Ihan kamala, piinaava ja ahdistava esiintymiskammo

Tänään ajattelin sivuta täällä aihetta, jota en ole tainnut käsitellä blogissa kertaakaan. Tiedättekö, vaikka muiden ihmisten mielestä saatankin ehkä vaikuttaa rohkealta ja sosiaaliselta tyypiltä, jolle vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa höpöttely on ihan normihommaa, löytyy asiasta myös toinen puoli. Olen nimittäin todella esiintymiskammoinen tyyppi, joka kammoaa maailman eniten suuren ihmisjoukon edessä esiintymistä. Oikeastaan en edes keksi mitään kamalampaa kuin se, että jostain syystä olisi PAKKO luennoida jostain asiasta sadoille ihmisille. Varmasti jopa siinä määrin, että keksisin jotenkin keinon luistaa koko hommasta. Tämä koko asia tuli nimittäin mieleeni tällä viikolla kuunnellessani Ysistä Viiteen-podcastiä (ihan lempparini nykyään, suosittelen kaikille työelämä-aiheista kiinnostuneille), jossa asiaa käsiteltiin. Muistin, että minunhan piti kirjoittaa aiheesta jo viime talvena.

Miksi ulospäin sosiaaliselta vaikuttava tyyppi sitten jännittää? En tiedä! Yksinkertaisesti kroppani tekee tepposet siinä kohdin, kun pitäisi ottaa lava haltuun ja olla ison ihmisjoukon edessä keskipisteessä. Tämä pätee myös äänityksiä, videoita ja kaikkia semmoisia tilanteissa, joissa tulee se fiilis, että hei, nyt tulee olla skarppina. Mitä tulee esimerkiksi IG Storiesiin, en ole sielläkään höpötellyt mitään aikoihin ja syy on tosiaan se, että ajatus itseni kuvaamisesta jotain selittäen yksinkertaisesti ahdistaa. Todellinen minä ja se kesken IG Stories-videon jäätyvä (ja sen saman videon julkaisematta jättävä) Iines ovat kuin eri planeetoilta. Mikä siinä onkin, että pelkästään se ajatus siitä, että joku nyt näkee tämän, pistää jännittämään? Tosin, sitten kun pääsen vauhtiin ja eroon siitä tietynlaisesta ensi minuuttien kammosta, voin kyllä todeta jopa nauttivani esiintymisestä. En kammoa olla esillä, vaan nimenomaan sitä esiintymistä.

Yksi elämäni kamalimmista kokemuksista tähän liittyen on yläasteelta, jolloin jouduin pitämään luokan edessä esitelmään äidinkielen tunnilla. En muista mistä aiheesta, mutta esitelmä ahdisti siinä määrin, että unohdin hengittää kunnolla ja pyörryin. KYLLÄ! Vaikkei tilanteessa sinänsä ollut tietenkään mitään niin kamalaa. Oma tuttu luokka ja sitä rataa, mutta tuo kummittelee edelleen mielessäni. Voipi olla, että juuri tuo samainen huono kokemus onkin syypää esiintymisjännitykseeni? Tai ylinpäänsä se, että niihin inhottaviin esiintymisiin on kouluissa juuri pakotettu. Mielestäni kenenkään ei pitäisi koulussa joutua tekemään jotain, mikä ahdistaa tai mitä ei halua. Vähän sama homma kuin se perinteinen ”koulussa on pakko syödä ja maistaa kaikkea”. Pahimmassa tapauksessa pakottaminen johtaa juuri niihin traumoihin, vaikka tarkoitus olisikin alunperin ollut hyvä. Ala-asteella vihasin koulun näytelmiä, joissa halusin olla aina ennemmin kertoja, koska en ole koskaan kokenut näyttelemistä mitenkään omaksi jutukseni. Vaikka kertojalla olikin paljon puhuttavaa, ei se ahdistanut lainkaan. Toisaalta, jännittääkö lapsia esiintyminen ikinä siinä määrin kun vanhempia..?

Silloin kun niitä esitelmiä on ollut yksinkertaisesti pakko pitää (esimerkiksi AMK:issa), olen todennut, että omalla kohdallani helpottaa asiaa hieman se, että valmistaudun todella hyvin. Olen tyyppi, joka suunnittelee, tekee muistiinpanoja ja haluaa valmistautua perusteellisesti asioihin. Joku ehkä saattaa samaistua siihen tunteeseen kun menet sinne ihmisten eteen ja pääsi ikäänkuin tyhjenee kaikesta siitä, mitä olit ehkä aikonut sanoa. Siksi muistiinpanoista onkin ainakin omalla kohdallani paljon apua. Tilanteen keskellä mietit, että sanotko nyt jotain tyhmää, teetkö virheitä tai huomaako joku ulospäin, että olet aivan paniikissa? No, olen aina kuullut sitä samaa, ettei jännitys näy ulospäin, mutta sisimmissäni käyn läpi kyllä melkoisia kauhunhetkiä. En ole itse todellakaan tyyppi, jonka voisi repiä pakasta ja heittää lavalle kertomaan aiheesta X.

Itse en sitten taas jännitä lainkaan asiakastapaamisia tai vaikkapa työhaastatteluita. Tai edes sitä, että kerron ihmisjoukolle pöydän ääressä kaiken aiheesta Y. Noh, nyt kun ajattelen niin en oikeastaan edes jännitä mitään muuta kuin esiintymistä ja verikokeita, ah. Siinä onkin sitten semmoinen kauhukaksikko, että! Koen jopa olevani melko hyvä esiintyjä silloin kun se tapahtuu esimerkiksi työn merkeissä, pöydän ääressä ja tutusta aiheesta. Sitävastoin nimenomaan se kun joudut pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen sinne huoneen eteen pitämään sitä presistä. Se on se pahin. Kun muut odottavat hiljaa, että avaisit sanaisen arkkusi. Ja oikeasti, kuinka kamalia ne ”tutustutaan toisiimme vähän, kerro jotain itsestäsi”-ringit ovat. Yäkk!! Se oman vuoron odottaminen on nimittäin maailman piinallisin asia huolimatta siitä, että luulisi itsestään puhumisen olevan jokaiselle ihmiselle juuri se kaikkein luontevin asia? Nuo ovat niitä tilanteita, jolloin miettii jo pakenevansa vessan kautta kotiin jonkun tyhmän verukkeen, kuten äkillisen sairastumisen voimin ja kyllä, onhan tämä nyt ihan älytöntä. Mikä siinä sitten onkin niin pirun ahdistavaa?!

Juteltuani tästä aiheesta tuttujen kanssa olen todennut: Esiintymisjännitys on loppupeleissä todella yleistä. Ja juuri yksi niistä asioista, joita ehkä harvemmin otetaan esille, koska nykyään tuntuu olevan itsestäänselvyys, että ihmisiltä odotetaan juuri niitä erinomaisia esiintymisvalmiuksia, kykyä heittäytyä ja mitä ikinä. Nyt kun ajattelen, niin on itseäni juuri jostain syystä jopa nolottanut myöntää, että esiintyminen suuren ihmisjoukon edessä jännittää. Ja miksi ihmeessä? Kaikkihan me olemme erilaisia, eikä jokaisesta ihmisestä voi olla erinomaiseksi esiintyjäksi. Eihän meistä kaikista ole fyysikoksi, kilpaurheilijaksi tai taiteilijaksikaan? Omalla kohdallani tämä on ehdottomasti hyppy epämukavuusalueelle, vaikkei asiasta esimerkiksi työelämässäni ole mitään haittaa ollut. Tuskin kukaan entisistä tai nykyisistä työkavereistani, edes ystäväni tästä edes tietävät. Silti toivon, että joskus vielä löytäisin niitä tehokkaita keinoja päästä asiasta yli, vielä en nimittäin ole niitä keksinyt. Onnistuneet ja mielekkäät esiintymiskokemukset ovat ehkä hälventäneet kammoa, mutta luultavasti tämä on asia, jota pitäisi treenata todella usein, jotta pelosta pääsisi kunnolla eroon.

Onko joukossa muita esiintymiskammoisia?

 

Kuvat Jutta

8 vastausta artikkeliin “Ihan kamala, piinaava ja ahdistava esiintymiskammo”

  1. Täällä yksi esiintymiskammoinen, tosin ei enää niin pahana kuin nuorempana. Muistan joskus yläasteikäisenä, kun tiedossa oli, että tietyllä luokka-asteella on ollut vuosikausia perinteenä tehdä projekti ja esittää se koko luokalle. Jännitin tätä jopa edeltävänä kesänä, kun tiesin, että seuraavana vuonna tämä esitelmä täytyy pitää. Muistan yhä näin 15 vuotta jälkeenpäin todella elävästi kaikki ne tunteet ennen, jälkeen ja esityksen aikana. Muistan jopa millaiset vaatteet oli sinä päivänä päällä. 😀 Olin kuitenkin sosiaalinen ja oli aika paljon kavereita mutta silti esitelmät oli aina yhtä tuskaa. Voin vain kuvitella kuinka kauheita tilanteita ne on esim. niille, joita kiusataan luokassa, joutua astelemaan kiusaajien eteen ääni väristen.

    Ala-asteen lopulta muistan, kun opettaja ilmoitti tulevasta esitelmästä, jonka jälkeen sen vieruskaverin kanssa luotiin kauhistuneita katseita. Opettaja tokaisi kaikille vain, että esitelmät ovat työelämään valmistautumista, eikä töissäkään voi kieltäytyä niistä. Mietin vain näin jälkeenpäin, että millaisen viestin tämä antaa reilulle 10- vuotiaalle. Jos et ala-asteella pysty pitämään esitelmää tai mokaat sen, niin et ole kykenevä työelämään?

    Harva aikuinen varmasti ajattelee: ”Jes, varmasti selviydyn nyt tästä projektin esittelemisestä, kun silloin 10- vuotiaanakin onnistuin niin hyvin pitämään esitelmän koiranpennuista.”
    Sen sijaan ikävät kokemukset voi hyvinkin jäädä vuosikymmeniksi mieleen. :-S Samaa mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa lapsena tai teini-iässä pitämään esitelmiä, ainakaan yksinään. Tällöin on vielä muutenkin epävarma itsestään niin se heijastuu myös niihin esitelmähetkiinkin. Mielestäni esitelmien pitäisi olla vapaaehtoisia ja jokainen saisi tehdä niitä sen mukaan, kun kokee itse olevansa valmis. Jos joskus 10- vuotiaana esim. menettää moneksi yöksi yöunet tulevan esitelmän takia niin en tiedä onko se esitelmä sen arvoista.

    Ihan eri asia aikuisena esim. työpaikalla pitää esitelmiä, kun mitä luultavammin on kiinnostunut kyseisestä aiheesta sekä perehtynyt siihen. Näin aikuisena olen ymmärtänyt, että jännittäminen varmaan ainakin osaltaan liittyy herkkyyteen. Positiivisena puolena innostun monista asioista helposti niin negatiivisena puolena on jännittäminen. Ajattelen ehkä niin, että mieluummin olen myös jännittäjä kuin, että en kokisi positiivisiakaan tunteita niin herkästi. 🙂 Sori, pitkä kommentti, tullut vaan itsekin ajateltua asiaa viime aikoina. 🙂

    1. Ihan sama homma! Voin myös vain kuvitella kuinka kamalaa esiintyminen on kiusatuille 🙁 Jotenkin kyllä karua asettaa jo noin nuorille paineita työelämästä, huhhei! Itse kyllä koen, että noista kauhujen esiintymisistä on ollut ennemmin vain haittaa. Kyllähän sitä lukiossa ja yliopistossa /AMK:issa ehtii opetella niitä työelämän valmiuksia ja itse olen ainakin sitä mieltä, että ilman noita aikaisempia kauhukokemuksia, olisin suhtautunut myöhemminkin esiintymiseen aivan eri tavalla 🙂

      Ei haitannut ollenkaan pitkä kommentti, mukava kun otit kantaa ja kerroit omat mietteesi 🙂

  2. Tulipa hyvään saumaan sinun kirjoitukseksi. En ole ikinä hirveästi tykännyt olla esillä, tosin välillä on ollut satunnaisia esitelmiä/tilanteita jolloin esiintyminen on lähes ollut mukavaa. Mutta yleisesti ottaen, en pidä tilanteista joissa olen itse keskipisteenä. Kaikki, mennäänpä järjestyksessä ja kerro itsestäsi on painajaisia, varsinkin juurikin jos omaa vuoroa joutuu odottamaan. Silloin kun on muutamia ihmisiä paikalla ja tila on pieni, niin tilanteet on helpompia. Minulla on hiljainen ääni ja vuosien aikana on kyllä saanut kuulla, että ”ei oikein kuulu, puhutko kovempaa” . Eihän se oikein tilannetta paranna. Lisäksi havahduin siihen että tietyt hormonaaliset ajankohdat näyttävät pahentavan ongelmaa. Valitettavasti esiintymispelko myös näkyy ja kuuluu ainakin välillä kohdallani, joten se tekee tilanteesta vielä ikävämmän. Välillä pystyn lohduttautumaan että en ole ainut ja todenäköisesti osa tuntee sympatiaa ongelmaani kohtaan, mutta ei sekään aina toimi tai poista ongelmaa. Mutta kun on introvertti ja erityisherkkä (vaikka en termistä tykkääkään), niin ehkä tämä on sen takia vaikeaa.

    1. Se oman vuoronsa odottaminen on kyllä pahinta!! Ja esiintymisten pitämisessä se, että pahimmassa tapauksessa olet viimeisenä.. Siinä ei kyllä voi keskittyä mihinkään ennen omaa vuoroaan 😀 Voin vain kuvitella kuinka nuo ”puhu kovempaa, en kuule”-kommentit vain pahentavat sitä tilannetta, arghh!! Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei ketään saisi pakottaa esiintymään. Siihen kannustaminen on eri juttu, kyllähän monet nauttivat siitä, mutta jotenkin pitäisi olla oikeus valita. Mukava kun jaoit ajatuksiasi tästä ja kommentoit!! 🙂

  3. Kiitos kun kirjoitat tästä. En arvannut, että sinäkin kärsit esiintymisjännityksestä, mutta niinhän se on, että sitä ei aina päällepäin arvaa. Itse olen aina kammonnut esiintymistä , mutta yläasteella ja lukiossa se jotenkin paheni eikä oikeastaan helpottanut yliopistossakaan, mutta väkisin sain pakolliset esitykset pidettyä värisevin äänin. Monesti myös lintsasin niitä, jos se vaan oli kurssien suorittamisen kannalta mahdollista. Muistan opintojen viimeisen kevään kun olin jättänyt kaikki pakollista esiintymistä sisältävät kurssit viimeiseksi ja vihdoin oli ne pakko tehdä: aivan kamalaa. Jollain tavalla myös muistan sen hyvänolon tunteen kun ne kaikki oli ohi ja tuli fiilis, että ”mun ei tarvii koskaan enää esiintyä”. Nyt työelämässä kärsin tästä edelleen, ja välttelemään esiintymistä sisältäviä työtehtäviä ja en voi esim. hakea parempiin tehtäviin, jotka sisältävät esiintymistä, vaikka muuten tiedän, että pärjäisin. Surullista. Aluksi yritin peitellä esiintymisjännitystä siis salata että se on minulle ongelma, mutta nykyään on noussut myös kapinahenki esiin ja olen yhä useammin uskaltanut paljastaa tämän ongelman. Senkin vuoksi, että se on niin väärin, että esiintymistä pidetään nykyään monesti itsestäänselvyytenä ja esiintymispelkoisia jotenkin huonompia työntekijöinä. Toivon että tämä joskus helpottaa ja haluaisin edetä tässä pienin askelin. Usein se ei vaan ole mahdollista, ei voi harjoitella (sitä määrää mitä se minulla vaatisi) 10 ihmisen edessä vaan usein olisi heti mentävä sen 50-500 ihmisen eteen puhumaan? Kiitos vielä kun teet asiasta julkisen. Arvostan suuresti. ❤️ Tiedän, miltä se tuntuu.

    1. Kiva jos kirjoitus oli mieleen!! 🙂 Ja niinpä, aina olen itsekin vain tsempannut läpi jännityksen, enkä ole edes kertonut tästä juuri kellekään. Harva ystävänikään edes tietää esiintymiskammostani. Mäkin yritin aina parhaani mukaan luistaa esiintymisistä ja kaiken maailman ilmaisutaidon tunneilta. Itse pystyisin varmasti töissä tsemppaamaan jos ajautuisin semmoiseen työtehtävään, joka sisältäisi paljon esiintymistä. Uskon, että siihen tottuisi! Silti semmonen satojen ihmisten edessä auditoriossa olisi jo liikaa 😀

      Kuulostaa ihan kamalalta tuo kun jouduit pitämään nuo kaikki esiintymishommat putkeen, apua! Toivottavasti tulevaisuuden työelämässä olisi mahdollisuus valita esimerkiksi skype-esiintymisen suurelle joukolle, sekään ei olisi niin paha 🙂 Ja tosiaan, mihinkään ei saisi pakottaa! Mukava kun kommentoit ja jaoit ajatuksesi aiheeseen!

  4. Mä jännitin pienenä kaikkia esiintymisiä ja esitelmiä niin paljon, että välttelin niitä viimeiseen asti ja saatoin lintsata koulusta ettei tarvitse esiintyä. Inhosin sitä ihan yli kaiken. Kärsin myös erinäisistä paniikkikohtauksista muissa epämukavissa tilanteissa nuorempana… Myöskään liikunta ei suuremmin ollut mun juttu.
    No, nykyään ammattini on valmentaja/liikunnanohjaaja, ohjaan siis liikuntaa ryhmille eli joudun olemaan melko paljon esillä päivittäin. 😀 Alkuun jännitti ihan kamalasti ja ääni värisi, mutta nykyään on jo niin vahva se valmentajan rooli, etten ole tavallaan itsenäni siinä ja se on auttanut ihan tosi paljon, nykyään jopa tykkään puhua ihmisten edessä! Mutta nimenomaan siinä valmentajan roolissa, olen edelleen ihan samaa mieltä sun kanssa noita ”tutustumisringeistä” 😀 Todella kumma, että niissä yhä edelleen syke alkaa nousta odottamisen aikana ja en yleensä saa mitään kauhean järkevää sanottua! 😀 Vaikka niitäkin on viime vuoden aikana koulussa tullut käytyä läpi saman ryhmän kanssa useampaan kertaan..
    Tässäkin asiassa se epämukavuusalueelle meneminen ja kokemuksen karttuminen on ollut avain pelosta eroon pääsemiseen, toki olen myös ihan samaa mieltä ettei kaikkien todellakaan tarvitse nauttia esiintymisestä niinkuin ei mistään muustakaan. Mutta jos haluaa oppia nauttimaan vaikka unelma-ammattinsa vuoksi niin ei muuta kuin itsensä likoon laittamaan. 🙂

    1. Kuulostaa varsin tutulta! Tosi mukava kuulla, että olet noin hyvin päässyt yli pahimmasta kammosta, wau! 🙂 Ehkäpä se ratkaisu olisikin juuri se, että ottaisi tietynlaisen toisen roolin esiintyessä. Että olet tavallaan se ”työminä” ja erillään siitä jännittäjätyypistä. Itse olen huomannut, että esiintymiskammo on helpottanut huomattavasti iän myötä, vaikken kaikesta kammosta ole todellakaan päässyt. Perushommat hoituvat hyvin, mutta mihinkään todella suuren yleisön eteen ei minua kyllä saisi. Kiitos Ina kun jaoit tsemppaavan kokemuksesi 🙂

Vastaa käyttäjälle NuuNuu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.