Ajatuksenani oli jo alkuvuodesta ennen tätä kaikkea koronahärdelliä kirjoittaa ajatuksiani downshiftaamisesta. Mitä mieltä ja voisinko kokeilla sitä? Kieltämättä ajatus tästä on hautonut mielessäni jo pidemmän aikaa ja varmasti ainakin jossain määrin tullut rivien välistä esille myös teille muista postauksistani. Toisaalta olen jo pidempään noudattanutkin joitakin downshiftaamisen oppeja näin yrittäjämielessä, joten käsite noin yleisesti on itselleni tuttu jo pidemmältä ajalta. Tänään siis pitkästä aikaa vuorossa työelämään ja uraan liittyviä mietteitä.
Teille, joille downshiftaamisen mielenkiintoinen käsite ei ole tuttu, tarkoittaa tämä viime vuosina (aivan syystäkin, heh) yhä vain yleistynyt käsite kiteytettynä elämänlaadun parantamista työntekoa ja siinä samassa myös kulutusta vähentämällä. Ideologia downshiftaamisen takana on pyrkimys mielekkääseen elämään myös työn saralla ja uskomus siitä, että työn ja vapaa-ajan tasapaino heijastuvat hyvinvoinnin myötä oman elämän lisäksi myös yhteiskuntaan asenteen levitessä. Itse näen käsitteen downshiftaamisesta itse työmäärän vähentämisen lisäksi ehdottomasti myös työhön liittyvän kiireen tai stressitason vähentämisenä, kukapa nyt ei nykypäivänä kokisi ajatusta edes vähän houkuttelevaksi? Aatteen vastustajia löytyy varmasti myös sankoin joukoin ja tottahan se on, että maailma varmasti pysähtyisi kaikkien ryhtyessä downshiftaamaan, mutta kuitenkin.
Kuluneen puolen vuoden aikana olen suhtautunut hieman ristiriitaisin fiiliksin yrittäjyyteen ja työelämään noin muutenkin. Mielessä on pyörinyt vahvasti kysymys siitä, että mitä oikeasti haluan tehdä ja millainen työ on se, johon haluan käyttää valtaosan hereilläoloajastani? Viimeistään tämä poikkeustila on saanut luultavasti yhä useamman meistä heräämään ajatukseen siitä, että elämme maailmassa, jossa kaikki on mahdollista ja huomista on mahdoton ennustaa. Uskon ja toivon myös, että tilanne on saanut yhä useamman miettimään myös arjen prioriteetteja, hölläämään kiirettä ja herättelemään ajatusta siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää tai tärkeintä. Kiire, epämieluisa työ, jatkuva henkinen ”poissaolo” ja yleisesti tämä ”stressiyhteiskunta”. Onko raha ja iso palkkapussi tosissaan pitkässä juoksussa kaiken tämän arvoista?
Hassua sinänsä, että vaikka itse aikanaan olin juuri se palkkapussi edellä-ajattelija, huomaan nykyään toteavani yhä useammin, että ihminen pärjää loppupeleissä melko pienellä jos vain niin haluaa. Oikeastaan, ajatus pienemmästä palkasta, mutta vähemmän stressaavasta työstä on pyörinyt viimeisten parin vuoden aikana mielessäni yhä vain kiihtyvään tahtiin. Olen myös todennut, että ala ratkaisee tässä paljon. Sen jälkeen kun siirryin rahoitusalalta markkinoinnin pariin, olen huomannut selkeän eron työstressin määrässä ja siinä, kuinka työ helposti hiipii yöuniin saakka.
Täytyy tehdä tähän väliin pieni välihuomio, jonka tein tässä alkuvuodesta: Viimeisen vajaan vuoden aikana en ole oikeastaan arjen pakollisten menojen, kuten ruoan, asumisen ja muiden kiinteiden kulujen lisäksi käyttänyt rahaa oikeastaan mihinkään muuhun, kuin matkusteluun ja matkakassan säästämiseen. Havahduin reissussa siihen, etten ostanut reissusta yhtään mitään uusien flip flopien lisäksi (okei ja tuon kuvien Raglan-hupparin lapselle!), jotka nekin ostin pakon edestä Aitutakilla hajonneen, vuodesta 2011 uskollisesti palvelleiden Havaianasien tilalle. Selvästi tietynlainen menojen orientoiminen niihin itselleen tärkeisiin kohteisiin ajatustasolla siis toimii!
Oikeastaan juuri säästäminen on ollut se asia, joka on saanut myös turhat menot minimiin. Joinain kuukausina olen saanut laitettua jopa vajaat pari tonnia sivuun matkakassaan, joka on toiminut samalla myös jonkinlaisena ”pakottimena” miettiä menojaan entistä tarkempaan ja samassa on jotenkin myös unohtanut kaikki ne enemmän tai vähemmän turhat kohteet, joihin rahaa voisi käyttää. Ja mitäs tuumaan kaiken tämän ”vähäisen kulutuksen” ajan jälkeen? En ainakaan koe, että olisin ainakaan jäänyt mistään paitsi. Oikeastaan, voisin kiteyttää asian ehkä niin, että nykyään haaveilen 99% ajasta elämyksistä, en aineellisista asioista. Tottakai monet elämykset, kuten matkailu, vaativat suuriakin summia rahaa, mutta ymmärrätte ehkä mitä ajan takaa. Itse henkilökohtaisesti säästän nykyään ennemmin siihen, että pääsen haaveilun jälkeen näkemään niitä Tyynenmeren saaria tai Suomen Lappia, kuin että ostaisin joka kuukausi uutta tavaraa, joka tuottaa onnen tunteita noin minuutiksi.
Harmittelin maaliskuun alussa sivusuun mennyttä lentoemäntä-hakua, mutta seurattuani koko tätä tilannetta on ollut tietysti myöhemmin selvää, etten tosiaan ole ollut ainoa, joka tilannetta on harmitellut, koska koko ilmailuala on parhaillaan todellisessa kriisissä. Se mitä olen jo pidemmän aikaa miettinyt on ollut paluu työhön, joka tuottaisi mahdollisimman vähän stressiä, eikä veisi yöunia. Työ, joka tehtäisiin työpaikalla ja joka jäisi sinne. Ehkä tämä avaa myös sitä, miksi koin lentoemäntä-haaveen erityisen houkuttelevana juuri tässä hetkessä, vaikkei työ toki vähiten kuormittavasta päästä olekaan. Eniten haaveilen tällä hetkellä siis kenties jostain aivan tavallisesta työstä ilman megalomaanisia vastuita tai ylitöitä. Semmoisesta, joka olisi toki kivaa, takaisi peruskivan toimeentulon, muttei mitään leveää luksuselämää. Työstä, joka ei liittyisi mahdollisesti millään tapaa someen. Jotain suhteellisen ”tavallista” toimistohommaa noin esimerkiksi. Kuulostaako tämä hullulta?
Ajatuksella on myös tietysti kääntöpuolensa, joka itseänikin mietityttää. Naisten ollessa jo nyt työmarkkinoilla pienimuotoisessa alakynnessä esimerkiksi palkkojen suhteen, voisiko naisten downshiftaamisen aalto olla vain karhunpalvelus naisten työmarkkinoille ja vahvistaa olettamusta siitä, että naiset tyytyvät pienempään tulotasoon ja alemman vaatimustason töihin? Voiko downshiftaus siis pysäyttää uraputken lopullisesti ja olla pitkässä juoksussa vain haitaksi, sekä yksilölle, että meille kaikille? Yksilöllä on tietysti vapaus tehdä elämänsä ja uransa suhteen. Vaikka jokaisen tulisi ensisijaisesti ajatella sitä juuri itselleen parasta polkua, mietityttää muiden suhtautuminen toki vähän. Kuka nyt vapaaehtoisesti muka downgreidaisi työtään tai ”elämäänsä”? Ja juuri se ehkä onkin ainakin omassa mielessäni koko homman ydin. Kysymys kun ei ole ”elämänsä” downgreidaamisesta, vaan oikeastaan aivan päinvastoin. Suomessa uraan keskittyminen ja sillä eteneminen ovat perusolettamuksia, joista poikkeavia pidetään edelleen vähintään outoina. Kuka nyt muka ei haluaisi edetä ylöspäin vaativampiin tehtäviin niin korkealle kuin se on mahdollista? Noh, täytyy myöntää, etten juuri tällä hetkellä en minä ainakaan.
Tavoitteeni tälle vuodelle onkin miettiä itselleni uutta urasuunnitelmaa. Jotenkin olen kokenut juuri tämän hetken ja oikeastaan hieman hullunkurisesti myös koko koronahärdellin varsin oivalliseksi ajankohdaksi kaikelle tälle. Ajatus kokoaikaiseen vakkarityöhön paluusta hieman mietityttää juuri tässä hetkessä ja olenkin ensimmäisiä kertoja ikinä kokenut, että jokin määräaikainen tehtävä voisi olla täydellinen vaihtoehto tähän hetkeen ja tulevan tuumailuun, koska se jättäisi jollain tapaa jatkon optioksi 🙂 Olen jonkin aikaa miettinyt myös paluuta opiskelemaan ja itseasiassa saanut jopa varmuuden siitä, mitä haluaisin opiskella ja mahdollisesti jatkossa edetä urapolulla. En kuitenkaan vielä tässä hetkessä halua asettaa liikoja odotuksia asialle, joten saapi nähdä. 
Mitä ajatuksia downshiftaaminen herättää teissä?
Onko joku teistä harkinnut kokeilevansa?
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.
