Kaamosmasennusta ilmassa

Taas takaisin kotona ja ette usko kun kerron, että meidän napero on sairaana, taas. Pieni oli nukkunut kuumeessa koko sunnuntain ja piristyi hieman illaksi tullessani kotiin, mutta illalla nousi taas uudelleen kuume. Eilen olin muutenkin vapaalla ja jäin hoitamaan pienokaista kotiin, joka tosin eilen illalla riehui jo siihen malliin, että alkaa (onneksi) olla jo huomattavasti parempi. Silti harmittaa, että koko syksy on ollut meidän perheessä enemmän tai vähemmän sairastelukierrettä. Mies jäikin tänään vielä pienen toipilaan kanssa kotiin.

Kieltämättä koin pienen shokin palatessani lumen keskeltä takaisin tänne harmauteen. Kuulin matkalla Kuusamosta erään miehen ja naisenkin puhuvan Helsingin harmaudesta, sekä siitä kuinka marraskuu Helsingissä on erityisen hankala pohjoisessa varttuneille ja asuville. Noh, eivät tosiaan ole ainoita. Nämä marraskuun harmaudesta valittamiseni alkavat pian olla aivan nextillä levelillä ja olen pahoillani jos joku teistä on jo kyllästynyt aiheeseen.  Viikonloppuna asiaa pohdittuani totesin, että kaamosmasennushan tässä taitaa olla takana. Olen nyt nimittäin ollut useamman viikon todella allapäin, mikään ei oikein innosta ja vaikka aamulla heräisi aikaisin ilman kelloa, on silti todella vaikea päästä ylös sängystä.

Samanlaisia tuntemuksia on ollut aiempinakin vuosina, mutta koen kaamoskriiseilyn vain pahentuneen tässä kolmenkympin hujakoilla. Se, että pojalla ja / tai itselläni pyörii jatkuvasti jotain ihme flunssa- tai kuumetauteja, ei ainakaan tee tilannetta yhtään helpommaksi. Koko tämän kaamoskriiseilyn kourissa olen alkanut kyseenalaistaa ja analysoida about kaikkea maan ja taivaan välillä. Kysymyksiä tulevaisuudesta, blogiani ja noh, mitä kaikkea sitä nyt kriiseillessään ajautuukaan pohtimaan. Olen jo vuosia tiedostanut sen, kuinka valon määrä säätelee välillä todella radikaalistikin kehoni toimintaa ja mielialaa, tyyppinä olen varmasti siis erityisen herkkä juuri vuodenaikojen vaihtelulle erityisesti valon vähenemisen suhteen. Tästä samaisesta syystä olen jo aivan liian pitkään haaveillut viettäväni talvet auringossa, koska onhan se melko masentava ajatus joutua tuskailla ja olla jossain määrin alakuloinen noin kolmanneksen jokaisesta vuodesta.

Tutkiskelin viikonloppuna kirkasvalolamppuja netistä ja totesin, että semmoinen on käytävä ostamassa ja äkkiä. Jospa siitä saisi akuuttia apua tähän pimeyteen! Sain vihdoin eilen myös varattua ajan naistentautien erikoislääkärille näiden kuukautishäiriöideni vuoksi. Normaalisti en ikinä kirjoittaisi täällä kuukautisistani, mutta elättelen toivoa, että vertaistukea saattaisi löytyä, joten siksi olen nostanut esille näitä ihme hormonihäiriöitäni, jotka voivat olla osasyynä näihin ankeisiin viime viikkoihin. Minulla on nyt nimittäin (taas vaihteeksi) ollut menkat päällä kolme viikkoa, aikalailla siis siitä lähtien kun podin sitä katastrofi-viikkoa. Elättelen siis toivoa jostain pitkittyneestä menkka-angstista, vaikka toki haluan nyt varmuuden siitä, ettei taustalla ole mitään muuta, joka tämän aiheuttaa. Toki sekin on tässä painanut viime viikkoina ja kuukausina mieltä 🙁

Palatakseni Ruka-juttuihin en muistanutkaan mainita sitä kun heräsin varhain sunnuntai-aamuyöstä siihen kun ulkoa kuului jonkun matkan päästä ulvontaa! Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku on päästänyt ulos koiria, mutta toisaalta kuka päästäisi koiria ulos ulvomaan keskellä yötä ja (saa korjata jos olen väärässä), mutta kotikoirat harvemmin harrastavat ulvomista (paitsi Bixu joskus jos kuulee paloauton äänen, hahah :D). Mysteeriksi siis jäi, että ulvoiko ulkona metsän rajassa pieni susilauma. Kuinka jännää! Kävimme sunnuntaina ennen lähtöäni vielä reilun tunnin vaelluksella metsässä, harmittaa ettemme ehtineet pidemmälle vaellukselle, koska nähtävää kyllä riittäisi.

Reissun aikana kävimme kahdesti hiihtämässä iltahämärässä (niiin mielettömän siistiä!!) ja lauantaina varasin itselleni kahden tunnin opetuksen lumilaudalla. Ja kyllä, vaihdoin sittenkin suksi-tuumailut lautaan. Alkukommellusten ja pienten tuskailuiden jälkeen alkoi sujua jo huomattavasti paremmin, vaikka ehkä hieman nolottaakin, että todistin 2-vuotiaan laskevan laudalla paremmin kuin minä itse (ja todettuani, että olen ehkä Suomen viimeisin aikuinen, joka opettelee lumilautailua) 😀 Ottaen huomioon, että meinasin heittää hanskat tiskiin jo heti alkuunsa ollessani niin pihalla about kolmen tiskin kautta kierrettyäni, että mitä lippuja ja välineitä ylinpäänsä tarvitsen.

Vinkki Ruka-keskukselle: Selkeämpiä prosesseja ja neuvontaa niille, jotka eivät oikeasti tiedä mistään mitään. (Okei, voi myös olla, että olin itse poikkeustapaus, joka on näin hukassa.) Saatuani monot jalkaan meinasin saada jonkin sortin paniikkikohtauksen ja ehdin jo manailla, että jos surffaaminen on mielestäni hankalaa, on tämä sama potenssiin tuhat. Okei, nyt jo vähän naurattaa koko homma. Ja täytyy myöntää, että lautailu oli kyllä tosi kivaa kun sitä alkoi hoksata! En malta odottaa, että ehkä jo ensi kerralla pääsee etenemään lasten mäestä pois ja ylinpäänsä laskettua edes yhden kerran alas kaatumatta kertaakaan. Nimim. Kivat mustelmat muistona kankussa.

 

Toivottavasti Helsinkiin sataisi lähiviikkoina lumi! Rukalla ei nimittäin lumen ansiosta ollut synkkyydestä tietoakaan ✨

 

Ja loppuun täytyy todeta, että Rukan maisemat olivat niin kauniita! En kestä <3