Burnout

Mielessäni on viime viikkoina pyörinyt eräs synkkä aihe, jota olen lähes päivittäin pallotellut pääni sisällä. Kirjoittaako aiheesta vai ei? Haluanko antaa itsestäni heikon, huonon ja epäonnistuneen kuvan? Siitä, että on tultu tähän pisteeseen, jossa ahdistaa, nolottaa ja tunnen olevani aivan eri ihminen kuin vielä muutama kuukausi sitten.

Häh, mitä ihmettä edes selitän?! Mennään sitten asiaan: Olen ollut nyt vajaat pari kuukautta sairauslomalla. Toisinsanoen burnout-saikulla.

Jep, siinä se nyt sitten tuli.

Välillä on ollut todella vaikeaa keksiä blogiin iloista kirjoitettavaa kun olo on lähinnä ollut luokkaa ”Helvetti, en jaksa edes vaihtaa tätä nuhjuista pyjamaa pois, miten sitten jaksaisin kirjoittaa jotain mielenkiintoista?”.

Tein aikalailla vuodenpäivät töitä lähes 50-60h viikkotahdilla. Siis kun lasketaan mukaan blogin vievät tunnit. Usein pyörivät työjutut päässä myös öisin, mutta ehkä suurin ongelma oli se, että yritin liian kauan jaksaa yksin. Työni on ollut melkolailla semmoista, että kaikki juttuni ovat vain minun käsissäni, minun päässäni. Ei ketään tuuraajaa, joka voisi tarvittaessa ottaa kopin hommista ja tehdä niitä. Jos joku juttu täytyi hoitaa, oli se vain pakko tehdä vaikka mikä oli. Juuri se korvaamattomuus on pitkässä juoksussa todella ahdistavaa. Loppukesästä sanoin, että rekryän itselleni henkilön, jolle voin delegoida juttuja. Ennen sitä ehdin kuitenkin vähän kesälomani jälkeen saada jonkin muotoisen hermoromaduksen. Tajusin, että vaikka olo on jo pitkään ollut semmoinen, etten tunnu enää jaksavan, alkoi myös kroppa hajoamaan käsiin. Eihän uupuminen kehity hetkessä. Itselläni tämä oli melkolailla vajaan vuoden prosessi, jonka aikana tilanne äityi pikkuhiljaa. Hiljalleen alkoi tulla rintakipuja, paniikkikohtauksia, en saanut kunnolla henkeä ja rentoutuminen oli todella vaikeaa. Tai oikeastaan mahdotonta. Olin joka aamu uupunut, vaikka olisin nukkunut normaalit 8-9h.

Ennen kesälomaa olin oikeasti lähes sekoamispisteessä kaikkien hommien kanssa. Ajattelin jopa, että ihan sama vaikka lyyhistyisin kasaan tähän paikkaan, kunhan saan kaiken tehtyä. Onhan tuo nyt aika sairasta? Ei minkään työn pitäisi olla niin tärkeää, että se menee oman terveytesi edelle? Heinäkuun lomalla rentouduin ja ajattelin, että jeejee, elämä on ihanaa ja eihän tässä ole mitään. Kunnes heti ekalla viikolla töihin palatessa loman jälkeen, oli olo suurinpiirtein pahempi kuin ennen lomaa. Pari viikkoa sinnittelin, vedin syvään henkeä, yritin pitää ahdistuskohtaukset loitolla ja esittää, että kaikki on ok. Kunnes eräänä päivänä elokuussa laahustin keskellä kauppakeskusta aamulla työmatkalla ja purskahdin itkuun. Ajattelin, etten jaksa enää. Mitään. Olisin halunnut romahtaa kasaan siihen käytävälle. Pääsin toimistolle saakka, jossa purskahdin itkuun ja pillitin työkaverilleni tunnin. Että kaikki voimani ovat yksinkertaisesti loppu. Sitten siistin meikkini ja psyykkasin itseni erääseen asiakastapaamiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja niin. Ehkä surullisinta tässä kaikessa on se, että edelleen syytän itseäni tästä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, heikoksi ja huonoksi. Ja tiedättekö, vaikka olenkin aikaisemminkin ollut stressaantunut ja uupunut, tiedän vasta nyt miltä tuntuu olla oikeasti ihan loppu. Kertakaikkiaan niin finito, ettei aamulla jaksaisi nousta sängystä. Vessaan laaustaminen tuntuu joltain erämaavaellukselta nääntyneenä ja aivot lyövät täysin tyhjää. Luovuus on kokenut suuren kolauksen. Äitinä on kuitenkin pakko jaksaa. Noustava aamulla ylös, tehtävä aamuhommat, vietävä pieni tarhaan ja ennen kaikkea, oltava iloinen ja kannustava. Poika onkin asia, joka näinä viikkoina ja kuukausina on tuonut eniten iloa ja valoa elämään. Pieni ihminen, joka saa aina hymyilemään. Silti on pakko sanoa ääneen myös eräs totuus.. Äitiyskään ei aina ole ihan helppoa. Yritäpä väsyneenä taistella maailman itsepäisimmän uhmiksen kanssa, joka saattaa heittää päivällisen lautasineen seinään vain siitä, että satut sanomaan väärän sanan kesken ruokailun. Tai kymmentä muuta tilannetta. Ja ei, syy ei missään nimessä ole lapsessa, mutta välillä tuntuu, että äitiyskin on joku vertailikilpailu ja helppojen lasten äidit ihmettelevät sitä kuinka yhden lapsen äiti kehtaa valittaa. Jep, tervetuloa arkeeni ihan milloin vain. Toki myös sillä aiemmin mainitsemallani puuttuvalla tukiverkolla on varmasti ollut vaikutusta. Tuntuu, että on vain pärjättävä oman onnensa nojassa.

Mutta sitten taas.. Jos miettii noita työtunteja, joiden lisäksi pitäisi ehtiä myös hoitaa perhettä, parisuhdetta ja kotia. Eihän nyt ole mikään ihme, että ihminen uupuu. Tämä on niin sitä, mitä silloin kirjoittelin ainaisesta kiireestäkin. Aina pitäisi tehdä ja jaksaa, mutta silti olla näyttämättä, että on väsynyt. Vain jotta saisi sen ahkeran ja hyvän tyypin leiman otsaan. Olen syksyn mittaan käsitellyt blogissa paljon jaksamista ja sitä onko palkalla tai rahalla oikeasti väliä? Ymmärrettävästi ovat nämä aiheet olleet todella pinnalla. Hassua sinänsä kun kirjoitin eilen ennustajakokemuksesta, niin juuri asia jota ennustaja ihmetteli, oli työhön liittyvän energian puuttuminen. Hän kysyi, että olenko lainkaan ollut viimeaikoina töissä vai onko työni jotain mitä teen vain ajoittain? Kerroin tilanteen ja tämäpä selitti asian.

Ja ei, vika ei todellakaan ole työpaikassani. Työkaverini ovat ihania ja tsemppaavia, mutta enemmänkin ehkä omassa liian tunnollisessa luonteessa, joka antoi homman mennä tähän pisteeseen. Tästä oppineena voisin todeta, että asioille täytyy saada aikaiseksi tehdä jotain, ajoissa. Ennenkö tilanne äityy liian pahaksi. Ei mikään työ ole sen arvoista, että menetät järkesi tai kulutat itsesi loppuun sen vuoksi. Silti, tuo päivänselvä lause on helpommin sanottu kuin tehty. Tässä vaiheessa voisin todeta, että tämä kokemus on henkisesti rankimpia, joita ikinä olen käynyt läpi.

Tarkoitus olisi palata töihin ensi viikolla. Oikeastaan olen jo ikävöinyt töitä ja työkavereita. Saikkuni alussa rekrysin itselleni kaksi tuuraajaa, jotka perehdytin hommaan. Ja he ovatkin hoitaneet kaikki aivan loistavasti, josta olen todella kiitollinen. Siksi paluu töihin ei automaattisesti tarkoita paluuta siihen vanhaan. Silti asia kieltämättä jännittää. Paljon. Mietteissä on, että ehkä ensi vuoden alussa kokeilisin tehdä pienempiä tuntimääriä nyt kun sain ihan huippuja tuuraajiakin töihin, jotka ovat tehneet loistavaa työtä. Eniten kuitenkin pelottaa se, että jaksanko enää koskaan? Palaanko enää ennalleen? Kauan toipuminen kestää? Olenko lopullisesti rikki? Mitä työkaverini ajattelevat kun palaan takaisin töihin? Olemme myös nyt miettineet hieman pidempää reissua ja irtiottoa arjesta, tästä olenkin jo aikaisemmin maininnut. Fiilis on se, että irtiotto, talvea ja arjen velvollisuuksia pakoon pääseminen on asia, jota kertakaikkiaan kaipaisin. No, toiselle koiralle ei ole hoitopaikkaa ja kotiinkin pitäisi hommata alivuokralainen tai edes joku joka välillä majailisi siellä. Hoidettavia juttuja siis riittäisi..

Minulle blogi on asia, joka on antanut valtavasti energiaa ja pitänyt minut järjissäni. Asia, josta en jatkossakaan halua tinkiä, koska tämä rakas harrastus on jotain, jota en kuitenkaan käytetyistä tuntimääristä huolimatta koe rasitteeksi. Ehkä koen oloni helpottuneemmaksi täälläkin nyt kun sain tämän mieltä painavan asian sanottua.

 

Kohtalontovereita?

 

34 vastausta artikkeliin “Burnout”

  1. Sun pari kuukautta on hiukan vähemmän kun mulla, olin melkein vuoden kotona yksin. Lapset olivat hoidossa ja koulussa, makasin sohvalla ja neuloin (mun hoitava taho pitää tätä hyvänä osana paranemista 😉 ) .
    Nyt opiskelen hissuksiin ja teen töitä, mutta vajaata viikkoa. Silti meinas eilen mennä kuppi nurin, kun mies ja lapset on kaikki yhtäaikaa täällä kotona ja osa flunssassa, itsekin siis.
    Aika on parantanut mua ainakin, en halunnut lääkitystä aloittaa vaikka sitä tarjottiin aika nopsaan vaihtoehdoksi.
    Tuntuu että kaikki muut jaksaa, tekee ympäripyöreitä päiviä, remppaa yms ja itse ei jaksaisi sitä nyt varmaan edes kahta viikkoa. Mutta nyt jo naurattaa, se lie parempaan päin

    1. No mäkin olen tässä miettinyt, että riittääkö tuo pari kuukautta.. :/ Onneksi sulla on jo suunta parempaan! Voin kuvitella, että sulla on kuitenkin tuo arkikin ollut äitiyden suhteen useamman lapsen kanssa vähän erilaista kun mulla.. Hurjasti tsemppiä! Ja neulominen on parasta terapiaa <3

  2. Niin taas samaistun. Mulla on ladattuna tälle vuodelle joku reilu 80 op verran opintoja. Aika hazardi olo alkaa jo olla, saa nähdä miten pää ja kroppa kestää kevääseen. Nyt jo alkaa pykiä vastaan, mutta ei voi luovuttaakaan. Mutta itteäni voin vaan syyttää, ihan ite oon stressini aiheuttanu. Ähhh, kun osaisi tyytyä vähän vähempään ja siihen ihan kivaan, mutta ei. All in!

    1. Tiedän niin tunteen!! Mutta kun noista opinnoista selviää, niin lepsummat lukukaudet tuntuu sen jälkeen ihan lastenleikiltä 😀 Toki, eihän siinä ole järkeä ahertaa jos voimavarat ovat vähissä :/ Omien ajatusmallien muuttaminen on kyllä hankalaa. Voi kun itse joskus oppisin siihen! Tsemppiä syksyyn <3

  3. Tsemppiä Iines! Olen nähnyt vastaavia tilanteita läheltä ja kaikki ovat toipuneet hyvin normaaleiksi! Mikään tuommoinen ei ole pysyvä olotila, siihen pitää vain luottaa! Pienen lapsen äitinä oleminen on myös tosi rankkaa, vaikka lapsi ihana onkin. Yleensä sairasloma ja irtiotto auttaa ja myöskin se, että puhuu asioista ja tunteista! Minusta oli positiivista, kun kirjoitit asiasta tänne blogiin!

    1. Kiitos <3 Niinhän se kai, vaikka siinä tilanteen keskellä tuntuu usein toivottomalta 🙁 Ja joo, kyllä äitiys tuo melkolailla vastuuta ja rasitetta arkeen, vaikka toisaalta antaakin aivan hurjasti <3

  4. Hakeuduin itse joku aika sitten työterveyslääkärille ja sain/halusin lähetteen työpsykologille. Olen kerran nyt käynyt psykologilla ja ensi kuussa olisi pari käyntiä lisää. Syynä juurikin uupumus/uupumuksen tunteet. Ja ehkä jonkunlainen kolmenkympin kriisi. Minulla on meneillään jonkinlainen prosessi siitä että mietin millainen olen ja mitä haluan. Olen luonteeltani introvertti, erityisherkkä ja mitä näitä kaikkea on. Se millainen oikeasti olen ei ihan kohtaa sen kanssa mitä täytyy olla töissä. Nautin työstäni ja pienistä haasteita, mutta kuormitun siitä että joudun jatkuvasti epämukavuusalueelle tai monet asiat ovat epämääräisiä ja niihin ei voi vaikuttaa. Työuran alussa osaaminen monessa asiassa on vielä heikohkoa, joten sitä on kompensoinut ahkeruudella. Ja siihen lisää vielä jatkuvan tiedon nälän päälle.
    Koko ajan kuitenkin oppii ymmärtämään minkälainen on ja mitä haluaa ja oppii arvostamaan ja hyväksymään omia piirteitä, myös niitä heikkouksiksi mieltämiä. Pirun vaikeaa tämä on välillä, mutta tietyllä tavalla antoisaakin. Olen oppinut hyväksymään melko hyvin sen että opettelen tuntemaan itseäni ja matkalla sattuu törmäyskursseja kun en ole ymmärtänyt mikä sopii itselleni tai miten ajattelen. Ymmärrän sen että en ole heikko kun käyn keskustelemassa jonkun kanssa, se on vain minun tapani ratkaista ongelmatilanteita. Joku toinen meditoi, kolmas vetää kännit.
    Sinä tarvitsit nyt aikalisän, nyt kuitenkin tiedät että voit tehdä asioita erillä tavalla ettet päädy samaan tilanteeseen. Sehän on vahvuutta ymmärtää että tarvitsi tauon, olisithan voinut olla menemättä lääkäriin ja jatkaa sinnittelyä. Mitä luulet, voisiko keskusteluapu olla paikallaan tai olisiko jotain muita keinoja että saisit järjesteltyä ajatuksiasi?

    1. Hei ja ihana kun avasit omaa kokemustasi, kiitos! Todella viisaita ajatuksia. Olen itseasiassa käynyt viimeisen vuoden aikana juuri samanlaista prosessia läpi itseni kanssa, ehkäpä sekin on kuormittanut taka-alalla henkisellä tasolla. Sepä siinä juuri onkin, että pitäisi löytää keinot käsitellä niitä tunteita, sekä pyrkiä elämään niiden omien luonteenpiirteidensä kanssa. Sanoa ei silloin kun ei vain ehdi tai jaksa, antaa itselleen armoa ja kehittää keinoa purkaa stressiä. Haluan ehdottomasti kokeilla psykoterapiaa ja löytää syitä sille, miksi käyttäydyn milläkin tavalla ja mikä siihen voisi olla avuksi. Odotellaan tässä että homma etenisi 🙂 Ihanaa syksyä!

  5. Oot tosi rohkea, kun uskallat jakaa noin henkilökohtaisen asian. Toivon itsekin, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Kiitos sulle siitä että toit näin aran asian esille.

    Oon itsekin taistellut hieman samantyyppisten juttujen kanssa. Työtilanne oli ollut tosi vaikea jo pitkään. Lopulta itkin töissä ja kotona lähes päivittäin, jäin muutamaksi viikoksi saikulle ja heti sen perään kesälomalle. En koe olevani vieläkään kunnossa, ja olenkin etsinyt ratkaisua mm. puhumalla töissä vaikeista asioista ja hakemalla uutta työpaikkaa. Nyt yksi työmahdollisuus näyttää melko hyvältä, mutta mua suoraan sanottuna pelottaa. Mitä jos työpaikan vaihto ei auta? Mitä jos en enää ikinä ole se sama iloinen tyyppi, joka olin vielä pari vuotta sitten? Vielä enemmän tosin ahdistaa ajatus siitä että jumittaisin nykyisessä työssä ja mielentilassa loputtomiin.

    Toivottavasti sulla asiat järjestyvät – irtiottoajatuksesi kuulostaa tosi ihanalta! Se on kyllä valitettavaa, että uupumuksesta toipuminen kestää pitkään, mutta uskon että siitä selviää kun vaan antaa itselleen aikaa ja myötätuntoa. Tsemppiä syksyyn!

    1. No voi kiitos. Hieman jännitti, mutta toisaalta, ehkä tämän jakaminen voi auttaa jotakuta toista. Samoja ajatuksia ollut itselläni, mutta näistä kommenteista on saanut lohtua, että tilanne kyllä palaa entiselleen ja varmasti sinäkin olet taas ”oma itsesi”. Veikkaan, että juuri työsi hankala tilanne on ollut syynä tuohon, ehkä juuri työpaikan vaihtaminen voisi olla ratkaiseva avain? Ja joo, itseänikin tässä hieman jännittää, että olenko vieläkään valmis palaamaan arkeen, mutta olen toiveikas 🙂 Kiitos ja sitä samaa <3

  6. Voi Iines 🙁 Iso virtuaali hali taalta sinne xo. Ma ihailen sun rohkeutta olla noin avoin ja kertoa, jos elama valilla potkii paahan lujaa. Taman takia varmaan oletkin yksi minun lempi blogeista, koska olet niin aito ja samaistuttava kaikin puolin. Ja mainittakoon myos, etta olet aina niin mukava kommenttiboksissa kaikille, mulla tulee hyva fiilis susta 🙂 . Itsellani ei ole kokemusta tyoperaiseen liittyvasta burn outista, mutta pienen lapsen aitina (lapsemme ovat saman ikaisia!) olen kylla kokenut vasymyksen ja ahdistuksen oireita moneen otteeseen. Sita helposti alkaa vertaamaan itseaan muihin ja siihen paalle viela kaiken maailman yhteiskunnan paineet mitka kasataan aiteihin, huhhuh. Ei ole helppoa olla aiti…tai ylipaataan aikuinen valilla tuntuu. Ma toivon, etta et ole liian ankara itseasi kohtaan. Tee juuri niin, mika itseltasi tuntuu hyvalle. Tuo osa-aikaistyo ideasi kuulostaa hyvalta! 50-60h tuntuu todella isolta tyomaaralta 2-vuotiaan lapsen aidille. Ei mikaan ihme, jos olosi on ollut taysin uupunut. Itse en olisi varmaan kestanyt tuommoista tahtia!
    Toivottavasti teidan lomanne on mennyt hyvin ja olet paassyt lataamaan hieman akkuja. Odotan aina innolla postauksiasi! Hyvaa syksyn jatkoa sinne teille xo

    1. Voi kiitos, olipa kauniita sanoja <3 Ja olet niin oikeassa! Varsinkin kun ympärillä tunnutaan elävän jossain täydellisen äitiyden kuplassa, jossa on kiellettyä sanoa, että lapsiarki uuvuttaa, ilman että joku tulee jupisemaan, että mitä sinäkin yhden lapsen äiti kehtaat valittaa. Kiitokset hurjasti tsemppaavasta kommentistasi ja ihanaa syysviikkoa :)<3

  7. Olit rohkea kun kirjoitit! 🙂 Ja hienoa kun teillä työpaikalla on ollut mahdollista rekryta ja sitä kautta ainakin yritetään osaltaan muuttaa tilannetta. Kaikkialla se ei mene niin.
    Mulla on kanssa muutaman kerran melko läheltä liipannut samantyylinen tilanne, mutta tuntuu menevän niin että kroppa sanoo aiemmin stopin ja estää sitten totaaliromahtamisen. Meinasin kirjoittaa että onneksi, mutta ei ehkä niinkään voi sanoa, vaikka ehkä jotenkin onkin helpompi ”selittää” vaikka poissaoloa töistä jos on fyysisesti kipeä. Itselleen tai/ja muille.

    1. Kiitos hurjasti! Ja niinpä, mutta toisaalta väistämätön tilanne kun kollegat eivät olisi pystyneet hoitamaan hommia sillävälin. Mutta huippua kyllä kun apuja on nyt 🙂 Ja niin totta! On niin paljon helpompi ilmoittaa töihin, että hei selkä meni paskaksi, kuin että hei, mua masentaa.. Omalla kohdallani kroppa oireili jo pitkään, mutta mikä siinä onkin, että ne kehon viestit vain yrittää pitkään tukahduttaa 🙁 Kiitos tsemppaavasta kommentistasi! Ihanaa syksyä <3

  8. Pakko sanoa nyt suoraan mutta sun pitää mennä psykologille. Se puoli sun luonteessa ja ajatusmalleissa ei helpota itse pähkäilemällä. Tarvitset ulkopuolista apua siihen että saat ajatuksiasi muutettua. Muuten palaat samaan pisteeseen taas myöhemmin.

  9. Voi ei <3 Hurjia työtuntimääriä sulla, yhdistettynä äitiyteen ja perhe-elämän pyörittämiseen! Kunnon superwoman oot! <3

    Ja tuo vertaaminen arjen raskaudesta olisi tyhmää, on sitten 1, 2 vai 5 lasta. Jokainen elää omaa elämäänsä, jokaisella on omat sietopisteensä, jokainen meistä on erilainen ja kokee asiat eri lailla, ei siihen ole muilla naputtamista. <3
    Voimahaleja töihin paluuseen!

  10. Hienoa, että puhut rohkeasti uupumisesta. Siihen liittyy mielestäni yleisesti aivan turhaa häpeää. Varmasti on ollut kokemuksena tosi rankka, mutta varmasti on myös opettanut lisää omasta itsestä ja auttaa tunnistamaan herkemmin sen, missä omat jaksamisen rajat menevät. Paljon tsemppiä töiden aloitukseen!

  11. Moi! Tuli fiilis että täytyy kirjoittaa sulle taas vähän omista kokemuksista, sen verran tutulta kuulostaa.. Itselläni myös alkoi ilmetä uupumuksen oireita pari-kolme vuotta sitten kun suoritin töitä, lisäopintoja, harrastuksia ja ties mitä, ja kun elämän kolhuja iski matkan varrelle jatkoin vaan entistä kovempaa pysähtymättä kuuntelemaan itseäni ja omia tunteita. Kaikki kosahti sitten kesällä 2017 kun olin töissä aivan liian kuormittunut, pidin lyhyitä pätkiä saikkua ja kesän lopulla ulkopuolinen kysyi varovasti olenko ehkä masentunut. Mitä, minäkö?! Olin ahdistuksen takia hakeutunut terapiaan jo aikaisemmin, ja kävin epäsäännöllisesti purkamassa siellä huoliani. Tuon kesän jälkeen sain kuitenkin lähetteen työterveyslääkärille ja sitä kautta psykiatrille, joka oli itselleni pelastus. Olin aikaisemmin jo kuullut kelan tukemasta psykoterapiasta, mutten väsymyksissäni ollut saanut aikaiseksi lähteä selvittelemään kuviota. Nyt kuitenkin tämä psykiatri auttoi minut tähän prosessiin sisälle ja koin jo tässä vaiheessa valtavaa helpotusta. Psykiatrin sanat myös herättivät minut; hän sanoi näkevänsä surun silmissäni. Kolmen psykiatrikäynnin jälkeen hän kirjoitti minulle b-lausunnon Kelan tukemaan 3 vuoden terapiaan, ja pääsin aloittamaan säännöllisen terapian tutun terapeuttini kanssa 2 kertaa viikossa.

    Tätä on takana nyt vuoden verran ja koen että koko elämäni on jollain tavalla mullistunut, parempaan päin siis. Olen oppinut, että suorittamisella olen aikaisemmin ikäänkuin juossut karkuun sisälläni olevia ikäviä tunteita. Nyt olen yrittänyt opetella sietämään kaikenlaisia tunteita, ja vaikka välillä on rankkaa niin myös ne positiiviset asiat tuntuvat miljoona kertaa paremmilta. Luin jostain, ettet voi bloktata vain ikäviä tunteita, vaan samalla estät myös ne hyvät, niin totta! Huomaan nyt, että olen lähes koko elämäni torjunut ahdistustani erilaisilla tavoilla, enkä ole edes tiedostanut koko asiaa. Tänä päivänä koen, etten ole ikinä ollut näin lähellä itseäni ja meininki pääni sisällä on suuren osan ajasta seesteisempi kuin ikinä. Toki prosessi jatkuu yhä, mielellään koko elämäni ajan, mutta tätä matkaa on myös mieletöntä kulkea kun voi koko ajan oppia uutta itsestä ja myös muista ihmisistä, ihan uudella tavalla. Omassa menneisyydessä kummittelevat lapsuuden traumat ja muut kokemukset, sekä varmaan jonkunlainen erityisherkkyys. Nämäkin asioita joista olin täysin tietämätön ennen prosessiin lähtemistä.

    Halusin tällä ehkä rohkaista sinua, että vaikka nyt tuntuu pahalta, kaikesta voi nousta entistä vahvempana. Voin myös todella suositella terapiaa, ja uskon että kertomasi perusteella olisit oikeutettu tuohon kelan tukeen empimättä. Toki olemme kaikki erilaisia, mutta jollain tavalla uskon että terapia olisi hyödyllistä jokaiselle meistä. Jos tämä tekstini kuulostaa sinusta liian diipiltä, ei ole pakko julkaista tätä. Itseäni ei hävetä jakaa tarinaani, ja huomaan että tähän prosessiin ryhtymisen myötä en oikein osaa enää hävetä mitään ja kerron omista kokemuksista ja terapiasta avoimesti. Voin myös kertoa lisää jos haluat jutella, esim. maili löytyy tuosta ohesta. Joka tapauksessa, hirmuisesti tsemppiä ja olet rohkea kun jaoit tarinasi❤️Näistä asioista keskusteleminen on ehdottomasti ennemminkin vahvuuden ja viisauden merkki??

    1. Hei Aino, kiitos hurjasti kun jaoit oman kokemuksesi! Vertaistuki on tässä aiheessa todella tärkeää <3 Samaistun moneen kohtaan. Hienoa, että olet päässyt tilanteessa eteenpäin, minulla on myös nyt vireillään psykoterapia-lähete, jonka näen juuri erinomaisena keinona ymmärtää itseään ja omaa toimintaansa. Ihana kuulla, että siitä on ollut sinulle suuri apu! Kiitos vielä ja ihania syyspäiviä <3 🙂

  12. Kiitos tasta kirjoituksesta! Olisinpa sen nahnyt kun itsekin koin burn outin.
    Vahan taustaa: Menin uuteen tyopaikkaan uudessa kaupungissa. Tyon alettua vahitellen hahmotin, etta mun tyomaarani oli ainakin kaksinkertainen verrattuna muihin vastaaviin rooleihin. Yritys siis paatti saastaa henkilokunnassa ja entisen lahdettya uutta palkattukaan aina. Eli uusille tyontekijoille salytettiin yha enemman toita.
    No, kestin sita noin 6-8kk (tein toita 6 paivaa viikossa, n. 10 tuntia paivassa, ja siltikaan en ollut ”on top of it”). Suomessa kaydessani (otin toita mukaan lomalle!!) itkin keittion poydan aaressa samalla kun tein toita. Onneksi perheenjaseneni aika kovin sanoin neuvoi minua menemaan laakarille loman loputtua. Onneksi laakari oli ymmartavainen ja kirjoitti saikkua siihen saakka (siis patkissa), etta olin valmis siirtymaan muualle tuosta tyopaikasta.
    Itse opin sen, etta burn out tulee usein aika hiipien, varsinkin jos on suorittajatyyppia… Kun siina on se janna vaihe, jolloin homma rullaa helkkarin hyvin ja olo on kuin voittajalla. Mutta koska toita paiskitaan lahinna adrenaliinin voimalla, eika kunnon lepoa (henkista tai fyysista) saa koskaan, ihminen vahitellen vasyy ja se kuuluisa seina tulee vastaan.
    Opiskelin uuden ammatin (alalle jossa burn out on aika yleista…), mutta olen oppinut kunnioittamaan omaa itseani vahan enemman. Toista lahden kun tyopaiva loppuu (ei ylitoita, ellei ole yllattava ’emergency’… olen terveydenhuoltoalalla) ja toihin tulen n. 5-10 minuuttia ennen kuin paiva alkaa etta ehdin keitella kahvit ym. Kotona en tee toita, ellen halua tehda jotain pienta projektia (lyhyt kestoinen, ei koskaan montaa perajalkeen, ei vie enempaa kuin ehka 6-8 tuntia viikossa, taukoja voi ottaa).
    Burn outissa ei ole oikeasti mitaan havettavaa. Jaan kokemukseni muidenkin kanssa ajoittain (esim. varoittavana esimerkkina tai ihan omaksi tueksi). Burn out on yllattavan yleista.

    1. No huhhuh, tarinasi on kyllä melkoinen! Tuossa tilanteessa ei kyllä ole mikään ihme, että ihminen uupuu pahasti.. Onneksi kuitenkin pistit stopin asialle! Raivostuttaa tuommoiset yritykset, jotka käyttävät työntekijöitään enemmän orjatyövoimana kuin voimavarana, eipä siis ihme että porukka vaihtuu :/ Se on kyllä totta, että kokemukset opettavat paljon myös omasta itsestään ja siitä, mitä kestää ennenkö tulee seinä vastaan. Kiva kuulla, että sait tilanteen päätökseen. Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi, ihanaa syksyä <3

  13. Vaikka mulla ei vastaavia kokemuksia ookaan, haluan sanoa että ihailen sun rohkeutta kertoa tästä. Burnoutissa ei oo mitään hävettävää ja uskon, että töihinpaluu sujuu hyvin varsinkin jos sun kollegat tietää miksi oot ollut poissa. Silloin asiaan on helpompi suhtautua.

    1. Kiitos hurjasti kauniista sanoistasi <3 Toivon todella, että kirjoituksesta olisi apua jollekulle, joka mahdollisesti kamppailee nyt tai myöhemmin vastaavanlaisten ajatusten kanssa. Ihanaa syksyä! 🙂

  14. Ikävä kuulla, mutta hienoa että päätit jakaa asian blogissa. Mitä enemmän uupumisesta, burn outista, masennuksesta ja muista vastaavista puhutaan, sitä useampi toivottavasti tunnistaa oireita ajoissa, osaa tehdä asialle jotain ja lisäksi ehkäpä tuntee vähemmän häpeää omista tiloistansa. Tällä ajatuksella itse jaan mielelläni viime syksyn kokemuksiani, kun onneksi suht ajoissa tunnistin saman tyyppistä olotilaa ja sain asian aisoihin ennen totaaliromahdusta. Työstämistä tämä kaikki tosin varmasti vaatii koko loppuelämän ajan (tällä luonteella ja temperamentilla), mutta ainakin toistaiseksi sopivalla tasapainolla mennään. Iso apu oli kyllä terapeutin kanssa keskusteluista ja edelleenkin erilaisissa tilanteissa huomaan ajattelevani, että mitä neuvoja hän antaisi tai kysymyksiä kysyisi – ne kun on loppujen lopuksi aika simppeleitä juttuja, mutta kummasti konkretisoituu vasta, kun joku toinen sanoo tai kysyy. Toivottavasti olotila helpottaa – voimia <3

    1. Moi Salla <3 Ensinnäkin, tosi kiva kun kommentoit ja jaoit oman kokemuksesi aiheesta 🙂 Todella harmillista kuulla, että olet ollut vastaavanlaisten ajatusten keskellä, mutta huippua että tunnistit tilanteen ajoissa !! Sehän siinä onkin, että omassa päässä ei oikein osaa järkeillä asioita samalla tavalla kuin silloin kun joku toinen sanoo sen ääneen. Energistä syksyä ja kiitos <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *