Sunnuntain syksyinen luontoretki

Huippua maanantaita! Viikonloppu vierähti taas ohi hurjaa vauhtia, vaikkakin kaikessa rauhassa. Jotenkin tuntuu oudolta, että lokakuu on jo puolessavälissä. Vaikka olenkin vähän manaillut syksyä täällä blogissa, täytyy todeta näiden viikkojen olevan niitä syksyn kauneimpia, varsinkin jos poikkeaa kaupungista pois ruskan keskelle luontoon. Viime viikolla ihmettelin useampaankin otteeseen tuulenpuuskassa pyöriviä lehtiä ja totesin haikeana, että kohta koittaa harmaan marraskuiset päivät, joita en kertakaikkiaan odota yhtään. Onneksi vielä ehtii kuitenkin retkeillä syksyisessä luonnossa ja ihmetellä ruskaa.

Eilen oli lämmin syyssää ja hurautimme autolla koko perhe Vantaan Kuusijärvelle retkeilemään. Kuusijärvi on aivan ihana ja vähän jopa harmittaa, että käydään siellä niin harvoin. Pääasiassa kesäisin uimassa, mutta näin kesän ulkopuolella oli tämä eka retki Kuusijärvelle. Voisin itse ulkoilla tuolla vaikka päivittäin, mutta nämä ovat taas näitä ajokortittoman ongelmia kun kaikkialle ei tosiaan ilman kuskia pääse 😀

Pitäisi muutenkin kartoittaa PK-seudun / Sipoon / Porvoon seudun kivoja ulkoilualueita, sekä kansallispuistoja ja kunnostautua niiden suhteen. Vaikka olenkin toitottanut Lapin kauneudesta, löytyy aivan lyhyen ajomatkan päästä Helsingistäkin valtavan kauniita paikkoja. Olen myös iloinnut siitä kuinka myös poika on alkanut nauttia luonnossa ulkoilusta ja lyhyehköjen matkojen kävelystä ilman mitään maahan heittäytymisiä. Vielä hetkeen ei olla mihinkään vaelluksille lähdössä, mutta lyhyet ulkoilureitit ovat hyvää harjoittelua ja luonnosta löytyy pienelle aina ihmeteltävää!

Sain eilen sunnuntain kunniaksi alaselkään ikävän noidannuolen, joka onneksi on nyt yön jäljiltä jo paljon parempi. Alaselkävaivat ovat pysyneet hetken poissa, syyskuun Lapin reissulla tosin sain Rovaniemen lentokentällä jonkun äkillisen krampin ja ehdin jo tuumata, että kaikista hetkistäkö tämä iskee nyt kun olen lähdössä väsyneen taaperon kanssa kaksin lennolle. Kipu onneksi väistyi, kunnes eilen istuessani juomassa aamukahvia aivastin ja alaselkä kramppasi sen seurauksena aivan tyystin. En pystynyt koko päivänä kumartamaan, mutta kevyt kävely onneksi enemmänkin helpottaa kipua kuin se, että löhöäisi sohvalla. Toissa kesänä kärsin vastaavista vaivoista, itseasiassa ensimmäistä kertaa ikinä sitten raskausaikojen. Sen kun tietäisi minkä vuoksi nämä nyt taas yhtäkkiä päättivät ilmaantua.

Tänään vietän kotitoimistopäivää ja tavoitteeni on kerrankin saada päivän hommat heti aamusta pois alta ja lepäillä. Viikonloppuna alkoi nimittäin pieni flunssa, jota on taas vaihteeksi pyörinyt meidän perheessä, joten treenit sun muut menevät nyt hyvästä syystä parin päivän tauolle kurkkukivun ja orastavan yskän vuoksi. Ei varmasti yllätä, että ihan kamala matkakuume on ollut päällä jo jonkin aikaa. Selasin eilisillan lentoja ja sama jatkui tänään aamulla. Olin jo varailemassa erästä reissua joululle, mutta se nyt sitten peruuntuikin ja kartoitan tässä muita kohteita.

Olen jopa miettinyt todella radikaalia vetoa, nimittäin lähteä välipäivinä soolomatkalle. En totisesti ole mikään yksin reissaaja, mutta toisaalta hankala sanoa kun ei juurikaan ole yksinään matkustanut. Olen monesti toki lentänyt yksin ja ollut kerran viikon yksin Havaijilla olosuhteiden pakosta, mutta kaikkein mieluisinta on kuitenkin jakaa matkakokemukset jonkun kanssa. Rasittavaa kun kaikkialle maksaa lähteä jouluna niin hemmetisti!

Semmoisia ajatuksia tähän aamuun. Ja hei! Ilmiantakaa ihmeessä PK-seudun kivoja ulkoilualueita!

 

Ja oletteko käyneet Kuusijärvellä ulkoilemassa? ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

DIY: Pinkin Roosa nauha-pörröpipon ohje

Postaus sisältää affiliate-linkkejä

Sain viime viikolla valmiiksi pipon, jonka mainitsinkin tekeväni pinkistä höttölangasta edellisen pipo-ohjeen postauksessa. Hassu sattuma, että juuri perjantaina vietettiin Roosa Nauha-päivää ja sattumoisin molemmat tähän pipoon käyttämäni langat ovat Roosa Nauha-kampanjan lankoja. Sopii siis erinomaisesti tämän viikonlopun teemaan 🌸

Alunperin mietin tekeväni langasta pienin parannuksin tuon ”Samuji-tyylisen” pipon kuten edellinenkin, mutta sitten kuitenkin lähdin neulomaan jotain aivan muuta! Tuloksena tämmöinen pörröpipo kääntöresorilla. Ohje on äärimmäisen helppo. Pipo neulotaan siis pitkäksi pötköksi ja muhkeuden idea on siinä, että resori käännetään kaksinkerroin.

Mitä tarvitset? 7mm (40cm) pyöröpuikot,  Dale Garn Alpakka Magic-lankaa (reilu 1 kerä) ja Dale Garn Line Langmo Påfugl Mohair Mix-lankaa (noin 2 kerää).

Ohje: Luo 64 silmukkaa. Neulo 2 oikein, 2 nurin suljettuna neuleena kunnes pipon mitta on noin 38 cm. Aloita kavennukset niin, että ensimmäisellä kavennuskerroksella neulot oikein yhteen ”2 oikein, 2 nurin- sarjan” oikein neulotut. Nurjat neulotaan kerroksen ajan normaalisti. Seuraavalla kavennuskerroksella neulotaan 2 nurin yhteen nurjat silmukat, eli 2 nurin, 1 oikein (edellisellä kerrosella oikein yhteen neulotut). Näiden kahden kavennuskerroksen jälkeen neulotaan kerros 1 oikein, 1 nurin, jonka jälkeen neulotaan kaikki silmukat 2 oikein yhteen, kunnes puikoilla on jäljellä noin 8 silmukkaa. Vedä lanka silmukoiden läpi ja päättele pipo. Koko pipon pituus on 42cm.

Pinkillä ei mene koskaan pieleen!

 

Lähteekö tämä ohje toteutukseen? 🌸

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Keto-ohje: Mustikka-jogurttimuffinit

Näistä keto-resepteistä on muodostunut melkeinpä viikottainen rutiini! Viime viikonloppuna testasin ensimmäistä kertaa leipoa keto-muffinseja, jotka syntyivät marjoista ja kreikkalaisesta jogurtista. Käytin mukana myös mascarponea, koska halusin käyttää purkin pois jääkaapista, mutta se ei ole ainesosana välttämätön. Näiden jälkeen haluaisin testailla myös muita keto-muffinseja, tuleeko teille mieleen hyviä täytteitä? Milläköhän voisi korvata suklaan? Joku suklaa-maapähkinä-yhdistelmä voisi kuulostaa oikein hyvältä. Mutta sitten näihin mustikka-jogurttimuffinseihin. Tällä ohjeella tuli muistaakseni noin 16 isohkoa muffinsia.

Ainekset:

50g voita

3 munaa

1 dl erytritolia

100g Kreikkalaista jugua

100g mascarponea (voi myös korvata jugulla)

5dl mantelijauhoja

1 rkl leivinjauhetta

1 rkl psylliumia

hyppysellinen kardemummaa

hyppysellinen suolaa

100g Mustikoita (laitoin itse sekaan myös vähän vadelmia)

Ohje: Sulata voi. Vatkaa keskenään kulhossa voisula ja erytritol. Lisää munat, mascarpone ja kreikkalainen jugu, sekoita tasaiseksi seokseksi. Sekoita keskenään kuiva-ainekset (leivinjauhe, psyllium, suola, kardemumma ja mantelijauhot) ja lisää mukaan samalla sekoittaen. Lisää viimeisenä mukaan mustikat ja sekoita ne tasaisesti taikinan sekaan. Annostele muffinivuokiin lusikalla ja paista uunissa 175c noin 30minuuttia, kunnes ovat saaneet kauniin pinnan.

 

Ihanaa viikonloppua! ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Hius-update: Luonnollisen hiusvärin kasvatusprojekti

En ole tainnut hetkeen postailla tänne mitään hiuskuulumisten tyylisiä juttuja, mutta tiedätte varmasti, että tuskallisen hidas hiustenkasvatusprojektini jatkuu, edelleen. Tänään siis luvassa hieman enemmän hömppä-kategoriaa, vaikka täysin rehellisesti myönnänkin hiusten olevan minulle tärkeä juttu, oli sitten pinnallista tai ei. Kärsin muutaman viikon ihan kamalasta hiuskriisistä, joka väistyi viime viikolla kampaajakäynnin jälkeen. Vaikka kuinka moni kehuisi omia hiuksiani tai kertoisi lyhyen tukan sopivan minulle, en vain yksinkertaisesti jostain syystä koe niitä omakseni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen täytyy vain todeta, että iso tukka on yksinkertaisesti juttuni 😀

Tällä hetkellä on tilanne hiusten kanssa itseasiassa todella hyvä. Oma tukka alkaa olla jo reippaasti yli leukalinjan ja latvojen auringossa vaalentunutta osaa huolimatta on tukka jo täysin oma luonnollinen hiussävyni. Onhan tämä projekti vaatinut melkoisesti kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea aikaa, mutta fiilis on juuri nyt lähinnä se, että miksi edes olen kaikki nämä vuodet värjännyt ja vaalentanut hiuksiani? Eniten on kuitenkin yllättänyt, kuinka tumma oma hiukseni onkaan. Vaalentamatta ja värjäämättä pääsee myös niin ihanan helpolla! Ah, miksen hoksannut tätä 10 vuotta sitten?

Täytyy tässä itsekin todeta, että tämä projekti totisesti on kestänyt ikuisuuden 😀 Olen viimeksi raidoittanut hiuksiani 2018 kesäkuussa ja jo silloin olin hyvää matkaa kiinni kasvatuksessa. Muutama vuosi takaperin totesin viimeistään, ettei oma hiuslaatuni yksinkertaisesti kestä vaalentamista ja hiusteni kannalta ehdottomasti paras päätös oli luopua siitä kokonaan. Hius lähti aina haperoitumaan vaalentamisen jälkeen, eikä tähän oikein tepsinyt mikään. Vaikken kovinkaan usein leikannut hiuksiani, pysyivät ne aina saman mittaisena siksi, että huono latva karisi aina jossain vaiheessa pois syöden kokonaispituutta. Ja tämä tapahtui aina, jos vain hiusta oli vaalennettu.

En edes muista milloin hiukseni olisivat viimeksi olleet näin hyvässä kunnossa, varmasti joskus yläasteella tai lukiossa. Vaalentaminen siis todellakin vaikuttaa hiuksen kuntoon! Edes viime talven 2,5kk auringossa eivät vaikuttaneet hiusten kuntoon yhtä paljoa kuin vaalentaminen kemikaaleilla, vaikka tosin parhaani mukaan pyrinkin suojaamaan hiukset suoralta auringolta. Välillä olen jopa tuskaillut sitä, kuinka hiukseni ovat liian hyvässä kunnossa verrattuna siihen mihin olen tottunut. Johan on ongelmat, haha! Tavoitteeni on kasvattaa omien hiusteni pituutta ainakin vielä 20-30cm ja luopua pidennyksistä heti kun omien hiusten pituus alkaa olla yli hartioiden. Jatkossa on haaveeni tummanvaalea tukka ”luonnollisessa tilassa”, kenties itsekseen auringossa vaalentuneilla raidoilla. Unelmatukkani! Olen myös alustavasti jutellut kampaajani kanssa, että saatamme jossain vaiheessa kokeilla kevyttä raitaa tukkaan kun kasvatustilanne on stabiili 😀

Vinkkejäni hiusten kasvatusprojektiin:

Kärsivällisyys! Hius kasvaa todella hitaasti, joten kasvatusprojekti voi kestää jopa vuosia. Hiusten kasvatusprojekti on erityisen piinallista juuri siksi, koska hius kasvaa hitaasti. Omien hiusteni kasvuvauhti on aikalailla sen perinteisen 1-1,5cm kuukaudessa.

Lisäravinteet ja hiuspohjan hoito. En itse usko siihen, että hiustenkasvua voisi vauhdittaa ainakaan merkittävästi tuotteilla tai lisäravinteilla. Toki vähän, mutta semmoisiin ”hiukseni kasvoivat 5cm kuukaudessa”-väitteisiin en jaksa uskoa (ellen omin silmin näe :D). Itse käytän kuitenkin lähes säännöllisesti hiusten hyvinvointia tukevia lisäravinteita vahvistamaan uutta kasvavaa hiusta ja siinä huomaan kyllä eron. Sinkki, biotiini ja rasvahapot toimivat omalla kohdallani. Myös hiuspohjan hoitaminen on tärkeä seikka, joka luo hyvät edellytykset uudelle hiukselle kasvaa terveenä.

Ylimääräisen käsittelyn välttäminen. Föönaan hiukset enintään kahdesti viikossa ja samalla teen latvoihin kevyttä lainetta kiharapuikolla (föönauksen jälkeisenä aamuna). Näiden muotoilujen välissä teen lettikiharoita, eli letitän hiukset aina yöksi, jolloin niiden laittamiseen ei mene juurikaan aikaa aamulla. Noin yleisesti pesen hiukset yleensä 2-3 kertaa viikossa, ajoitan pesut aina salitreenin jälkeen. En pese hiuksia oikeastaan koskaan yli 3 kertaa viikossa. Ja pesun + föönauksen teen yleensä aina iltaisin satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta.

Älä vaalenna. Itse ”kasvatin” hiuksia vuosikausia ennen vaalentamisen lopettamista ja vasta siitä luovuttuani huomasin, että ainakin omalle hiuslaadulleni oli vaalentamisesta luopuminen ratkaiseva tekijä. Aikaisemmin ostin purkki kaupalla kalliita hiustuotteita toivoen niiden tuovan apua hiusten kuntoon – tuloksetta. Luovuttuani vaalentamisesta olen pärjännyt melko simppeleillä hiustenhoidon tuotteilla, vaikkakin kosteutus on tuotteissa edelleen tärkeää. Itsekin kärsin alkuun ”juurikasvukriiseistä”, mutta tilanne helpottui viimeistään 6kk jälkeen. Ja onneksi luonnollinen hiusmuoti suosii tällä hetkellä vahvasti kasvattamista, eikä juurikasvu ole mikään maailmanloppu senkään puolesta, heh.

Muita oman luonnollisen sävyn kasvattajia? Onko teillä lisätä hyviä vinkkejä kasvatusprojektiin? 💫

 

Kuvat Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 13 kommenttia.

Haaveena pako autiolle saarelle

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään aivan muista jutuista, mutta kun mieltä painaa tai jokin asia vaivaa, auttaa asian käsittely näin kirjoittamalla usein ainakin omalla kohdallani. En tiedä miksi, mutta viimeaikoina olen kokenut jotain ihme ahdistusta ja epävarmuutta blogini kanssa. Yli kymmenen vuotta blogia kirjoittaneena tiedän ehdottomasti, että näitä tulee ja menee säännöllisin väliajoin. Ainakin oman blogini historiassa on tullut usein kausia, jolloin olen miettinyt, että miksi teen tätä? Kiinnostaako ketään? Pölisenkö täällä vain itsekseni? Vaikka koen kirjoittamisen itselleni terapeuttisena harrastuksena, on vuorovaikutus kuitenkin itselleni se kaikkein tärkein asia tässä hommassa.

Ja kuten on monen bloggaajan suusta useaan otteeseen kuultu, on kommenointi vuosi vuodelta totisesti vähentynyt hurjasti. Itsekin ymmärrän tämän täysin. Olen myös henkilökohtaisesti todella laiska kommentoimaan blogialustoilla, mutta samalla tiedostan faktan siitä, että kommentit totisesti ovat se kirjoittajan suola. Ilman teitä ei ole myöskään blogia tai vuorovaikutusta. Olen paasannut sen perään, että uskon blogien tulevaisuuteen ja ilmiöiden kiertoon, siihen että kirjoitettu sisältö tekee kyllä paluun ihmisten turhautuessa pintapuoliseen, nopeaan sisältöön. Silti tunsin eilen ja tänään outoa epävarmuutta tästäkin, enkä itse edes tiedä miksi. Syyskuussa blogissani vieraili 27 000 yksittäistä kävijää, eli 27 000 erillistä ihmistä ja omalta kohdaltani täytyy todeta, ettei kävijämäärien perusteella ole missään nimessä ollut sen kummempaa laskua nähtävissä, mutta jokin silti ahdistaa. Ehkä turhautumisen tunne siihen, että kirjoitat tekstiä useamman tunnin saadaksesi vain yhden tai pari kommenttia, vaikka itse tekstin lukisikin suuri joukko ihmisiä. Oliko teksti huono vai eikö ketään vain kiinnostanut?Tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Moni bloggaaja tai vaikuttaja varmasti käy läpi täysin samoja ajatuksia. Ja tottakai tiedän myös, että teitä on siellä ruudun toisella puolella iso joukko ihania ja pitkäaikaisia lukijoitani.

Katsoimme eilen uudelleen sen storiesissa hehkuttamani dokkarin ”Syrjäisen saaren lumo” YLE Areenasta, jossa ranskalainen perhe lähtee surffaamaan pienelle, täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalle saarelle Tyynelle Valtamerelle. Tommi ei ollut vielä dokkaria nähnyt siitä huolimatta, että muistuttelin asiasta tälle lähtiessäni Lappiin, mutta loppupeleissä Tommikin oli aivan intona dokumentista (ja ehkä aikalailla myös niistä saaren täydellisistä surffiaalloista). Ja kyllä, aloin eilen tutkia miten saarelle pääsisi. Hieman huvittuneena luimme, että saarelta löytyy satelliittipuhelin, mutta oikeastaan mitään muita yhteyksiä, kuten nettiyhteyttä ei saarelta löyty ulkomaailmaan (ainakaan tuon jutun kirjoitushetkellä).

Ja tiedättekö, kun tänään aamulla herätessäni mietin asiaa, kuulostaa tuo oikeastaan aivan täydelliseltä. Ihan rehellisesti, vaikka vähintäänkin työni puolesta paljon somea käytänkin, netistä puhumattakaan ihan jo arjen tavallisten askareiden vuoksi, valehtelisin jos väittäisin ettei se ahdista ollenkaan. En ole vielä kertaakaan sanonut tätä ääneen, mutta jo parin vuoden ajan olen aivan rehellisesti välillä haaveillut siitä, että yksinkertaisesti vain katoaisin jonnekin somen ulottumattomiin ja eläisin niin yksinkertaista elämää kuin vain mahdollista. Kyllähän tämä varmasti monen nykyihmisen korvaan kuulostaa melko hullulta, mutta ihan totta. Jos olisin juuri nyt perheetön ja työni sallisi, lähtisin aivan varmasti sinne autiolle saarelle ihmettelemään, vaikka jo heti huomenna.

Toki tiedostan ristiriidan siinä, että kannustan lukijoitani kommentoimaan enemmän, mutta samalla jauhan omasta someahdistuksestani. Ei minua itsessään blogini ja sen kirjoitus ahdista, vaan juuri vuorovaikutuksen vähentyminen ja alan yleinen mentaliteetti sen suhteen, että vain seuraajamäärillä ja luvuilla on väliä. Pidän Instagramista päivä päivältä vähemmän juuri sen vuoksi, että siellä käytävä kilpailu suosiosta ja seuraajamääristä oikeasti ahdistaa. Mikäli IG ei olisi kanavana työni vuoksi oleellinen ja samalla tärkeä tukikanava blogilleni, olisin luultavasti häippässyt sieltä jo aikapäiviä sitten. Mutta eihän se oikein käy päinsä. Se ahdistaa, että pitäisi olla lisäämässä kuvia omasta pärstästään vain siksi, että ne tilastollisesti keräävät eniten tykkäyksiä. WTF.

Juuri tämä on pahasti pielessä ja asian ydin. Pitäisi jatkuvasti olla stressaamassa sitä, että sitouttaako tämä ihan tavallisesta kupillisesta teestä postaamani kuva yhtä hyvin kuin kuva, jossa keikistelen itse. Kyllähän se näin sisällöntuottajankin näkökulmasta harmittaa, ettei pienet arjen jutut saa aikaan läheskään yhtä paljoa tykkäyksiä kuin se, että laittaisin oman naamani näytille Instassa päivittäin. Toivottavasti ymmärrätte pointtini. En arvosta pinnallisuutta ja se on juuri sitä, mitä some on täynnä. Kilpailua täydellisistä kuvista, seuraajista ja sitoutumisesta. Eniten turhauttaa se millaiseksi homma on mennyt ja kuinka se on vaikuttanut meihin moneen, sekä arvoihimme kokonaisvaltaisesti.

Suurin unelma, joka minulla on ollut blogini suhteen aivan alusta asti on ollut, että voisin matkustaa vaikka niillä autioilla saarilla ja kirjoittaa maailmalta käsin matkapäiväkirjaa. En haluaisi jossitella, mutta välillä olen lyhyen aikaa harmitellut sitä, miksen tähdännyt siihen kymmenen vuotta sitten? Ja sitten taas, en haluaisi koskaan miettiä sitä, että olisin tehnyt joskus niin tai näin, koska ilman sattuneita syitä ja seurauksia en olisi tässä ja nyt. Todennäköisesti tulen kuitenkin aina olemaan juuri tämmöinen haahuileva haaveilija ja levoton sielu. Voisin kiteyttää ajatukseni niin, että tunnen käyväni läpi tietynlaista murrosvaihetta. Jollain tapaa on takaraivossa pieni tunne siitä, että jotain muutoksia on edessä suuressa tai pienessä skaalassa. Samalla taas tunnen ristiriitaisia tunteita monen asian suhteen.

 

Siinä, sainpas sen sanottua. T. Iines, joka tykkäsi aikanaan lisäillä blogiin kuvia mikrossa räjähtäneestä kaurapuurosta

 

Löytyykö muita some-ahdistuneita?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 26 kommenttia.