Arkea uhmiksen kanssa

Voi apua. Tajusin aivan yhtäkkiä tällä viikolla, että meidän pojallahan on alkanut uhmaikä! 2v-synttärit kolkuttelevat vajaan parin kuukauden päästä ja ollaankin tässä jo hetki ihmetelty, kuinka niin monesta arjen asiasta on tullut jotenkin niin hankalaa. Siis sillä tavalla, että lapsi pistää hanttiin. Itsepäinen tapaushan tuo pieni on aina ollut, mutta nyt on menty ihan uudelle levelille kun herra saattaa suuttua melkein mistä vain. Ei suostu autossa turvaistuimeen, saa raivarin jos yritän auttaa ulko-oven kynnyksen yli, jos joutuu istumaan pulkassa tarhamatkan (vaikka ennen oli maailman siistein juttu) ja sitten kun pääsee kävelemään itse, nin heittäytyy tielle makaamaan lötköksi. Perus! Uhmaikä on siis virallisesti täällä.

Pahimpia ovat ehkä aamut tämän uhmiksen kanssa. Napero kun mielellään jäisi aamuisin nukkumaan mukavasti sänkyymme, joten voitte kuvitella, että hiusten harjaus, pukeminen, hampipesut ja muut eivät ehkä ole siinä kohdin ihan helpoimmasta päästä unipöhnässä. Viime syksynä ilmeni tarhan aloituksen jälkeen pientä esiuhmaa, joka oli juuri tuommoista oman tahdon ilmituomista ja kaikenlaista kapinointia ihan ihme asioihin. Kai sitä tarhassa ottaa mallia muista lapsista. Esiuhma meni pikkuhiljaa (hetkeksi) ohi, kunnes sitten nyt. Lautaset ja mukithan täällä ovat lennelleet lattialle melkein kokoajan, mutta se on ehkä jopa viimeaikoina vähentynyt. Jotenkin olin tässä tohinassa unohtanut ajatella koko tulevaa uhmaa, mutta juuri tässä hetkessä mietin, että voisihan tämä nyt olla hankalampaakin. Alkuun kun sitä maalaili kauhukuvia tulevasta uhmasta jo ennakkoon. Toisaalta, sitä ei tiedä mitä tulemaan pitää, joten turha ehkä lähteä liikaa suitsuttelemaan vielä 😀

Uhmahan liittyy lapsen itsenäistymiseen, harjoitellaan olemaan oma itsensä ja vanhemmistaan erillinen pieni tyyppi. Useinhan uhma ilmenee pahimpana juuri niille lähimmille, eli vanhemmille. Ja tämähän ollaan kyllä huomattu. Saattaa olla, että päivän päätteeksi tulee tarhasta palautetta, että päivä on ollut niin loistava ja pelkkää hymyä, kunnes sitten kotona alkaa koko illan kestävä kiukku. Vaihetta toisen perään siis, taas vaihteeksi. Olen itse todennut, että uhmaa helpottaa juuri asioiden selittäminen. Äiti auttaa, ettei käy köpelösti. Kerron, että nyt vaihdetaan vaatteet ja sopiiko, että mennään pesemään hampit. Tietysti kaikki ei mene aina niin mallikkaasti, mutta kai tuo pieni herrakin näin hoksaa, että hänellä on edes jotain valtaa vaikuttaa asioihin. Nykyään kun pyydän halia, on vastaus tiukka pään pudistus, mutta sitten tullaankin jo seuraavassa hetkessä antamaan se hali. Eihän halata nyt voi silloin kun käsketään! 😀

t-paita / Gina Tricot (valkoisena tämä)

pörrötakki / Gina Tricot (ostettu viime vuonna)

farkut / Gina Tricot (ostettu joskus 2012)

nilkkurit / Sixtyseven

korvarenkaat / Glitter (saatu)

Huh, en ollutkaan tajunnut, että koko asu on tässä Gina Tricotia 😀 Ostin tuon teepparin juuri viikko-pari sitten, kaikki muu päällä on ikivanhaa. Ginan printti-teepparit on niin parhautta! Myönnän, että ne ovat mun pieni pahe. Kun saa kivan t-paidan kympillä, saattaa niitä helposti hamstrata silloin tällöin yhden – tai pari, ups! Helppo vaate yhdistää, lisäksi myös todella kestävä.

Rakastan korvarenkaita siis yli kaiken. Voisin käyttää niitä aina, olivatpa sitten muodissa tai ei. Onneksi ovat taas pinnalla ja löytyy kivasti tarjontaa. Nämä omani sain valkata Glitteristä ja tykkään hurjasti. Jos joku näistä innostuu, niin ovat melko uudet eli luultavasti löytyy vielä valikoimista 🙂

 

Onko siellä muita uhmisten mammoja? Onko meno ihan mahdotonta vai helpompaa kun odotitte?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

Sisältää kaupallisen linkin.