Mitä haluan oikeasti?

Kivaa keskiviikkoa! Viime päivinä on vihdoinkin alkanut tuntua keväältä! Eilen ja toissapäivänä ehdin jo korkata sen kauan manatun aurinkotuolikaudenkin. Viimeisen viikon aikana on pyörinyt satamiljoonaa eri asiaa mielessä ja ollut jotenkin hankala keskittyä tänne. En ole silti jaksanut ottaa stressiä mistään niistä tekemättömistä jutuista, kuten nyt juuri siitä postailusta tai juoksulenkeistä, joille ei ole tullut lähdettyä. (Toisaalta tässä nyt on ollut vain kokonaiset kaksi päivää kun en ole postaillut tänne viikon sisällä.. :D) Pääasiassa on mielessä pyörinyt työasiat ja siis noin yleisesti melko laajalla skaalalla, että mitä sitä nyt ylinpäänsä haluaa tässä elämässä tehdä.

Olen aikaisemmin ollut todella järki edellä-tyyppi, halunnut vakituisen työn vakaasta yrityksestä ja muuta semmoista ”turvallista” joka ei tuota stressiä. Mutta mitäs sitten kun se tuttu ja turvallinen ei enää samalla tavalla inspiroikaan? Tai siis onko loppuelämää ajatellen järkeä käyttää omaa henkistä pääomaansa semmoiseen, joka ei oikeastaan sillä tavalla kiinnosta, että heräisit jokaikisenä aamuna inspiroituneena uuteen päivään? Tietty työ on aina työtä, mutta mielestäni jokaisen pitäisi saada tehdä juttuja, joihin tuntee intohimoa.

Kirjoittelinkin jo viime syksynä mietteitä tästä ajatustauosta, joka äitiysloma (ja nyt hoitovapaa) on itselleni ollut. Suorastaan silmiä avaava! Ennen olin niin työ edellä tyyppi, eikä nyt oikeastaan muulla ollut väliä kun sillä kuinka paljon sai ylityötunteja kasaan. Oikeasti, MIKSI?! Ihan kuin se nyt mittaisi tai todistaisi sitä kuinka ahkera tai hyvä  työntekijä olet. Ja silti en voinut sanoa, että olisin suoranaisesti nauttinut töissä.

Tottakai olen aina ollut perustyytyväinen, tehnyt hommani hyvin ja siis tietysti viihtynyt hyvin töissä, mutta loppupeleissä en ole ainakaan vuosiin kokenut semmoista palavaa intohimoa työhön. Sanoisinko, että semmoinen byrokratia ja tietynlainen yksitoikkoisuus on viime vuosina päässyt sammuttamaan sen luovuuden, innovatiivisuuden ja tulenpalavan intohimon, jota ennen koin ihan päivittäin. Pikkuhiljaa olen kuitenkin tässä taas huomannut, että nuo edellämainitut ovat taas alkaneet nostaneet päätään!

Eilen taas vaihteeksi sushibuffassa.. Mansikkasushi on muuten oikeasti hyvää!

Kiteytettynä: Olen siis tässä vuoden sisään (vihdoinkin) oivaltanut, että en halua jatkossa ottaa vastaan työtä, joka ei tunnu sataprosenttisesti oikealta tai johon en koe todellista intohimoa ja kiinnostusta. Elämässä on niin paljon muutakin kuin työ, mutta onhan se silti merkittävä osa elämää. Työssä vietetään valtaosa päivistä, joten täytyyhän sen olla semmoista, jossa olet täysillä mukana.

Jos ennen tein päätöksiä järki edellä, olen tässä mammamatkan varrella ehkä muuttunut ihmiseksi, joka tekee niitä vahvasti tunteen pohjalta. When if feels right, it is right ja sitä rataa.. Haluan tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Mielestäni jokaisen tulisi edes pyrkiä siihen, vaikka nyt tietysti ymmärrän että on mahdoton jo ajatuksena, että kaikki tässä maailmassa tekisivät vain ja ainoastaan sitä, mihin on tulenpalava intohimo. Jotenkin vain nyt on itsestäänselvää, että haluaa tehdä asioita, jotka tuovat onnea ja inspiraatiota. Kaikki kun säteilee myös vapaa-aikaan ja tietysti myös siihen millaiset voimavarat on kasvattaa lasta.

Kävin eilen taas vaihteeksi kuolaamassa Stockan laukkuosastolla..

Kaikella on tarkoituksensa, joten ehkäpä yksi tarkoitus tässä äitiydessä oli myös saada omiin ajatuksiin selvyys. Ennen en nimittäin edes tiennyt, mikä juuri minua inspiroi oikeasti, joten hankala semmoisesta tilanteesta olisi ollut edes lähteä eteenpäin. Joskus täytyy vain kuunnella itseään, jopa vuoden ajan 😀 Edelleenkään en ole työpaikkaani heivannut vaan enemmänkin miettinyt sitä omaa viiden vuoden plääniäni.

Toisaalta, eipä kukaan varmasti ole koskaan saavuttanut unelmiaan ilman, että olisi joutunut ottamaan riskejä, saati sitten hyppäämään epämukavuusalueelle tai uuteen tuntemattomaan..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *