Elämää ahdistuneisuuden kanssa

Muutamia kertoja olen hieman varovaisesti kirjoittanut blogissa ahdistuksestani, josta olen kärsinyt enemmän tai vähemmän jo pikkutytöstä asti. Asiasta puhuminen on aikaisemmin jotenkin jännittänyt, koska on pelännyt, että sen perusteella leimataan jollain tapaa huonommaksi, kyvyttömämmäksi tai heikommaksi. Eikä tämä pelko ole tuulesta temmattu, koska valitettavasti psyykkeeseen liittyvillä aiheilla on edelleen tänä päivänä todella negatiivinen stigma. Tämä teksti on itseasiassa lojunut luonnoksissa jo keväästä saakka, koska julkaiseminen on pelottanut ja jännittänyt. Olen ajatellut paljon, että mitä muut ajattelevat (vaikka ei tietenkään pitäisi) ja toisaalta myös sitä, että mitä jos haen töitä ja hakemukseni torpataan sen perusteella, että olen joskus kertonut kärsiväni ajoittain ahdistuneisuudesta, vaikkei se olekaan koskaan työntekoon vaikuttanut. Nyt ajattelen ehkä enemmänkin, että henkilö, joka tuomitsee tai leimaa toisen tietyn heikkouden perusteella, ei ole ansainnut minua tai luottamustani. Se on ota tai jätä. Yksi niistä asioista, jotka nykymaailmassa ovat ehkä eniten pielessä on esimerkiksi se, ettei empatialle tai heikkouksille ole useinkaan sijaa. Työelämä on todella tulos- ja suorituskeskeistä. Jos paljastat heikkoutesi, saat helposti huonon tai epäonnistuneen leiman. Kuka siis haluaisi sanoa ääneen sen, ettei aina ole niin helppoa?

Se miksi haluan kannustaa myös muita puhumaan aiheesta enemmän on juuri pointti siitä, että avoimuus muuttaa tabuja. Ihminen, joka uskaltaa kertoa avoimesti myös niistä ”ei-niin-mukavista” aiheista kertoo rohkeudesta ja ennen kaikkea inhimillisyydestä. Erilaiset psyykkiset oireet ovat yleisempiä kuin koskaan. Tekeekö se sinusta huonomman jos rohkenet ottaa asiat puheeksi? Omasta mielestäni pitäisi enemmänkin olla huolissaan tapauksissa, joissa nämä asiat aiheuttavat toisessa osapuolessa niitä negatiivisia mieliyhtymiä. Hei, olemme ihmisiä! Jos tutkaillaan tätä hektistä maailmaa, jossa elämme, ei ole ihme että tunnemme olomme ajoittain tai useinkin huonoiksi, riittämättömiksi tai ahdistuneiksi. Se ei ole heikkoutta, vaan normaalia inhimillisyyttä. Ja tästä pitäisi puhua huomattavasti enemmän ja avoimemmin. Ahdistuneisuus on aihe, josta on yhdessä masennuksen kanssa puhuttu julkisesti yhä enemmän lähivuosina. Minusta tuntuu, että erityisesti juuri ahdistuneisuus on noussut pinnalle yhä enemmän. En tiedä onko kyse siitä, että ihmiset uskaltavat puhua aiheesta rohkeammin vai onko ahdistuneisuuden diagnoosit oikeasti yleistyneet hurjasti maailman muuttuessa yhä vaativammaksi?

Minulla on joskus aikanaan todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joka on kulkenut mukana jossain määrin lähes koko elämäni. Kuulostaa ehkä karulta, mutta itse olen kokenut tietynlaisen huolehtimisen ja murehtimisen osana luonnettani. Ajoittain kärsin ahdistuneisuusoireista enemmän, välillä vähemmän. Kirjoitin alkuvuodesta postauksen empaattisuudesta ja herkkyydestä. Siitä, kuinka itse näen alttiuden ahdistuneisuuteen juurikin tietynlaisena luonteenpiirteenä. Jotkut ovat muita herkempiä reagoimaan asioihin ja murehtimaan. Tärkeää onkin osata kääntää herkkyys voimavaraksi, eikä se aina ole helppoa tässä maailmassa, jossa empatialle ei monissa tapauksissa anneta ihan kamalasti arvoa, mikä on mielestäni ihan kamalaa. Toivon koko sydämestäni, että tästä kirjoituksesta on apua edes yhdelle siellä ruudun toisella puolella, koska tiedättekö mitä? Olen itse puhunut ahdistuneisuudestani todella vähän, kenellekään. Toki läheisimmät ystäväni tietävät asiasta, mutta oma asenteeni muille kertoessa on ehkä enemmänkin ollut tyyliä ”Välillä ahdistaa”, koska asiasta ei ehkä ole jaksanut huudella tai on ajatellut, ettei joku välttämättä erota ahdistuneisuutta arjen normaalista stressistä tai huolesta ja on kokenut helpommaksi vain jättää aiheen sikseen.

Kuten varmasti moni, olen itsekin elänyt jaksoja, joiden aikana olen käynyt läpi masentuneisuuden tunteita. Silti, masennus ja ahdistuneisuus ovat täysin eri asioita, vaikkakin voivat toki esiintyä myös yhdessä. Itselläni saattaa ahdistuneisuus ilmetä esimerkiksi niin, että tunnen epämääräistä huolta saamatta oikeastaan kiinni syystä. Herätä keskellä yötä tuntikausiksi murehtimaan jotain asiaa, joka saattaa seuraavana päivänä tuntua täysin vähäpätöiseltä. Jos ahdistuneisuutta pitäisi kuvailla ytimekkäästi yhdellä lauseella, menisi se suunnilleen näin: ”Ahdistaa ja yhtäkkiä kaikki tuntuu toivottomalta, enkä edes tiedä miksi”. Pahimmillaan on ahdistuneisuus todella kokonaisvaltainen tunne siitä, että kaikki on pielessä, vaikka oikeastaan mikään ei ole. Tätä on todella vaikea selittää.

Itselläni ei ahdistuneisuus ole koskaan vaikuttanut esimerkiksi työhön, enemmänkin päinvastoin. Ahdistuneisuuteen kun usein auttaa juurikin mielekkäiden asioiden tekeminen, liikunta, säännöllinen päivärytmi ja se, ettei pysähdy murehtimaan turhia. Tiedätte ehkä sen perinteisen ”Pahinta, mitä voit sanoa masentuneelle on, että ota itseäsi niskasta kiinni ja piristy”. Oman kokemukseni mukaan ahdistuneisuus eroaa masennuksesta juuri sillä, että asioiden tekeminen ja arjen säännöllisyys auttaa viemään ajatuksia pois turhasta murehtimisesta. Ja tottakai se, että pyrkii pitkässä juoksussa luopumaan elämässään niistä asioista, jotka tuottavat ahdistusta. Tottakai vaikeatkin tunteet täytyy käsitellä, eikä sysätä jonnekin mielen sopukoihin, mutta monissa tapauksissa auttaa niihin määrittelemättömiin ahdistusfiiliksiin juuri se konkreettinen arjen tekeminen. Moni varmasti pelkää liputtaa minkäänlaisia mielenterveyteen liittyvää työelämässä, mikä on jopa vähän surullista. Pelätään juuri ajatusta siitä, että masentunut tai ahdistunut henkilö rinnastetaan työkyvyttömäksi tai muita huonommaksi, vaikka usein nämä henkilöt ovat jopa normaalia tunnollisempia työssään.

Kuten tuossa alkuvuoden postauksessa kirjoitin, on itselläni äitiys tietyllä tavalla lisännyt ahdistuneisuutta, koska joudut olemaan enemmän läsnä ja aikaa itsellesi on huomattavasti vähemmän. Äitinä jäävät omat tarpeet monesti toissijaisiksi ja tämä on suuri muutos varsinkin niille, jotka vaativat itselleen tietynlaista ”latausaikaa” sosiaalisen ja hektisen arjen vastapainoksi. Noin yleisesti koen kuitenkin kärsiväni ahdistuneisuudesta nykyään huomattavasti vähemmän, kuin mitä nuorempana. Syynä tähän on varmasti esimerkiksi se, että on oppinut elämään asian kanssa ja tavallaan tiedostaa asian olevan osa minua. Itselläni ovat esimerkiksi perheen kanssa vietetty aika, liikunta, lukeminen, työ ja muu mielekäs tekeminen parhaita lääkkeitä ahdistuneisuuteen. Olen joskus aikanaan myös kirjoittanut epämääräisestä juurettomuuden tunteesta, jota olen potenut elämäni aikana paljon. Tavallaan tunnetta siitä, että kuulun jonnekin muualle kuin tänne, mihin olen sattunut syntymään. En ole koskaan saanut tarkalleen kiinni siitä, mistä tunne johtuu, mutta voisin kuvailla itseäni levottomaksi sieluksi. Vapaus, jatkuva kehitys ja muutos ovat asioita, jotka motivoivat eteenpäin ja kyllä, esimerkiksi reissatessa en tunne juurettomuutta. Asia, joka on aina ahdistanut ehkä eniten, on tunne siitä, että elämä jämähtää paikalleen ja on juuri tämmöistä, nyt ja vuosikymmeniä eteenpäin.

Hui, uskalsinpa julkaista. Samaistuuko joku teistä fiiliksiin?

 

Uskallatteko nykyään puhua näistä asioista vai pelottaako leimautuminen? ✨

 

Kuvat Jutta

 

17 Replies to “Elämää ahdistuneisuuden kanssa”

  1. Ymmärrän niin mistä puhut. Olen yksi ”tapahuolehtija”. Tuntuu, että liian usein huolettaa ja jotenkin sydänalasta puristaa. Joskus löytää selvän aiheen, joskus se vain on. Nyt olen pistänyt merkille että varsinkin kuukaustisen aikoihin se tunne vyöryy päälle oikein kunnolla. Huolettaa oikein todenteolla kunnes laantuu ja menee ohi. Eikä auta järjen ääni ja itselle toitottelu, että kaikki on hyvin. Useimmiten mulla on ne samat asiat jotka pyörii, liekö siis pakkoajatuksia vai ahdistusta. En tiedä, mutta inhottava tunne jokatapauksessa.

    1. Joo todellakin ymmärrän! Mulla oli joskus aikanaan tiettyjä huolen aiheita, jotka säännöllisesti pyörivät mielessä, mutta nyt olen onneksi päässyt jossain määrin eroon. Ja sama juttu, että kuukautiskierto vaikuttaa asiaan ehdottomasti, argh! Ihanaa viikkoa ja kiitos kun kommentoit 🙂

  2. Hienoa, että puhut! Se auttaa varmasti monia saman teeman kanssa kamppailevia. Voimia hyväksymiseen ja yhteiseloon ahdistuksen kanssa <3

  3. Ymmärrän… Itselläni ahdistus näkyy ulospäin ilottomuutena, huumorintajuttomuutena, väsymyksenä ja ärtymyksenä. Puoliso aistii aina ahdistukseni ja kysyykin usein mikä sen aiheuttaa ja josko siitä puhuminen auttaisi. Mutta sepä se ongelma onkin, kun en löydä syytä omaan ahdistukseen! Se vain on enkä pääse sitä pakoon, koska en yleensä ymmärrä mikä tuon ahdistuksen aiheuttaa. Ja sekös alkaa ahdistaa ja ah niin ihana ahdistuskierre on kasassa… Tämän kanssa tuskin koskaan tulee sinuiksi ihan täysin.

    1. Höh, ikävää kuulla! Mutta se juuri onkin ankeaa tämän suhteen, ettei sitä konkreettista syytä monesti ole 🙁 Itselläni on ehkä auttanut se, että kun ahdistaa ja yrittää miettiä syytä, toki sitä keksimättä, niin jotenkin itsekin oivaltaa huolen olevan ”turhaa”, joka taas lievittää itse ahdistusta. Hurjasti tsemppiä <3

  4. Tunnistan itseni täysin. Juurettomuuden tunne on ”vaivannut” koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Säännöllisillä arkirutiineilla on jostain syystä helpottava vaikutus asiaan, täysin jouten ollessani alkaa helposti ahdistamaan. Tietyllä tapaa varmasti pakenen omia tunteitani suorittamisen kautta, mutta vielä en ole keksinyt muutakaan helpotusta asiaan.

    Ahdistus itselläni ilmenee juuri puhumattomuutena ja ilottomuutena, vaikka muuten olenkin hyvin pirteä ja huumorintajuinen persoona. Tällä hetkellä nykyinen työ tuottaa suurta ahdistusta juuri siitä syystä, että en juurikaan voi itse vaikuttaa omaan työnkuvaani, joka on todella rutiininomainen ja tietyllä tapaa väsyttävä. Lisäksi samaa työtä jo kauan tehneenä en koe sen tarjoavan juurikaan haasteita tai kehittymismahdollisuuksia. Homma on edennyt jo siihen pisteeseen, etten jaksa enää edes teeskennellä työpaikalla, vaan tekisi lähinnä mieli olla puhumatta kenellekään, kaivautua työtuolin uumeniin ja vetää tyyliin hupparin huppu pään yli 😀 Tähän olen kuitenkin aktiivisesti etsimässä ratkaisua ja uskon tilanteen helpottavan nyt syksyn aikana.

    1. Kiva kuulla, että muitakin löytyy! Tuo juurettomuuden tunne on kyllä siitä piinaava, ettei sille käytännössä voi tehdä mitään. Tunnistan myös itseni osittain noista mainitsemistasi piirteistä ja ehdottomasti ymmärrän tuon työ-seikan! Tein aikanaan todella turhauttavaa työtä, joka ei haastanut tarpeeksi ja aloin jossain määrin vetäytyä omiin oloihini työpaikalla, mikä tietysti vähensi työnteon mielekkyyttä entisestään :/ Mutta tosiaan hankalia juttuja! Toivottavasti löytäisit pian mieluisan työn <3

  5. Mä tunnistan itseni ja sitten taas en. En ole ”tapahuolehtija”, ajattele ahdistusta osana luonnettani, rinnasta sitä millään lailla voimakkaaseen empatiaan tai herkkyyteen. Mutta luonnehdit ahdistuksen määritelmää hyvin oikein, yleensä ei edes tiedä miksi mieltä vaivaa. Olen itse kamppaillut vuosia ahdistuksen kanssa, itselläni se on useimmiten fyysistä: rinnasta painaa, henkeä ahdistaa, on rauhaton ja epävarma olo. Mieltä ei välttämättä paina mikään ja silti harteillani on koko maailma. Yleensä en pääse tunteesta eroon sinä päivänä, paitsi jos pystyn vetämään torkut. :/

  6. Mä tunnistan itseni ja sitten taas en. En ole ”tapahuolehtija”, ajattele ahdistusta osana luonnettani, rinnasta sitä millään lailla voimakkaaseen empatiaan tai herkkyyteen. Mutta luonnehdit ahdistuksen määritelmää hyvin oikein, yleensä ei edes tiedä miksi mieltä vaivaa. Olen itse kamppaillut vuosia ahdistuksen kanssa, itselläni se on useimmiten fyysistä: rinnasta painaa, henkeä ahdistaa, on rauhaton ja epävarma olo. Mieltä ei välttämättä paina mikään ja silti harteillani on koko maailma. Yleensä en pääse tunteesta eroon sinä päivänä, paitsi jos pystyn vetämään torkut. :/

    x Laura

    1. Tuo kuvaa kyllä aivan täysin asiaa, ettei mieltä paina mikään, mutta harteilla on silti koko maailma. Kiitos kun kommentoit omia kokemuksiasi Laura <3 Ihanaa viikkoa!

  7. Kiitos rohkeasta postauksesta!<3 Herkkyys ja inhimillisyys on hieno piirre, se ei tee kenestäkään heikompaa, vaikka omat rajansa pitääkin osata asettaa tarkemmin 🙂 Tuttuja tunteita minullekin, kuten varmasti monelle muulle. Kiitos kun tuot meille esille sitä, etttemme ole näidenkään tunteidemme kanssa yksin <3
    Ida Kotona kaupungissa -blogista
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  8. Taas kerran täytyy kiitellä, kun uskalsit tarttua hankalaan aiheeseen, joka kuitenkin on monelle todella tuttu – saattaa vain ilmetä hyvin monella eri tavalla. Itse samastun siinä mielessä, että olen tapahuolehtija, mutta nykyisin koen että mulla on ihan järkevä syy olla huolissani (ikääntyvät vanhemmat ja heidän pärjäämisensä). Voi olla, että on ihan hyvä ettei mulla ole lapsia, koska huolehtisin varmaan itseni kipeäksi heidän puolestaan 🙂 Mulla huoli ilmenee usein niin, etten pysty keskittymään esim. töihin ja se on tosi huono juttu. Varmaan samalla olen myös poissaoleva ystävilleni, joiden on hankala samastua mun tilanteeseen. Aina jos mietin että onko tästä kierteestä mitään ulospääsyä koskaan, tulen tosi ahdistuneeksi, koska en sellaista näe, paitsi ehkä joskus kymmenien vuosien päästä. Argh.

    1. Hei kiitos itsellesi, että kommentoit! Ja ymmärrän, itse myös pelkäsin sitä kuinka paljon oman lapsensa suhteen huolehtii ja murehtii, onhan pienestä ihmisestä huolehtiminen aina suuri vastuu. Ihana kun jaoit omia kokemuksiasi! Aurinkoista loppuviikkoa <3

  9. Hei!

    ”Kiva” kuulla että muillakin on samanlaista oireilua. Minulla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö puhkesi lapsen saannin jälkeen. Mutta siihen oli runsaasti syitäkin mistä se sai alkunsa mm. erilaiset terveyteen liittyvät asiat ja tutkimukset. Nyt lapsi on jo iso koululainen mutta yhä kamppailen saman ahdistuksen kanssa. Välillä se on helpompaa ja välillä erittäin vaikeaa. Miten olet Iines pärjännyt sen kanssa? Oletko koskaan joutunut käymään esim. terapiassa tai syömään lääkkeitä?

    1. Höh, ikävä kuulla! 🙁 Välillä pärjää paremmin, välillä tulee vaikeampia jaksoja, mutta noin yleisesti on ahdistuneisuus ollut nyt vähentymään päin. Olen miettinyt terapiaa, koska mielestäni siitä ei ainakaan voisi olla mitään haittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi edetä asian kanssa. Kiitos kun kommentoit ja ihanaa syksyä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *