Kolmenkympin kriisi ottaa ja antaa?

Hyvä ystäväni pohdiskeli tässä taannoin Instassa erästä aihetta, joka on paljon pyörinyt myös omissa ajatuksissani kuluvan vuoden, tai oikeastaan näiden parin viime vuoden aikana. Ajatus tai oikeastaan ehkä dilemma siitä, mitä ihminen tai tarkalleen ottaen tässä tapauksessa tämmöinen esimerkiksi kolmekymppinen nainen oikein haluaa elämältään? Siis loppuelämältään. Voiko sitä edes tässä vaiheessa vielä tietää? Tai ylinpäänsä edes miettiä? Kannattaako ennemmin elää päivä kerrallaan sen hetkisessä flowssa sen sijaan, että pohdiskelisi eläkepäiviään? Vauvavuoden aikana lähti pääni sisällä käyntiin jonkinlainen itsetutkiskelun vaihe, joka muuttuvissa muodoissaan on ollut käynnissä siitä saakka.

Lapseni syntymän jälkeen olen nimittäin käynyt mielessäni paljon keskustelua siitä, kuka minä olen, mikä tarkoitukseni ja paikkani tässä maailmassa on? Mitä minut on luotu tekemään ja kuka on se Iines, joka todella haluan olla ”isona”? Olen pohdiskellut tätä samaista aihetta täällä blogissakin useaan otteeseen, mutta nuo ystäväni mietteet nostivat asian jälleen kerran esille. Hei ihanaa, en olekaan ainut joka tätä on miettinyt lähiaikoina! Omalla kohdallani tämä pohdiskelu on ilmentynyt esimerkiksi itseni ja omien ajatusten tutkiskeluna, prioriteettien pohtimisena ja miettimällä juuri sitä tärkeintä: Kuka minä olen, mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä on se, mitä haluan elämässäni toteuttaa?

Sinänsä olen huomannut myös lähipiirissäni samanlaista kolmenkympin kriiseilyä (ja paljon!!!), joka on ilmennyt valitettavan paljon esimerkiksi eroina. Näin oman melko suppean empiirisen tutkimukseni mukaan miehet ja naiset kokevat tämän kriisin (yleensä) hieman eri tavoin. Naiset usein alkavat pohtia näitä elämää suurempia kysymyksiä, ehkä vaihtavat hiustyyliä tai työpaikkaa, kun taas miesten kohdalla on tullut nähtyä useampi tapaus, jossa kriiseily menee siihen pisteeseen, että halutaan ero suunnilleen yhdessä yössä, ”koska oma pää on niin sekaisin”. Tuntuu jopa, että tämä on viime vuosina ollut joku ihme ilmiö. Ystäväni on keksinyt tälle jopa oman termin, ”psykoosijuna” 😀

Miksi monet kolmekymppiset sitten lähtevät sen P-junan kyytiin sen koommin ajattelematta nykyhetkeä pidemmälle? Kai me yksinkertaisesti käsittelemme tapahtumia ja vaikeita asioita niin eri tavoin. Enkä nyt halua tehdä mitään sukupuoliyleistystä, mutta kuten sanoin, olemme ystäväni kanssa yli vuosi keskusteltu tästä ihme ilmiöstä, jossa kolmekymppiset miehet yhtäkkiä jollain tapaa flippaavat, pakkaavat kamansa yhdessä yössä ja päättävät alkaa elämään menetettyjä nuoruusvuosiaan. Ja nimenomaan juuri silloin kolmenkympin tienoilla. Kukin tietysti tavallaan, mutta usein esimerkiksi tunteiden ja vaikeiden asioiden käsittely on miehille huomattavasti vaikeampaa kuin naisille. Ehkä vaikeiden asioiden pakeneminen sitten tuntuu siinä vaiheessa helpoimmalta ratkaisulta? Tai ne nostetaan esiin vasta siinä vaiheessa kun sisällä kuohuu jo niin pahasti, ettei muuta vaihtoehtoa ole kuin keksiä joku äkkipako. Naiset ehkä myös pyrkivät käsittelemään vaikeat asiat heti, kun taas miehillä todellisuus iskee vasta paljon myöhemmin tyyliin ”apua, mitä tässä nyt tapahtuikaan?”

Mitä minä sitten haluan? Tietysti ennen kaikkea olla rakastava, tasapainoinen äiti ja puoliso. Tehdä asioita, jotka tekevät onnellisiksi ja joiden parissa pääsen toteuttamaan itseäni. Mitä tulee esimerkiksi työhön, en halua sen olevan koko elämä tai asia, joka vie enemmän energiaa, kuin antaa takaisin. Haluan tehdä yrittäjähenkistä työtä. Semmoista, jossa saan itse priorisoida asiat, vaikuttaa niihin ja näin ollen myös luoda työstä itselleni mielekästä. Minulle on tärkeää, että näkemyksiäni ja mielipiteitäni kunnioitetaan, sekä niille annetaan arvoa, vaikka toinen ajattelisikin eri tavalla. Suurin unelmani työn saralla olisi edelleen  joskus tulevaisuudessa työ, jota voisin tehdä ainakin osan vuodesta ulkomailta käsin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanutkin, on nykymaailmassa tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu työ jo vanhanaikainen malli. Toki edelleen monilla aloilla väistämätön seikka, mutta monessa tapauksessa on silkkaa resurssien ja voimavarojen tuhlausta ”pakottaa” työntekijä työskentelemään esimerkiksi epämieluisina kellonaikoina TAI paikassa, jos mahdollisuus muuhunkin olisi olemassa. Itse esimerkiksi pidän usein asiakkaideni kanssa Skype-paltsuja kotisohvalta heidän ollessaan toisessa kaupungissa tai maassa. Tällöin olen itse mukavuusalueellani turvallisessa paikassa ja aikaa säästyy reissaamisenkin suhteen kun ei tarvitse lähteä vain paltsun vuoksi matkustamaan.

Mikäli olisin luonteeltani radikaalimpi, valmis ottamaan suuria riskejä ja haluaisin vaihtaa täysin alaa, panostaisin varmasti jossain vaiheessa enemmän esimerkiksi pipojuttuihini. Laajentaisin toimintaa, avaisin verkkokaupan, veisin hommaa ulkomaille ja kehittelisin valikoimaan myös muita tuotteita. Mutta, homma on vielä kovin harrastepohjalla, eikä resurssit, saati sitten rohkeus riittäisi moiseen. Ideana tuo olisi kuitenkin unelma! Kuinka siistiä olisi viedä Chunky Beanie maailmalle, haha!

Joidenkin asioiden suhteen en edes jaksa miettiä sen pidemmälle. Esimerkiksi sitä, millaisessa kodissa haluan asua kymmenen vuoden kuluttua. Kerrostalo, omakotitalo, toinen kaupunki? Olen todella tyytyväinen nykyiseen kotiimme ja tämmöisissä jutuissa uskon siihen, että aika näyttää. Toki todella monet haaveilevat jo nuoresta saakka esimerkiksi omakotitalosta. En itse ole oikeastaan ikinä kuulunut näihin, vaikka myönnän toki välillä asuvani jossain todella hulppean ihanassa luksuskodissa. Kukapa nyt ei?

Vastaukseni omaan kysymykseeni lieneekin siis kaikessa yksinkertaisuudessaan: Haluan elämältä sitä, että olen onnellinen, elän tasapainoista elämää ja teen mieluisia juttuja. Sitä, että tunnen saavani arvostusta siitä mitä teen.

 

Ovatko nämä asiat pyörineet teillä mielessä? Onko kohdallanne selvää, mitä haluatte loppuelämältä vai uskotteko hetkessä elämiseen tai kohtaloon?

 

 

Ja ps. Kuvissa niitä Lapin ametistikaivokselta itse louhimiani ametisteja! Nuo kaksi suurinta ostin kaivokselta, siis tuon hiotun ja ison möhkäleen, mutta nuo pikkuiset louhin omin kätösin <3

 

 

4 Replies to “Kolmenkympin kriisi ottaa ja antaa?”

  1. Oot saanut mut ihan uudesti inspiroitumaan käsitöistä. Oonhan toki aina tykännyt neuloa ja virkata, mutta nyt oon ihan täynnä ideoita lähes koko ajan. Enkä muuten olis voinut kuvitella että olisin tehnyt villapaidan ilman ohjetta mutta kappas teinkin sitten jo pari 😀 Kiitos tästä!
    Olis myös niin unelma tehdä töitä netin ja läppärin kanssa ja tokihan tätä aina välillä etätöinä hyödynnän nykyisissä hommissa.

    1. Hei onpa ihana kuulla!! 🙂 Tosi mukavaa, että neulominen on alkanut saamaan enemmän suosiota nuorempien keskuudessa. Hitto kun saisin pian pipoprojektit loppuun niin pääsisin neulomaan enemmän isoja juttuja <3

  2. On pyorinyt mielessa paljon taallakin! Etenkin lapsen saamisen ja 30v ikapyykin rikottuani olen ”painiskellut” samanlaisten tuntemuksien kanssa, just kuten mainitsitkin; kuka olen, mita haluan tehda elamallani yms. Jollain tavalla olen myos alkanut miettimaan paljon myos hengellisia spirituaalisia asioita, mika on taman kaiken tarkoitus, onko elamaa kuoleman jalkeen yms yms. Paljon isoja kysymyksia, edelleen vastauksia hakien 🙂 Talla hetkella tuntuu, etta kayn jotain lapi, mutta en osaa laittaa sita sanoiksi, ehkapa spiritual awakening? Ps. oletko kuunnellut Russell Brandin podcasteja/seuraatko hanta instassa? Tosi mielenkiintoisia aiheita hanella 🙂 Suositus!

    1. Tätä on kyllä yllättävän paljon ”liikkeellä”! Ja jännä tuo, miten juuri hengelliset asiat ja elämää suuremmat kysymykset ovat niitä, jotka ovat nousseet pintaan. Hassua kun samoja asioita ei olisi 10v sitten ajatellut lainkaan 🙂 Ja juuri tuo spiritual awakening kuvaa tilannetta todella osuvasti. Kiitos hei vinkistä, en ole seurannut Russelia, mutta täytyy ehdottomasti katsastaa!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *