Muutama sana rasismista ja omia kokemuksiani mamuna

Joku saattaa nyt otsikon luettuaan ajatella, että mitä valkoihoinen suomalainen nainen mahtaa tietää rasismista? Totuus on kuitenkin se, että itseasiassa paljonkin. Jopa ihan omakohtaisesti. Minähän olin nimittäin itse lapsena ”mamu”, eli maahanmuuttaja uudessa ja vieraassa maassa.

Asuin lapsena muutaman vuoden Tukholmassa äitini opiskellessa siellä yliopistossa ja täytyy todeta, että jos esimerkiksi virolaisilla tai venäläisillä oli ennakkoluulojen vuoksi vaikeaa Suomessa 90-luvulla, oli tilanne noihin aikoihin melkolailla samanlainen suomalaisena Ruotsissa. En haluaisi yleistää, mutta voisin väittää, että tietynlaiset ennakkoluulot suomalaisia kohtaan ovat edelleen varsin vahvoina Ruotsissa, puhumattakaan muista maista tulevia siirtolaisia tai pakolaisia kohtaan. Ja sitten taas, sama juttuhan täällä meilläkin jyllää. Vieläkin usein mietityttää se, että kuinka eri planeetoilta olemmekaan, vaikka kyseessä ovat kaksi naapurimaata. Se, että joutuu ”häpeämään” omaa kansalaisuuttaan naapurimaassa ja sitten taas erikoinen kontrasti: Kun muutin takaisin Suomeen, halusivat kaikki olla kavereitani vain sen vuoksi, että oli niin ihailtavaa ja ihmeellistä, että olin asunut Ruotsissa. Jep, tämä tosiaan toimii oikeastaan vain toiseen suuntaan.. Täällä Suomessa taas onkin sitten ne muut kansalaisuudet ennakkoluulon kohteina.

Ystäväpiirini on aina ollut kirjava kansalaisuuksien suhteen. Tukholman vuosina olivat lähimmät ystäväni Ruotsissa asuvia suomenruotsalaisia, iranilaisia, yksi kiinalainenkin, enkä edes muista kaikkia. Vähiten kuitenkin kantaruotsalaisia. Ystäviini on aina kuulunut eri kansalaisuuksiin lukeutuvia ihmisiä ja itselleni tämä on aina ollut jotenkin itsestäänselvää. Tai siis en minä ainakaan ole ihminen, joka luokittelee ihmisiä kansalaisuuden mukaan, varsinkin kun on omakohtaisestikin kokenut rasismia lapsena. Mikä kuitenkin järkyttää eniten on se, kuinka syvällä etninen syrjintä on jopa lapsissa. Ja puhutaan siis jopa alakouluikäisistä. Omat ystäväni jakautuivat Ruotsissa kahtia. Oli ne ”mamukaverit” ja sitten ne suomenruotsalaiset, joiden kanssa puhuimme sekaisin suomea ja ruotsia vaihdellen. Suomea puhuvat kaverit eivät taas voineet sietää esimerkiksi iranilaisia ystäviäni ja haukkuivat näitä milloin miksikin. Välillä olin hieman ristitulessa näiden kaveriporukoideni kanssa, enkä oikeasti voinut ymmärtää, mikä siinä on niin vaikeaa olla kaikkien kanssa kaveri? Eräs parhaista ystävistäni Behrang tuosta iranilaisten porukasta on muuten nykyään Ruotsissa joku ”julkkisjuristi” 😀

Olimme eri kouluissa, he suomenkielisessä ja minä kahdessa eri tavallisessa ruotsinkielisessä koulussa, ekan vuoden ”mamuluokalla” keskustan tuntumassa melko fiinissä koulussa, josta en tuntenut ennakkoon ketään. Ensimmäisen vuoden tavoite oli opiskella osittain mamuluokassa, jossa opin kieltä muiden mamujen kanssa ja välillä olin mukana ”normaaliluokkani” tunneilla, jossa valtaosa luokkakavereista oli varakkaiden östermalmilaisperheiden lapsia, joiden vanhemmat olivat julkkiksia, uutisankkureita, aatelisia sun muita. Ensimmäiset syrintäkokemukseni koin juuri tuossa koulussa, jossa en missään vaiheessa sopeutunut siihen ruotsi-luokkaan, vaikka mamuluokka taas olikin ihan kiva. Tiedättekö kun ekaluokkalaisena saa kuulla kommentteja esimerkiksi siitä, ovatko vaatteeni ostettu kenties jostain alesta tai katsotaan muuten vain kieroon sen perusteella, että olen suomalainen. Ihan kun olisin pompannut tuonne kouluun jostain katuojasta. (Nyt kun mietin, niin aloin juuri tuolloin ensimmäisellä luokalla panostamaan vaatetukseen. Samoja vaatteita ei voinut laittaa kahta päivää putkeen, olisihan se ollut vähintään noloa hienostoluokkakavereiden kesken. Tämä tapa on niin juurtunut minuun, etten edelleenkään voisi käyttää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, ihan älytöntä!) Jätetään ulkopuolelle leikeistä ja muista jutuista, katseita päästä varpaisiin, mitä näitä nyt onkaan. Jeps. Tuosta koulusta en saanut ainuttakaan ystävää, enkä onneksi mitään sen kummempia traumojakaan. Koko tuon vuoden vietin omissa oloissani ja erään kiinalaisen tytön kanssa, joka roikkui minussa kuin takiainen, koska koulussa meillä ei ollut muuta kuin toisemme 😀

Seuraavana vuotena sain onneksi opittuani kielen siirryttyä toiseen kouluun, jota valtaosa pihani lapsista ja kavereistani kävi, kilometrin-parin päässä edellisestä koulusta. Se olikin sitten niin eri pataa! Ainakin ennen oli Ruotsissa (tai ainakin Tukholmassa) yleistä, että lapset kuljetettiin kauempaa koulukyydeillä keskustaan kouluun. Ensimmäisen kouluvuoteni kuljin jokaikinen päivä taksilla kouluun ja koulusta fritikseen (joka on siis Ruotsissa semmoinen iltapäiväkerho, johon valtaosa koululaisista menee koulun jälkeen), koska tuo oma kouluni ei järjestänyt koulukyytiä meidän asuinalueelta. Toisena vuonna taas pääsin normi-koulubussien kyytiin ja kaksikerroksinen koulubussi tuli aina aamuisin hakemaan pihamme lapsia kouluun. Se oli niin kivaa! Kilpailtiin aina aamulla siitä, kuka on ensimmäisenä jonossa ja saa varata ensin parhaimmat paikat bussista. Tykkäsin ihan hurjasti tuosta toisesta koulusta ja luokallani oli useita pihassamme asuvia kavereita.

 Kohtasin kuitenkin rasismia myös aikuisten taholta. Eräällä kantaruotsalaisella kaverillani oli isäpuoli (nimi taisi muuten olla Jan), joka toistuvasti piikitteli minua suomalaisuudesta, haukkui finnjäveliksi ja kaikkea muuta ihan käsittämätöntä, jonka olen jo aikoja sitten unohtanut. Lapsikin kuitenkin ymmärsi mistä oli kyse, eli silkasta halveksunnasta, mutta onneksi olin fiksu ja ymmärsin itsekin, että herran jutut olivat ihan luokkaa höpönlöpö. Jossen nyt aivan väärin muista tuonne 25-vuoden taakse, oli tämä isäpuoli itse melkoinen ”elämänkoululainen” ja semi-työtön tapaus, joten ehkä nämä vihapuheet vain heijastivat henkilön omaa tyytymättömyyttään elämäänsä. Mutta hei, ei kukaan hauku 7-8-vuotiasta lasta vain siksi, että tämä on eri maan kansalainen.

Mitä tämä kaikki on sitten opettanut minulle? Ehdottomasti ainakin sitä suvaitsevaisuutta ja vahvistanut henkisesti. En oikein edes tiedä mikseivät nuo selkkaukset edes tuntuneet kovin loukkaavilta? Jotenkin ne pisti jo tuolloin toisesta korvasta ulos. Toki tämä on ehkä myöhemmin tehnyt minusta jollain tapaa vahvemman, enkä hetkahda ihan pienistä. Noina vuosina parasta olivat kuitenkin nuo kaikki mamukaverit, joiden kanssa pidimme yhtä. Voisin kuvitella, että rodun tai etnisyyden vuoksi kiusaaminen ja syrjiminen ovat nykyään aivan eri sfääreissä, mutta kyllä, tiedän miltä se tuntuu. Epäreiluinta on mielestäni se, mitä ne pienet lapset joutuvat kestämään. Kaikki eivät ole niitä, jotka pistävät jutut toisesta korvasta ulos, vaan ilkeät kommentit saattavat jättää ikuiset arvet. Itse en voi sietää rasismia. Sitä, että toinen ihminen luokitellaan tietynlaiseksi vain pelkän kansalaisuuden perusteella, eikä välttämättä edes anneta mahdollisuutta tutustua tähän. Oma mielipiteeni on, että ennakkoluulot ja vihamielinen asenne kertovat paljolti tämän ennakkoluuloisen tietämättömyydesta ja omasta epävarmuudesta.

Ja niin, vaikka asuminen ja peruskoulun käyminen toisessa maassa ovatkin omalla kohdallani olleet rikkaus, ei se aina helppoakaan ole hypätä esikoululaisena täysin uuteen maahan, opetella täysin uusi kieli ja kaikki on uutta. Itse kohtasin kuitenkin enemmän hankaluuksia palatessani takaisin Suomeen. En osannut kunnolla kirjoittaa suomeksi. Sekoitin aina o:n ja u:n (koska ruotsissa o voi olla o tai u, sanasta riippuen), kaksoiskonsonantit ja vokaalit tuottivat ongelmia, koska olin aina kirjoittanut ruotsiksi. Jos tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi tuuli, saatoin hyvin kirjoittaa tuli. Usein yritykseni kirjoittaa suomeksi olivat hassuja. Tiedätte varmasti millaista teksti voi olla suomalaiselta, joka on koko ikänsä asunut Ruotsissa ja harvemmin joutunut kirjoittamaan suomeksi. Suomessa oli opettani aivan näreissään vanhanajan kaunokirjoituksesta, jota olin ensimmäisestä luokasta asti opetellut. Jouduin siis opettelemaan uudelleen myös kaunokirjoituksen. Onneksi lapsi oppii nopeasti! Omalle lapselleni haluan ehdottomasti opettaa, että kulttuurierot ovat rikkaus ja parhaani mukaan yrittää kasvattaa hänestä suvaitseva oman esimerkkini avulla.

 

Onko joku teistä kokenut ennakkoluuloja tai rasismia suomalaisena? Kuinka se on ilmennyt?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Ei ole aina helppoa

Yksi bloggaamisen kääntöpuolista on ainakin omalla kohdallani ajoittaiset luovuuteen liittyvät kriisit. Ne ärsyttävät kaudet kun kirjoittaminen tökkii pahasti ja tuntuu, ettei oikein saa mitään aikaan noin muutenkaan. Itse en ole pitkään aikaan kärsinyt kirjoitus-blokeista, mutta nyt viimeiset viikot sitäkin pahemmin. Olo on kertakaikkiaan kuin pahimman luokan talvihorroksessa ja olen pyrkinyt menemään bloginkin suhteen päivä kerrallaan. Eilen istuin aamulla 3 tuntia (!!) läppärillä yrittäen saada yhtä asiaa aikaiseksi, mutta mitäs kun vain jumittaa aivan sairaasti ja jo yhden lauseen kirjoittaminen on työn ja tuskan takana?

Ei ole kyse siitä, etten haluaisi kirjoittaa tai olisi motivoitunut, mutta eipä ole aina helppoa. Vuosien kokemuksesta tiedän, että näitä kausia tulee ja menee, ne ovat luovassa työssä perusjuttuja. Todennäköisesti on tilanne viikon päästä jo täysin eri. Harvemmin edes nostan esille näitä ajoittaisia luovuuskriisejä, joita ilmenee ainakin kuukauden-parin välein, koska aina riittää niitä jotka tuumaavat, että mitäs tuo nyt ruinaa lukijoiltaan postausideoita, eikös bloggaajan työ ole keksiä niitä itse? No, sepä siinä onkin, ettei loppupeleissä ole ihan kamalan helppoa kestää jokaiselle vuodenpäivälle uutta, mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa aihetta, eikä siinä ole mitään mitä pitäisi pyydellä anteeksi tai nolostella. Luultavasti siinä vaiheessa kun sanon tämän ääneen, ollaan jo uudessa nousussa täältä ankeilun alamäestä!

Tottakai sekin vaikuttaa, mitä kaikkea muuta elämässä on meneillään. Jotenkin tuntuu, että tässä omassa pienessä maailmassani on viime kuukausina ollut vaikka mitä myllerrystä ja muutoksia. Työuupumusta, irtisanoutuminen päivätyöstä, yrittäjyys, lähtö ulkomaille.. Ei kai se nyt ole ihme, että keho on jonkinlaisessa ”mitäs nyt sitten”-moodissa kun stressivyyhti pikkuhiljaa alkaa purkaantua. Ehkä tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi lieväksi stressin jälkeiseksi PTSD:ksi kaiken härdellin jäljiltä 😀 (Yksi epävirallisista ammattinimikkeistäni on nettitohtori..) Veikkaan, että tämä koko homma konkretisoituu vasta reissussa kun pääsee tosissaan eroon hetkeksi tästä kaikesta ”vanhasta kotiarjesta” ja oikeasti fokusoitumaan uusiin juttuihin.

Yksi syy viime aikojen ahdistukseen on ollut kaiken tämän rumban taustalla erään kollegan ikävä käytös, jonka olen ottanut todella raskaasti. Asia on vaivannut minua jo kuukausia ja olen sen vuoksi itkenyt niin monet itkut, menettänyt yöunia ja stressannut aivan perkeleesti. Eniten ehkä kuitenkin vaivaa se, etten ole saanut ajatuksen tasolla minkäänlaista päätöstä asialle ja mielenrauhaa. Koko tämä homma on ollut elämässäni niin kokonaisvaltainen ahdistuksen aihe jo pitkään, että on se jo yksinään vaikuttanut jo moneen seikkaan ja ajanut aivan loppuun. Ei ole kovin kiva esimerkiksi tulla takaisin töihin 2 kuukauden burnout-saikulta tilanteeseen, jossa kollegasi ei edes tervehdi ja käytös on suoranaista piilovittuilua. Varsinkin kun työpaikalla fokuksessa ovat työt, eivät henkilökohtaiset asenteet. Siksikin toivon, että tämä tuleva talven maiseman muutos auttaa unohtamaan vanhat ja keskittymään uusiin, positiivisempiin juttuihin eli, case closed.

Kaivoin tuon vuosia vanhan pörrötakin juuri pari viikkoa sitten varaston uumenista. Miten olinkaan unohtanut sen kokonaiseksi talveksi? Viime vuonna en nimittäin tainnut käyttää tuota ollenkaan! Ehkä sain jotain pieniä traumoja raskausajoilta, jolloin tuo oli ainoita takkeja, jotka mahtuivat vatsan kohdalta päälle jopa ihan viimeisille raskausviikoille. Rasittavaa on kuitenkin semmoinen talvitakkien kertakäyttökulttuuri, jossa takkia käytetään se yksi talvi, jonka jälkeen se heivataan jonnekin takkien unholaan. Itsekin muistan nuorempana kun uusi takki oli saatava jokaikinen syksy tai talvi ja käyttöikä oli useimmiten juuri sen yhden talven verran, kunnes kyllästyi. Pyrin itse nykyään siihen, että talvitakkini pysyvät käytössä ainakin 5 vuotta. Siinä ajassa voi ainakin todeta saaneensa vastinetta rahoilleen!

Tuo harmaa pipo on omaa mallistoani ja juuri siitä viimeisimmästä unisex-mallistosta. En ollut napannut pinkasta itselleni ainuttakaan noista Slim-pipoista, enkä edes tiedä miksi? Sitten kun pari viikkoa taaksepäin testasin päähäni tuota yhtä nurkassa lojunutta jämäpipoa, tuumasin, että tuohan on aivan paras!

No mutta, tulin juuri juoksulenkiltä ja tänään olisi tarkoitus ehtiä jo vähän kasata pakattavia tavaroita. Kivaa päivää!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Viikonlopuissa parasta on..

Kaupallinen yhteistyö: Change Lingerie

Olen monesti maininnut täällä olevani todellinen kotihiiri. Mielestäni parasta ikinä on viettää aikaa kotona, yhdessä perheen kesken. Minulle koti on ehdottomasti turvapaikka, jossa tunnen oloni rentoutuneeksi ja jossa saan olla oma itseni, sekä tietysti viettää vaikka kokonaisen viikonlopun oloasussa ja tukka takussa. Ehdotonta viikonloppujen parhautta! Jos joku toinen lataa akkujaan käymällä bilettämässä tai illallistamassa, on oma keinoni rentoutua kotona – kukin tavallaan, eikä kummassakaan mitään väärää ole.

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen kotivaatteiden himohamstraaja. Olin sitten kiertelemässä kaupoissa tai surffailemassa nettikaupassa, kiinnittyy huomioni aina juuri olovaatteisiin. Söpöt pyjamat ja mukavat kotihousut, ah! Myönnän, että siinä missä jollekulle toiselle on heikkoutena kengät, ovat kotivaatteet omalla kohdallani salainen pahe. Jos olisi mahdollista, viettäisin varmasti kaiket päivät joko a) bikineissä b) kotivaatteissa. Vaihdankin kotivaatteet päälle aina heti tullessani töistä kotiin, sekä välillä saatan viettää juurikin kokonaisen viikonlopun ihan vain pyjamassa. Miksi kotivaatteisiin ei sitten panostaisi? Ulkoiluvaatteet vaihdan esimerkiksi koiralenkin tai leikkipuistokeikan ajaksi, mutta sitten taas heti rentoiluvaatteet ja kotisukat jalkaan. Ja hei, nimenomaan ne sukat ovatkin todella tärkeä osa tätä kotiasuani 😀 Kannan usein jopa lennoille unimaskin lisäksi mukana kotisukat, koska mitä tulee näihin seikkohin, olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Täytyy olla justiinsa, eikä melkein! Eikä muuten varmasti yllätä, että jos olen ostanut hemmottelulahjoja itselleni, ovat ne useimmiten olleet juurikin oloasuja.

Minulle yksi tärkeimmistä seikoista oloasuissa on tietysti mukavuus. Se, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä, eivät kiristä ja materiaali on iholla pehmeää. Aikaisemmin minulla oli käytössäni kaksi erilaista (todella kauhtunutta) koti-neuletakkia, jotka kuuluivat ”kotiuniformuuni”, koska meillä on talvisin kotona todella viileä. En ole koskaan edes omistanut kylpytakkia, kunnes nyt. Miten ihmeessä olen pärjännyt kaikki nämä vuodet ilman? Tuo kuvien Changen pehmeä hupullinen kylpytakki on ollut nyt yli kuukauden päivät päälläni melkeinpä jokaikinen hetki, jonka olen viettänyt kotona. Todella pehmoinen ja lämmin! Ehdottomasti talven paras lämmike kotihengailuihin.

Olen itse käyttänyt Changen alusvaatteita jo vuosia ja yritys on myös pitkäaikainen yhteistyökumppanini. Mitä tulee rintaliiveihin, en ole enää aikoihin käyttänyt muita, koska Changen liivit ovat laadun lisäksi todella kestäviä ja mukavia päällä. Lisäksi palvelu myymälöissä on aivan priimaa ja henkilökunta auttaa sinua löytämään juuri ne itsellesi täydellisesti istuvat tuotteet. Rintaliivit ovat nimittäin asia, jota naiset ostavat harmillisen usein väärässä koossa. Monet omatkin tuttuni ovat kokeneet ahaa-hetkiä Changessa asioinnin jälkeen kun on selvinnyt, että oma ympärysmitta tai kuppikoko ovat jotain aivan muuta, kuin mitä on vuosia luullut. Hyvä asiakaspalvelu on kuitenkin itselleni tärkeimpiä asioita asiakkaana ja asioin ehdottomasti ensisijaisesti niissä paikoissa, joissa tiedän varmuudella saavani erinomaista palvelua. Changessa palvelu pelaa joka kerta ja toki on myös tärkeää saada asiantuntevaa opastusta löytääkseen juuri ne itselleen parhaiten sopivat tuotteet.

Tänä syksynä olen tutustunut Changen olo- ja yöasuihin, joita löytyykin sitten todella kiva valikoima. Yö- ja alusmekkoja, pyjamia, toppeja, kimonoita ja perinteisiä yöpaitoja. Oikeastaan kaikille jotain. Kävin joku aika takaperin valikoimassa Changelta juuri omiin kotihetkiini parhaiten sopivat kotivaatteet, jotka näkyvät kuvissa. Musta toppi on 100% silkkiä ja lämpimiä pampulasukkia löytyy eri väreissä. Unimaskin bongasin sattumalta mukaan kassalta ja sehän kruunasi kotiasun täydellisesti.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ainakin meidän perheessämme on tämä aina tarkoittanut pyjamahengailua ja rentoja kotipäiviä. Vaikka tänä vuonna vietämmekin joulun poissa kotoa, lähtevät kotivaatteet tottakai perinteisesti mukaan myös maapallon toiselle puolelle. Vuorossa onkin siis hieman erilainen perhejoulu!

 

Muita kotivaate-faneja? 🌈🌸✨

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Mikä minua kiinnostaa x 6

 Kivaa sunnuntaita! Tämä harmaa keli on taas aiheuttanut minulle melkoista päänvaivaa. Ahdistavaa kun tuntuu, että pää on jatkuvasti jumissa tästä pimeydestä, kuvaaminen täysin mahdotonta ja mitäköhän vielä.. Oli siis pakko kaivaa tähän postaukseen muutamia tb-kuvia kesältä 🌸 Listasin tänään muutamia aihealueita, jotka erityisesti kiehtovat minua. Samaistuuko joku?

Ihmisten käyttäytyminen, psykologia ja psykiatria. Olen aina ollut todella kiinnostunut siitä, miksi me ihmiset olemme tietynlaisia, mikä ohjaa käytöstä, miten jotkut käyttäytymismallit voivat olla semmoisia, joita edes henkilö itse ei vain ymmärrä. Joku varmasti tietää jonkun tyypin, joka käyttäytyy esimerkiksi välillä sopimattomalla tavalla ja miettii, että miten tuo tyyppi ei vain tajua, ettei noin voi sanoa tai tehdä? Välillä haluaisin päästä hetkeksi muiden ajatuksiin ja tietää, että pohtiiko joku muukin näitä yhtä perinpohjaisesti?

Nähdä maailmaa ja elämää eri kulttuureissa. Asia, joka salaa jostain syystä kiehtoo, on mahdollisimman yksinkertainen elämä. Tiedättekö semmoinen kun nuorena kun lähti koulun jälkeen ulos vain hengailemaan, elämässä ei ollut to-do-listoja (okei, läksyjen lisäksi) ja suurin stressi oli tyyliin siitä, että tarvitsee uudet farkut ja miten saisi ylipuhuttua äidin niiden ostoon. Olen miettinyt, että kyllästyisinkö yksinkertaiseen elämään? Vaikkapa autiolla saarella, jossa keräilisin elannokseni simpukoita. Tietyt rutiinit ja hommat ovat arjessa kuitenkin niin juurtuneita, että pääsisikö niistä eroon? Jos ne ovatkin juuri ne ”omat jutut”, jotka tuovat iloa ja energiaa? Onko nykypäivänä enää edes mahdollista viettää yhtä yksinkertaista elämää kuin ennen vanhaan?

Maantiede. Olen ihan mantsanero, vaikka nyt itse sanonkin! Vaikka en kirjoittanut maantiedosta L:ää, tuli kuitenkin E ja tämä on juttu, joka on kiehtonut aina paljon. Enkä tarkoita nyt tietenkään vain sitä, missä mikäkin maa sijaitsee, vaan esimerkiksi mannerlaatat, tulivuoret, meret.. Miten kaikki jatkuvasti ”elää” aina mannerlaattojen liikkumisesta merivirtoihin. Jännää, mutta silti pelottavaa. Välillä jos alan pohtimaan jotain seikkaa, on ihan pakko googlata ja perehtyä tutkimaan juttu ihan perinpohjin. Tämä nyt ei liity maantieteeseen, mutta joku aika sitten tutkin ties kuinka kauan sitä, kuinka tietyillä kansoilla on ominaispiirteitä hampaistossa 😀 Ja olen muuten tosi hyvä arvailemaan, mistä joku ihminen on kotoisin, jos minulle näytetään kuva, haha. Yksi erityisjuttuni on, että olen todella pro tunnistamaan (yllättäen) rannoista ja maastosta, että missä päin maailmaa ollaan. Hiekka, rantojen muoto, palmut ja erilaiset saarten muodostelmat poikkeavat paljon toisistaan. Jos joku toinen ajattelee rantakuvasta, että hiekkaa ja palmuja näyttää samalta missä tahansa, olen niin eri mieltä! Erotan heti kuvista, että ollaanko Tyynellämerellä, Karibialla vai Intian Valtamerellä (vaikka näidenkin sisällä on tosi paljon poikkeamia esimerkiksi hiekan värin suhteen). Kertoo varmasti myös vähän siitä kuinka paljon olen elämäni aikana selaillut rantakuvia 😀 Olisi varmaan pitänyt ryhtyä maantiedon tai bilsan opeksi! Ne oli lukiossa mun ihan lempparitunteja. Tuli eilen jotenkin tosi paha mieli kun aloin miettiä tätä ja sitä, miksi en hakenut lukemaan maantiedettä?

Avaruus ja tähtiede. Molemmat ovat olleet suurimpia intohimojani lapsesta saakka. Pienenä katsoin paljon avaruusdokumentteja ja toivoin aina, että seuraavassa dokkarissa paljastettaisiin jotain merkittäviä tieteellisiä löytöjä, mutta ei. Viimeaikoina olen miettinyt asiaa lähinnä siltä kantilta, että millaista elämää toisilla galakseilla on? (Koska sitä aivan varmasti on!!!) Ja mikä tämä maailmankaikkeutemme on? Vain pölyhiukkanen osana jotain vieläkin suurempaaja käsittämättömämpää? Astrologiakin kiehtoo minua varmasti juuri sen vuoksi, että se liittyy tähtitieteeseen.

Toiset ihmiset. Kuten olen joskus aikaisemmin kertonutkin, olen todella utelias ja kiinnostunut siitä, mitä muille ihmisille kuuluu. Erityisen utelias olen muiden matkajutuille, en tiedä miksi 😀 Tai siis kiinnostaa aina mihin muut reissaa ja jos Facebookissa tulee eteen toisten matkakuvia, katson ne yleensä aina läpi, vaikka monet muut kuvat skippaisinkin. Toki ihmiselle on luontaista olla kiinnostunut muista ihmisistä, mutta silti sanoisin, että osaa ihmisistä kiinnostaa muiden ihmisten asiat vähemmän kuin toisia. Jos kysyn toisen henkilön kuulumisia tai miten tällä menee, olen oikeasti kiinnostunut tietämään. Semmoinen ”kyselenpä lämpimikseni, vaikkei oikeasti kiinnosta yhtään” ei ole minua varten, ihmissuhteisiin liittyen en siedä teennäisyyttä.

Yleisesti olen todella kiinnostunut kaikista tutkimuksista ja dokumenteista. Voisin katsoa vain pelkästään niitä! Lemppareita on luonto- ja tiededokumentit, rikosdokumentit ja kaikki maailman salaliittojutut.

Kiinnostaako teitä samat jutut? 🦄🌸💎✨

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Ensimmäinen matkakohteemme on..

Heiiii!! Toivottavasti itsenäisyyspäivä meni teillä mukavissa merkeissä. Itse heitin eilen hauvan kanssa tunnin lenkin, rentoiltiin kotona perheen kesken ja illalla tilasin kotiin juhlallisesti itsenäisyyspäivän pizzan. Ystäväni Ronja pääsi tänä vuonna puolisonsa kanssa Linnaan ja meillä oli kunnon juhlakatsomo, itse pönötin puhelimen kamera kourassa telkkarin edessä kyyläilemässä heti kun vastaanotto alkoi. Niin outoa!! Poika ei tosin ollut moksiskaan, vaikka yritin näyttää, että kummitäti on telkkarissa, haha 😀

Meidän reissu alkaa pikkuhiljaa lähestyä ja sitä ennen onkin sitten ainakin tuhat asiaa (tai ainakin melkein), jotka täytyy ensi viikolla hoitaa. Valuutat, lopulliset materiaalivalinnat tulevaan kylppäriremppaan, viimeiset työhommat, kampaajakäynti (todella tärkeää) ja pakkaamisen aloittaminen. Ihan noin muutaman mainitakseni. Koko matkareittiä en vielä paljasta, mutta ensimmäinen kohde tuskin tulee kovin suurena yllätyksenä kenellekään..

Vietämme siis joulun missäs muuallakaan kuin Loseissa. En ole kovin jouluhifistelijä, mutta joulu jenkkityyliin on kyllä kiva kokea. Meidän täytyy vielä kehittää jotain kivaa ohjelmaa pyhille. Alkuun oli puhetta, että lähtisimme kavereidemme kanssa Palm Springsiin pariksi yöksi. Ehdin jo innostua, kunnes reissu sitten kai tällä erää peruuntuikin. Los Angeles ensimmäisenä kohteena valikoitui oikeastaan ihan silkan käytännöllisyyden vuoksi muita lentoreittejä pähkäillessä. Varasin kaikki lennot itse, koska tuntuisi jotenkin hölmöltä maksaa matkatoimistolle noiden matkareittien varaamisesta kun voi hoitaa sen itsekin. Katsoin huvikseni jossain välissä eri allianssien omia around the world-lentopaketteja, jotka toki olisivat olleet kätsyjä ihan noin lentopisteidenkin kannalta (koska pistehaukka), mutta joidenkin kohteiden suhteen onkin sitten rajoitteita kun tietyt allianssin yhtiöt eivät lennä ollenkaan johonkin tiettyyn kohteeseen ja näinollen täytyy ne reitit noissa suunnitella vähän sen mukaan mitä on tarjolla, eikä minne eniten haluaisi. Ja noin muutenkin saa lennot varattua helposti itsekin, joten sinänsä olisi ollut turhaa ottaa joku tietty paketti ja maksaa tuntuvasti extraa. Pitäisiköhän perustaa oma matkatoimisto ;D

Viimeksi jäin harmittelemaan Venice Beachiä ja pastlife regressiota, jotka jäivät väliin. Yritin suostutella Tommia, että majoittuisimme edes muutamaksi yöksi Veniceen, mutta ei kuulemma sopinut. Löysin sieltä vaikka mitä ihania Airbnb-kämppiä. Vanhaan tuttuun Hermosa Beachiin käy siis matkamme jälleen kerran. Sen meidän vakkari-majoituksen omistaja alkaa varmaan jo pikkuhiljaa ihmetellä, että mikä ihme tässä samassa kohteessa on niin ihmeellistä kun eräs perhe tulee tänne kerta toisensa jälkeen, haha.

Jännitimme viimeksi, että kauanko taas joudumme jonottamaan Losien päässä border controlissa. Vaikka lapsen kanssa yleensä pääseekin jonon ohi, ollaan joskus jonoteltu passintarkastukseen jet lag-pöhnöissä jopa yli tunti. Rajatarkastukset on näköjään tänä vuonna uusittu ja nyt viimeksi pääsimme matkalippujen perusteella tekemään rajaselvitykset automaatille Suomeksi. Okei, joku kielitieteilijä olisi ehkä voinut korjata jotain juttuja suomennosten osalta, mutta todella kätevää silti! Skipattiin ne ahdistavat rajakuulustelut, kuvat ja sormenjäljetkin otettiin itse. Koko homma oli ohi hujauksessa. Vähän myös ehkä naurettiin kuville, jotka vielä tulostuivat paperille  (varsinkin pojan kuvalle) 😀 Tuo automaattisysteemi on nyt alkuun käytössä pre-checkatuille ja matalan riskin matkustajille.

Tänään vietetään naperon kanssa vapaapäivää kotona. Juuri parhaillaan katsomme sivusilmällä Ryhmä Hau:ta ja siivoillaan aamiaissotkuja.

Kivaa viikonloppua teille 🙂

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.