetiikkatuotteiden, sekä vaatteiden levittäminen lattialle kaapeista ja lipastoista.. Kuulostaako tutulta? Ja kaiken kruunaa se kun koirien kulhot ovat jääneet lattialle. Tämä pikkuherra nimittäin kiihdyttää niille salamana ja alkaa viskoa koiran nappeja ympäriinsä minkä ehtii. Näkisitte millainen kiihdytys lähtee jos huomaa minun huomaavan ja yrittävän tulla estämään 😀

Vaikka perässä saakin olla lähes joka hetki, ovat nuo semmoisia meidän omia hauskoja juttuja, jotka naurattavat, vaikka olisinkin viidettä kertaa päivässä noutamassa erästä herraa sieltä koirien kupeilta. En voisi kuvitellakaan, että pikku-N rauhoittuisi kanssani lukemaan esimerkiksi kuvakirjaa tai syliin köllötteelemään, semmoiset jutut eivät nimittäin kiinnosta yhtään. Nuo kaikenlaiset tavaroiden levitykset nyt luultavammin ovat asioita, jotka ovat tietyssä iässä yleisiä sukupuolesta riippumatta?

Meidän juttumme on enemmän juuri semmoinen konkreettinen tekeminen, joihin me molemmat osallistumme. Välissä ei unohdeta tulla hakemaan voimahaleja ja jos täytyy nimetä riemukas ja energinen lapsi, niin meillä asuu eräs! Sitten taas kun jotain halutaan, niin sitä kyllä sitten myös halutaan. Veikkaan, että tämän jälkeen voisi pian kyllästyä liian rauhallisen lapsen kanssa kun on tottunut siihen, että kokoajan ollaan menossa.

Nykyään on pinnalla sukupuolineutraali kasvatus, joka pyrkii olemaan korostamatta sukupuolirooleja. Ei tyrkytetä pojalle niitä autoja, tytölle nukkeja, vaan annetaan lapsen itse valita asiat, jotka häntä kiinnostavat. Emme itse ole tätä mitenkään sen koommin tarkoituksenomaisesti noudattaneet tai muutenkaan pyrkineet kyseiseen kasvatustapaan, vaan antaneet lapsen itse valikoida ne itseään kiinnostavat asiat. Suurin osa leluistamme on muutenkin melko ”neutraaleja”, pehmoleluja, palikoita, erilaisia aktivointileluja, joitain autojakin mahtuu joukkoon. Pehmolelut eivät kiinnosta yhtään, kun taas palikat ja niiden järjestely (ja paukuttelu) on kivointa ikinä. Samoin kepit, kaukosäätimet, johdot, varmaan juttuja jotka kiinnostavat kaikkia lapsia 😀

Toki itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä vauhtiveikosta, mutta sitten kun kuulee juttuja itsestäni pienenä, kuinka en koskaan tehnyt kiellettyjä juttuja ja uskoin kerrasta, olen miettinyt että ovatko pojat poikia jo tässä vaiheessa, onko kyse vain muuten erilaisesta luonteesta? Ovatko tytöt ja pojat muka oikeasti niin erilaisia?

Mikä on teidän mielipide ja kokemuksenne? Ovatko tytöt ja pojat todella erilaisia jo pieninä vai onko myös niitä poikien rajuista leikeistä tykkääviä tyttöjä ja päinvastoin?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

JKL-visiitillä

Palasimme eilen pikalomalta Jyväskylän suunnalta ja kaikessa reissutohinassa en ehtinyt siellä bloginkaan ääreen kuten olin aikaisemmin ajatellut. Kylässä pikkulapsen kanssa toimiminen on jotenkin niin paljon työläämpää ilman syöttötuolia sun muita kotivempeleitä. Matkasängyn ostimme pojalle tämmöisiä reissuja varten, mutta senkin totesimme kyllä jo ekan käyttökerran jälkeen niin romuksi, että taidetaan reklamoida kyseinen Emma-sänky 😀

Vietin reissussa tuntikaupalla mm. kaivellen säkkejä täynnä äitini vintagevaatteita ja hitto mitä aarteita sieltä löytyikään! Oikein sormet syyhyten odottelen, että pääsen niitä pesukoneen kautta käyttämään. Nyt jo eka koneellinen kuivumassa! Eipä tarvitse hetkeen ostella uusia neuleita tai collegepaitoja.

Anyway, en ollut käynyt entisessä kotikaupungissani kunnolla sanotaanko noin viiteen vuoteen. Ihan pari kertaa ollaan tässä välissä piipahdettu jollain ihan tunnin-parin visiiteillä, jolloin ei ole oikein edes mitään ehtinyt tekemään, mutta tällä kertaa olimme siis jopa yhden yön 😀 En olisi voinut kyllä rehellisyyden nimissä uskoa, että olisin näin innoissani Jkl-reissusta! Harmikseni nimittäin täytyy myöntää, että vielä pari vuotta sitten jo ajatus Jyväskylään menemisestä ahdisti, eikä sinne ollut oikeastaan mitään asiaa.

Nyt lapsenkin kanssa on kuitenkin alkanut tietyllä tavalla arvostaa pienempien kaupunkien turvallisuutta ja onhan nyt vaikka Jyväskylässä ihan eri meininki Helsinkiin verrattuna. Huomattavasti siis turvallisempi ja kotoisampi. Vaikka tuskin sinne muuttaisimmekaan, niin on mielessä kyllä käynyt, että minne seuraavaksi? Porvoo, Sipoo, yms? Tuntuu, että Helsinki on nykyään niin levoton, vaikka kuinka yrittäisi lintukotoon muuttaa ja päiväkotien kanssa on ihan mahdottomat tilanteet. Kaikki ovat tupaten täynnä ja lapsia heitellään ympäriinsä kilometrien päähän vapaiden paikkojen perässä.

Siinäpä sitten koukkaillaan julkisilla eestaas lasta hoitoon ennen töitä jonnekin aivan toiseen suuntaan missä oma työpaikka on. Kyllähän ne päikkäreiden johtajatkin täällä tietävät, ettei hommassa ole kertakaikkiaan mitään järkeä, mutta minkäs teet kun budjetit ovat rajalliset. Voin jossain vaiheessa raapustaa enemmän meidän päikkärijutuista, paikkaa ei ole edelleenkään vaikka hakemus laitettu jo lähes 7kk sitten. Tosin syksyn paikat käsitellään vasta nyt lähiviikkoina.

Snapissä ja Instan storiesissahan tosiaan selitin, että sorruin taas ripsenpidennyksiin. Tosin näin kolmen yön jälkeen voin todeta, että olen taas onnistunut unissani hankaamaan näitä irti.. Meitä ei vaan ole luotu yhteen ripsenpidennysten kanssa 😀

No, enää ei ahdistanut lähteä Jyväskylään, päinvastoin! Kaupunkihan on muuttunut tässä vuosien varrella hurjasti ja ette tiedä kuinka innoissani esittelin Tommille vanhoja kotikulmia, kouluja, pankin konttoria, jossa pikkutyttönä kävin tallettamassa rahaa säästöpossusta, kaikkia ravintoloita ja siis keskustaa noin yleisesti. Harmi vaan, ettei juurikaan tullut tuttuja vastaan ja melko kiirushan tälläkin kertaa oli, mutta jotain tuli kuitenkin nähtyä ja tehtyä. Jo pidemmän aikaa on kuitenkin ollut ”haaveena” mennä Jyväskylään (mielellään näin kesällä) ihan kunnolla, sanotaanko muutamaksi päiväksi, jolloin ehtisi ajan kanssa nähdä ihmisiä ja käydä kaikkialla.

Erästä juttua olin kuitenkin odottanut erityisen innolla! Nimittäin ehdottomasti lemppariravintolaani eli Sohwia. Ihan älytöntä, etten vieläkään kaikkien näiden Helsinki-vuosien jälkeen ole löytänyt täältä ravintolaa, joka ajaisi Sohwin ohitse. Ei semmoista vain ole! Teki muuten myös Tommiin vaikutuksen!

Jos Sohwia pitäisi jollain tapaa kuvailla Helsingin ravintolamittakaavalla, niin se olisi Weeruskan ja Soul Kitchenin risteytys. Mutta niiiiin paljon parempi! Ja mikä parasta, myös ikilempparini löytyi vielä listalta, Sohwin kanaleipä. Söin itseasiassa sen molempina päivinä, haha 😀

Tosi kiva muuten huomata kuinka paljon Jyväskylään on tullut uusia pieniä putiikkeja, kahviloita ja ravintoloita! Jossain vaiheessa vuosia taaksepäin tuntui, että kaikki puljut vaan sulkevat ovensa, mutta positiivinen juttu, että elpymisen merkkejä on havaittavissa taas pienyrittäjyydenkin kanssa, vaikkei se nyt edelleenkään täällä Suomessa mitään superkannattavaa aina ole.

Silti se tulee aina tietynlaisena shokkina Jyväskylässä kuinka ”tyhjää” kaikkialla on. Tiedättekö, vilkkaimpanakin aikana on Kauppakatu (joka on siis kuitenkin ydinkeskustan ”pääkatu”) kuitenkin melko tyhjä kun Helsingissä on ”tottunut” semmoiseen todella ahdistavaan tungokseen ja väenpaljouteen. Tuntuu oudolta mennä niin rauhalliseen paikkaan, vaikka se siellä asuessa kovin vilkkaalta tuntuikin.

Tavallaan tämä siis oli samalla meidän perheen kesän maakuntamatka. Sanoisinko kyllä, että on suoraan sanoen melkoinen operaatio lähteä minireissuun autolla pienen lapsen ja kahden aktiivisen koiran kanssa, muutaman tunnin ajomatkan päähän. Oikeasti ei uskoisi.

Tuntuu, että on melkeinpä helpompaa lähteä ulkomaille kun auto täynnä kohti toista kaupunkia, puhumattakaan jostain junamatkailusta 😀 Te ketkä harrastatte kotimaan matkailua ja matkustelu ulkomaille pienen lapsen kanssa arveluttaa, niin oma mielipiteeni on kyllä se, että melkeinpä helpompi homma lähteä lapsen kanssa jonnekin muutaman tunnin lennolla kuin roadtripille kotimaahan. Haha!

Ihan mukava kuitenkin taas olla takaisin kotona omien juttujen ja blogin parissa. Mukavaa viikonloppa btw! 🙂

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Kuukausi imetyksen lopettamisen jälkeen ja muita naisten hormonijuttuja

Alkaa olla käsillä kuukausi aikaa imetyksen lopettamisesta ja ajattelin kirjoittaa aiheesta, kiinnostuneita kun varmasti löytyy! Ja mikäli imetys aiheena ällöttää, eivätkä yksityiskohdat tämän suhteen kiinnosta, niin suosittelen klikkailemaan muille sivustoille heti paikalla! 😀

Itse lopettamisesta olen jo kertonut muutamaan otteeseen, enkä siitä syystä jaksa enää toistaa itseäni. Ensin loppui unikoulun yhteydessä yösyötöt ja siitä edettiin sitten pikkuhiljaa vähentäen. Kunnes silloin noin kuukausi takaperin vietimme sitä ikimuistoista viimeistä imetyshetkeämme. Noh, poikahan unohti koko homman todella nopeasti, eikä ole sen koommin yrittänyt hamuilla rintaa kuin ehkä pari hassua kertaa ja suorastaan naurahtanut vaan kun olen ”estellyt”.

Meillähän imetys oli koko tämän reilun vuoden ajan melko runsasta ja jos pitäisi nimetä joku virallinen tissiaddikti (tai nyttemmin ”raitistunut” :D) , niin täällä meillä asusteli kyllä yhdenlainen. Jopa niin rintaan kiintynyt, ettei kiinteiden opettelusta tullut meillä pitkään aikaan yhtikäs mitään. Menimme siis käytännössä pelkällä rintamaidolla jonnekin 8. kuulle saakka, toki siis päivittäin yritimme maistella erilaisia soseita, mutta eipä niitä uponnut juurikaan ehkä teelusikallista enempää. Rintamaito oli se juttu. Ja omalla kohdallani maitoa tuli aina tosi hyvin, ehkäpä osittain myös siitä syystä, että pidin vauvaa todella ahkerasti rinnalla tilaamassa maitoa ja muutenkin söin reippaasti monipuolista ruokaa ja join paljon vettä.

Pikkuhiljaa saimme kiinteätkin lisääntymään ahkeralla tarjoamisella ja vuoden tienoilla (tai vähän ennen, silloin kun yösyötöt loppuivat) niin alkoivat kiinteätkin maistumaan aivan eri tavalla ja nyt menee ruokailu jo tottakai varsin mallikkaasti! Osaan kyllä niin samaistua vauvan ruokaongelmiin, esimerkiksi syömistä pitää niin itsestäänselvänä juttuna, tiedättekö kun ystävän vauva sormiruokailee suorastaan riemuissaan ja suu auki hamuaa lisää sosetta kun taas oma napero kääntää päänsä pois ja sormiruoat osuvat ihan kaikkialle muualle paitsi sinne suuhun.

Vuoden jälkeen olen kyllä vihdoinkin helpottunut sen suhteen, että suurimmat ruokailuongelmat ovat takanapäin, vaikka äärimmäisen nirsohan tuo poika edelleen on ja kaiken ruoan täytyy olla mahdollisimman kökkö-vapaata. Vaikka ruokailu sujuukin mainiosti nykyään, niin ongelma on edelleen juominen! Muki kun ei meinaa kelvata, toki nestettä tulee ruoan mukana reippaasti ja vaipat ovat aina märkiä, joten voipi olla ettei toisella sitten ole kovin jano, mutta useimmiten joudutaan satunnaisia hörppyjä lukuunottamatta juottamaan nestettä lusikan kanssa.

Pointtini oli lähteä kirjoittamaan ihan eri asiaa, mutta näköjään juttu vähän karkasi.. Reippaan imetyksen vuoksi rintani oli hitaasta vähentämisestä huolimatta ilmeisesti tottunut jonkinlaiseen yliaktiivisuuteen ja rinta oli täysin pakkautunut kolme viikkoa viimeisen imetyskerran jälkeen. Olin kuullut muilta, kuinka maidot pikkuhiljaa viikon-parin sisään haihtuu pois, mutta itse pelkäsin rintatulehduksen puolesta vielä 2,5 viikkoa lopetuksen jälkeen. Rinta oli siis kuin tiiliskivi.

Rintojen tyhjennys ja pumppaushan voivat vaan tehdä hallaa entisestään, koska maidon tilaus jatkuu ja jatkuu. Itse taisin muutaman kerran tyhjentää rintaa vähän olon ollessa todella tukala, rintaan tuli siis kovia ja arkoja paukamia ja tuntui rinnan vielä parin viikon jälkeenkin pakkautuvan päivä päivältä vain enemmän ja enemmän. Mutta nyt viikkoja jälkeenpäin on tilanne jo parempi ja maito lähtenyt viimeinkin katoamaan tai siis kadonnut jo kokonaan! Joillain saattaa käydä juuri noin, että maito pakkautuu rintoihin pitkäksikin aikaa, useimmiten siis jos imetyksen lopettaa äkillisesti, mutta näköjään kyllä muutenkin 😀

Imetyksen loppuminen on ollut itselleni myös tietynlainen henkinen juttu. Olen tavallaan saanut pitkästä aikaa itseni takaisin kaiken tämän raskaanaolon ja ahkeran imettämisen jälkeen. Se kun loppupeleissä on kuitenkin todella sitovaa hommaa ja tuntuu, että meidän aika kului pääasiassa imetyksen ympärillä ja miettiessä, että milloin on seuraava imetyskerta. You know. Sen varmasti tietää jokainen saman kokenut.

Sitten muihin juttuihin! Olen nimittäin todella pitkän harkinnan jälkeen päättänyt taas aloittaa hormonaalisen ehkäisyn, siis yhdistelmäehkäisypillerit. Muutama vuosi sitten vannoin, etten enää ikinä halua pumpata itseeni synteettisiä hormoneita, mutta tähän on tultu. Ensimmäiset menkathan tulivat vasta tasan vuosi synnytyksen jälkeen, heti siis imetyksen loppuessa. Olen siis juuri aloittanut uudelleen Yasminellen, joka on valmisteena melko matalahormoninen.

En siis ole käyttänyt mitään hormonaalista ehkäisyä sitten vuoden 2013. Kävin joku aika takaperin ihotautilääkärillä juttelemassa luomi-asian lisäksi myös niistä iän ikuisusta hiustenlähtöhuolistani, omat hiusongelmanihan alkoivat juuri tuon vuoden 2013 jälkeen. Ensin tietysti laitoin pillereiden lopetuksen piikkiin, mutta sitten kun homma jatkui kuitenkin vuodesta toiseen. Toki synnytyksen jälkeinen hiustenlähtö oli sitten ihan oma juttunsa, mutta sekin oli varsin pientä verraten menneisiin hiuskriiseihini. Ripsetkin ovat taas kerran varisseet ja olen tässä vakavasti harkinnut palaamista ripsenpidennyksiin siihen saakka kunnes tilanne palautuu entiselleen.

Omalla kohdallani syy voi siis olla jollain tapaa hormonaalinen tai joku hormonihäiriön tapainen, esimerkiksi keltarauhashormonin vähäinen tuotanto tai mitä ikinä. Kiertonihan ovat olleet jo vuosia melko pitkiä, joten voisi mennä yksiin tuon kanssa. Jokatapauksessa, aloitan tuon Yasminellen nyt siis lääkkeenä hormonaaliseen hiustenlähtöön. Olen todennut tätä asiaa puntaroidessa, että ennemmin valitsen sen hormonaalisen valmisteen kun kärsin puolen vuoden välein varisevista ripsistä ja roppakaupalla putoavista hiuksista.

Itselläni pillerit aiheuttivat jossan määrin mielialavaihteluita, joka ilmeni esimerkiksi itkuherkkyytenä. Nyt tätä asiaa harkinneena olen kuitenkin todennut, että tuo ajoittainen itkuherkkyys on kuitenkin pientä varraten niihin itkettyihin tunteihin vessan lattialla hiustupot kädessä, joten saapi nähdä, että olisiko tämä hiusdilemma vihdoin ja viimein käsitelty juttu. Ainakin siis testaamisen arvoinen juttu!

Onko siellä muita pillereihin palanneita?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.