Kaukokaipuun teoria ja ajatuksia onnellisuudesta

Viikonloppu hujahti taas ohi vauhdilla, perheen kesken kotona chillaillen. Ei ehtinyt mennä montaakaan viikkoa kun poika sai reissun jälkeen ensimmäisen räkätaudin tarhasta, joka on yllättäen ollut taas sitkeää sorttia. Ehdin jo yli viikon ihmetellä, että säästyisinkö tosiaankin tällä kertaa viheliäiseltä pikkulasten flunssalta, mutta ei.. Sunnuntaista asti on olo ollut kuin jyrän alle jäänyt, kurkkukipuinen, voimaton ja nuhainen. Kaikkia jäseniä kolottaa, eikä ajatus tunnu kulkevan ollenkaan. Eihän tässä ehtinytkään olla välissä kun pisin jakso terveenä lastentaudeista naismuistiin, melkein 4kk 😀 Konkretian huomasi kyllä reissussa: Ei päiväkotia = ei flunssia. Ja vanha tuttu flunssakierre jatkuu heti kun ollaan takaisin kotiarjessa. Jos kiireen hokeminen jollain tasolla nolottaa, pätee sama homma flunssiin. Pienen lapsen kanssa kun tuntuu, että jonkinlainen pöpö jyllää aivan jatkuvasti ja ehkäpä olen allergikkona vain herkkä niille kaiken maailman infektioille. Sinänsä koomista, että veto on aina eniten poissa näitä pieniä nuhia sairastaessa, vaikka lämpö pysyisikin vain reilun 37C tienoilla.

Teille ei varmasti tule kovin suurena yllätyksenä se, että olen viime viikkoina alkanut todenteolla haaveilla kesän perään. Muistellut viime kesän lämpöisiä päiviä terassillamme neuloen, lukien, meditoiden ja ihan vain aurinkoisista päivistä nauttien. Vaikka reissaamisessa onkin myös ne kääntöpuolensa, ei pitkänkään auringossa vietetyn matkan jälkeen päästä eroon siitä faktasta, etteivät pimeys, kylmyys ja talvi vain ole minua varten. Toki olen nauttinut maaliskuun alun aurinkoisista säistä ja pikkupakkasista kun ulkoilu on ollut täydellistä, mutta kieltämättä tämä lähipäivien loska ja harmaus on taas kerran saanut pienen talviahdistuksen nousemaan esiin. Ajatuksen siitä, että haluanko oikeasti olla enää talvia Suomessa? Jos vain suinkin olisi mahdollista järjestää asiat niin, että pako aurinkoon olisi mahdollinen. Toistaiseksi tämä on vain haave, mutta siitähän ne suuremmat teot usein lähtevätkin.

Ja niin.. Moni teistä varmasti tuumaili reissun aikana, että hälveneekö kaukokaipuuni pidemmän reissun aikana kun kotia ehkä alkaa arvostaa eri tavalla? Vaikka kotona onkin ihanaa ja voisin varmasti viettää täällä aikaa ihan höperöitymiseen asti, on totuus kuitenkin, ettei se kaukokaipuu kadonnut mihinkään. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin ja todennut, että teidän lukijoiden joukosta löytyy useita samoin ajattelevia, mikä on helpottavaa. Vain toinen samalla tavalla ajatteleva tietää, että kaukokaipuu voi pahimmillaan oireilla jopa melkein fyysisen kivun tavoin. Kai homma on nyt jollain asteella todistettu tämän oman empiirisen tutkimuksenikin perusteella, ettei kaukokaipuusta pääse hevillä eroon. Faktahan on se, ettei kaikkea voi saada. Vai voiko? Täydellistä lämmintä ilmastoa, pelaavaa yhteiskuntaa, jossa sosiaaliturva on vertaansa vailla ja ilmaista koulutusta. Okei, ehkä joku Uusi-Seelanti kiilaa kyllä hyvinvointivaltiona melko lähelle Suomea. Toisaalta, toimiiko se hyvinvointivaltiokaan loppupeleissä minään takuuna onnellisuudelle? Nykyään tuntuu usein, että mitä ”paremmin” menee tilastojen ja ehkä talouden mittareihin katsottuna, sitä onnettomampia ihmiset todellisuudessa ovat. Ristiriitaista kenties? Ei raha lisää onnea, vaan päinvastoin.

Jokunen saattaa ehkä myös huokaista siellä ruudun toisella puolella, että jo on aikoihin eletty, vaikka kahden ja puolen kuukauden maailmanympärysmatkasta ei ole montaakaan viikkoa, haahuilee tämä yksi jo takaisin lämpöön. Niin, tämä onkin asia, jota ei oikein osaa selittää. Olen aina ollut kaukomaille haaveileva, itsensä muuttaminen on ehkä helpommin sanottu, kuin tehty. Mutta sitten: Minä olen tämmöinen ja olen aina ollut,  miksi minun pitäisikään yrittää muuttaa itseäni? Eräs oma (ei niinkään mihinkään kovin tieteelliseen aineistoon perustuva :D) teoriani, johon ihan tosissani uskon on, että kullekin kehotyypille on tietynlainen ideaalinen ilmasto ja lämpötila, jossa keho toimii optimaalisesti. Olen esimerkiksi todennut konkreettisesti, että kehoni ja esimerkiksi aineenvaihduntani toimii aivan eri tavalla eri lämpötiloissa. Talvisin, pimeällä ja kylmällä saan helposti turvotuksia, ummetusta, allergiat vaivaavat ja olen huomattavasti alakuloisempi, kun taas lämpö ja aurinko tuovat tunteen siitä, että keho toimii ”kuten pitääkin” ja myös mieliala on korkeammalla.

Luulenkin, että jotkut herkemmät ihmiset reagoivat esimerkiksi auringonvalon määrään ja puutteeseen herkemmin, jolloin esimerkiksi välittäjäaineiden tuotanto heittelee tai laskee rajummin. Onhan kaamosmasennus yleinen käsite ja oireilee osittain samalla tavalla, mutta uskon myös siihen, että eri ihmisten kesken ja eri kehotyypeillä on juuri se tietynlainen optimitila, jossa elimistö toimii parhaimmillaan. Kuulostaako ihan huuhaalta? 😀 Ainakin tämän oman lähes koko elinikäni jatkuneen henkilökohtaisen tutkimukseni puitteissa näyttäisi pätevän itseeni, haha. Vähän sama homma kun yksilöllisen vuorokausi- ja unirytmin kanssa. Jonkun elimistön biokemia toimii tietyn rytmin mukaan, miksi sen yksilölliseen toimintaan ei voisi vaikuttaa esimerkiksi valo ja lämpötila?

 

Tulipas syvällistä analyysiä tänään.

Allekirjoittaako joku tämän teoriani? 😀 🌴✨

 

 

6 Replies to “Kaukokaipuun teoria ja ajatuksia onnellisuudesta”

  1. Nää päiväkotitaudit ovat kyllä ihan kamalia ja mikään ei kauheempaa nähdä kuin lapsi sairastaa :/ Meille on kyllä toistaiseksi osunut vaan flunssia ja kuumeita mutta ei nekään mitään kivoja ole. Mä kyllä tykkään talvesta mutta kieltämättä on vähän alkanut jo miettimään että millaisia tulevaisuuden talvet ovat, ei enää sellaisia kuin mitä oli kun oli itse pieni ja että tykkäänkö mä kuitenkaan talvesta jos ne ovat tällaisia kuin nyt. Okei, maaliskuu ei ehkä oo enää talvea vaan kevättä mutta oon jotenkin aina inhonnut tätä maaliskuun vaihetta keväästä. Poistetaan nollakeli ja hypätään pakkasesta suoraan +15 asteeseen niin olis varmaan hyvä 😀

    1. Joo, kyllähän nämä talvet ovat vuosi vuodelta menneet vetisemmiksi, todella harmi :/ Mäkään en tykkää enää ollenkaan tästä loska-maaliskuusta, reilu viikko takaperin oli vielä ihanat pakkaset ja aurinko. Olen tällä hetkellä täysin samaa mieltä, että voisi mielellään hypätä sinne +15c asteisiin ;D

  2. Ei ole huuhaata ja allekirjoitan taysin teoriasi. 🙂 Itse olen aivan samanlainen, en kesta sita pimeytta ja kylmyytta, joka Suomessa on kuukausia putkeen, vuodesta toiseen. Aina kun olin Suomessa, niin fantasioin, etta olisin jossain muualla, se oli merkki minulle, etta asialle on tehtava jotain. Tiesin taman jo todella nuorena itsestani, etta kaipaan aina jonnekkin muualle. Sen takia paatin koulut kaytyani, etta mina muutan. Suomeen voi aina palata, jos asiat eivat mene putkeen.
    Tuo on hyva idea, etta viettaisi talvet jossain muualla, helpottaa sita kaamosmasennusta ja talven synkkyytta ja kylmyytta. 🙂 Teidan pitaa hommata ulkomailta jostain talo, mihin voitte aina menna talvea pakoon! x

    1. haha, jee! Kiva kun muitakin tähän uskovia löytyy 😀 Itselläni oli sama, nuoresta asti oli semmoinen fiilis, etten jää Suomeen, mutta sitten tuli sitä ja jätä, joten edelleen ollaan täällä ;D Ihana kun teit haaveistasi totta!

  3. Kyllä uskaltaisin myös väittää, että ilmastolla on väliä hyvinvoinnin kannalta. Asuessani viime keväänä Espanjassa lähes puoli vuotta pois Suomesta, huomasi eron välittömästi. En valittanut läheskään yhtä paljon kuin Suomessa ja nautin elämästä täysillä ilman päivittäistä kiirettä ja stressiä. Aurinko tekee kyllä ihmeitä ihmismielelle! Valitettavasti kotimaahan paluun jälkeen vaikutus lakkasi heti kesäkuukausien jälkeen ja nyt loskassa tarpoessa valitan säästä ja muista jopa mitättömiltä tuntuvista asioista aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Toki voi olla omassa asenteessakin vikaa, heh. Kaukokaipuu on ja pysyy, itselläkin mielessä kypsytellyt ajatus lopullisesta muutosta, jos vain töitä järjestyisi. Tuumasta toimeen 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *