Julkaistu

Millaista elämä olisi ilman somea?

Sosiaalinen media on ollut valtaosalle meistä osa arkea jo vuosia. Jopa niin huomattava, että havahtuu panikoivansa, jos someen pääsy estyy. Ja apua, näin kävi nimittäin minulle eräs päivä! Sähläsin jotain Instagram-tilini kanssa töissä ja onnistun kirjautumaan ulos – kunnes tajusin vaihtaneeni salasanani muutama kuukausi sitten yhteen blogin lisäosajuttuun liittyen. Pari kertaa syötin salasanani väärin ja ehdin jo tuntea pientä paniikkia: Hemmetti kun en pääse Instagramiini!!! Siis sovellukseen, joka on päällä joka päivä, 24/7 ja jonka tarkastan päivittäin ainakin kymmeniä kertoja. Siis miettikää, kymmeniä kertoja. Ihmisen pitäisi mennä paniikkiin siitä, että hukkaa lompakkonsa tai nukkuu pommiin töistä, ei siitä ettei pääse kyyläämään loppupeleissä melko turhia tykkäyksiä. Loppupeleissä pääsin hetken päästä kirjautumaan takaisin sisään, mutta aloin kuitenkin miettiä, millaista elämä oikeasti olisi offline?


Outoa ajatella, että jostain asiasta on muutamissa vuosissa tullut niin itsestäänselvyys, ettei edes enää muista elämää ilman. Ja olen kuitenkin syntynyt 80-luvulla ja elänyt reippaasti aikaa ennen kännyköitä. Silloin kun MTV:ltä nauhoitetut musavideot katsottiin VHS:ltä niin monta kertaa, että kasetin nauha kului ja hajosi. Ja kun C-kasetti piti kääntää, että pääsi kuulemaan albumin toisen osan. Loin ensimmäisen sähköpostini muistaakseni vuonna 1999 ja samainen hotmail-osoite on käytössä edelleen ja eniten käyttämäni sähköposti. Oli ihme ja kumma jos löysi netistä sivun, jossa pystyi tilaamaan ilmaiseksi logon tai lähettämään ilmaisen tekstiviestin (jee, säästihän siinä jonkun markan :D). Aikana, jolloin tekstiviestitkin piti mahduttaa siihen 160 merkkiin ties mitä lyhenteitä käyttäen. Eipä ollut arki helppoa, mutta sitäkin kekseliäämpää kyllä! Sain luokaltani ensimmäisten joukossa kännykän (aivan järkky Ericcson, jossa oli vielä yksirivinen tekstinäyttö) ja silloin sitä piti viestitellä niiden harvojen kanssa, joilla oli puhelin. Ihan vain koska oli pakko lähettää tekstareita edes jollekin, koska kännykkä oli niin siisti juttu.

En varmasti ole ainoa, joka kärsii ajoittain pienestä someähkystä. Somea töissä, somea kotona, somea työmatkoilla ja lomilla. Mihinkäs se ei kulkisi mukana? Tämän vuoden aikana olen ottanut pieniä offline-harppauksia ja esimerkiksi tullessa töistä kotiin, pyrin usein pitämään puhelimeni illan ajan laukussa ja läppärin kannen kiinni. Ja se vasta onkin ihanaa, olla ulottumattomissa. Nyt jopa mietin ensin, että olisin täysin somevapaalla lomallani. Ehdin jo fiilistellä, että mitä kaikkea tekisin toisin, kävisikö aikani tylsäksi ja kuinka nopeasti tottuisin somettomaan elämään?

Erilaiset some-detoxit ovat alkaneet nousta pinnalle ja olen muutaman kerran itsekin harkinnut, edes muutamaksi päiväksi. Viimeaikoina olen hieman vähentänyt IG:n päivitystä ja feedin selausta, pääasiassa kurkkaan ekana tarjolla olevat storiesit ja jätän kuvavirran selailun vähemmälle. Sen sijaan olen yrittänyt esimerkiksi työmatkoilla keksiä muuta puuhaa, kuten äänikirjat tai mietiskely. Kaikkeen ei tarvitse puhelinta, mutta olen todennut, että huolestuttavan moneen asiaan kuitenkin. Pankki- ja vakuutusasiat, viestittely, verkkoshoppailu, sähköposti, säätiedot, terveysasionti.. Nykyään kaikki on puhelimessa, nyt olen jopa testaillut jossain puhelimella maksamista. Sinänsä itse puhelimesta on siis melko vaikea päästä eroon, vaikka kuinka haluaisi älylaite-detoxata.

Jollain tapaa someilmiö on mennyt jopa niin pitkälle, että someidentiteetti on jollain tapaa sulautunut yhteen työidentiteetin kanssa. Linkedin ja Twitter, paikat joissa postaillaan omana itsenään, mutta silti siinä työroolissa. Monet jakavat työelämässä henkilökohtaisia IG-profiilejaan ja pakko sanoa, että tämä kyllä vähän ahdistaa. Olen aina ollut luonteeltani semmoinen, joka haluaa pitää työn ja oman elämän erillään. Tiedättekö, on selkeä jakaa hommat niin, että olen somessa ”oma itseni”, työssä taas se työ-Iines. Pankkityössäni en esimerkiksi kertonut 99% joukolle työkavereistani, että olen pitänyt jo vuosikaudet blogia. Miksi? Koska jollain tapaa olen kokenut työn ja vapaa-ajan niin eri siivuiksi. Töissä teen päivätöitä ja omalla ajallani olen bloggaaja, mitäs niitä nyt sotkemaan. Alanvaihdon jälkeen työn ja vapaa-ajan erottelu onkin ollut haasteellinen juttu. Sen eteen on luovemmassa työssä tehtävä paljon hommaa, että saisi aivot opetettua pois workmodesta silloin kun periaatteessa pystyisit ideoimaan työasioita vaikka vuorokauden joka tunti. Tässä minulla on tähän saakka auttanut netti-identiteetin kahtiajako.

Tottakai blogikin on minulle työ ja on selvää, että promoan siinä yhteydessä omia kanaviani. Blogi-käyntikortissani on tottakai IG-nickini kaikkien muiden tietojen lisäksi. Silti kauhistuttaa ajatus, että työ valtaa kovaa vauhtia myös sitä ”henkilökohtaista aluetta” somessa. Meneekö homma pikkuhiljaa siihen, että ihmiset näpyttävät henkilökohtaisia tilejään työroolillaan vapaa-aikanaan? Siis sillä ajalla kun ennen ehkä postailtiin niitä lemmikkien ja lasten kuvia. Tilalla onkin näkökulmia toimialan x uusista tuulista ja olet työroolissa myös omassa somessa? Siis aikana, jolloin jo suuri joukko kärsii siitä someähkystä. Vai onko se ähky juuri tästä johtuvaa? Linkediniä en juurikaan vapaa-aikanani pläräile (tai ihan kamalasti muutenkaan), jotenkin siellä on aina ”työkentällä”. Vaikka eri alojen ajankohtaiset artikkelit kiinnostaisivat, tuntuisi varsinkin perheellisenä hölmöltä käyttää vapaa-aikaansa niihin ja työelämäpohjaiseen verkostoitumiseen. Äippälomalla siihen olikin ihanasti aikaa! Tottakai moni työ on mennyt siihen suuntaan, että vapaa-aika tai oma persoona heijastuu jotenkin myös työhön, mutta itse aion jatkossa kuitenkin pitää edes jonkinlaisen selkeän jaon näiden kahden välillä. Työjuttuja kun tulee muutenkin mietittyä aivan liikaa omalla ajalla.

Paita / en muista merkkiä

Nahkahame / 2nd hand

Takki / Zara

Kaulaliina / Balmuir

Tennarit / Vans (nämä)

Kello / Swatch

Aurinkolasit / Ray-Ban

Laukku / Rebecca Minkoff (uudempi, vähän erilainen malli tästä muuten täällä!)

Tässä asussa on päällä tuo kirppikseltä alle parilla kympillä löydetty kotimasta tekoa oleva nahkahame, jota jaksan edelleen hämmästellä. Harmittaa, etten ole hetkeen tehnyt mitään hyviä kirppislöytöjä. Ehkäpä ne vielä osuvat tässä eteen. Ja hei, koska nuo aurinkolasit ovat top 3 kysytyimmissä asioissa blogihistoriassa, kerron taas, että kyseiset lempparilasini ovat Ray-Banin CATS 1000. Ostettu Saksin outletista yli 5v sitten, joten voipi olla, että näitä on hankala enää löytää mistään 🙁 Ovat kyllä ihan parhaat!

Mitä mieltä olette? Saako some tulla työhön ja kokeeko kukaan muu orastavaa someähkyä?

 

Postaus sisältää kaupallisia linkkejä. Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on yksi kommentti.

Julkaistu

Asiaa ulkonäköpaineista ja 6 asiaa, joista pidän itsessäni

Keskiviikko! Tällä viikolla lähden lomalle ja tiedätte varmaan, aika tuntuu jotenkin matelevan. Kokoajan on ollut jotenkin kamala hässäkkä päällä kun yrittää tehdä työjutuista to-do-listaa, pakkauslistaa, pestä pyykkiä ja mitä vielä. Miten se onkaan, että ennen lomaa on aina jotain hässäkkää ja härdelliä. Vihaan muutenkin pakkausta ja matkalaukun purkamista yli kaiken, joten kun sen saa tehtyä, voi hengähtää syvään 😀

Näin alkuun haluan myös kiittää teitä hurjasti mielenkiintoisista kommenteistanne eilisen äitiyspostauksen arvontaan. En tiedä miksi, mutta istuin tässä aamukahvi kädessä ihan tippa linssissä kertomuksianne lukiessa. Oikeasti, meidän naisten pitäisi muistaa useammin miettiä niitä omia hyviä puoliamme ja piirteitämme, joiden vuoksi haluamme olla juuri me. Usein kun sitä manailee juuri niitä epäkohtia. Voi kun olisin hoikempi, olisipa hiukseni paksummat tai kuinka joku pieni arpi tai kauneusvirhe häiritsee. Itsekin olen tähän sortunut ja toki välillä koen niitä päiviä kun haluaisin vain lukittautua kotiin, koska peilikuva ei miellytä tai vatsa on turvonnut ilmapalloksi ennen menkkoja ja ahdistaa. Tuskin kuitenkaan olen ainut. Nämähän ovat tuttuja juttuja varmasti (ainakin lähes) kaikille naisille, mutta pitäisikö sen mennä niin?  Tuntuu, että kaikenlainen kriiseily on meillä naisilla arkipäivää. Ihan oikeasti, miehet pääsevät kyllä monen asian suhteen niin paljon helpommalla!

Yhteiskunta ja ympäristö kun nykyään tuputtaa joka tuutista sitä ”ideaalikuvaa”, täydellistä naista, joka meidän (mukamas) pitäisi olla. Ei ihme, että meidän naisten masennus ja ahdistus ovat lisääntyneet kun paineet ovat niin kovat. Ulkonäköpaineisiin kun törmää kaikkialla. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ja väittäisin itse, että se varmasti onkin suurin syy koko tähän ulkonäkökeskeisyyteen. Kaikki haluavat olla täydellisiä tai ainakin antaa ulospäin semmoisen kuvan. Tottakai sitä helposti ajautuu ajattelemaan, että olenko minä huonompi vain siksi, etten ole langanlaiha, pitkäsäärinen, superpaksulla tukalla siunattu tai osaa tehdä ”täydellistä IG-meikkiä”. Kuvia muokataan paljon ja tulisi muistaa, että se huippumallikaan tuskin huonoina päivinään näyttää juuri siltä kun rankalla kädellä käsitellyssä mainoskuvassa. Silti myönnän, etten tietysti itsekään halua lisätä itsestäni someen kuvia, jotka koen epäedustaviksi tai joissa mielestäni näytän rumalta. Eihän nyt kukaan halua joutua ”katso nyt kuinka huono kuva”-tyyppisen arvostelun kohteeksi. Jokaisen tulisi kuitenkin tiedostaa, että se mikä voi ehkä näyttää totuudelta, voi myös olla täysi illuusio. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja miksi pitäisi olla? Toki kauneusihanteet muuttuvat vuosien varrella ja jo jonkin aikaa onkin kurvikkaampi ollut ”se juttu”, joka oikeasti on  jo edistystä verraten menneiden vuosien anorektisiin ”ideaalivartaloihin”.

Ja joo, olen kyllä itsekin kirjoittanut joskus jyrkkiä mielipiteitä mitä tulee vaikkapa painoon. Esimerkiksi ”jokainen kyllä laihtuu, jos oikeasti tekee hommia sen eteen”, mutta jep, eivät ne asiat aina ole niin yksinkertaisia. Itsekin olen kuluvan vuoden aikana kokenut useankin kerran niitä hetkiä kun en oikeasti vaan jaksa lähteä työviikon jälkeen sinne lenkille tai perun työpäivän jälkeisen joogan, koska en vain jaksa tai ehdi. Toki itse pyrin arjessa aktiivisuuteen ja liikkumaan itsevalitsemaani lajia 1-2 kertaa viikkoon, mutta tässäkin on ollut hommaa pysyä viimeaikoina. Seuraava tavoite onkin alkaa oikeasti kalenteroimaan itselleni sitä omaa aikaa. Tiedättekö kun kalenteroidut asiat usein myös toteutuvat, ainakin jos on tämmöinen kalenterin orja kuin itse. Oli se sitten maanantai-aamun mini-meditaatio, ihan silkka lepohetki lukien, tiistai-illan joogatunti tai ytimekäs salitreeni perjantaina töiden jälkeen, laita se kalenteriin! Tarkoitus ei ollut kuitenkaan tehdä sen kummempaa numeroa painosta, vaan enemmän siitä omasta hyvinvoinnista, joka toki myös rauhoittaa, vahvistaa itseluottamusta ja luo yksinkertaisesti hyvää oloa.

En eilisessä postauksessa juurikaan tuonut esille sitä, mistä sitten erityisesti pidän itsessäni? Tässäpä kuitenkin muutama asia:

 

Pisamat. Ne ovat olleet ”mukanani” melkein aina ja osa minua. Esimerkiksi talvella pisamien ollessa piilossa, näytän usein mielestäni oudolta. Koen, että ne ovat osa identiteettiäni ja olisi outoa, jos ”joku veisi pisamani pois”.

Siro vartalo. Olen aina ollut melko pienikokoinen ja siitä on etua esimerkiksi monessa liikuntalajissa! Tasapainon pitäminen on helpompaa ja liikkuminen ketterää ”pikkuisena”. Esimerkiksi surffaamisen opettelu on ollut minulle todella helppoa, koska pienenä pysyy helpommin laudan päällä.

Hyvä iho. Viime vuosina olen alkanut arvostaa enemmän sitä, etten ole juurikaan kärsinyt iho-ongelmista jotain satunnaisia pieniä hormonimyrskyjä lukuunottamatta. Panostan ihonhoitoon ja haluan, että ihoni näyttää terveeltä ja hehkuvalta.

Silmäni ja ripseni. Pidän persoonallisista silmistäni ja onnekseni ripseni kasvavat pitkiksi ja kaareviksi. Joskus 12-vuotiaana leikkelin joskus ripsiäni lyhyemmiksi, koska mielestäni ne olivat liian pitkät 😀 Vaikka ripseni ovatkin luonnostaan todella vaaleat ja ”näkymättömät tihrut” silloin kun en ole niitä värjännyt, ovat ne ripsivärin kanssa todella kivat ja näyttävät!

Sitten taas piirteitä, joista pidän itsessäni ovat esimerkiksi reiluus, rehellisyys ja aikaansaavuus. Oli sitten kyseessä liiketoiminta tai ihmissuhde, haluan että minuun voi luottaa ja että toiminta on avoimen rehellistä, sekä luotettavaa. Epärehellisyys, ihmissuhteiden pinnallisuus ja teennäisyys, semmoinen esittäminen ovat asioita, jotka saavat itseni surulliseksi.

Koen, että olen tyyppi, joka pistää hommat rullaamaan ja saa asioita aikaan. Jos haaveilen jostain, pistän hommat käyntiin, teen asian eteen töitä, asennoidun unelmieni saavuttamiseen ja hups, monessa tapauksessa asiat toteutuvat! Asenne on siis avainjuttu.

Se, että osaa nimetä itsestään niitä hyviä asioita ja puolia, ei ole itsekkyyttä vaan nimenomaan terve piirre, jota pitäisi oikeasti harrastaa enemmän. Itseensä, omiin kykyihin luottaminen ja niiden pidettyjen puolien muistaminen vahvistaa itsetuntoa ja auttaa hyväksymään itseään. Vai onko joku toista mieltä?

Loistavaa päivää!

 

Kuvat Jutta. Kuvat otettu Shala Helsingin tiloissa.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 5 kommenttia.

Julkaistu

Äitiys ja kehoni, kuinka olen muuttunut? + arvonta äideille

Kaupallinen yhteistyö: Change Lingerie

Loppukeväästä vietämme poikamme kaksivuotis-synttäreitä ja siinä samassa tulee tietysti täyteen kaksi vuotta synnytyksestä. Hetkestä kun maailmani mullistui, lopullisesti. Minusta tuli äiti ja elämä sai aivan uuden tarkoituksen. Pieni ihminen tarvitsee minua ja elämäni tärkein tehtävä on taata tuolle pienelle pojalle kaikki, mitä tämä tarvitsee. Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä millainen olen nyt. Verrattuna siis siihen, mitä olin vuosi, kaksi tai kenties viisi vuotta sitten? Paljon on tapahtunut, olen muuttunut fyysisesti ja henkisesti, mutta kuinka? Olen kirjoittanut blogissa paljon kehon muutoksista raskaana ja synnytyksen jälkeen. Yleinen toteamus on, että kehon palautuminen raskaudesta kestää vähintään yhtä kauan kun itse raskaus, eli 9kk. En itse juurikaan stressannut kehon muutoksista raskauden aikana. Miksi nyt suotta jännittämään jotain, jolle nyt ei oikeastaan edes voi mitään? Aina voi rasvailla vatsaa ja ennaltaehkäistä vaikka nyt niitä venymäarpia, mutta loppupeleissä se vatsan kasvaminen on kuitenkin väistämätön tosiseikka, samoin kuin moni muu asia. Raskaus opetti ainakin minulle olemaan armollisempi itselleni. Hyväksymään sen, että kroppa muuttuu ja mullistuu, vieläpä maailman tärkeimmästä syystä. Eihän siinä nyt ole mitään kamalaa.

Täysi totuushan on, että raskaus ja synnytys muuttavat kehoa ainakin jollain tapaa. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Toisilla äitiyden tuoma mullistus voi olla enemmän henkistä, toisilla taas fyysistä. Itselläni suurimmat mullistukset olivat henkisellä puolella, mutta kyllähän niitä fyysisisiäkin on riittänyt: Raskauden ja imetyksen tuoma nesteturvotus, ihon venyminen, rintojen muutokset ja toki koko kehonkoostumuksen muuttuminen. Omalla kohdallani lihasmassaa lähti ja tilalle tuli raskauden aikana rasvaa. Vaikka paino olikin vuosi synnytyksen jälkeen tasan sama kuin ennen raskautta (tai jopa vähemmän), oli kehonkoostumus täysin erilainen. En itse saanut raskauden aikana venymäarpia, mutta toki myönnän, että varsinkin vatsan iho koki melkoisen venymismaratonin, eikä ole edelleenkään täysin yhtä litteä kuin ennen raskautta. Rintani ovat pienentyneet kahdella kuppikoolla, joten valehtelisin jos sanoisin, että olen tismalleen samanlainen kun ennen raskautta.

Lueskelin juuri läpi vanhoja kirjoituksiani aiheesta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Teksteistä tuli ilmi täysin samat jutut mitä pyörii mielessä tälläkin hetkellä: Suurin muutos äitiydessä tapahtuu pään sisällä, usein ne fyysiset mullistukset ovat toissijaisia, toki suuria asioita nekin. Raskauden aikana se ratkaisevin juttu itsensä ja muuttuvan kehon hyväksyntään oli juuri se miksi tämä kaikki tapahtuu, nimittäin sen oman rakkaan pienokaisen tähden. Vaikka ennen raskautta jaksaisi kuinka stressata ulkonäköseikoista ja kehon muuttumisesta, ovat nuo asiat juuri siinä hetkessä täysin toissijaisia. Muutoksista huolimatta, rakastan kehoani. Voisin todeta, että juuri äitiys on opettanut itselleni enemmän itseni ja oman kehoni hyväksymistä. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen, vaikken olekaan täydellinen. En haluaisi olla kukaan muu kuin minä, pienen pörröpäisen kohta kaksivuotiaan villin pojan äiti.

En ole koskaan aikuisiällä mitenkään pakonomaisesti stressannut painostani, mutta toki myönnän aikaisemmin kiinnittäneeni siihen enemmän huomiota. Kyllä, liikuin toki hyvän olon vuoksi, mutta myös pitääkseni painoni kurissa. Tietysti sitä synnytyksen jälkeen kiinnitti normaalia enemmän huomiota painoonsa, sanoisinko, että siinä vaiheessa kun puntari näyttää sen 20kg enemmän kun vajaa vuosi aikaisemmin, on ihan ymmärrettävää, että asiaa miettii. Sitä siis, että palaako sitä koskaan takaisin ”normaaliksi”. Voin todeta, että nykyään en ajattele painoani ollenkaan. En ole käynyt puntarilla kai viime kesän jälkeen ja itselleni liikunnassa se tärkein juttu on juuri hyvä olo ja itsestään huolta pitäminen. Sanoisinko, että vaikka palautumiseen menee aikaa, olen itse luottanut paljon siihen, että keho palautuu itsestään. Alkuun yritin hikihatussa liikkua ja päästä eroon imetyspöhötyksistä, mutta siinä vaiheessa kun viime kesänä lopetin reilun vuoden imetystaipaleen, lähti keho palautumaan kuin itsestään.idkuva

Olen todennut, että raskauden jälkeen on tasan yksi ainoa asia vaatekaapissa, joka on lähtenyt uusintaan: Rintaliivit! Fakta on, että keho muuttuu vuosien varrella, esimerkiksi kuppikoko voi vaihdella hurjastikin ja toki painonvaihtelutkin vaikuttavat siihen. Itse olen joutunut siirtymään kaksi kuppia pienempään, mutta eihän siinä. On ainakin ollut hyvä syy uusia samalla alusvaatevalikoimaa ja heittää menemään niitä nyhvääntyneitä kappaleita, joiden olisi ollut aika lentää roskiin jo vuosia sitten. Itselläni pitkäaikaisimmat rintaliivit ovat olleet juurikin Changelta (lisäksi muuten myös ne istuvimmat) ja olen ollut jo vuosia merkin asiakas. En tiedä mitään inhottavampaa kun epämukavat ja huonosti istuvat rintaliivit. Siis tiedättekö niitä halpoja, joita aina silloin tällöin on sortunut tilaamaan jostain nettikaupasta ihan vain sen tähden, että näyttävät kuvissa niin kivalta. Totuus selviää siinä vaiheessa kun haet paketin ja toteat liivien kiristävän ja hiertävän, vaikka luulit ottaneesi oikean koon. Puhumattakaan siitä, että välillä on todella vaikea löytää esimerkiksi ympärysmitan 65 liivejä tai sitten taas niitä suurempia kuppikokoja. Ihan kun kaikkien pitäisi istua niihin standardikokoihin, eihän se ole realistista! Alusvaatteiden kun on tarkoitus olla justiinsa, eikä sielläpäin. Itse yllätyin aikoinaan kun Changen myyjä kiikutti minulle joskus sovitukseen E-kupin liivit. Mitä hittoa, minulleko? Vielä enemmän yllätyin kun ne vielä passasivat. Alusvaatteiden suhteen moni nainen tarvitsisi kipeästi apua sopivan koon löytämisessä, mutta harmittavan harvassa paikassa sitä on tarjolla. Paitsi Changella, jossa asiakkaalle etsitään juuri se sopiva koko ja malli mittojen mukaan.

Changen Sisterhood-kampanja meneekin yhteen oman ajatusmaailmani kanssa, nimittäin siinä, että jokainen keho on kaunis. Olit sitten pitkä, lyhyt tai vartalotyyppisi mikä tahansa. Jutun juju onkin kiinnittää huomio asioihin, joista eniten pitää omassa kehossaan ja oppia rakastamaan itseään juuri niiden vuoksi. Olet uniikki ja jokaisen naisen pitäisi olla siitä ylpeä, eikä ajatella, että kaikkien pitäisi istua johonkin tiettyyn standardiin. Ei löydy yhtä täydellistä, vaan niin monta erilaista täydellistä kun meitä naisiakin on.

Yhteistyön tiimoilta sain myös kunnian arpoa yhdelle äidille siellä ruudun toisella puolella vapaavalintaisen alusasusetin, jonka voittaja pääsee valitsemaan Changen liikkeeseen ammattitaitoisen henkilöstön opastamana.

Osallistustumisohjeet:

 

Kommentoi tähän postaukseen mistä erityisesti pidät itsessäsi ja miten itse suhtauduit äitiyden tuomiin muutoksiin? Jätäthän kommentin mukaan myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan voittajaan yhteyden. Aikaa osallistua on sunnuntaihin 22.4 saakka.

Hyvä me äidit!

 

Kuvat Jutta. Korut Glitter.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 45 kommenttia.

Julkaistu

DIY: Kevään hempeä laventelineule

Kerroin aikaisemmin työstäväni sitä täydellistä laventelineuletta kevääksi. Ja hei, sain sen eilen valmiiksi! Wuhuu! Näistä viikottaisista käsityöohjeista on tulossa joku perinne, toivottavasti ette pane pahaksenne 😀 Siinä vaiheessa kun täällä ei näy kuin villasukkaa toisensa perään, niin saa kyllä huomauttaa. Tosin, villasukat ovat varmaan tätä menoa melkoisen kova sana ensi syksynä! Ah, tiedättekö kaikenlaisia ihanan pinkkejä villasukkia polviin saakka. Alan jo innostumaan ajatuksesta. Koska olen vähän ehkä koukussa neulomiseen (ei varmasti tullut ihan shokkiuutisena) ja varsinkin rentoihin neulepaitoihin, päätin tehdä pehmeän laventelineuleen näin sopivasti kevään korvilla. Ja sain kun sainkin sen vieläpä nyt huhtikuun puolella valmiiksi.

idnostokuva

Tähän saakka olen tehnyt (melkein) kaikki neulepaitani tällä melkein samalla todella simppelillä ohjeella, joten sinäänsä tässä ei ole mitään uutta. Uudestaan en viitsi tuota ohjetta tänne spämmätä, mutta tietoja tähän voin jakaa. Käytössä olivat 9mm isot (80cm) pyöröpuikot, joilla loin 136s. Ensin joustinneuletta noin 4-5cm ja sitten vaan sileää kainaloon saakka. Noin yleisesti on neule tehty tämän ohjeen mukaan, lukuunottamatta core-osan pituutta, joka helmasta kainaloon on noin 33 cm ja hihoja, joihin loin 25s ja noin muuten samalla tekniikalla kun tuossa ohjeessa. Ottaen siis huomioon eri silmukkamäärät. Hihojen pituus on noin 45 cm, halusin että ovat nippa nappa pidemmät kuin 3/4-mittaiset. Kannattaa taas mittanauhan kanssa katsoa, että mikä on se oma haluttu pituus, ettei tule yllätyksiä.

Lankana käytin tässä Drops Designin Brushed Alpaca Silk-lankaa, josta neuloin  kahdella sävyllä tuplana. Eli koko paidan kahdesta langasta, molemmat eri sävyä. Halusin nimenomaan jonkun kevyen pastellisävyn ja totesin heti, että tuo valkoinen oli aivan täydellinen valinta värillisen seuraksi! Kokeilkaahan joskus. Sävyt ovat siis tämä ja tämä, joista tuo laventeli on näköjään juuri nyt loppu, mutta itseäni himottaisi kokeilla tätä myös korallisen tai muun hempeän sävyn kanssa. Tuo sävy Denim voisi ehkä toimia korvikkeena tälle laventelille, toki tulos olisi ehkä hieman tummempi.

Jos jollakulla on tiedossa joku astetta haastavampi ihanan neuleen ohje, niin saa heittää ideoita! Toisaalta tämä helppo laatikkomalli on niin hyvä kun voi aivot narikassa neuloa samalla kun katsoo vaikka telkkaria. Ja sekin vielä kun variaatioita on monia! Kun tekee suuremman kaula-aukon, saa helposti semmoisen melkein ”off-shoulderin” jättämällä kauluksen pois, voi tehdä neulemekkoa, lyhyempää cropped-mallia tai mitä ikinä keksiikään.

Vaikka edellisen Drops-neuleen kohdalla meinasin menettää hermoni tähän lankaan, olen nyt ihan rakastunut! Isoilla puikoilla ja tuplana tämä on aivan täydellinen. Ja hei, myös todella edullinen, koska yksi kerä maksaa reilut 2 €. Menekki tähän paitaan oli noin 4-5 kerää kumpaankin (hitto kun olin taas huono pysymään perillä), eli paita kustansi siis pari kymppiä, huhheijaa! Mikä parasta, isoilla puikoilla tämä valmistui TODELLA nopsaa! Muistaakseni aloitin koko homman reilu viikko sitten ja käytännössä olisi tämä valmistunut varmaan pitkän viikonlopun aikana. Periaatteessa tuosta Dropsista voisi kokeilla tehdä jotain myös tripla-langalla.

Alkuun mietin, että tottakai teen tähän kaula-aukon resorin, mutta sovitettuani valmista paitaa totesin, että tämä onkin superkiva näinkin. Juuri siis semmoinen rento, josta vähän olkapää vilkkuu, haha 😀 Tulos on kuitenkin rento ja pehmeä kevätneule. Juuri semmoinen, mistä haaveilinkin jo aloittaessani. Ja kun kyse on kevätneuleesta, on tämä myös sopivan viileä, semmoinen jonka voi pukea päälle myös kesällä lähtiessä aamulla töihin, ilman että ihan läkähtyy.

Ihan himottaisi pistää uudet pastellilangat tilaukseen ja tehdä tästä myös toinen versio, apua! Pian mulla on tekeillä joku oma neulepaita-mallisto, haha!

Ps. Jos käsityöt kiinnostavat, niin se DIY-tilini löytyy tosiaan Instagramista @iinesdiy

 

Sisältää kaupallisia linkkejä.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 3 kommenttia.

Julkaistu

Sunnuntain ajatuksia

Aurinkoista sunnuntaita! Viikonloppu on vierähtänyt täällä (yllättäen) räkätaudin merkeissä, tällä kertaa ei muuten (suureksi ihmeekseni) tarttunut minuun. Aloitin reilu viikko takaperin manuka- ja acerola-kuurin, joten mietin juuri eilen, että ovat varmasti tepsineet. Pientä potilasta hoidetaan täällä siis ja samaan syssyyn vielä jotain poskihammas-kipuja, joten pari yötä on heräilty about sata kertaa. En edelleenkään kertakaikkisesti voi käsittää, miten pikkulapsi jaksaa riehua ja huutaa kuumeessa, aivan yhtä kovaa menoa kun normaalistikin? Itse olisin tuossa vaiheessa niin vuoteen oma, mutta pieni jaksaa olla reippaana. Se onkin ongelma, että miten taaperon saisikaan rauhoittumaan silloin kun lepo olisi tarpeen? 😀

Eilen ehdin päikkäriaikaan istahtaa hetkeksi terassille ja nyt on kerätty kevään ekat pisamat! Huomasin myös, että ensi viikolle on luvattu ennätyslämmintä. Ehkä uskaltaa kaivaa jo nahkatakin käyttöön ja ottaa esille kevätkengät. Jääköhän tämä asu viimeiseksi tältä keväältä, jossa UGGsit jalassa? Nämä on muuten niitä kevään hetkiä kun pitäisi oikeasti nauttia auringosta ja lämpimästä. Usein kun jotenkin ajatuksissaan odottelee ”kunnon kesää” ja tajuaa siinä vaiheessa, että eletään jossain heinäkuussa ja kesä on melkein ohi. Silloin alan aina kaipaamaan niitä kevätpäiviä kun bongaili ensimmäisiä vihreitä ja vietti ensimmäisiä terassipäiviä.

Tässä muuten päällä se viimeisin hattaraneule, josta postasin ohjeen tänne. En koe, että neulemekot vaatteena ehkä istuvat minulle niin hyvin, varsinkaan korottomien kenkien kanssa ja siitä syystä en ehkä ole niitä aikoihin käyttänytkään. Maailman helpoin vaate kuitenkin silloin kun ei oikeasti keksi mitään päällepantavaa ja haluaa helpon vaihtoehdon. Myös tämän kanssa odotan sitä, kun pääsee pukemaan neuleen ilman sukkiksia ja yhdistämään farkku- tai nahkatakin kanssa.

Eikä neulomisinto ole teidän harmiksenne laantumassa ollenkaan. Toivottavasti saan tänään valmiiksi laventeli-neuleen ja eilen menin hetken mielijohteesta aloittamaan jälleen uuden projektin. Työn alla on myös se pojan merinovillainen paita, joka ehkä valmistuu ensi syksyksi. Hitto mikä homma neuloa jotain 3mm puikoilla! Ymmärrän täysin miksi joku jättää minkä tahansa neulejutun kesken kun eteneminen on niin hidasta! Kärsimätön ehkä?

Pienen ajanpuutteen vuoksi blogissa on viime viikkoina ollut vähemmän postauksia millään varsinaisilla aiheilla. Arki menee jotenkin niin tukka putkella ja luovuuttaan joutuu käyttämään paljon myös työjuttuihin. Huomaan, ettei aikaa ole ollut blogiin niin paljon kun olisin ehkä halunnut ja on muutenkin ollut semmoinen kausi, että on todella vaikeaa keksiä mitään järkeviä teemoja postauksiin. Välillä tulee semmoisia jaksoja, että inspisvarastot on täysin loppuunkäytetty, kunnes yleensä sitten saakin enemmän ideoita kun ehtisi toteuttaa. Jos teillä siis on heittää jotain postaustoiveita, niin nyt saa ehdottomasti ehdottaa 🙂 Tuntuu välillä hölmöltä kinuta teiltä postaustoiveita, pitäisihän blogia pitäessä olla mielessä niitä ideoita jo omasta takaa. Ymmärrätte kuitenkin, että kun kirjoittaa postauksen suunnilleen 300 kertaa vuodessa, mahtuu joukkoon myös välillä niitä viikkoja, kun ajattelee suunnilleen jokaisesta keksimästään ideasta, että ”ei tämä kuitenkaan ketään kiinnosta”. Ja toki haluan kirjoittaa juuri niistä jutuista, joita te tykkäätte lukea. Jos siis on mitä tahansa toiveita, niin heittäkää kommenttiboksiin!

Ja hei, jos teillä on tylsää (tai liikaa rahaa tilillä) niin ladatkaapa puhelimeen Etsy. Jää koukkuun ja pääsee takuuvarmasti myös eroon rahoistaan. Siellä on ihan mitä vaan!! Onnistuin jo tilaamaan tyynyn ja rahin, saapi nähdä vastaavatko odotuksiaan 😀 Suosikkeihin tallennettu jo ainakin kymmenen ihanaa juttua!

Mitäs tuumaatte neulemekosta?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.