Täydellinen illuusio

Hellurei ja ihanaa, viikonloppu! Olin eilen aamulla 5.45 herätessäni aivan silmät ristissä ja viikonlopun myöhäisemmät aamuherätykset tulevat kyllä niin hyvään saumaan. Yllättäen tuli aamulla myös niin hoppu, etten ehtinyt saada postausta ulos ja työpäivä koostui 6 tunnin palaveriputkesta. Viikko on ollut parin deadlinen vuoksi pientä härdelliä ja olen joutunut tekemään töissä vähän enemmän tunteja kuin normaalisti. Jo yli viikon olen potenut pientä eipäs/juupas-flunssaa, joka on yrittänyt tehdä tuloaan, muttei kuitenkaan sitten ole äitynyt pientä kurkkukipua ja nuhaa pahemmaksi. Välillä tuntuu, että olen todella herkkä säiden vaihtelulle, tulen nimittäin heti kipeäksi viileämpien ja varsinkin kosteampien syyspäivien saapuessa. Huomaan orastavan vilustumisen heti siitä, että olen normaalia nuutuneempi, eikä ajatus oikein laukkaa ihan niin vilkkaasti, kuin mitä normaalisti. Jätin suosiolla salinkin torstaina väliin ja päätin sen sijaan lepäillä ja hengailtiin poijan kanssa mm. kirjoja lukien. Flunssavalittelu kuitenkin viis!

Viime viikkoina ja kuukausina on sosiaalinen media puhuttanut täällä blogin puolella enemmän tai vähemmän. Riittämättömyys, kateus, kilpailu ja täydellisen elämän illuusio ovat kaikki termejä, jotka pyörivät some-keskustelun ympärillä. Elämme nykyään melko homogeenisessä yhteiskunnassa, jossa tuntuu olevan turvallista mennä monen asian suhteen ”kuten kaikki muutkin”. Tietyllä tavalla on sosiaalinen media (ainakin näin oman näkemykseni mukaan) vahvistanut tätä. Muiden tekemisiä ja kokemisia on helppo seurailla ja inspiroitua, mutta voiko se johtaa omien haaveiden unohtamiseen tai todellisen minänsä hukkaamiseen? Tai alkavatko ne tuntua huonoilta tai riittämättömiltä vain siksi, että jonkin marginaaliryhmää edustavan elämä tuntuu niin paljon upeammalta? Maailmassa, joka on yhä enemmän keskittynyt siihen, mitä muut tekevät. Paine menestyä, näyttää hyvältä 24/7, nähdä ja kokea, koska kaikki muutkin tuntuvat tekevän niin. Joka tuutista tuputetaan täydellisyyttä, yksinkertaisia elämänohjeita, joiden noudattamisen pitäisi ratkaista jokaisen arjen murheet ja ilmapiiriä, jossa jopa arkaillaan niiden ikävien asioiden esille nostamista.

Vaikka olenkin luonteeltani melko uteliasta sorttia, en loppupeleissä ole aivan kamalan kiinnostunut seurailemaan, mitä muut ihmiset tekevät, vaikka toki pieni spekulaatio välillä kuuluu naisten elämään, hah. Ei siksi, etten olisi kiinnostunut ystävien tai tuttujen tekemisistä, vaan oikeastaan koska oma elämä ja oma tekeminen tuntuu paljon tärkeämmältä. Toki, inspiroituminen on parasta vastapainoa arjelle, mutta olen oppinut pitämään tietyn rajan ja terveen järjen mukana somessa. Kuten me kaikki tiedämme, on harva asia loppupeleissä sitä, miltä näyttää, varsinkaan somessa. Ja juuri tämä on se kuuluisa sosiaalisen median loukku, luodaan illuusio täydellisyydestä, elämästä, joihin vain harvoilla on loppupeleissä mahdollisuus. Vähän kun lottoa pelaisi. Ja kun ruoditaan ilmiötä vieläkin syvemmälle on faktaa, että jopa kaikkein kreiseimmät asiat ovat nykyään täyttä totta aina luksuselämän tai matkakuvien lavastamisesta valeuutisiin. Voiko sitä loppupeleissä enää luottaa mihinkään mitä näkee tai lukee?

Tämän vuoden aikana olen vähentänyt somen käyttöä aivan huomattavasti ja oppinut katsomaan asioita tietynlaisen somefiltterin läpi. En juurikaan ole kokenut somen vuoksi alemmuuskomplekseja tai kateutta, ehkäpä juuri sen vuoksi, että olen melko tyytyväinen omaan elämääni ja tiedostan, että kiiltokuvien takaa löytyy monesti muutakin. Ehkäpä syy on myös siinä, että olen tehnyt somea niin pitkään, että on jotenkin päivänselvää, että sisältöä täytyy tutkia juuri sen filtterin läpi. Ahdistusta olen kokenut enemmänkin sen vuoksi, että on paine päivittää somekanavia ja olla aktiivinen. Pitäisi olla jatkuvasti raportoimassa kaikesta. Ja erityisesti liian suunniteltu ja siloteltu sisältö ahdistaa, myös omalla kohdallani.

Ja ne perhanan algoritmit, joiden seurauksena yhä useampi pohtii, mikseivät kuvani enää saa tykkäyksiä? Eikö ketään enää yhtäkkiä kiinnosta? Joskus muinoin kytättiin, että paljonko muilla on Facebook-kavereita, nykyään taas tykkäykset ja seuraajamäärät ajavat samaa. Ja onko sillä nyt loppupeleissä mitään väliä? Olisiko elämäsi muka erilaisempaa, parempaa tai onnellisempaa, jos saisit kuviisi enemmän tykkäyksiä tai jos sinulla olisi tuhansia seuraajia lisää? Enpä usko. Nykymaailma nojaa vahvasti analytiikkaan ja lukuihin. Asioita analysoidaan ja mitataan aina unenlaadusta, liikunnasta, DNA:stasi ja somen engagementista lähtien ja toki, onhan tästä paljon etuakin. Tietysti jokainen haluaisi elää parempaa elämää, optimoida arkea ja nykyteknologia tuo tähän loistavia mahdollisuuksia. Mutta entäs jos unohtaa elää kaiken analysoinnin keskellä?

Olen monesti päättänyt, että pyrin suuntana enemmän sinne extemporeen ja reaaliaikaisiin juttuihin, toki tähän panostankin juuri esimerkiksi stories-sisältöni osalta. Moni hakee sosiaalisesta mediasta inspiraatiota, mutta mikä sitten on liikaa? Oma tavoitteeni syksylle on edelleen pyrkiä enemmän siihen spontaaniin suuntaan, vaikka tietynlainen suunnitelmallisuus on osittain jo ajankäytöllisestikin pakollista silloin kun teet jotain työksesi. Asia, joka kuitenkin ehkä eniten harmittaa yleisellä tasolla, on se tietynlainen syvällisyyden väheneminen, jonka huomaa sekä sosiaalisessa mediassa, että arjessa muutenkin. Haetaan esimerkiksi ihmissuhteilta enemmän niitä pinnallisia seikkoja, kuin oikeasti syvempää yhteyttä. Asiat, jotka ensisijaisesti merkitsevät, ovat status, ulkonäkö tai jopa oman edun tavoittelu. Itse voin todeta, että olen ennemmin yksin kuin pintapuolisissa ihmissuhteissa.

Oma päätökseni tähän: Haluan keskittyä tekemään omaa juttuani ja tavoittelemaan omia unelmiani sen sijaan, että miettisin, mitä muut ihmiset tekevät tai mitä he ovat mieltä siitä, mitä minä itse teen. Saati sitten stressaisin sitä, etten ole jossain asiassa yhtä hyvä / menestynyt / aktiivinen / whatever, kuin mitä joku toinen on. Miksi omia unelmiaan pitäisi puntaroida muihin tai ajatella, mitä muut siitä ajattelevat? Eikö se kaikki aika ole pois siitä rajallisesta ajasta, jonka voisit käyttää oman elämän ja itselle tärkeiden asioiden edistämiseen?

Puhuttaako aihe teitä?

Onko some teille hyvis vai pahis? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

2 Replies to “Täydellinen illuusio”

  1. Niin totta! Itse lähinnä mietin että jos haluaisi alkaa tienata sosiaalisella medialla niin täytyisi olla seuraajia paljon ja silloin seuraajat ja tykkäykset yms merkitsisivät jotain. Koska kukaan yritys ei kuitenkaan tee yhteistyötä jos on vaikka 50 seuraajaa. Vai? Omalla henk.koht instatilillä ei ole pahemmin väliä että kuka tykkää mistäkin kuvasta ja kuinka monta seuraajaa on.

    1. Kyllä nykyään tehdään paljon mikro- ja nanovaikuttajien kanssa yhteistöitä, mutta toki silloinkin täytyy olla ainakin 1000-2000 seuraajaa, muuten ei oikein ole kaupallista hyötyä. Ja heh, tajusin itsekin vasta nyt, etteivät nuo algoritmijutut välttämättä edes mietitytä kaikkia ;D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *