Mielessäni on viime viikkoina pyörinyt eräs synkkä aihe, jota olen lähes päivittäin pallotellut pääni sisällä. Kirjoittaako aiheesta vai ei? Haluanko antaa itsestäni heikon, huonon ja epäonnistuneen kuvan? Siitä, että on tultu tähän pisteeseen, jossa ahdistaa, nolottaa ja tunnen olevani aivan eri ihminen kuin vielä muutama kuukausi sitten.
Häh, mitä ihmettä edes selitän?! Mennään sitten asiaan: Olen ollut nyt vajaat pari kuukautta sairauslomalla. Toisinsanoen burnout-saikulla.
Jep, siinä se nyt sitten tuli.
Välillä on ollut todella vaikeaa keksiä blogiin iloista kirjoitettavaa kun olo on lähinnä ollut luokkaa ”Helvetti, en jaksa edes vaihtaa tätä nuhjuista pyjamaa pois, miten sitten jaksaisin kirjoittaa jotain mielenkiintoista?”.
Tein aikalailla vuodenpäivät töitä lähes 50-60h viikkotahdilla. Siis kun lasketaan mukaan blogin vievät tunnit. Usein pyörivät työjutut päässä myös öisin, mutta ehkä suurin ongelma oli se, että yritin liian kauan jaksaa yksin. Työni on ollut melkolailla semmoista, että kaikki juttuni ovat vain minun käsissäni, minun päässäni. Ei ketään tuuraajaa, joka voisi tarvittaessa ottaa kopin hommista ja tehdä niitä. Jos joku juttu täytyi hoitaa, oli se vain pakko tehdä vaikka mikä oli. Juuri se korvaamattomuus on pitkässä juoksussa todella ahdistavaa. Loppukesästä sanoin, että rekryän itselleni henkilön, jolle voin delegoida juttuja. Ennen sitä ehdin kuitenkin vähän kesälomani jälkeen saada jonkin muotoisen hermoromaduksen. Tajusin, että vaikka olo on jo pitkään ollut semmoinen, etten tunnu enää jaksavan, alkoi myös kroppa hajoamaan käsiin. Eihän uupuminen kehity hetkessä. Itselläni tämä oli melkolailla vajaan vuoden prosessi, jonka aikana tilanne äityi pikkuhiljaa. Hiljalleen alkoi tulla rintakipuja, paniikkikohtauksia, en saanut kunnolla henkeä ja rentoutuminen oli todella vaikeaa. Tai oikeastaan mahdotonta. Olin joka aamu uupunut, vaikka olisin nukkunut normaalit 8-9h.
Ennen kesälomaa olin oikeasti lähes sekoamispisteessä kaikkien hommien kanssa. Ajattelin jopa, että ihan sama vaikka lyyhistyisin kasaan tähän paikkaan, kunhan saan kaiken tehtyä. Onhan tuo nyt aika sairasta? Ei minkään työn pitäisi olla niin tärkeää, että se menee oman terveytesi edelle? Heinäkuun lomalla rentouduin ja ajattelin, että jeejee, elämä on ihanaa ja eihän tässä ole mitään. Kunnes heti ekalla viikolla töihin palatessa loman jälkeen, oli olo suurinpiirtein pahempi kuin ennen lomaa. Pari viikkoa sinnittelin, vedin syvään henkeä, yritin pitää ahdistuskohtaukset loitolla ja esittää, että kaikki on ok. Kunnes eräänä päivänä elokuussa laahustin keskellä kauppakeskusta aamulla työmatkalla ja purskahdin itkuun. Ajattelin, etten jaksa enää. Mitään. Olisin halunnut romahtaa kasaan siihen käytävälle. Pääsin toimistolle saakka, jossa purskahdin itkuun ja pillitin työkaverilleni tunnin. Että kaikki voimani ovat yksinkertaisesti loppu. Sitten siistin meikkini ja psyykkasin itseni erääseen asiakastapaamiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja niin. Ehkä surullisinta tässä kaikessa on se, että edelleen syytän itseäni tästä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, heikoksi ja huonoksi. Ja tiedättekö, vaikka olenkin aikaisemminkin ollut stressaantunut ja uupunut, tiedän vasta nyt miltä tuntuu olla oikeasti ihan loppu. Kertakaikkiaan niin finito, ettei aamulla jaksaisi nousta sängystä. Vessaan laaustaminen tuntuu joltain erämaavaellukselta nääntyneenä ja aivot lyövät täysin tyhjää. Luovuus on kokenut suuren kolauksen. Äitinä on kuitenkin pakko jaksaa. Noustava aamulla ylös, tehtävä aamuhommat, vietävä pieni tarhaan ja ennen kaikkea, oltava iloinen ja kannustava. Poika onkin asia, joka näinä viikkoina ja kuukausina on tuonut eniten iloa ja valoa elämään. Pieni ihminen, joka saa aina hymyilemään. Silti on pakko sanoa ääneen myös eräs totuus.. Äitiyskään ei aina ole ihan helppoa. Yritäpä väsyneenä taistella maailman itsepäisimmän uhmiksen kanssa, joka saattaa heittää päivällisen lautasineen seinään vain siitä, että satut sanomaan väärän sanan kesken ruokailun. Tai kymmentä muuta tilannetta. Ja ei, syy ei missään nimessä ole lapsessa, mutta välillä tuntuu, että äitiyskin on joku vertailikilpailu ja helppojen lasten äidit ihmettelevät sitä kuinka yhden lapsen äiti kehtaa valittaa. Jep, tervetuloa arkeeni ihan milloin vain. Toki myös sillä aiemmin mainitsemallani puuttuvalla tukiverkolla on varmasti ollut vaikutusta. Tuntuu, että on vain pärjättävä oman onnensa nojassa.
Mutta sitten taas.. Jos miettii noita työtunteja, joiden lisäksi pitäisi ehtiä myös hoitaa perhettä, parisuhdetta ja kotia. Eihän nyt ole mikään ihme, että ihminen uupuu. Tämä on niin sitä, mitä silloin kirjoittelin ainaisesta kiireestäkin. Aina pitäisi tehdä ja jaksaa, mutta silti olla näyttämättä, että on väsynyt. Vain jotta saisi sen ahkeran ja hyvän tyypin leiman otsaan. Olen syksyn mittaan käsitellyt blogissa paljon jaksamista ja sitä onko palkalla tai rahalla oikeasti väliä? Ymmärrettävästi ovat nämä aiheet olleet todella pinnalla. Hassua sinänsä kun kirjoitin eilen ennustajakokemuksesta, niin juuri asia jota ennustaja ihmetteli, oli työhön liittyvän energian puuttuminen. Hän kysyi, että olenko lainkaan ollut viimeaikoina töissä vai onko työni jotain mitä teen vain ajoittain? Kerroin tilanteen ja tämäpä selitti asian.
Ja ei, vika ei todellakaan ole työpaikassani. Työkaverini ovat ihania ja tsemppaavia, mutta enemmänkin ehkä omassa liian tunnollisessa luonteessa, joka antoi homman mennä tähän pisteeseen. Tästä oppineena voisin todeta, että asioille täytyy saada aikaiseksi tehdä jotain, ajoissa. Ennenkö tilanne äityy liian pahaksi. Ei mikään työ ole sen arvoista, että menetät järkesi tai kulutat itsesi loppuun sen vuoksi. Silti, tuo päivänselvä lause on helpommin sanottu kuin tehty. Tässä vaiheessa voisin todeta, että tämä kokemus on henkisesti rankimpia, joita ikinä olen käynyt läpi.
Tarkoitus olisi palata töihin ensi viikolla. Oikeastaan olen jo ikävöinyt töitä ja työkavereita. Saikkuni alussa rekrysin itselleni kaksi tuuraajaa, jotka perehdytin hommaan. Ja he ovatkin hoitaneet kaikki aivan loistavasti, josta olen todella kiitollinen. Siksi paluu töihin ei automaattisesti tarkoita paluuta siihen vanhaan. Silti asia kieltämättä jännittää. Paljon. Mietteissä on, että ehkä ensi vuoden alussa kokeilisin tehdä pienempiä tuntimääriä nyt kun sain ihan huippuja tuuraajiakin töihin, jotka ovat tehneet loistavaa työtä. Eniten kuitenkin pelottaa se, että jaksanko enää koskaan? Palaanko enää ennalleen? Kauan toipuminen kestää? Olenko lopullisesti rikki? Mitä työkaverini ajattelevat kun palaan takaisin töihin? Olemme myös nyt miettineet hieman pidempää reissua ja irtiottoa arjesta, tästä olenkin jo aikaisemmin maininnut. Fiilis on se, että irtiotto, talvea ja arjen velvollisuuksia pakoon pääseminen on asia, jota kertakaikkiaan kaipaisin. No, toiselle koiralle ei ole hoitopaikkaa ja kotiinkin pitäisi hommata alivuokralainen tai edes joku joka välillä majailisi siellä. Hoidettavia juttuja siis riittäisi..
Minulle blogi on asia, joka on antanut valtavasti energiaa ja pitänyt minut järjissäni. Asia, josta en jatkossakaan halua tinkiä, koska tämä rakas harrastus on jotain, jota en kuitenkaan käytetyistä tuntimääristä huolimatta koe rasitteeksi. Ehkä koen oloni helpottuneemmaksi täälläkin nyt kun sain tämän mieltä painavan asian sanottua.
Kohtalontovereita?
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.
