Ajatuksia äitiydestä

Meillä on mennyt viikko taas varsin perinteisissä merkeissä. Maanantaina kävin moikkailemassa työkavereita lounaalla ja samalla reissulla erästä toista äitiyslomailevaa työkaveriani ”vauvatreffien” merkeissä. Poikamme täytti maaantaina myös 3 kuukautta, joten tuli myös ihmeteltyä että kuinkas meillä onkaan jo noin iso poika. Vaikka edelleen tietysti onkin kovin pieni, niin melkoinen järkäle kuitenkin verrattuna ensimmäiseen kuukauteen! Meidän isompi koirakin alkaa tuntua kevyeltä poikaan  verrattua, vaikka vielä jokin aika sitten oli täysin päinvastoin. Tuntuu että muihin vauvoihin verrattuna meidän poika on muutenkin huomattavasti pyöreämpi. Eihän se tietysti ole lainkaan huono juttu, että ruoka tosissaan maistuu. Aikamoinen palleroposki tuo meidän poitsu tosissaan!
Pojan syntyessä olin aivan kriisissä, että kuinka ylinpäänsä saan vauvan pysymään ehjänä sinne 3kk ikään saakka. Tuo aika tuntui silloin aivan ikuisuudelta. Aristelin alkuun nimittäin kovasti vauvan käsittelyä, kokemusta kun ei ollut pikkuvauvan kanniskelusta oikeastaan ollenkaan. Toki herään vieläkin aikalailla joka yö siihen, että säikähdän
jyränneeni vauvan päälle. Kunnes sitten hoksaan, että hupsista vaan,
vauvahan nukkuu omassa kehdossaan.

Synnytyssairaalassa stressasin
ensimmäiset päivät joka kerta ennakkoon sitä kun piti nostaa vauva
esimerkiksi vaipanvaihdon yhteydessä tai viereen tutimaan. Jännitin
muutenkin vauvan käsittelyä kätilöiden nähden ja pelkäsin jatkuvasti,
että tulee huomautettavaa tai teen jotakin väärin. Alkuun kun ei tosiaan
ollut mitään hajua kuinka reippaasti vauvaa voi nostella ja käännellä.
Toisaalta, sitähän varten sinne sairaalaan jäädäänkin treenaamaan
mammailua. Ja voin kyllä näin jälkeenpäin sanoa kaikille samaa asiaa
tuumaileville, että hyvin se menee! 
En
pitänyt itseäni vielä alle vuosi sitten millään tapaa äidillisenä
tyyppinä ja monet kerrat tulikin ennakkoon pelättyä, että mitä ihmettä
tästä touhusta tulee. Jopa oma äitini taisi joskus sanoa, että pinnani
tuskin kestäisi pikkuvauvan kanssa, mutta kuinkas sattuikaan! Hermot
eivät ole kertaakaan olleet edes lähellä mennä. Nämä ovat niitä juttuja,
joihin ei oikeastaan edes voi treenata ennakkoon. Ainakin omalla
kohdallani kaikki meni alusta saakka vaiston mukaan ja pakko kyllä
todeta, että kaikki kyllä tulee siinä vaiheessa kovin luonnostaan kun se
vauva maailmaan tupsahtaa. Vaikka alussa paljon jännittääkin. Ja
odotusvaiheessa sitä vasta jännittääkin. 

Voisin sanoa, että olin vielä viidennen
kuun tienoilla täysin pihalla kaikesta. En tiennyt vauvoista
kertakaikkiaan mitään, ei ollut mitään hajua mitä vauvalle ylinpäänsä
tulee hankkia, enkä ollut uhrannut esimerkiksi synnytykselle
ajatustakaan.. Saati koskaan edes vaihtanut vaippaa. Oman kokemukseni
mukaan voisin sanoa, että tuon yhdeksän kuukauden odotuksen aikana
tapahtuu kyllä ihmeitä, vaikkei sitä alussa uskoisikaan. Ja sehän on
vasta alkua tässä äitiyteen kasvussa, joka kestää läpi elämän. 
Höpöttelen
tässä meidän kolmesta kuukaudesta, mutta oikeastihan tämä on vasta
alkutaivalta. Jokainen päivä ja jokainen viikko nimittäin opettaa
jotakin uutta ja kasvattaa äitinä. Vauva-ajan haasteita seuraa uhmaikä
ja varhaislapsuuden jälkeen päästään sitten myöhemmin siihen
teini-ikään, jossa varmasti hermojen kiristelyä riittääkin.
Toisinsanoen, eihän äitiys lopu mihinkään tiettyyn pisteeseen tai saati
sitten helpota, koska jokainen vaihe pienen kasvussa tuo omat
haasteensa. Olethan kuitenkin vastuussa toisen elämästä vähintään
18-vuoden ajan ja äitiys tosiaan on ehkä suurin vastuu jonka keksiä voi!
Mutta toisaalta myös maailman palkitsevin työ, jota mielellään tekee
ympäri vuorokauden ilman palkkaa, ”yölisiä” tai saati sitten likaisen
työn lisiä 😉

Tällä kolmen kuukauden säälittävällä minikokemuksella äitiydestä voisin kuitenkin todeta, että ei tätä koko hommaa kykene hahmottamaan ennenkö sen pääsee itse kokemaan. Äitiys tarkoittaa ehkä jollain tasolla tietyistä asioista luopumista, mutta antaa myös enemmän kuin olisi ikinä voinut kuvitella. Jossei muuten, niin viimeistään äitiyden myötä oppii mitä on kasvaa epäitsekkääksi.
Kirjoittelin tätä sängyllä pötköttäen pienen vielä nukkuessa tuossa vieressä. On se kyllä maailman paras juttu olla oman pikkuisen vieressä tämän herätessä hymyilemään sinut nähdessään <3

6 vastausta artikkeliin “Ajatuksia äitiydestä”

  1. Pakko kommentoida, kun kaikki nämä vauvapostaukset (ja rahajututkin) on kuin omasta kynästä 🙂 Kiitos kun jaksat päivitellä blogia, ihan lemppari nykyään! Ihan samat fiilikset on vauvasta koko ajan, meillä on nyt 4 kk ikäinen tyttö. Samanlailla olin aivan pihalla vauvan hoidosta ja en myöskään ole ollut koskaan ns. äitityyppinen. Mutta nyt tuntuu siltä, että neiti on olisi ollut meillä aina: niin tuttu ja niin rakas enkä voisi kuvitella elämää ilman 🙂 Ystäväni sanoja lainaten, että paljon se (vauva) ottaa mutta niin paljon se antaa ja se on kyllä niin totta! Kehitystä on ihana katsella ja poruhan siitä tuli, kun neiti nauroi ääneen ensimmäisen kerran. Vauva tosin katsoi tätä äitiä, että mikähän tolle nyt tuli kun kyyneleet vaan valui tän äidin silmistä, heh. Jaa mitkä hormoonit…

    1. Se ensimmäinen nauru oli kyllä ikimuistoinen ja muutenkin oman pienen nauru saa aina sydämen pakahtumaan!! <3 Mukava kuulla, että samoilla ajatuksilla mennään 🙂 Kiitos kommentistasi ja että jaksat lueskella näitä juttuja, ihanaa syksyn alkua teille!

  2. Kunpa hänen nimensä jo paljastettaisiin. Se tuntuisi paljon tuttavammalta 🙂

  3. miten äitiys tekee epäitsekkääksi? eikö omasta lapsesta huolehtiminen ole lähinnä omien geenien jatkuvuuden turvaamista eli 100% itsekästä? epäitsekästä voisi olla adoptiolapsen hoitaminen…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *