Hellurei täältä lämmöstä! Viime päivinä olen pyrkinyt kunnolla lomamoodiin ja päätin myös parhaani mukaan olla stressaamatta blogijutuista tai oikeastaan mistään muustakaan. Olen useaan otteeseen todennut, että lomamatkoista saa halutessaan hyvinkin stressaavia esimerkiksi somen suhteen jos yhtään haluaa kirjoittaa tai jakaa kuvia päiviltä. Olen joinan päivinä heilunut itse kolmen kameran kanssa ja sitten todennut, että hitto vie – aivan sama näiden kuvailujuttujen kanssa ja yrittänyt olla stressaamatta siitä, etten muka ehtisi taltioida asioita. Enkä oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti lomaillut näin montaa päivää putkeen, tässähän menee aivot jo aivan juntturaan, heh. Tuntuu, ettei meidän lomalta tähän saakka ole vauhdikkaita käänteitä puuttunut, rehellisesti olisin kyllä tyytynyt vähempäänkin. Alkureissun mentyä lähinnä kuumen kourissa halusin parannuttuani keskittyä täysillä täällä ja palailenkin viimeistään ensi viikolla Uudesta-Seelannista taas tavalliseen, säännöllisempään postaustahtiin. Kuten sanottua, on tämä viikko mennyt pääasiassa melko rennoissa merkeissä ja puuhastellessa. Olen käynyt snorklaamassa, kävelemässä pitkin hiekkarantaa ihan vain haahuillen ja melomassa rannan edustalla koralliriuttaa ihmettelemässä. Eihän siinä, kyllä tähän voisi tottua!
Seuraava ajatus yllätti myös itseni, olen nimittäin havahtunut siihen, että saatan pitää Rarotongasta jopa Mooreaakin enemmän. Ai miksikö? Edullisempi hintataso, paremmat hiekkarannat ja jollain tapaa vieläkin rennompi meinkinki, sekä ystävällisemmät ihmiset. Tähän mennessä on kohde ollut siis nappivalinta ja olen iloinen, että tulimme juuri tänne, emmekä menneet nyt uudelleen esimerkiksi Ranskan Polynesiaan.
Paikallinen (täysin ilmainen) flunssaklinikka, jolla olemme vierailleet nyt kahdesti.. Ensin olin hieman kauhuissani, mutta sitten iski symppistely, hah.
Erityisesti snorklaaminen on ollut pitkästä aikaa superkivaa ja alkoi harmittaa, etten edelleenkään omista vedenpitävää kameraa. Täytyypi kyllä hankkia! Täällä olisi jo saanut melkoisia vedenalaisia otoksia. Se täytyy mainita, etten muista milloin olisin viimeksi snorklannut näin upeilla apajilla. Aivan hotelimme edessä on aivan erinomaiset snorklauspaikat, enkä rehellisesti ole varmaan koskaan aikaisemmin nähnyt näin paljoa erilaisia värikkäitä kaloja, vaikka paljon olenkin snorklaillut. Kajakoidessa olen yrittänyt kuumeisesti bongailla kilppareita ja olen jotenkin aina muutenkin ollut niiden suhteen maailman epäonnekkain. Tuntuu, että kaikki muut onnistuvat aina bongailemaan ja minä taas en ikinä, kuten en siis nytkään 😀 Hienoja koralleja ja värikkäitä kaloja sitäkin enemmän. Ostin ennen reissua kiikarit tähtien tarkkailuun ja voin kertoa, että tähtiryhmien, sekä kuun kraatereiden bongailu ja kiikarointi on muuten täällä myös ihan parasta ikinä.
Tein eilen yksin päiväretken Aitutakin atollille, jota olin odottanut täällä reissussa aivan hurjasti. Tommia ei innostanut pienkoneella lentäminen ja poika oli muutenkin vielä vähän toipilaana kuumetaudista, joten päädyimme toteamaan, että yksin lähteminen ei ehkä ole hullumpi ajatus. Teen Aitutakin retkestä vielä oman erillisen postauksensa myöhemmin, mutta täytyy jakaa jo heti pieniä jännitysmomentteja pienkoneen kyydistä.. Lento Aitutakille kestää Rarotongalta 40min ja matka taittui Air Rarotongan potkurikoneen kyydissä, joka vetää suunnilleen noin 30 matkustajaa. En itse yleensä koskaan pelkää lentämistä, mutta eilen kieltämättä hieman jännitti. Olimme jo boardanneet aamukahdeksalta koneeseen kun kapteeni toteaa, ettei koneemme nyt sitten lähdekään käyntiin. Kone kuulosti lähinnä siltä kuin joku olisi yrittänyt käynnistää jotain patterikäyttöistä imuria, jonka virta riittää vain sekunniksi. Kaikki matkustajat ulos koneesta ja takaisin terminaaliin odottamaan lisätietoja. Hetken päästä paikalle hurauttaa toinen saman kokoluokan kone, jolla lopulta pääsemme matkaan ja kaikki toistaiseksi hyvin.
Iltapäivällä viiden aikaan koko päivän retkeilyn ja pulikoimisen jälkeen olemme matkaseurueen kanssa Aitutakin hökkeli-lentoasemalla valmiina kotimatkaan kun toteamme koneeseen boardatessa kyseessä olevan samainen ”rikkinäinen” kone aamulta, jolla emme koskaan päässeet lähtemään. Okey. Ei mene kuin minuutti kun kapteeni kuuluttaa meille kaikille (jo tietysti vöissä istuville) matkustajille, että nyt on muutamia ongelmia koneen kanssa ja joudumme siirtymään terminaaliin odottamaan lisätietoja. Kaikki jälleen ulos koneesta ja odottelemaan epätietoisena niitä tietoja – maailman pienimmällä lentokentällä kun ei tosiaan muitakaan koneita ollut, joista olisi voinut lennosta vaihtaa, heh.
Paluu hedelmäkojujen pariin <3
ja tietty Tahitin gardenioiden!
Saamme tiedon, että uusi kone on lentämässä hakemaan meitä, samalla kun kapteeni tekee molemmilla moottoreilla jotain omia testejään ja uskomatonta kyllä, saa ne toimimaan. Tämän jälkeen saapuu kentän lentomekaanikko suorastaan riemuissaan kädet innoissaan heiluen ilmoittamaan meille, että kone toimii sittenkin ja voimme kaikki palata koneeseen. Hmm. Me kaikki turistit olimme lähinnä hämmentyneen pelokkaita, erityisesti tuon aamun ensimmäisen episodin vielä muistuessa mieleemme. Sillä kerralla kieltämättä hieman jännitti nousta ilmaan ja olin todella tyytyväinen, että olin retkellä yksin. Vieressäni käytävän toisella puolella istuva mies näytti olevan jonkin sortin osittaisen paniikkikohtauksen ja zen-keskittymisharjoitusten kourissa, pysyen koko 40min lentomatkan silmät kiinni kädet kasvoillaan tismalleen samassa asennossa. Ja myönnän, vaikken pidä itseäni millään muotoa uskonnollisena, lausuin mielessäni pienen hyvän onnen rukouksen ennen lentoa 😀
No, loppu hyvin – kaikki hyvin. Lento sujui loppupeleissä hyvin, mutta aivan hetkeen en lähtisi uudestaan. Ehkäpä tämä on täysin arkinen juttu täällä Cookinsaarten lentoliikenteessä, en tiedä 😀 Olen kuitenkin iloinen, että tuli lähdettyä ja nähtyä Aitutaki!
Pahoittelen myös sitä viivästynyttä lentäminen lapsen kanssa-vinkkipostausta! Yritän kyhätä sitä ensi viikolla kasaan 🌸
