Edessä jännittävä viikonloppu

Syyskuu on edennyt tähän saakka melko vauhdikkaasti ja viikot ovat tuntuneet vierähtävän suorastaan hujauksessa. Siinä missä kesäisin haluaa ottaa kaikessa vähän rennommin, kaipaankin syksylle ehkä juuri enemmän puuhasteltavaa ja juuri niitä uusia haasteita. Hommia, jotka ehkä vievät ajatuksia pois esimerkiksi siitä faktasta, ettei kohta enää tarkene lenkkeilemään ilman takkia. Villasukkia olen käyttänyt läpi kesän, mutta ehkäpä tuo kylmyys on se, mitä vähiten tulevalta vuodenajalta odotan. Toisaalta taas odotan varsin innolla tulevaa pipokautta ja täällä meillä onkin jo viikkoja ollut käynnissä taas jonkin sortin pipotehdas. Pipoja siis tulossa myyntiin pieni, noin 15 pipon erä luultavasti ensi viikolla! Tänään kuitenkin vielä kuvituksena kesäisiä kuvia elokuulta 🌻

Olen jo muutaman viikon ajan tuumaillut pientä kotimaan syyslomareissua, mutta edelleenkään en ole päässyt sen suhteen haave-asteelta eteenpäin. Moni muukin seikka on tuntunut tässä edelleen junnaavan paikallaan, mutta siihen on tämän koronahärdellin keskellä jo tavallaan tottunutkin. Lapista houkuttelisi edelleen esimerkiksi Luosto tai Inarin seutu, sitten toisaalta myös Vuokatti ja Kuusamo, joten saapi nähdä miten reissuhommat etenee. Alkaa pikkuhiljaa tuntua jo siltä, että edellisestä reissusta mihinkään on niin ikuisuus, että jo muutaman yön hotellimajoituksessa chillailu luonnon äärellä on ajatuksena jo luksustasoa! Kotona on pyöritty huhtikuun jälkeen niin ahkerasti, että pienetkin vaihtelut ympäristössä piristävät ihmeesti 😀 Ah, kävin viime viikonloppuna brunssilla Helsinkiin yöksi piipahtaneen ystäväni kanssa ja en edes muista milloin olisin viimeksi käynyt keskustassa viikonloppu-aamuna tai edes viikonloppuna! Keskustassa on tullut muutenkin käytyä nyt niin harvoin, että iski jopa jonkinlainen uutuuden viehätys, vähän kun olisi kierrellyt jossain aivan uudessa kaupungissa. Elämys sekin siis! Aloin myös haaveilla viikonlopun staycationista Helsingissä. Kivasta hotellihuoneesta, kylvystä (!!!), hyvästä ruoasta ja chillailusta. Eipä tarvitsisi kovin kauas reissata, heh.

Meidän perheessä tapahtuu muuten tällä viikolla isoja juttuja! Uskokaa tai älkää, mutta vietämme ensi viikonloppuna Tommin kanssa ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen kokonaisen vuorokauden kaksin ilman lasta. Apua! Olen samalla sekä todella innoissani, että myös todella peloissani. Toki olemme molemmat olleet reissussa erikseen ilman lasta niin, että toinen on ollut kotona, mutta kaksin emme ole juurikaan viettäneet aikaa lapsen syntymän jälkeen. Dinnerillä olemme tainneet käydä yhden vaivaisen kerran ja siitäkin jo joku kolme vuotta aikaa, haha. Vaikka tuleva jännittääkin niin toisaalta, ehkäpä tätä hetkeä on odoteltu jo tarpeeksi monta vuotta ja tietynlainen luottamus siitä, että lapsi kyllä pärjää yhden yön myös sukulaisten luona, on yksinkertaisesti vihdoinkin saatava vahvistettua.

Kuvittelisin, että juurikin ensimmäinen kerta on se pahin jättäessä lasta jonnekin yön yli hoitoon ja ehkäpä se tästä sitten jatkossa helpottuu. Ainakin pieni itse tuntuu olevan asiasta innoissaan ja olen yrittänyt päivittäin ”valmistaa” tätä tulevaan. Vuosien varrella olemme kuitenkin viettäneet niin paljon aikaa tiiviisti yhdessä, että ensiajatus jostain kaksin ilman lasta kuulostaa jopa vähän ”väärältä”. (Vähän sama hommahan meillä toisaalta sen perhepedistä luopumisen suhteen, tuntuu kamalalta ajatella, että yksi nukkuisi eri kerroksessa :D) Kun on aina tehnyt asioita yhdessä ja sitten yhtäkkiä tehdäänkin jotain ilman lasta, tuntuu kuin jotain puuttuisi. Toisaalta jokainen aikuinen kuitenkin tarvitsee myös aikuisten aikaa ja kieltämättä on se ollut meillä aivan minimissään.

Olen monesti jollain tasolla ehkä havahtunut siihen, että saatan äitinä pitää omaa lasta ehkä ns. ”pienempänä” kuin tämä oikeasti onkaan, esimerkiksi nyt tämän yöpymis-seikan ja nukkumisasian suhteen. Kyse on varmaankin jonkinlaisesta suojeluvietistä, jonka varjossa ajattelee, ettei lapsi vielä ole valmis asiaan x / y / z ja vielä liian pieni itsenäistymään tiettyjen seikkojen suhteen. Vaikka todellisuus ehkä on, että lasta nimenomaan pitäisi pikkuhiljaa rohkaista niihin ”isompien juttuihin”, yökyläilemään isovanhempien kanssa, nukkumaan omassa huoneessaan ja ottamaan jonkinlaista ”minivastuuta” arjen pienistä jutuista. Eihän 4-vuotias ole enää tietenkään mikään vauva ja moni 1-vuotiaskin saattaa yökyläillä isovanhempien kanssa. Jostain syystä tämä on kuitenkin ollut pitkään itselleni jotenkin erityisen vaikea juttu, mutta ehkäpä se tästä helpottuu! Hassua todeta, etten ole vielä kertaakaan ollut meillä kotona yötä ilman miestä ja lasta. Ja varsinkaan ilman lasta. Semmoiset ”vapaat” viikonloput jolloin lapsi on esimerkiksi yön tai pari isovanhempien luona ovat tuntuneet todella kaukaisilta, mutta ehkäpä pikkuhiljaa ollaan lähempänä tätäkin etappia.

Luultavasti jännitän tätä(kin) loppupeleissä enemmän kuin lapsi itse. Ehkä tämä laastarin vetäminen asian suhteen tekee ihan hyvää itsellenikin. Tai sitten olemme viikonloppuna puhelin kourassa ikävöimässä lasta ja kyselemässä miten toisaalla sujuu. Saapi nähdä 😀

 

   Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Kulkevatko etätyökulttuuri ja yksinäisyys käsi kädessä?

Viikko on vierähtänyt opiskeluhommien parissa ja olenkin monena päivänä uppoutunut kouluhommiin niin syvälle, että havahdun tuntien päästä siihen, että on kulunut koko päivä ja olen unohtanut esimerkiksi lähteä lenkille, vaikka lenkkikamat ovat jo päälläkin. Olen saanut tällä viikolla uppoamaan jo pelkästään kemian tehtäviin varmaan lähes 10h stoikiometristen laskujen kanssa tuskaillessa ja kieltämättä näin jo untakin niistä viime yönä. Aineiden tasapainoitus on jotenkuten hallussa, mutta laskemisen suhteen ei tosiaankaan olla aivan samalla viivalla. Istahdin eilen näiden pariin ”hetkeksi” klo 12 luennon ja kotilounaan jälkeen, kunnes havahdun äkkiä siihen, että kello on jo yli neljä. Ja jatkoinpa hetken vielä illallakin, koska en olisi halunnut antaa periksi ennenkö saan ratkaisun kasaan, mutta sitä odotellaan edelleen, haha. Tarkoitus olikin eilen julkaista postaus, mutta sen kirjoittamiseen suunniteltu aika nyt sitten hupenikin ajatuksissani noiden laskujen kanssa, ups. Ajattelin, että tämä syksy olisi semmoinen kevyt sukellus opintoihin, mutta tässähän pääsi heti aivan asian ytimeen. Onneksi helpotusta on tiedossa jo muutaman viikon päästä kun ensimmäiset kurssit tulevat päätökseen.

Aloitin tällä viikolla myös matikan kertauskurssilla ja samalla selailemaan niitä kirjastosta hakemiani lukion lyhyen matikan kirjoja. Täytyy myöntää, että vaikka alkuun pidinkin erityisesti tätä matikkahommaa aivan ylitsepääsemättömänä rastina, ovat nämä yksinkertaisemmat matikkahommat tuntuneet jotenkin niin paljon loogisemmilta kuin nuorempana. Toisaalta, niinhän ne tuntuvat aina alkuun esimerkiksi opettajan neuvomana, kunnes yrität ratkoa jotain yksin hiki hatussa ja neuvottomana sen suhteen, että mistä edes aloittaisit. Kuten minä eilen tuon kemian kanssa. Onneksi nyt tämän kertauskurssin suhteen ei olla vielä toistaiseksi aivan samassa pisteessä.

Nyt ehkä vähän harmittaa, että motivaatio laskemisen suhteen aikanaan oli melkolailla nollissa. Ja se sitten kostautuu nyt esimerkiksi tuon kemian suhteen. Tuntuu silti jotenkin äärimmäisen koomiselta havahtua siihen, että googlettelee jotain opetusvideoita lukujen supistamisesta ja laventamisesta (ja kyllä, nyt ollaan oltu aivan konkreettisesti perusasioiden äärellä!! :D), joiden käsitteen olemassaolon on vuosien varrella ehtinyt jo täysin unohtaa. Yksi päivä tässä laskin kolmion pinta-alaa ja mietin samalla, että olenko mahtanut palata peruskoulun penkille, haha. Jos tuskailen noiden kemian tehtävien suhteen, niin en vielä edes halua ajatella tilannetta tulevan varsinaisen matikan kurssin suhteen. Ihan jo siitäkin syystä jätän luultavasti ensi periodissa väliin valinnaiset kurssit, että voi rauhassa yrittää ymmärtää matikan yhtälöitä. Painotus sanalla yrittää. Samalla ehkä jo vähän odottelen ensi vuotta ilman näitä pakollisia kursseja ja matemaattisia aineita 😀

Vaikka viikko päällisin puolin onkin hujahtanut täällä kotosalla etäopiskellessa, olen yrittänyt patistaa itseni aamuisin salille tai lenkille. Tiistaina piipahdin kuitenkin Kallioon lounaalle Jutan kanssa ja kyllähän se kotoa lähteminen tosiaan välillä kannattaa. Kieltämättä on kynnys lähteä kotoa mihinkään noussut koronan myötä ainakin itselläni, varsinkaan kun niitä pakottavia menoja keskustaan tai muualle ei kovinkaan usein ole ollut. Toki pidän etäopiskelusta, mutta samalla huomaan meneväni yhä enemmän semmoiseen omaan maailmaani täällä kotona puuhaillessa, varsinkin kun työtkin ovat pääosin yksin kotona-tyylistä tekemistä. Toisaalta se on tehokasta, mutta samalla myös jotenkin lannistavaa kun arki on (edelleen) paljolti ilman semmoista normaalia arjen sosiaalista vuorovaikuttamista.

Luin muistaakseni joku aika takaperin jonkin jutun työelämän perinteisten käytäntöjen muuttumisesta / katoamisesta tämän etäilyn myötä ja tulin jotenkin surulliseksi kun aloin pohtia miten tämä on edennyt. Tietysti myös työelämä kehittyy muun maailman mukana teknologian myötä, mutta samalla sitten taas siirrytään myös työn suhteen samanlaiseen yksinäisyyden ympyrään, jossa tekniikka tuo meitä ajatuksen tasolla yhteen, mutta kuitenkin loppupeleissä erottaa ja tekee yksinäisemmäksi. Tai tämä näkemys on ainakin itselläni. Tietynlaista tasapainoa tulisi olla esimerkiksi juuri sosiaalisen elämän kanssa ja monelle on työpaikka voinut olla se tärkeä kontakti muihin ihmisiin. Näin on ollut ainakin minulla. Vapaalla vietetään enemmänkin aikaa perheen kanssa kun sitten taas työpaikalla keskustellaan ajankohtaisista jutuista ja sosialisoidaan muiden aikuisten kanssa.

Se, mikä arjessa on eniten vähentynyt koronan myötä, on kasvokkain tapahtuva täysin arkinen jutustelu. Kun jokainen keskittyy tässä etämaailmassa pääosin siihen ”ydintekemiseen”, unohtuu helposti se kaikki ns. ”turha” tai enemmänkin ehkä asiat, joita aikaisemmin on pitänyt ehkä ”turhina”, mutta joita sitten havahtuu kaipaamaan. Tasapainottelu sen kaiken tekemisen välillä. Monesti kun ne pienet päivän aikana tapahtuvat kohtaamiset ja sosiaaliset tapahtumat ovat juuri niitä, jotka tuovat mielekkyyttä työhön tai arkeen. Itselläni ovat työkaverit olleet monella työpaikalla juuri se kantava voima, joka motivoi aamulla töiden pariin. Vastuu sosiaalisen elämän ylläpitämisestä onkin siis enemmän sysätty vapaa-ajalle ja yksilön vastuulle kun ne pienet työ- tai opiskeluarjen kohtaamiset ovat karsiintuneet pois ajankäytön tehostuessa. Olen itse ainakin huomannut, että toimin kaiken suhteen ”konemaisemmin” kun on yksin vastuussa tekemisestään. Harvemmin olen tuntenut oloni yksinäiseksi, mutta nyt tätä asiaa pohtiessani olen kieltämättä ehkä ajautunut pieneen yksinäisyyden ansaan tänä vuonna. Ei ole kyse siitä, ettei olisi ystäviä joita nähdä, vaan enemmänkin siitä, että kynnys lähteä näkemään ja tekemään on tämän digi-etäilyn myötä noussut valtavasti. Kun on tottunut liikkumaan kilometrin säteellä kotoa ja palaveeraamaan tietokoneen välityksellä, tuntuu matka junalla keskustaan ja järkevien vaatteiden pukeminen päälle nykyään jotenkin valtavalta uurastukselta.

Ovatko nuo aikaisemmat työelämän niin arkiset, tavanomaiset käytännöt, kuten satunnaiset kohtaamiset käytävillä, rennot lounastauot ja rupattelut työkaverin kanssa kahviautomaatilla semmoisia, jotka ehkä tulevaisuudessa katoavat kokonaan? Olen itse toisaalta toiminut työn suhteen jo pitkään tässä ”etäilymallissa”, mutta asia, jota olen eniten kaivannut perinteisessä työelämässä ovat juurikin nuo pienet arkipäiväiset sosiaaliset rutiinit ja semmoinen yhteisöllinen läsnäolo, jossa tehdään asioita myös yhdessä, eikä vain yksin. Vaikka pidänkin itsenäisestä työskentelystä, kaipaa arkeen kuitenkin myös niitä pieniä vuorovaikutuksen palasia ja monelle onkin työpaikka tai työyhteisö juurikin merkittävä pala sosiaalisen elämän kokonaisuutta. Sitä ilman uppoaa semmoiseen yksinäisen tekemisen kuplaan, kuten esimerkiksi on itselleni käynyt. Sitten yhtäkkiä havahdun siihen, että olen viettänyt päiviä ilman minkäänlaista perheen ulkopuolista ihmiskanssakäymistä ja tuumailen, että ilman sitä on esimerkiksi aiheiden keksiminen tänne blogiin todella vaikeaa. Ellei nyt sitten sattumalta innostu kirjoittamaan juuri tästä samaisesta aiheesta tai vaikkapa koulujutuista, joiden parissa pakertaa päivästä toiseen yksin. Ah, enpä olisi uskonut, että kaipaisi näin paljon niitä niin arkisia pieniä keskusteluita ja arjen tavallisia lounastaukoja, joista monesti myös kumpuaa se kaikki pohdinta kaiken työhomman ulkopuolelle. Ehkei kaikilla edes iske tämmöinen kaipuu tai sosialisointi on sitten ahkerampaa siellä vapaa-ajan puolella? Itselläni on tilanne taas ollut juuri päinvastoin ja sen vuoksi varmasti asiaa harmitellutkin.

Toimistoni tällä viikolla 🌻

Mielenkiintoista mihin suuntaan homma etenee. Ja mahdanko itse kääntää kelkkani ja palata takaisin irl-elämän kannattajaksi, vaikka vuosia olinkin etäilyn ja paikkasitoutumattoman työnteon kannattaja. Hassua sinänsä miettiä tätä vaikka siltä kantilta, että siinä missä vaikkapa some on mennyt enemmän nopean, pinnallisen sisällön suuntaan ja muutenkin vapaa-ajan vuorovaikutus eri viestintäpalveluiden varaan, ollaan massa-aaltona menossa vauhdilla samaan myös työelämän suhteen kun moni työnantaja on hoksannut, että hommahan pelaa jopa tehokkaammin näin. Oli se sitten yksilön sosiaalisen elämän kustannuksella tai ei. Viime vuosina olen havainnut itsessäni pientä kapinaa perinteisiin juttuihin palaamisessa. Äänikirjojen yleistyessä olen pyrkinyt lukemaan enemmän myös oikeita kirjoja, nopean somesisällön lisääntyessä kirjoittamaan enemmän tekstiä, pikamuodin jyrätessä halunnut neuloa itse ja niin edespäin. Tuntuvatko nuo perinteiset työpaikkojen kahvikone-kohtaamiset vuoden päästä yhtä vanhanaikaisilta kuin blogitekstit Instagramin maailmassa?

Ja niin! Tällä viikolla kävin lounastamassa Sushibar + Winessa. Oli muuten aivan superhyvää sushia pitkästä aikaa. Ehkäpä syksyn kovin juttu olisikin tehdä haastelista kivoista lounaspaikoista, joita testata ja yrittää ottaa nuo rennot arkilounaat taas ahkerammin mukaan arkeen 🙂

Onko etäarki herättänyt teissä yksinäisyyden tunteita? Kertokaa, etten ole yksin tämän kanssa!

 

Kuvat minusta Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Randomjuttuja viime viikolta ja pari sanaa ajanhallinnasta

Uusi viikko ja uudet jutut taas kerran. Loppuviikosta iski pieni nuha ja otinkin sen myötä rennommin treenien suhteen, sekä viikonloppukin meni lähinnä chillaten ja lautapelien perissa. Allerginen krooninen nuha vaivaa oikeastaan ympäri vuoden, mutta aina syksyn kynnyksellä ilman kylmetessä tuntuu, että olen nuhainen jatkuvasti. En osaa sanoa oliko kyseessä pientä flunssaa vai vaan joku kehoni psyykkinen allergiareaktio tähän syksyn starttaamiseen 😀

Opiskelukauden alun jälkeen on tuntunut, että viikot hujahtavat aivan silmissä, koska hommaa ja opiskeltavaa kyllä riittää. Eikä sillä, itselleni tämä on ollut ainoastaan positiivinen juttu ja itseni haastaminen juurikin yksi niistä sekoista, joita olen opinnoilta hakenutkin. Vaikka tämä ensimmäinen jakso onkin melko hektinen ja tahdiltaan intensiivinen, en ole kuitenkaan kokenut työmäärää olevan liikaa, vaikka sitä paljon onkin. Yhden valinnaisen jätin kuitenkin heti alkuunsa pois, koska luennot menivät sittenkin päällekkäin erään toisen kanssa, eikä niitä taltioitu myöhemmin katsottavaan muotoon. No mutta ehkä näissä muussa kahdessa valinnaisessa riittää tähän alkuun tekemistä aivan tarpeeksi, heh. Toisen periodin suhteen ajattelin ottaa hieman rennommin ja panostaa silloin enemmän myös työtunteihin. Saa nähdä maltanko!

En koe, että olisin aikaisemmin kokenut mitään suuria ongelmia ajanhallinnan kanssa, mutta jo nyt alkuun olen huomannut, että yliopisto-opintojen kohdalla (ja nyt tietysti opintojen yleensä) tarvitaan erityisesti niitä ajanhallinnan taitoja. Varsinkin jos tarkoitus on jakaa niitä vuorokauden rajallisia tunteja myös perheen, treenin ja töidenkin kesken. Ennen olen kalenteroinut tekemisiä jossain määrin, mutta ennemmin ehkä keskittynyt to-do-listaus-tyyppiseen tehtävien asioiden listaamiseen ja ylivetämiseen sitä mukaa kun ne on hoidettu. Nyt olen kuitenkin aivan suosiolla ryhdistäytynyt asiassa kunnolla, synkronoinut opintojen viikkosuunnitelman sähköiseen kalenteriin, johon myös laadin aikataulut aina päivittäisellä tasolla. Kun joku asia on kalenteroitu tiettyyn hetkeen, niin se tulee todennäköisesti myös hoidettua silloin ja semmoinen tulevaisuuteen lykkääminen vähenee, ainakin itselläni.

Monella kurssilla on luettavaa, tehtäviä ja verkkotestejä, joilla on tietty deadline, näitä on PALJON ja tulee jatkuvasti lisää, joten tietty systematiikka on ehdottomasti tarpeen, että saa ne aina ajoissa alta pois. Itse vihaan asioiden jättämistä viime tippaan ja pyrinkin siihen, että aikataulutan hommat aina mahdollisimman nopeasti alta pois, koska aina tulee myös niitä yllättäviä juttuja tai muuta, johon ei ole varautunut. Voin kertoa, että vielä toistaiseksi ei kyllä ole ollut päiviä kun olisi joutunut miettimään, että mitäs tässä nyt tekisi. Toisaalta rakastan juuri sitä, että on itse valta suunnitella tekemisiään ja toki homma on yrittäjänä jo tuttuakin. Se, että parin pidemmän ja intensiivisemmän päivän jälkeen voi raivata kalenterista pari löysempää päivää, jolloin ehtii nähdä ystäviä tai tehdä muita juttuja.

Vaikka alkuun harmittelinkin etäluentoja, olen nykyään suuri zoom-luentojen fanittaja! Mikäs nyt olisikaan parempaa kun seurata luentoja samalla aamupalaa syöden tai vaikka iltapäivällä sängystä, haha. Juuri ajankäytön näkökulmasta kyllä äärimmäisen tehokasta kun esimerkiksi siirtymäajat voi käyttää työntekoon sun muuhun ja olla jotenkin rennommalla otteella. Ainakin näin perheellisen ja ohella kotoa käsin töitä tekevän näkökulmasta on asetelma täydellinen. Jos tilanne olisi ollut aikaisemminkin tämä niin harmittelisin sitä, etten ole hakenut opiskelemaan jo vuosia sitten! Olen käyttänyt tuon aamun reilun tunnin, joka käytännössä säästyy tavaroiden kasaamiseen ja matkoihin, yleensä treenaamiseen. Yleensä se treeni tuleekin silloin tehtyä kun kalenteroi sen mielessään aamun ohjelmaan.

Kirjoittelinkin perjantaina hiusjuttuja ja kävin viime viikolla kampaajalla ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Edellinen kerta oli siis helmikuun puolivälissä ennen Uuden-Seelannin matkaa ja tuntuu, että siitä on aikaa jo ikuisuus. Ja niinhän siitä nyt tietysti onkin 😀 Hiukseni olivat vielä vuosi takaperin pituudeltaan niin lyhyet, ettei teippien testaaminen vuosien tauon jälkeen vielä tullut kyseeseen, mutta nyt ollaan kasvatusprojektin suhteen siinä pisteessä, että päädyin sinettien sijaan kokeilemaan pitkästä aikaa niitä! Vaikka kasvatus edelleen jatkuu, tuntuu kieltämättä aika ihanalta olla taas isommalla ja pidemmällä tukalla, joka ehdottomasti on kyllä juttuni. Olen tukkaan aivan äärimmäisen tyytyväinen ja yksi asia, josta en luovu on luottokampaaja! Minä olenkin juuri se tyyppi, joka käy samalla kampaajalla hamaan tappiin asti, kunnes kampaaja esimerkiksi muuttaa ulkomaille, kuten kävi siis kolme vuotta takaperin. Sen jälkeen löysinkin pidennysguru-Marian, jolla olenkin käynyt uskollisesti nämä seuraavat vuodet.

Kävin jo eilen vähän läpi tulevan viikon koulujuttuja, mutta nyt sitten kunnolla niiden pariin!

Kivaa viikkoa ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Hiusten kasvatusprojektin tilanne nyt

Kaupallinen yhteistyö: Hankintatukku

Tänään olisi vuorossa taas päivitystä hiustenkasvastusprojektin etenemisestä ja muita hiusjuttuja! Luovuin keväällä koronan keskellä hiustenpidennyksistä ja tämä lähes 4 kuukauden jakso on ollut pisin aika vuosikausiin, jonka olen viettänyt omalla tukallani. Tiedätte, että hiustenkasvatusprojektini on ollut käynnissä jo kauan, mutta tämän vuoden puolella on ehdottomasti edetty tämän tiimoilta ja paljon! Ja yllättävää kyllä, etten edes ole kärsinyt sen koommin mistään hiuskriiseistä, vaikka alkuun niin pelkäsinkin. Oikeastaan olen jopa ollut yllättynyt siitä, millaisen kasvuspurtin tukkani on kevään ja kesän aikana saanut. Tällä hetkellä ollaankin siinä pisteessä, että latvaosan auringossa vaalentunutta osaa lukuunottamatta ollaan täysin omassa luonnollisessa hiusvärissäni, josta olen alkanut pitää yhä vain enemmän. Olen syönyt nyt noin puolen vuoden ajan putkeen pienillä tauoilla Evonian hiusravinteita ja halusin myös muun hiushöpinän ohella koota yhteen kokemuksia tämmöisen pidemmän käyttörupeaman jälkeen.

Välillä tuntuu, ettei tänä projekti etene loppuun ikinä, mutta kampaanjani on aina todella kannustava tämän suhteen. Kävin juuri tällä viikolla harkinnan jälkeen ottamassa oman hiuksen sekaan tuuhennokseksi muutaman teipin ja katsoimme samalla hiusteni kasvusyklejä, jotka menevät tällä hetkellä hiuksissa semmoisissa noin 1,5v osioissa. Uusi, vajaan puolentoista vuoden aikana kasvanut hius on todella hyväkuntoista ja paksumpaa, mutta sen alla oleva pitkä latvaosa on edelleen ohuempaa, koska suuri määrä hiuksia ovat juurikin tuossa puolentoista vuoden kasvukohdassa, eli suunnilleen leukaan saakka. Kasvattamista siis vielä tarvitaan, vaikka todella hyvällä mallilla jo ollaankin! Vielä vuosi takaperin oli lyhyempien hiusten tilanne se, etten ilman pidennyksiä pitänyt hiuksia auki ikinä ja viihdyinkin enintään semmoiset viikon-pari omalla tukalla. Tämän vuoden aikana ollaankin jo edetty aivan uudelle asteelle tämän suhteen ja toivonkin, että myös tuon latvaosan paksuuntuminen etenee hyvälle mallille seuraavan vuoden aikana. Muuten kun ollaan jo voiton puolella! Vielä vajaat pari vuotta sitten olin aivan lannistunut tilanteen suhteen, mutta tällä hetkellä taas olen kuukausi toisensa perään yhä hämmästyneempi siitä kuinka pitkälle on päästy ja kuinka sinnikkyys palkitaan (ja vaalennuksesta luopuminen!).

Vuosien varrella olen kärsinyt erilaisista ”hiuskriiseistä”, joiden aikana hiuksia on lähtenyt enemmän tai vähemmän ja hiusten yleinen kunto huontunut esimerkiksi vaalennuksen myötä. Omalla kohdallani on näihin vaikuttaneet hormonaaliset heittelyt, kuten synnytyksen jälkeinen hiustenlähtö, imettäminen, e-pillereiden aloitus ja lopetus, sekä myös stressiperäiset seikat. Pyrinkin arjessa siihen, että ruokavalion lisäksi kiinnittäisin enemmän huomiota juurikin semmoiseen arjen terveeseen tasapainoon, jolloin stressi on hallinnassa, riittävä palautuminen taattu ja hormonitasapaino kunnossa. Lisäksi syön ajoittain kuuriluontoisesti myös hiusten kasvua edistäviä valmisteita, joista suosikkejani ovat jo vuosia olleet Evonian tuotteet. Lopetin itseasiassa kesäkuussa e-pillerit niiden sivuhaittojen vuoksi (tästä onkin pitänyt jo ikuisuus tehdä oma postauksensa) ja pienenä pelkona on ollut tämän  hormonaalisen heittelyn vaikutus hiuksiini, jonka myötä olenkin juuri kesän jälkeen syönyt hiusravinteita intensiivikuurina, jospa ne tehostaisivat uuden hiuksen kasvua.

Tässä näkyy konkreettisesti, kuinka päällisosassa on runsaasti uutta lyhyempää hiusta kun taas latvaosa leuasta alaspäin (auringossa vaalentunut osio) on edelleen ohuempaa, koska hiusten ”paksuin osa” = uusiutunut hius kulkee juurikin tuossa leukalinjan yläpuolella. Hyvällä mallilla ollaan kuitenkin, pikkuhiljaa hyvä tulee!

Evonia-tuoteperheeseen kuuluu esimerkiksi omat pitkäaikaiset suosikkini:

 

Evonia Hiusten Tehoravinne sisältää 15 tarkkaan valittua ainesosaa edistämään hiusten elinvoimaa ja antamaan kasvuvoimaa hiusjuurille. Valmisteen ainesosat ravitsevat sekä hiusjuuria edistäen uuden hiusten kasvua, että hiuspohjan hyvinvointia, joka oleellisesti myös luo pohjan hiusten terveelle kasvulle. Hiusten tehoravinne sisältää mm. B-, E- ja D-vitamiineja, biotiinia, pellavan, camelinan ja sarviapilan siemenöljyjä, sinkkiä, L-metioniinia ja pantoeenihappoa, jonka vaikutuksella on yhteys hiustenlähdön torjumisessa. Valmiste on kehitetty yhteistyössä Hiusakatemian kanssa.

Evonia Biotin Plus on vahva biotiinivalmiste, joka tukee hiusten, ihon ja kynsien rakennetta, sekä tervettä kasvua. Biotiinin lisäksi (5mg per kapseli) sisältää valmiste myös OptiMSM:ää, sinkkiä, kysteiiniä, sekä B- ja C-vitamiineja, jotka biotiinin ohella edistävät hiusten kasvua, sekä kynsien ja ihon hyvinvointia.

Evonia Super Silica sisältää piihappovalmistetta ja biotiinia, jotka tukevat ihon hyvinvointia, kosteutta ja kiinteyttä, sekä edistävät hiusten rakennetta samalla vähentäen hiusten katkeilua esimerkiksi harjatessa.

Näistä uusin tuote on tuo Super Silica, jonka käytön olen itseasiassa aloittanut vajaa kuukausi takaperin ja raportoin tuloksia siis myöhemmin!

Koska hius kasvaa hitaasti (keskimäärin noin sentin kuukaudessa), vaatii kuuri hiusravinteiden käytössä kärsivällisyyttä. Itse syön näitä yleensä noin 4-6kk pätkissä, toki jo kasvaneen, ”kuolleen” hiuksen kuntoon eivät sisäiset valmisteet kykene vaikuttamaan, mutta juurikin edistämään uuden hiuksen kasvua tuuheampana ja terveempänä. Hassuna faktana täytyy mainita oma ensimmäinen kokemukseni Evoniasta! Elettiin vuotta 2008 kun kuulin eräältä työkaveriltani hiusteni kanssa tuskaillessa, että tämän äiti oli käyttänyt valmistetta nimeltä Evonia ja uutta hiusta oli kasvanut kuurin jälkeen urakalla. Noh, lähdinpä suunnilleen samoin tein ostamaan tuotetta Jyväskylän Sokkarilta ja vuosien varrella on Evonian tuotteista tullut ehdoton suosikkini hiusvitamiinien osalta ja oikeastaan ainut semmoinen pysyvä valmiste, jota syön säännöllisesti kuureina. Ja syy tähän on se, että omalla kohdallani on valmiste ehdottomasti ollut tehokas tuki hiusten kasvatus- ja kuntoprojektissa, joka aikanaan lähti melko katastrofaalisesta tilanteesta todella lyhyeksi katkenneen vaalennetun hiuksen elvyttämisestä.

Tutkin säännöllisesti hiuspohjasta kasvutilannetta ja vaikka hius tietysti uusiutuu jatkuvasti myös luonnollisesta syistä, lähteehän meiltä päivittäin paljon hiuksia, joiden kasvusykli alkaa jälleen alusta, huomaan kuitenkin kuurien aikana myös selvää uuden hiuksen kasvua kauttaaltaan. Omalla kohdallani vaikuttavat nämä valmisteet myös paljon kynsien vahvistumiseen, sekä ripisen kasvuun ja kuntoon. Sain kesällä paljon kyselyitä siitä, että olenko käyttänyt ripsiseerumia, koska ripset olivat yhtäkkiä kasvaneet pituutta ja muutenkin todella hyvässä kunnossa. Seerumeita en ole käyttänyt aikoihin, mutta Evoniaa kylläkin koko kevään.

On ollut kivaa huomata näiden hiuspostausten myötä, että sieltä löytyy muitakin kasvatusprojektin keskellä tuskailevia ja oman hiustenvärin kasvattajia. Oletteko te käyttäneet hiustenkasvatuksen tukena hiusravinteita?

Ja HEI! Instargamissani @iines lähtee myöhemmin tänään käyntiin myös Evonia-tuotepaketin arvonta, jossa palkintona on näitä postauksen kolmea eri Evonia-valmistetta hiustenkasvatuskuurin starttaamiseksi!

 

Kivaa viikonloppua! 💕

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Neljävuotiaan äitinä

En olekaan hetkeen kirjoitellut äitiydestä. Tämä on osittain johtunut siitä, että olen kokenut jo pitkään perhesuhteisiin liittyvät todella henkilökohtaisina ja jotenkin jopa vaistomaisesti olen jättänyt niitä vähemmälle. Turinat ovatkin painottuneet pääasiassa meidän arkijuttuihin, vaikkakin niistä vain pieni murto-osa edes päätyy blogiin saakka. Olen viime aikoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaisiin asioihin haluan itse panostaa äitinä ja tavallaan myös ehkä pohtinut asioita, joita itse olen kokenut lapsena. Asioita, joita siis haluan viedä eteenpäin omalle jälkipolvelleni ja sitten taas niitä, joita en.

Poikamme täytti kesän kynnyksellä 4-vuotta ja täytyy taas todeta, että huhheijaa kuinka nopeasti aika meneekään. Tämä on  se niin perinteinen lausahdus jokaisen vanhemman suusta, mutta täyttä totta jokatapauksessa kliseisyydestään huolimatta. Välillä mietin, että olin aivan äskettäin äitiyslomalla, kunnes sitten havahdun palanneeni töihin jo 3 (!!) vuotta sitten ja lapsukaiseni aloittavan esikoulun 2 (!!) vuoden päästä. Apua. Vaikka innolla, ylpeydellä ja jännityksellä lapsen kasvamista seuraankin, iskee välillä kuitenkin pieni haikeus siitä, ettei tämä enää pian olekaan niin pieni. Välillä haluaisin pysäyttää ajan, jäädä ikuisesti näihin aikoihin kun äiti ei vielä ole ärsyttävä, vaan halit, pusut ja äidin syliin kiipeäminen kipeänä ovat niitä hyvin tärkeitä juttuja. Juuri tätä tuumaillessani palaa mieleeni aina se, kuinka aina muka niin hektisessä arjessa tulisi osata pysähtyä ja nauttia juuri näistä hetkistä. Koska pian taas havahtuu siihen, että vuodet ovat vierineet ohi aivan huomaamattaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna oli vauvavuosi loppupeleissä melko leppoista aikaa. Koko perhe nukkui hyvin, harvemmin oli kiire mihinkään ja arki oli muutenkin (rutiinintäyteisyydestä huolimatta) melko hidasta elämää. Olin vielä odotusaikana totaalisen pimennossa kaikesta äitiyteen liittyvästä, kuuntelin kauhistuneena muiden kertomuksia siitä, kuinka tulen valvomaan seuraavan vuoden, ehtimään suihkuun ehkä kerran viikossa ja taloudessa kaikki raha uppoaa lapseen. Noh, oman kokemukseni myötä olen monesta seikasta melko eri mieltä ja ennen kaikkea ehkä yllätyin jopa niin päin, että elämä vauvan kanssa oli yllättävänkin helppoa. Ehkä tilanteessa auttoi se, että oli juurikin varautunut siihen ”pahimpaan”, jolloin todellisuus tuntui verraten helpolta. Toki jokaisessa perheessä on ne omat haasteensa (kuten meilläkin) ja lapsen yksilölliset ominaisuudet merkitsevät paljon, mutta itse pääsimme melko helpolla esimerkiksi yöunien suhteen, joka jo auttoi paljon jaksamisessa.

Vaikka nautinkin vauvavuodesta ja koen sen olevan yksi elämämme parhaista vuosista, en siltikään myönnä olevani mikään vauva-tai pienlapsiarjen fanittaja. Jos on ”pakko” päättää niin nautin eniten juuri siitä kun voimme tehdä asioita yhdessä lapsen kanssa. En tietysti vaihtaisi vauva-aikoja pois mistään hinnasta, mutta elämä vauvan kanssa on kuitenkin hyvin erilaista. Meidän arjessa se oli hyvin paljolti pelkkää imettämistä 😀 En haluaisi mainita mitään negatiivista vauvavuodesta, mutta pidemmän päälle koin itse juurikin ahdistusta siitä, kuinka äitinä on lähes joka hetki kiinni vauvassa, varsinkaan kun pulloruokinnasta tai kiinteiden opettelusta ei oikein tullut mitään.

Tietynlainen oman identiteetin hämärtyminen on ehkä kuvaava sana sille kun koet, että olet se ainoa, jonka on oltava läsnä 24/7 ja sukellat niin syvälle siihen imetysrumbaan ja mammamoodiin, että alat jopa unohtaa kuka itse olet tämän äitiroolin ulkopuolella. Vauva-aikoina kun ollaan enemmänkin vauvan kanssa ”yhtä”, kun taas vanhemman lapsen kanssa jo omia yksilöitämme ja vuorovaikutuskin aivan eri tasolla.  Arjessa nykyään parasta onkin juuri se yhteinen tekeminen. Pelata jalkapalloa (apua, minä!), kertoa tarinoita, hyppiä trampoliinilla, jutella ja hassutella yhteisillä jutuilla, joista tiedämme vain me.

Te kaikki ehkä tiedätte sanonnan siitä, ettei vauva voi saada liikaa läheisyyttä. Mielestäni tämä pätee kyllä aivan kaikkiin lapsiin. Olen itse äitinä pyrkinyt alusta alkaen panostamaan juurikin siihen läheisyyteen, fyysiseen ja henkiseen läsnäoloon. Läheisyys ja läsnäolo vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja tietoa siitä, että olen tässä. En ollut aikaisemmin juurikaan mikään halailija, mutta äitinä olen yrittänyt opetella fyysisyyttä eri tavalla. Meillä onkin todella paljon tapana juurikin halata, pitää toisiamme kädestä kiinni, istua nojatuolissa vieri vieressä, olla sylikkäin ja juurikin pitää vahvasti yllä fyysistä tunnesidettä vanhemman ja lapsen välillä. Tästä ehkä kertoo jotain sekin, että kylläpä vaan, nukumme näiden neljän vuoden jälkeen edelleenkin koko porukka perhepedissä.

Läheisyys onkin siis meillä todella vahvasti läsnä 😀 (Tosin, kesällä nukuin välillä viikkoja lattialla futonilla, koska tila kävi ajoittain hieman ahtaaksi, mutta nyt taas sängyssä koko porukka.) Ajatus siitä, että lapsi nukkuisi eri kerroksessa kuin me, on jotenkin raastava (vaikkakin varmasti aivan perusjuttu), joten toistaiseksi olemme pitäytyneet edelleen tässä järjestelyssä, vaikka omaan sänkyyn totuttelu onkin ollut suunnitelmissa jo pari vuotta (apua, haha!). Jokainen perhe tietysti tekee omat valintansa, enkä koe vääränä sitä, että jonkun toisen lapsi siirtyy omaan huoneeseen jo varhain. Me taas olemme kokeneet tämän omalta kannaltamme hyväksi vaihtoehdoksi, enkä koe, että läheisyyttä voisi tässäkään tapauksessa olla liikaa, vaikka toki omassa huoneessa nukkuminen varmasti lähitulevaisuudessa tuleekin eteen. Toki haaveilen useinkin sängyn riittävästä tilasta ja paremmista yöunista, mutta jostain syystä emme vain ole tohtineet ottaa askelia tämän suhteen. Jos nukkuisimme kaikki samassa kerroksessa, olisi asia varmasti eri.

Varmasti jonkinlainen turvallisuuden tunteen korostaminen on se, johon alitajuisesti yritän erityisesti kiinnittää huomiota. Ehkä jotenkin itse yritän samalla sinnikkäästi taistella parhaani mukaan niitä tulevien teinivuosien äiti- ja isi-angsteja vastaan vahvistamalla keskinäistä dynamiikkaamme sillä, että juurikin vietämme poikkeuksellisen paljon aikaa kaikki yhdessä ja panostetaan siihen tiiviiseen läheisyyteen myös fyysisesti. Ehkäpä tämä vain on jotain aivan omaa mutuiluani, kuten olen sanonutkin, niin itse ainakin harjoittelen äitiyttä edelleen päivittäin. Toisaalta en usko äitiksi kasvun tietyllä tavalla koskaan loppuvan, koska me kaikki kehitymme ja opimme jatkuvasti, sekä tietysti myös maailma ympärilläkin muuttuu.

 

Semmoisia vähän random-mietteitä tänään. Toivotteko jatkossa enemmän äitiysjuttuja?

 

Entä onko fyysinen läheisyys teillä tärkeä juttu? ✨

 

Ps. (Aikaisempi yhteistyö) Muistin muuten, että 30 päivän ilmainen kokeilujakso Nextoryn ääni- ja e-kirjavalikoimaan on edelleen voimassa! Voit kokeilla palvelua kuukauden ajan ilmaiseksi täällä, mikäli et sitä vielä ole tehnyt 🙂

 

www.nextory.fi/iines

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.