Minäkö masentunut?

Eilen koin jonkun ihan ihme tunnepurkauksen. Päätin käydä töiden jälkeen kivikaupassa, koska oli vain semmoinen fiilis. Halusin jonkun kiven reissuun tuomaan hyvää onnea. Semmoinen löytyi, mutta sitten myös toinen. Kivikaupan nainen antoi minulle oman savukvartsinsa, jonka oli ottanut mukaan kotoa, eikä edes tiennyt miksi. Kunnes tulin kauppaan ja ohimennen lopussa keskustelimme negatiivisista energioista, kun kysyin, että onko ostamani kivi semmoinen, joka estää niiltä ja suojaa minulta. Kauppias kaivoi savukvartsin esille ja sanoi, että se olikin tarkoitettu minulle.

Kivestä sanotaan näin:

”Suojaava kivi, hyvä maadoittaja, yhteys myös korkeampiin energioihin. Sopii herkille ihmisille suojaamaan negatiivisilta energioilta”

No, juuri tuotahan varmasti olin lähtenytkin sieltä hakemaan, enkä sitä reissukiveä. Olin (taas kerran) jotenkin todella hämmentynyt ja ihmettelin kiveä koko junamatkani ajan. Kävelin kotiin ja löysin yhden biisin, jota olen kuunnellut viimeksi joskus about yli 10v sitten. Aloin yhtäkkiä itkeä, enkä edes tiennyt miksi. En ikinä itke musiikille, en edes pidä semmoisesta koskettavasta musiikista. Olin menossa hakemaan poikaa tarhasta ja samalla pyyhin kaulaliinaan niitä kyyneleitä. Mietin, että kaikki on hyvin ja enemmän kuin kunnossa, mutta silti koen välillä pahaa oloa. Tiedättekö mikä syyllisyyden tunne tulee ajatella, että minulla on kaikki hyvin, asioita, jotka eivät ole itsestäänselviä. Minunhan pitäisi olla kiitollinen, eikä surullinen.

En aikaisemmin pitänyt itseäni millään tapaa herkkänä. Vasta viimeaikoina olen oivaltanut, että hei, olen juurikin se herkkä tyyppi. Mitä ihmettä! Koen, että elämäni roolit ovat todella erilaisia. Voisin kuvitella, että joku ehkä saattaisi työroolini perusteella saada minusta kylmän kuvan, ehkä se on tietynlainen suojakuori eroittaa työ siitä muusta elämästä ja pitää ne erillään ajatuksen tasolla. Työminäni on melko kova ja asiapitoinen, en tykkää sekoittaa henkilökohtaista elämääni työhön. Se privaatti-minä taas on juuri se herkkä tyyppi, joka miettii ja murehtii paljon, mutta on myös todella rakastava äiti.

Pian tulee vuosi täyteen siitä kun sain vauvavuoden päätteeksi lääkäriltä diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Täh, minäkö? Huoleton vauva-arkihan oli ihanaa ja sain viettää jokaisen päivän maailman rakkaimman pienokaiseni kanssa. Vai oliko se kaikki sittenkään niin täydellistä? Huhtikuun 2017 tienoilla äityi tilanne siihen pisteeseen, että useimmat päivät tuntuivat maailmanlopulta ja voimavarat alkoivat pikkuhiljaa olla tipotiessään kaiken valvomisen, imettämisen ja hulinoinnin keskellä. Luulin oikeasti tulevani hulluksi. Välillä itkin kotini lattialla, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Monen kuukauden harkinnan jälkeen julkaisin aiheesta postauksen syyskuussa, olihan pahin jo ohi. Harvemmin kun niistä tuntemuksistaan osaa, kehtaa tai uskaltaa puhua avoimesti silloin kun tilanne on päällä. Yrittää vaan jotenkin sinnitellä eteenpäin, että ehkä tämä tästä.

Mitä tulee omiin kokemuksiini, on vauvavuosi samalla ihanaa ja kamalaa. Vaikkei perheenlisäys ole meille juuri nyt ajankohtaista, myönnän silti välillä haikailevani niiden maidontäyteisten vauva-kuukausien perään. Silloin kun päivän suurin missio oli varmistaa, että nappula syö tarpeeksi (siihen ei tosin kyllä tarvinnut kannustaa, mitä tuli rintamaitoon… Sori yksityiskohdista te ei-mammat :D), nukkuu päiväunet ja tuumailla, että mitä sitä kokkailisi päivälliseksi. Elämä oli yksinkertaisesti huoletonta. Sanoisinko, että omasta mielestäni 2-6kk ikäisen vauvan kanssa on se kaikkein helpoin aika. Sitten taas siitä eteenpäin aina yhden vuoden ikään se haastavin aika. Verrattuna taas vauvavuoden loppupuoleen on tämä taaperoikä niin ihanaa! Vaikka täytyykin jatkuvasti olla varuillaan, vahtia, kiukkukohtauksia tulee ja ruoatkin lentelevät (edelleen) ympäri lattioita, on tämä mielestäni huomattavasti helpompaa. Ehkä se on se kun lapsi osaa jo itse osallistua asioihin ja ilmaista tahtonsa. Vai olenko minä vain muuttunut?

Mietin alkuun kerronko tätä ollenkaan, mutta koin joku aika sitten jonkun mini-romahduksen. Kirjoitin tännekin, että olen ollut väsynyt, flunssassa ja diipadaapa, mitäs kaikkea muuta. Nukuin 12h yöunia ja olin silti väsynyt. Flunssaputki piinasi ja varmaan osittain turha stressaaminen vain pidensi sitä. Kertakaikkiaan tuntui siltä, etten jaksa nousta aamulla ylös. Muuten en varmasti olisi noussutkaan, vaan dataillut sängystä käsin, mutta ei äitinä voi jäädä sänkyyn lorvimaan, vaikka olisit 40c kuumeessa. Ylös, aamupuuhat ja tarhaan, juuri siihen voimat suunnilleen riittivät. Tein töitä etänä ja muutaman päivän vietin jopa flunssan vuoksi saikkua, hurjaa! En vieläkään tiedä mistä tuossa kevätkriisissä oli kyse, mutta onneksi pahin väistyi sopivasti auringon myötä. Nyt ollaan jo menty huomattavasti energisemmissä meiningeissä.

Ehkä osasyy koko tässä arjen härdellissä on se, ettei meillä ei ole sitä tukiverkkoa käytännössä lainkaan. (Ja tätä muuten kysytään ihan kaikkialla! Menet sitten neuvolaan, lääkäriin tai mihin tahansa! Ei, ei meillä ole on vakiovastaus.) Kaikki sukulaiset asuvat muualla, lapsen hoitoon ”tyrkyttäminen” kummeille tai ystäville tuntuisi jotenkin kiusalliselta, koska kaikilla on kuitenkin se omakin arki. Ehkä siksi tuntuukin juuri siltä, että ollaan tilanteessa jotenkin ypöyksin. Monelle tukiverkko on varmasti itsestäänselvyys ja oikeasti, olkaa siitä todella onnellisia ja kiitollisia!

Olenko sitten vielä masentunut? En osaa sanoa. En ainakaan joka hetki. Myönnän, että jossain määrin ahdistunut kuitenkin. Se onkin sitten asia, joka on ollut läsnä jo pitkään, lapsesta saakka. Tiedättekö, olen se tyyppi, joka helposti murehtii asioita, ahdistuu ja menettää yöunensa. Huolehtii ihan turhista jutuista, miettii helposti, että pahoitinko toisen mielen tai teinkö itse jotain väärin, vaikkei syytä edes ole. Uskallan sanoa mielipiteeni, enkä jää konflikteissa alakynteen, mutta kyllähän erinäiset asiat jäävät vaivaamaan. Vuosien varrella olen toki oppinut hallitsemaan ahdistuneisuutta, mutta oppinut ennen kaikkea sen olevan osa minua. Semmoinen minä olen. Vaikka kuinka esitän rohkeaa ja reipasta, saatan mennä kotiin ja tuntea itseni ahdistuneeksi, usein vielä täysin turhasta asiasta. Olen myös oppinut tiedostamaan asiat, joista ahdistun eniten. Esimerkiksi kun hommaa kasaantuu liikaa tai koen, etten suoriudu jostain asiasta niin hyvin kun ehkä toivoisin, ajoittain olen itselleni todella ankara, vaikka homman pitäisi mennä nimenomaan toisinpäin.

Tiedän itsekin, että on todella huono piirre olla se, kuka haalii lisää hommaa ja suostuu kaikkeen mukaan vain siksi, koska hei, vähänkö siisti uusi projekti! Toisaalta sitten taas olen juuri se, joka haluaa niitä uusia juttuja ja vaihtelua perusarkeen. Vaikka rakastankin elää melko ”turvallista” elämää, tiedättekö, että on säännöllinen kuukausipalkka, vakaa parisuhde ja selkeät arjen rutiinit. Silti kyllästyisin kuoliaaksi, jossei arjessa ikinä olisi niitä vuoristoradan ylä- ja alamäkiä. Pakko myös mainita, että vaikka arjen kaaos välillä hajottaakin, teen juuri niitä asioita, joista oikeasti tyykkään. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut sanomaan ei. En mene tapahtumiin, jotka eivät kiinnosta, en suostu yhteistöihin, joihin ei ole aikaa ja teen etäpäiviä, jolloin voin käyttää aamutoimiin ja työmatkoihin kuluvan ajan muulla tapaa hyödyksi. Oma ”ongelmani” on kuitenkin ikävistä jutuista puhuminen. Olen keskustellut näistä tuntemuksista tasan kahden ystäväni kanssa. Päällimmäinen ajatus on usein, ettei halua valittaa tai kuormittaa toista omilla huolillaan. Siksi ehkä blogi onkin itselleni semmoinen luontainen kanava, koska usein moni teistäkin uskaltautuu kertomaan omista tuntemuksistaan kun sen voi tehdä anonyyminä. Silti aiheesta kirjoittaminen taas vähän jännittää.

Vuoden aikana onkin fokuksessa ollut juurikin se, että yrittäisi olla itselleen armollisempi. Ja myönnän, kyllähän se toimii, jos vain ottaa itseään niskasta kiinni. Liiallisten hommien haaliminen, suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat tietysti piirteitä, jotka ovat ominaisia tietylle luonteelle. Siksipä se ”irti päästäminen” onkin erityisen tärkeä ominaisuus. Jos kokee esimerkiksi kiireen ”ongelmaksi” ja osa-aiheuttajaksi ahdistukseen, on todella tärkeää osata kalenteroida itselleen sitä aikaa ladata akkuja. Sopia, että huomenna menen joogaan, päättää olla työmatkan ajan somettamatta, varata kiva loma tai edes ottaa ilta, jolloin ihan vain itseksesi töllötät kaikessa hiljaisuudessa jotain telkkarista. Tai neulot, mikä ikinä onkaan se sinun juttusi. Koska oikeasti, kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

Tästä syystä olemmekin jakaneet tälle viikolle puolison kanssa molemmille viikot ”omille lomille”. Lähden eka ja sitten toinen. Oikeasti, jokainen vanhempi tarvitsee joskus aikaa itselleen. Ladata akkuja, miettiä ihan muuta kun niitä arjen miljoonaaa tai jopa tsiljoonaa asiaa, jotka pyörivät mielessä. (Ja ei millään pahalla, mutta mikä siinä onkin, että juuri miehet eivät oikeasti tunnu tajuavan kuinka paljon äidin päässä liikkuu koko ajan ajateltavaa??!! 😀 Se mitä oikeasti tekee, kuten pyykinpesu, siivoaminen, lelujen etsiminen tai neuvolakortin etsiminen on vain niitä ulospäin näkyviä juttuja. Päässä pyörii ihan jatkuvasti jotain. Nykyään unohdan jopa kastella viherkasvit, koska päässä pyörii niin paljon kaikkea ihan joka sekunti!) Kun olen kotona tai keskityn hoitamaan hommia, laitan puhelimen äänettömälle, jotta saan olla häiriöittä ja välillä myös siksi, että ahdistun siitä, että varsinkin nykypäivän somemaailmassa sinun on oltava ihan joka sekunti saatavilla jonkun kanavan kautta. Puhelin, whatsapp, Facebook Messenger, IG.. Arghh! Välillä on yksinkertaisesti pakko laittaa mutelle ja puhelin pois, koska aina on joku tulossa lankoja pitkin. Vastaan sitten kun ehdin ja on hyvä hetki. Elän sillä periaatteella, että jos olen perheen kesken kotona, kukaan tuskin soittaa minulle ennen hätäkeskusta, jos on oikeasti tosi kyseessä.

Ja kyllä, koska koemme olevamme tasavertaisia vanhempia, joihin lapsella on aikalailla yhtälainen kiintymyssuhde, emme koe maailmanlopuksi (paitsi kamalan ikävän kannalta), vaikka poika olisikin vajaan viikon erossa toisesta. Onneksi on Facetime! Eihän poika ole ollut edelleenkään yötä kylässä, joten emme ikinä raaskisi lähteä reissuun kaksin ja laittaa lasta hoitoon, varmaan edes päiväksi. Se nyt vielä menettelee, jos toinen on poissa hetken. Mehän olemme perheenä yhdessä ihan kokoajan, nukumme yhdessä, käymme kaupassa yhdessä ja siis kaikkialla. Olen miettinyt lastenvahdin palkkaamista, jotta joskus ehkä pääsisimme kahdestaan dinnerille, mutta jotenkin ajatus ulkopuolisesta hoitajasta pelottaa ja tiedän, ihan syyttä. Tietysti lapsen luonnekin ratkaisee tässä, oma lapsukainen kun on todella sopeutuvainen, eikä oireile, vaikka toinen meistä ei aina olisikaan siinä, kunhan toinen on ja tämä tuntee olonsa turvalliseksi.

 Olen pääosin todella itsevarma, mutta sitten taas joissain asioissa hieman epävarma. Pelkään myös hurjasti muiden tuomitsemista. Tiedättekö semmoista, olet paska äiti, koska lähdet yksin lomalle. Miksei isä koskaan saa tätä tuomiota lähtiessään viikon työmatkalle tai poikien saunailtaan, miksi äiti on aina se ketä syyllistetään ja syytetään lapsensa hylkääjäksi? Toisaalta (vaikkei nyt koko postauksen pointti ollutkaan tämä loma-asia), jokainen varmasti punnitsee asian omalta kantiltaan. Onko se kerran vuodessa kunnolla levännyt äiti (tai isä) kenties perheenkin ja yleisen jaksamisen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, joka puurtaa itsensä loppuun asti, koska ei uskalla / hoksaa / osaa / raaski ottaa aikaa itselleen silloin kun sitä tarvitsisi.

Ja oikeasti, se on ihan kamalaa, kuinka helposti tuntee itsensä huonoksi sillä hetkellä kun tuntuu pahalta tai on surullinen. Minä olen tehnyt jotain väärää, olen liian huono tai en kelpaa. Olen heikko, koska en jaksa. Tai sitten kun jo valmiiksi rankan päivän päätteeksi joku sanoo vielä jotain tyhmää, josta pahoitat mielesi ja kaikki tuntuu maailmanlopulta. Kuulostaako jollekin tutulta? Eikä mikään näistä väittämistä edes pidä paikkaansa! Usein nämä tyypit ovat juuri niitä tunnollisia, ahkeria, jotka murehtivat paljon, ihan tyhmistä jutuista vielä. Tiedättekö, päällimmäinen ajatus tätäkin postausta kirjoittaessa on ”en haluaisi valittaa tai näyttää olevani heikko”. Silti toivon, että tämä tsemppaisi jotain siellä ja saisi ymmärtämään, että sinussa ei ole mitään vikaa, asioita voi edes jonkun verran muuttaa ajattelutavan muutoksella. Tilanteet ovat aina erilaisia, eivätkä asiat niin yksiselittäisiä. Äidit ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia. Ei koskaan voi sanoa, että joku toinen on reppana, koska ei pärjää  vaikka nyt sitten yksinhuoltajana, jos itse samassa tilanteessa kokee sen helpoksi kun heinänteko. Joskus on sitä suurinta viisautta osata ajatella itsensä toisen asemaan ja muistaa, että meitä on moneen junaan.

Kohtalontovereita?

 

Ja ps. Ihan muusta aiheesta: Vielä viikonloppu aikaa antaa äänesi minulle Momondon vaikuttajakisassa  Virtuaalihali kaikille, jotka jaksavat nähdä vaivan  Äänestys tapahtuu tämän linkin kautta nimellä + sähköpostilla.

Kuvat Jutta.

12 vastausta artikkeliin “Minäkö masentunut?”

  1. Tunnistin niin itseni monesta kohdasta! Mä luulen että kun on perusluonteeltaan tällänen perfektionisti ja murehtija niin tuo kynnys masennukseen on tosi matala. Sitä vaatii itseltään ihan kohtuuttomia ja mikään ei riitä, ei ihme jos nuppi prakaa. Mä oon siis sairastanut kanssa keskivaikean nuorena. Pitkä pätkä elämästä on ihan mustaa, mut tän uudelleen sairastumisen riskin tiedostaminen ja oman itsensä tunteminen on auttanut pitämään pään pinnalla, ainakin toistaiseksi… Ja jos mulla olis lapsia, olisin huolehtinut jo itteni kuoliaaks. Nostan hattua kaikille teille jotka pystytte huolehtimaan pienistä ihmisistä kun itsestäänkin huolehtiminen tuntuu välillä niin työläältä! Tsemppiä ja halaus <3

    1. Niinpä, se on kyllä välillä karseaa kun asettaa itselleen niin kovat tavoitteet! Kiitos Tiia kun jaoit kokemuksesi, halaus takaisin <3 🙂

  2. Hyvin, hyvin samoja tunteita – ja veikkaan, että valtaosa meistä käy noita tunteita läpi elämänsä aikana. Olen huomannut, kuinka tärkeä on antaa tulla kaikki tunteet esille, mitä omassa skaalassa on. Niiden pakoilu tai pelko ei tee hyvää. Sitä surua ja ahdistustakin on koettava. Olen itsekin saanut keskivaikea masennus – diagnoosin ja vielä kolme kertaa. Tuo armollisuus itseä kohtaan ei näytä olevan itsestään selvyys ja omalla kohdalla uskon, että sen puuttuminen on ajanut masennukseen. Me elämme yhteiskunnassa, joka on valtavan suorituskeskeinen ja kulisseja ylläpitävä. Meistä varmaan 95% on aivan tavallisia talliaisia ja sen oman tavallisuuden myöntäminen ja lupa tehdä virheitä on varsin vapauttava kokemus. Ja se, että me ei pystytä kaikkeen – oikeastaan pystytään aika vähään juuri on sitä voimaa! Valoisaa ja lempeää kevättä toivotellen!

    1. Joo ja mielestäni näistä pitäisi ehdottomasti keskustella enemmän. Ja olet ihan oikeassa, että aivan varmasti myös yhteiskunnan odotuksilla on vaikutusta siihen, että (varsinkin naisten) masennus ja ahdistuneisuus on lisääntynyt. Kiitos kun jaoit kokemuksesi, tsemppiä ja aivan ihanaa kevättä 🙂 <3

  3. Nyökyttelin paljon tätä tekstiä lukiessani.

    ”Useimmat päivät tuntuivat maailmanlopulta ja voimavarat alkoivat pikkuhiljaa olla tipotiessään kaiken valvomisen, imettämisen ja hulinoinnin keskellä. Luulin oikeasti tulevani hulluksi. Välillä itkin kotini lattialla, enkä enää tiennyt mitä tehdä.” Tämä kuulostaa niin tutulta. Onneksi nyt menee vähän paremmin, kesää kohti kun mennään, mutta talvi oli mulle ennätyksellisen vaikea. Aina oon ollut kaamosmasistyyppi, mutta äitiys pahensi tilannetta entisestään. Tuosta tukiverkostosta oon niin samoilla linjoilla, oma suku kaukana ja muilta en kehtaa apua pyytää, tyhmää kyllä.

    Oon samaa mieltä siitäkin että ekat puoli vuotta vauvan kans oli niin pumpulissa elämistä! Mulle se pahin vaihe iski 8kk tienoilla. Nyt vuosikkaan kanssa pikkuhiljaa helpompaa arkea kohti, vaikka edelleen siinä lahkeessa roikutaan välillä 24/7 ja haastetta riittää. 🙂

    Huippua, että jaat näitä ajatuksia rohkeasti. Kohtalontovereita varmasti riittää ja vertaistuki on niin tärkeää. <3

    1. Jep, tuttu juttu! 😀 Ollaan monesti mietitty sitä perheapua ja hoitajan palkkaamista sitä kautta, mutta jotenkin jännittäisi ihan vieraan palkkaaminen, vaikka ihan varmasti loistavia tyyppejä ovatkin. Jotenkin vaan jäänyt. Talvi on kyllä ihan horror-aikaa, hemmetti kun oon miettinyt vuosikaudet, että pitäisi lähteä talveksi jonnekin reissuun, että välttyisi kaikelta talvikriiseilyltä, mutta eipä ole vieläkään saanut aikaiseksi :/ Kiitos hurjasti kun jaoit omat mietteesi ja tsemppiä arkeen <3

  4. Olen myös hyvin herkkä ja jään helposti murehtimaan asioita. Olen helposti ahdistuva ja ajoittain itsevarmuus on pohjamudissa. Ulkopuoliset kuvailisivat mua varmaan hyvin erilaiseksi kuin todellisuudessa olen. Välillä tuntuu kuin en kuuluisi tänne ollenkaan ja hyvin harvoin kenenkään kanssa kolahtaa yhteen, mutta sitten kun kolahtaa niin ikuinen ystävyys alkaa. Häpeän herkästi asioita ja olen alkuun varautunut, mutta jos jaksaa kuoria kerroksia pois niin se todellisuus paljastuu.

    Itselläni on kaksi lasta ja esikoisen jälkeen itkin vuolaasti, että nyt olen täysin yksin ja ”vankilassa”, baby blues oli hyvin voimakas.

    Olen hyväksynyt, että tällainen mä oon ja joko musta tykkää tai sitten ei, mutta niinhän se menee kaikkien kanssa, että jokaisesta ei tarvitse pitää ja saat luoda oman perheen niiden ihmisten kanssa, jotka on luotuja sua varten ja sä niitä varten.

    Kiva kuulla, että joku muukin painii samojen asioiden kanssa ja ei ole yksin. Jo se pelkkä tieto helpottaa.

    🙂

    1. Niinpä, eihän kaikkien kanssa tarvitse pakolla olla ystävää, kaikilla ei välttämättä vain klikkaa, eikä siinä mielestäni ole mitään ihmeellistä. Onneksi niitä samanlaisia tyyppejä kuitenkin löytyy myös! 🙂 Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi ja aivan loistavaa kevättä<3

  5. Joo, se vauvavuosi on kyllä tunteita tunteiden perään. Mä taas jotenkin odotin ekat kuukaudet että voi aloitella soseita kun tolla pojalla oli niin nälkä aina että sai oikeasti laskea korvikemääriäkin. Tuntuu että ekat kolme kk meni jotenkin vaan laskiessa ja kellonaikoja kyttäillessä 😀 Nyt kun miettii niin tavallaan se oli kyllä aika kivaa kun toinen vain nukkui ja söi ja muistelinpa että kattelin silloin Hart of dixien kaudetkin 😀 Nyt ei tulis kyllä kuuloonkaan että sais katottua paljon sarjoja. Hyvä kun päivän salkkarit ehtii hengähtää ja omaa aikaa on just se päikkäriaika joka on about puoltoista tuntia 😀

    1. Huhhei, olin siis ihan unohtanut miten sitä saikaan kytätä kelloa ihan kokoajan! Maailma pyöri tosiaan niiden ruokailuaikojen ympärillä, tottakai siis edelleen sama homma, mutta ruokailukerrat tosin hieman eri luokkaa nyt kun pikkuvauva-kuukausina 😀 Ja ah, silloin muuten sai katsottua vaikka mitä sarjoja! Ihan outoa ;D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *