Mikä ennätys, kaksi päivää putkeen aurinkoa! Näinä harmaina kuukausina olen kaivannut yli kaiken niitä keväisiä ja kesäisiä aamuja kaikessa rauhassa. Auringonnousun ihmettelyä samalla kun istun aamuvarhaisen hiljaisuudessa juoden aamukahviani ja yrittäen saada ajatuksiani kasaan kirjoittamalla. Tiedostan, että blogissa on jo pitkin viime vuoden loppuvuotta ollut melko melankolinen vivahde. Ehkäpä tuo kuvastaa juuri omaa elämänvaihetta, joka on paljolti mennyt lähes totaalisen umpikujan ja oikeiden valintojen pohtimisen välillä. Haluan kirjoittaa asioista rehellisesti, koska väittäisin meidän kaikkien kokevan ajoittain näitä kausia. Ellei nyt vuosittain, niin ainakin muutamaan otteeseen elämän varrella. Ja toki taas sadannen kerran, se on täysin normaalia. Ennen kaikkea kuitenkin inhimillistä.
Juttelin tällä viikolla itseasiassa juuri erään työkaverini kanssa siitä, kuinka joillekin tyypeille on varsin luontaista ilmaista ja jäsentää ajatuksiaan esimerkiksi päiväkirjan muodossa. Itse en ole kirjoittanut päiväkirjaa sen jälkeen kun aloitin blogini (eli yli 10 vuotta sitten), mutta nuorempana kirjoitin päiväkirjoja vuosikausia. Itselleni se oli todella tärkeä kanava saada purkaa mieltään, joka yleensä johti oivalluksiin ja tietynlaiseen rauhaan kun jokin murhe tai ajatus oli saatu kirjoitettua ylös. Olenkin miettinyt, että aloittaisinko päiväkirjan kirjoittamisen taas uudelleen? Halukkuutta siihen toki löytyisi ja samoin mahdollisuus kirjoittaa asioista, jotka tuskin koskaan päätyvät blogiin tai kenenkään muunkaan silmäparien luettavaksi. Varmaan vuoden ajan olen kerta toisensa jälkeen päättänyt kaivaa vanhat päiväkirjani kaapista ja käyttää hetki siihen, että lukisin niitä läpi. Mutta toisaalta, haluanko nostaa esille myös niitä vanhoja kipeitä haavoja? Vielä toistaiseksi en lukuisista yrityksistä huolimatta ole sinne saakka päässyt, mutta täytyypi viimeinkin laittaa ensi viikon agendalle!
Ja nyt kun ajauduin tuumailemaan ajatusten jäsentämistä ja viitaten aikaisempaan postaukseeni tästä ihme kriisivaiheesta, täytyy todeta että juuri tällä hetkellä kaipaan maailman eniten jonkinlaista tuumaustaukoa. Kaikesta. Oikeastaan kaipasin sitä jo pitkin loppuvuotta maailman eniten. Pientä, edes vajaan viikon irtiottoa arjesta saadakseni ajatuksiani jäsenneltyä ja jonkin sortin järjestykseen. Tuntuu, että arki on nykyään kaoottista ja nimenomaan liian kaoottista sille, että ehtisi pysähtyä omien ajatustensa äärelle ainakaan niin usein kuin ehkä toivoisi. Tänään vietin pitkästä aikaa kunnon haahuiluhetken. Tajusin junassa matkalla keskustaan, etten ole avannut Spotifytä moneen viikkoon, joka on itselleni todella poikkeuksellista. Kai lähiviikkoina on tullut keskityttyä enemmän äänikirjojen kuunteluun. Päätin sporan sijaan käyttää hetken käppäilyyn ja loppupeleissä olin 30minuutin sisällä syvemmällä jossain teinivuosien muistoissa kuin vuosikausiin kuunneltuani ihan sattuman kaupalla jotain ikivanhoja suosikkibiisejä, jotka olin ehtinyt suunnilleen jo unohtaa. Ihan parasta!
Ja muutenkin, arjessa parhaita ovat muutenkin tämmöiset rauhalliset hetket kun ajaudut haahuilemaan, aivan sattuman kaupalla paikkoihin tai vanhoihin muistoihin. Juuri nyt istun Punavuoren Relovessa ja hoitelen päivän viimeisiä hommia koneella kasaan ennen viikonloppua 🙂
Heh, tulipas melkoinen extempore-päivä ja ajatusvirtaa!
Kivaa viikonloppua ✨
