Vapaaehtoinen yksinäisyys ja ajatuksia mammautumisesta

Ajattelin ensin pitäväni tänään jonkin sortin ”vapaapäivän”, koska viime viikkoina on hommaa riittänyt melkolailla arkeen ja viikonloppuun. En edes muista milloin olisin viettänyt edellisen kerran vapaapäivää. Siis semmosta, jolloin en olisi tehnyt mitään blogiin tai muuhun työaiheisiin liittyvää. Varmasti ehkäpä kuukausia sitten? Huomaan muutenkin, että viime viikot ovat menneet siitepölyallergian vuoksi vähän nuutuneissa merkeissä ja viime viikkoinen räkätautikin verottaa edelleen tässä ikävien allergioiden lisänä. Miten voikin olla, että allergiat pistävät väsyttämään näin paljon! Onko teillä muilla sama juttu?

Heräsin jo kuuden jälkeen, tein aamulla mini-meditaation ja köllöttelin äsken sohvalla katsoen Ruutu+:sta Bacheloria. Tälle päivälle olin laittanut kuitenkin to-do-listalle veroilmoituksen täyttämisen, mutta onnistuin saamaan pankin tunnuslukusovelluksen puhelimesta lukkoon kokonaiseksi vuorokaudeksi kun näyttö on ollut jo jonkin aikaa hajalla ja heittää vähän väliä ihme kosketushäiriöitä. Noh, täytyy hoitaa verojutut sitten huomenna. Enhän ollutkaan yrittänyt lykätä hommaa kun about parilla viikolla 😀

Lähdin eilen ensimmäistä kertaa VIIKKOIHIN käymään keskustassa asioilla. En muista milloin olisin viimeksi meikannut tai pukeutunut muihin kun verkkareihin tai kotivaatteisiin. Tai itseasiassa muistan sittenkin, ennen eilistä meikkasin muistaakseni viimeksi näihin postauksen kuviin. Balin reissun jälkeen on hommaa riittänyt kotona ja toki nautin omasta rauhasta, sekä kotona vietetystä ajasta. Se on kuitenkin fakta, että kotiin jämähtää helposti. Varsinkin silloin kun riittää tekemistä, eikä käy aika pitkäksi. Mitä kauemmin kököttää kotona, oli sitten äityslomalla tai vaikkapa etätyöskennellen, on totuus se, että kynnys kasvaa nopeasti lähteä mihinkään. Vaikka rakastan kotona hengailua, olen jostain kumman syystä alkanut nauttia myös kotitöiden tekemisestä ja kaikenlaisesta fiksailusta täällä. Ja tämähän ei kuulosta lainkaan minulta, haha.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että nyt on oikeasti lähdettävä lähitienoon lenkkipolkuja kauemmaksi, iski melkein jo pieni paniikki. Olen nykyään nimittäin juuri se mammaihminen, joka kiireisenä aamuna valitsee ennemmin lelujen keräämisen lattialta, kuin meikkaamisen tai hiusten fiksaamisen. Oikeastaan puen useimpina päivinä päälle collariasun, jalkaan lenkkarit ja tukan sotkunutturalle. Fun fact: Välillä käyn koirien kanssa aamukävelyllä pyjamahousut jalassa, koska eihän se ole niin vakavaa. Kai?

Tietynlainen ”mammautuminen” on varmasti monen naisen kauhu, mutta onko se nyt loppupeleissä niin kamalaa? (Okei, jos mieheltä kysytään, niin mun kotona ahkerasti käyttämäni kulahtaneet kasari-teepparit saisivat kadota jonnekin mystiseen paikkaan, lopullisesti :D). Onko tämä nyt sitä tyypillistä ruuhkavuosien arkea kun arjen pientä luksusta on se, ettei aina tarvitse miettiä pukeutumista, jaksaa meikata ja välillä on ihana iloita niistä arjen pienistä hetkistä yksin? Nykyään semmoinen pelkkiin ulkonäköseikkoihin keskittyminen on alkanut jopa suunnattomasti ärsyttää. Toki tykkään itsekin laittautua sen kerran kun jonnekin lähden, mutta turhamaisuus ja pinnallisuus kyllä risoo, pahasti.

Minä olin itseasiassa vielä se, joka alkuun hieman vastusteli muuttoamme kauemmaksi keskustasta tänne omakoti-idyllin keskelle. Ihan rehellisesti tuntui välillä, että Käpyläkin oli ärsyttävän kaukana kaikesta, vaikka nykyään kyllä ajattelen hieman toisin. Ah, jos saisin päättää jonkun alueen Helsingistä, haluaisin ehkä takaisin Alppilaan! Rakastin Alppilassa asumista. Lähellä kaikkea, mutta silti sopivan syrjässä ydinkeskustasta. Mutta sitten taas, tällä hetkellä tuntuu, että olisi jopa kaikkein ihaninta muuttaa jonnekin metsän keskelle täysin omaan rauhaan.

Vauvavuoden aikanahan olin täysin varma, että olen se kahvilaäiti, joka keksii päivittäin uusia paikkoja vierailla, kerhoja ja sun muuta ajanvietettä päiviin. Satunnaisia päiväuniajan lounasteluita lukuunottamatta keskityimme pääasiassa vaunulenkkeihin, rauhalliseen kotihengailuun ja satunnaisissa blogitapahtumissa piipahtamiseen. Kerho- tai leikkipuistoaktiivia ei minusta kyllä totisesti kuoriutunut. Tosin, koen itse arjen taapero/leikki-ikäisen lapsen kanssa huomattavasti hektisemmäksi, kuin mitä se oli esimerkiksi vauva-aikana. Itselläni ainakin tulee välillä kausia kun kaipaa enemmän myös omaa aikaa niiden uhmisraivareiden ohelle. Ehkä siksi en olekaan jaksanut stressata sitä, että täytyisi olla riittävän sosiaalinen ja aktiivinen, ettei nyt vaan jää mistään paitsi. Silti, jokaikinen päivä tekisi mieli hakea poika jo kesken päivän pois tarhasta, koska tulee niin kamala ikävä jo puolenpäivän aikaan.

 Usein tuntuu, että yksinolosta tehdään kamala mörkö ja negatiivinen asia, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä syrjäytymisen tai yksinäisyyden kanssa. Tottakai sosiaalinen elämä on tärkeää, eikä kenellekään varmasti ole hyväksi roikkua pitkiä aikoja kotona tekemättä konkreettisesti mitään, mutta toki vapaaehtoisella yksinololla ja yksinäisyydellä on vissi ero. Rehellisyyden nimissä on ihanaa, että on ajoittain mahdollisuus tehdä hommia melko itsenäisesti ja joustavasti ilman tietynlaisia aikaan tai paikkaan sidottuja seikkoja. Tai sitä, että oikeasti tarvitsisi useimmiten miettiä, että minkä näköisenä vietät työpäivääsi. Kai niitä suurempiakin murheita voisi olla.

 

Samaistutteko tai tunnistatteko ”mammautumisen” ? 🙈

 

Kuvat Jutta

2 Replies to “Vapaaehtoinen yksinäisyys ja ajatuksia mammautumisesta”

  1. Musta tuntuu että päiväkotitädit tietää aina milloin mulla on etäpäivä kun vien lapsen juoksutrikoissa ja pitkässä hupparissa meikittä 😀 Oon muuten nyt vasta löytänyt juoksutrikoiden käyttämisen muuallakin kuin juostessa, ah mitä luksusta verrattuna farkkuihin 😀 Ehkä seuraavana löydän sitten collegehousut 😀

    Olihan siinä vauva-ajassakin haastetta mutta kieltämättä nyt kun miettii niin oli se vissiin kuitenkin aika leppoista; pystyi hengailemaan kahviloissa, kauppakeskuksissa yms kun taas nyt käyt taaperon kanssa nopeasti kaupassa, ei voisi kyllä hengailla kahvilassa pidempään 😀

    1. Hei sama! Paitsi nykyään ne varmaan ajattelee, että oon työtön kun oon joka päivä niissä collareissa :D:D Mulla oli kans joskus semmoinen juoksutrikoo-vaihe, mutta en tiedä miksi vaihdoin collareihin ;D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *