Julkaistu

Haaveena pako autiolle saarelle

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään aivan muista jutuista, mutta kun mieltä painaa tai jokin asia vaivaa, auttaa asian käsittely näin kirjoittamalla usein ainakin omalla kohdallani. En tiedä miksi, mutta viimeaikoina olen kokenut jotain ihme ahdistusta ja epävarmuutta blogini kanssa. Yli kymmenen vuotta blogia kirjoittaneena tiedän ehdottomasti, että näitä tulee ja menee säännöllisin väliajoin. Ainakin oman blogini historiassa on tullut usein kausia, jolloin olen miettinyt, että miksi teen tätä? Kiinnostaako ketään? Pölisenkö täällä vain itsekseni? Vaikka koen kirjoittamisen itselleni terapeuttisena harrastuksena, on vuorovaikutus kuitenkin itselleni se kaikkein tärkein asia tässä hommassa.

Ja kuten on monen bloggaajan suusta useaan otteeseen kuultu, on kommenointi vuosi vuodelta totisesti vähentynyt hurjasti. Itsekin ymmärrän tämän täysin. Olen myös henkilökohtaisesti todella laiska kommentoimaan blogialustoilla, mutta samalla tiedostan faktan siitä, että kommentit totisesti ovat se kirjoittajan suola. Ilman teitä ei ole myöskään blogia tai vuorovaikutusta. Olen paasannut sen perään, että uskon blogien tulevaisuuteen ja ilmiöiden kiertoon, siihen että kirjoitettu sisältö tekee kyllä paluun ihmisten turhautuessa pintapuoliseen, nopeaan sisältöön. Silti tunsin eilen ja tänään outoa epävarmuutta tästäkin, enkä itse edes tiedä miksi. Syyskuussa blogissani vieraili 27 000 yksittäistä kävijää, eli 27 000 erillistä ihmistä ja omalta kohdaltani täytyy todeta, ettei kävijämäärien perusteella ole missään nimessä ollut sen kummempaa laskua nähtävissä, mutta jokin silti ahdistaa. Ehkä turhautumisen tunne siihen, että kirjoitat tekstiä useamman tunnin saadaksesi vain yhden tai pari kommenttia, vaikka itse tekstin lukisikin suuri joukko ihmisiä. Oliko teksti huono vai eikö ketään vain kiinnostanut?Tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Moni bloggaaja tai vaikuttaja varmasti käy läpi täysin samoja ajatuksia. Ja tottakai tiedän myös, että teitä on siellä ruudun toisella puolella iso joukko ihania ja pitkäaikaisia lukijoitani.

Katsoimme eilen uudelleen sen storiesissa hehkuttamani dokkarin ”Syrjäisen saaren lumo” YLE Areenasta, jossa ranskalainen perhe lähtee surffaamaan pienelle, täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalle saarelle Tyynelle Valtamerelle. Tommi ei ollut vielä dokkaria nähnyt siitä huolimatta, että muistuttelin asiasta tälle lähtiessäni Lappiin, mutta loppupeleissä Tommikin oli aivan intona dokumentista (ja ehkä aikalailla myös niistä saaren täydellisistä surffiaalloista). Ja kyllä, aloin eilen tutkia miten saarelle pääsisi. Hieman huvittuneena luimme, että saarelta löytyy satelliittipuhelin, mutta oikeastaan mitään muita yhteyksiä, kuten nettiyhteyttä ei saarelta löyty ulkomaailmaan (ainakaan tuon jutun kirjoitushetkellä).

Ja tiedättekö, kun tänään aamulla herätessäni mietin asiaa, kuulostaa tuo oikeastaan aivan täydelliseltä. Ihan rehellisesti, vaikka vähintäänkin työni puolesta paljon somea käytänkin, netistä puhumattakaan ihan jo arjen tavallisten askareiden vuoksi, valehtelisin jos väittäisin ettei se ahdista ollenkaan. En ole vielä kertaakaan sanonut tätä ääneen, mutta jo parin vuoden ajan olen aivan rehellisesti välillä haaveillut siitä, että yksinkertaisesti vain katoaisin jonnekin somen ulottumattomiin ja eläisin niin yksinkertaista elämää kuin vain mahdollista. Kyllähän tämä varmasti monen nykyihmisen korvaan kuulostaa melko hullulta, mutta ihan totta. Jos olisin juuri nyt perheetön ja työni sallisi, lähtisin aivan varmasti sinne autiolle saarelle ihmettelemään, vaikka jo heti huomenna.

Toki tiedostan ristiriidan siinä, että kannustan lukijoitani kommentoimaan enemmän, mutta samalla jauhan omasta someahdistuksestani. Ei minua itsessään blogini ja sen kirjoitus ahdista, vaan juuri vuorovaikutuksen vähentyminen ja alan yleinen mentaliteetti sen suhteen, että vain seuraajamäärillä ja luvuilla on väliä. Pidän Instagramista päivä päivältä vähemmän juuri sen vuoksi, että siellä käytävä kilpailu suosiosta ja seuraajamääristä oikeasti ahdistaa. Mikäli IG ei olisi kanavana työni vuoksi oleellinen ja samalla tärkeä tukikanava blogilleni, olisin luultavasti häippässyt sieltä jo aikapäiviä sitten. Mutta eihän se oikein käy päinsä. Se ahdistaa, että pitäisi olla lisäämässä kuvia omasta pärstästään vain siksi, että ne tilastollisesti keräävät eniten tykkäyksiä. WTF.

Juuri tämä on pahasti pielessä ja asian ydin. Pitäisi jatkuvasti olla stressaamassa sitä, että sitouttaako tämä ihan tavallisesta kupillisesta teestä postaamani kuva yhtä hyvin kuin kuva, jossa keikistelen itse. Kyllähän se näin sisällöntuottajankin näkökulmasta harmittaa, ettei pienet arjen jutut saa aikaan läheskään yhtä paljoa tykkäyksiä kuin se, että laittaisin oman naamani näytille Instassa päivittäin. Toivottavasti ymmärrätte pointtini. En arvosta pinnallisuutta ja se on juuri sitä, mitä some on täynnä. Kilpailua täydellisistä kuvista, seuraajista ja sitoutumisesta. Eniten turhauttaa se millaiseksi homma on mennyt ja kuinka se on vaikuttanut meihin moneen, sekä arvoihimme kokonaisvaltaisesti.

Suurin unelma, joka minulla on ollut blogini suhteen aivan alusta asti on ollut, että voisin matkustaa vaikka niillä autioilla saarilla ja kirjoittaa maailmalta käsin matkapäiväkirjaa. En haluaisi jossitella, mutta välillä olen lyhyen aikaa harmitellut sitä, miksen tähdännyt siihen kymmenen vuotta sitten? Ja sitten taas, en haluaisi koskaan miettiä sitä, että olisin tehnyt joskus niin tai näin, koska ilman sattuneita syitä ja seurauksia en olisi tässä ja nyt. Todennäköisesti tulen kuitenkin aina olemaan juuri tämmöinen haahuileva haaveilija ja levoton sielu. Voisin kiteyttää ajatukseni niin, että tunnen käyväni läpi tietynlaista murrosvaihetta. Jollain tapaa on takaraivossa pieni tunne siitä, että jotain muutoksia on edessä suuressa tai pienessä skaalassa. Samalla taas tunnen ristiriitaisia tunteita monen asian suhteen.

 

Siinä, sainpas sen sanottua. T. Iines, joka tykkäsi aikanaan lisäillä blogiin kuvia mikrossa räjähtäneestä kaurapuurosta

 

Löytyykö muita some-ahdistuneita?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 28 kommenttia.

Julkaistu

On ihan ok olla introvertti

Hei ja huippua maanantaita! Vietän tänään etähommaa blogihommien ja muiden juttujen osalta. Ihana tunne pitkästä aikaa kun ei tarvitse lähteä maanantaina yhtään mihinkään lenkkipolkua kauemmas. Ah, oma unelma-työviikko oli semmoinen, jolloin tekisin aina maanantait ja perjantait hommia kotona, muun viikon sitten muualla. Tänään olen viettänyt juuri niin ihanan hidasta aamua kuin haluaisin aivan jokaisena päivänä. Viikonloppu vierähti melkoisen treeni- ja neulomispainotteisesti, kuten yleensä. Kesällä suosin viikonloppuna juoksulenkkejä, mutta nyt olen jo jonkin aikaa keskittynyt viikonloppuaamuisin käymään salilla. Jaksan nimittäin viikonloppuisin treenata huomattavasti tehokkaammin kuin viikolla työpäivän päätteeksi ja muutenkin ihanaa kun saa 2/3 viikon salitreenistä kuitattua viikonlopulle, viikolla keskityn yleensä lenkkeilyyn. Itselläni on nimittäin ainakin huomattavasti alhaisempi kynnys lähteä lenkille, kuin kuntosalille. Tästä syystä toimiikin lenkkeily yleensä hyvin arjessa, työpäivän päätteeksi on ihana päästä luontoon ulkoilemaan.

Olen monesti kirjoitellut siitä, että rakastan viettää aikaa kotona. Ja siis todella rakastan. Koti on minulle turvapaikka, jossa voin olla oma itseni ja jollain tapaa piilossa muulta maailmalta. Oma tukikohta, jossa on aivan ok laittaa puhelin äänettömälle ja unohtaa hetkeksi kaikki mitä kodin seinien ulkopuolella on. Minulle tämä on ainakin nykyään todella tärkeää, varsinkin jos on tyyppi joka murehtii negatiivisista uutisista, taloudesta ja milloin mistäkin maailmalla tapahtuvasta. Syksyisin rauhallisen kotiajan merkitys korostuu ainakin omalla kohdallani.

Olen todennut olevani pimeään vuodenaikaan enemmän introvertti kuin muulloin ja silloin myös kaipaa enemmän sitä omaa rauhaa. Ja heh, tämän vuosien oman empiirisen tutkimukseni pohjalta väittäisin edelleen, että vuodenajat, lämpötila ja valon määrä säätelevät ainakin oman kehoni toimintaa! Keskityn kesäisin ja talvisin aivan eri asioihin, huomaan kehoni toimivan eri tavalla ja jossain määrin voisin todeta olevani hyvin eri ihminen valoisan ja pimeän vuodenajan aikana. Introvertin piirteet ovat muutenkin nousseet yhä enemmän pinnalle aivan tässä lähivuosien aikana. Jos 10 vuotta sitten koin itseni enemmän ekstrovertiksi kuin introvertiksi, on tilanne jo vuosia ollut aivan päinvastainen. Itseasiassa olen kuullut samaa muiltakin, että vuosien edetessä saattavat myös piilevät introvertin piirteet tulla yhä enemmän esille. Oletteko te huomanneet samaa?

 Olenkin tässä tuumaillut, että olenko aina ollut introvertti, vai onko lähivuosina vain tullut jonkilainen oivallus sen suheen, että on todella ok olla myös introvertti? Työelämässä mennään usein ekstroverttien ehdoilla ja monet mieltävät introverttiyden työelämässä huonona piirteenä. Näin olen ehkä ainakin itse asian kokenut. Monet ajattelevat introverttejä stereotyyppisesti henkilöinä, jotka eivät puhu mitään ja uppoutuvat kaiken aikaa omiin ajatuksiinsa. Ja tämähän sotii vastaan työelämän sosialisoinnin ja verkostoitumisen kanssa. Ehkäpä tämän vuoksi olen aikaisemmin ulkoisten paineiden vuoksi jättänyt introvertit piirteeni ja tarpeeni vähemmälle huomiolle, joka taas on merkinnyt sitä, ettei se oma ”prosessointiaika” ole ollut aivan siellä tarvehierarkian huipulla. Nykyään huomaan, että ehdottomasti sen pitäisi olla.

Mutta kyllä introverttikin voi olla ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen ja ahkera verkostoitumaan, mutten itse ainakaan jaksa sitä aivan jatkuvasti. Vapaalla on pakko vetäytyä ”lataamaan akkuja” ja välillä myös sanoa ylimääräisille menoille ei. Ja viime vuosina olen todennut juuri sen, että se on ok. Ei aina tarvitse miellyttää muita ja miettiä sitä, mitä muut ajattelevat omasta ajasta tai kotiviikonlopuista. Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti jaksaisi olla jatkuvasti sosiaalinen sekä työelämässä, että vapaa-ajalla.

Juuri eilen tuumailin, että pian tulee täyteen 3 vuotta muutostamme tähän kotiin, enkä vieläkään haaveile muuttavani tästä mihinkään. Ajatus tämän kodin myymisestä tuntuu jotenkin kamalalta, vaikka välillä silkasta mielenkiinnosta tykkäänkin selata myytäviä asuntoja.  Koen, että erityisesti juurettomuutta tunteville on äärimmäisen tärkeää, että on olemassa se koti tai tukikohta, elementti joka on ja pysyy. Syy, miksi esimerkiksi maailmanympärysmatkalla tunsin loppua kohden lievää koti-ikävää ja ahdistusta, oli juuri siksi ettei maailmalla päässyt asettumaan kodiksi samalla tavalla kuin, noh – kotona. Asia, josta yllätyin itsekin.

Nimittäin se, kuinka vahvasti ihminen (tai ainakin minä itse) kaipaa juuri sitä tukikohtaa ja paikkaa, joka pysyy suhteellisen samana, vaikka kaikki muu elämässä muuttuisikin. Kuten olen ehkä maininnut jo aikaisemmin, oli pidempi matka ainakin omalla kohdallani erityisesti matka itseeni, jolloin opin ja oivalsin uusia asioita juurikin omaan toimintaani, sekä perustarpeisiini liittyen. Jos viime vuosina olen muuttunut yhä enemmän introvertiksi, tulee se ilmi erityisesti sillä, että arvostaa kotia tai omaa ”tukikohtaa” yhä tärkeämpänä elementtinä, sekä kaipaa enemmän juuri sitä omaa aikaa prosessoida ajatuksiaan ja ihan vain olla ”omassa seurassaan”.

En edes tiedä mistä olen saanut viime viikkoina jonkun aivan ihmeellisen neulomisvimman. Viikonloppuna neuloin hihoja vaille valmiiksi villapaidan, joka on siis nopeimmin ikinä neulomani villapaita. Tosin, isoilla puikoilla on osaa asiaan. En malta odottaa, että pääsen jakamaan ohjetta täällä! Työn alla on muitakin kivoja juttuja, joista työstän myöhemmin tänne neuleohjeita. Ja loppuun täytyy todeta, että muutama aivan täydellinen harrastusvinkki introverteille: Käsityöt, kirjat ja metsälenkit!

 

Entäs te? Introvertti vai ekstrovertti? ✨

 

Korostuuko teillä muilla introverteillä kodin merkitys?

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Keto-ohje: Vhh-omenapiirakka

MAINOS: Hei lukijani! Kokeile Nextoryn e- ja äänikirjoja maksutta 30 päivän ajan täällä 🌞 Omia kirjavinkkejäni löydät tästä postauksestani.

www.nextory.fi/iines

 

Olin jo pitkään miettinyt kokeilevani keto-versiota omenapiirakasta, kunnes sitten vihdoin viime viikonloppuna sain piirakan työn alle. Ketogeeninen leipominen on inspannut viime kuukausina kyllä aivan hurjasti. Ajattelin jossain välissä kirjoitella tähänastisia kokemuksia ketodietistä näin reilun 3 kuukauden jälkeen. Nyt viimeisen kuukauden ajan olen syönyt ajoittain pieniä määriä hiilareita esimerkiksi kerran viikossa ja huomaan, että tauon jälkeen kroppa taas ottaa niitäkin paremmin vastaan.

Ja mitä tulee näihin keto-leipomisiin, olen todennut tavalliset vehnä- ja sokerileivonnaiset todella ylimakeiksi hötöiksi ne muutaman kerran kun tässä lähiviikkoina tai kuukausina olen niitä maistanut! Koska omena sisältää luontaisesti sokeria, ei tämä piirakka ole aivan optimaalinen ketodietin osalta, mutta vähähiilihydraattinen jokatapauksessa. Googlailin omenapiirakka-reseptejä, joita voisin muokata ketoksi /vähähiilariseksi ja tämä ohje on muokattu #somenapiirakka- ohjeesta, jossa jo valmiiksi on korvattu osa vehnäjauhoista mantelijauhoilla. Kiva kun vehnättömämpi leipominen on innostanut muitakin kuin ketoilijoita. Itse pyrin tekemään nämä leivokset vähän vähemmällä voilla ja käytän yleensä maksimissaan 100g.

 

Pohja:

100g voita

1,5-2 dl erytritolia

2 munaa

kourallinen macadamiapähkinärouhetta (vaihtoehtoinen)

1 rkl psyllium

1 rkl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

4 dl mantelijauhoja

Päälle:

3 keskikokoista omenaa ohuina viipaleina

kanelia

hyppysellinen etytritolia

 

Ohje: Sulata voi ja lisää sekaan erytritol. Vatkaa sekaisin, lisää mukaan munat ja sekoita, kunnes munien rakenne rikkoutuu. Mittaa kuiva-aineet kulhoon ja annostele hiljalleen mukaan seokseen samalla sekoittaen. Anna taikinan jähmettyä hetki jääkaapissa.

Painele taikina voideltuun vuokaan. Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi tai lohkoiksi ja asettele ne taikinan päälle. Ripottele päälle kanelia ja erytritolia. Paista uunissa 200c noin 30min. Nauti esimerkiksi vhh-jäätelön kanssa 🙂

 

Rentouttavaa sunnuntaita ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Mielipide: Vapaaehtoinen lapsettomuus ja Suomen vauvakato

Syntyvyyden lasku on ollut Suomessa jo pitkään puheenaihe. Olen miettinyt kirjoittavani aiheesta jo pitkään, mutta en vain ole hetkeen muistanut koko asiaa, kunnes alkuviikosta lukaisin Kauppalehden artikkelin aiheesta. Ensisynnyttäjien keski-ikä on ollut jatkuvassa nousussa jo pitkään ja lapsia syntyy yhä vähemmän. Pelko tulevaisuudesta, naisten työllisyyden kasvu verraten menneisiin vuosikymmeniin, suomalaisten korkea koulutustaso ja tietysti sitten pelko ilmastonmuutoksesta. Esimerkiksi nämä ovat asioita, joiden vuoksi yhä useampi nykypäivän suomalainen nainen vähintäänkin lykkää perheen perustamista myöhemmäksi.

Ylikansoittuminen noin yleisesti alkaa olla maapallolle jo ongelma, varsinkin tulevaisuudessa, mutta sitten taas toisesta näkökulmasta on syntyvyyden lasku myös pienen valtion näkökulmasta valtava pulma ja konkreettinen uhka hyvinvointiyhteiskunnalle. Ikääntyvä väestö ja yhä kiihtyvä syntyvyyden lasku, olen usein maininnut olevani todella huolissani Suomen tulevaisuudesta, eikä tuo ajatus ole muuttunut mihinkään. Ja ne kuuluisat innovaatiot, joista jaksan toistella ja joita Suomi edelleen kaipaisi tuottamaan potkua taloudelle? Innovaatioita on turha odottaa, mikäli tulevina vuosikymmeninä ei ole konkreettisesti niitä kotimaisten innovaatioiden tuottajia. Muistan edelleen kun yläasteen yhteiskuntaopin tunneilla käytiin läpi Suomen väestörakenteen tulevaisuutta ja tuolloin aihe tuntui jotenkin niin kaukaiselta.

Tunnen useita vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät syystä tai toisesta vain halua lapsia, sekä myös niitä, jotka aikaisemmin ovat ajatelleet näin, mutta muuttaneet mielensä iän tai kumppanin löytymisen myötä. No, esimerikkinä vaikkapa minä itse. Vaihtoehtoisesti lapsettomia on ollut aina ja varmasti tulee olemaankin, mutta aivan viime vuosina on noussut keskustelun alle myös marginaalinen ryhmä niistä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ympäristösyistä.

Omaan korvaani oudoimmista syistä, jonka olen joskus kuullut jäädä lapsettomaksi on, että sen tekisi puhtaasti ympäristösyistä. Aivan rehellisesti. Voisin niputtaa tämän aiheena samaan kastiin kuin sen, että minä ajokortittomana suitsuttaisin, etten ole ajanut ajokorttia ympäristösyistä tai henkilö, joka ei esimerkiksi muutenkaan matkustele, perustelisi sen sillä, että ajattelee ympäristöä. Toki, voihan näin ollakin, mutta olen itse ympäristökeskustelussa huomannut myös sitä, että omaa toimintaa viherpestään myös niillä aiheilla, jotka eivät muutenkaan kuuluisi omaan elämään. Kuten nyt vaikkapa ”en halua hankkia lapsia tai matkustaa, koska se on epäekologista”. Vaikka totuus olisi, ettei ole koskaan halunnut lapsia tai pitänyt matkustamisesta, toki ympäristönäkökulma varmasti on voinut tulla mukaan myöhemmin.

Aiheesta voi olla montaa mieltä, mutta harmittavan usein myös käännetään uhrauksiksi asiat, jotka eivät muutenkaan kuuluisi omaan arkeen. Josset hanki lapsia, et hanki. Kenenkään ei missään nimessä ole pakko. Moni ei yksinkertaisesti edes tahdo, eikä siinä ole mitään pahaa. Saati sitten matkustaa tai ajaa henkilöautolla, mutta useimmissa tapauksissa motiivit näihin asioihin ovat aivan muualla. On kuitenkin eri asia perustella lapsettomuuttaan sillä, ettei yksinkertaisesti halua lapsia, kuin vedota siihen, että tekee uhrauksen olla lapseton, koska ilmastonmuutos. Ja älkää käsittäkö väärin. En missään nimessä tuomitse vaihtoehtoisesti lapsettomia, ympäristösyistä tai ei, mutta yritän vain ymmärtää niitä todellisia motiiveja päätöksen takana.

Kerronpa omakohtaisen kokemukseni lapsi-casesta. Noin 25-vuotiaaksi saakka olin ajatellut, etten välttämättä koskaan haluaisi lapsia. En ollut koskaan kokenut erityisemmin heltyväni vauvoja katsellessa tai millään tasolla ajatellut itseäni äitinä. Iines 10 vuotta takaperin olisi helposti voinut vedota siihen, että teen ekoteon ja olen hankkimatta lapsia tähän maailmaan. Noh, omalla kohdallani perimmäinen syy oli kuitenkin se, etten ollut vielä koskaan kokenut kaipuuta tulla äidiksi.

Rehellisesti, en tiedä onko olemassa ihmisiä, jotka potisivat polttavaa vauvakuumetta, eläisivät tasapainoisessa parisuhteessa ja silti olisivat päättäneet, etteivät hanki lapsia ympäristösyistä? Oman kokemukseni mukaan biologisen kellon tikitys on loppupeleissä yllättävän vahva sitten jos tai kun se iskee ja tuntuu todella käsittämättömältä, että tuon biologisen tunteen ja tarpeen voisi sivuuttaa pelkällä rationaalisella ajattelulla. Saa ehdottoamasti korjata, mikäli olen väärässä. Ajatus vain tuntuu omasta mielestäni jotenkin käsittämättömältä, koska halu perheen perustamiseen voi olla todella vahva biologinen tarve.

Ja niin, eihän kaikilla välttämättä edes ala ”biologinen kello tikittämään”, mutta voin kuvitella, että moni nainen joka sen kokee, eikä syystä tai toisesta saa lasta, voi ajautua asian kanssa todellisen epätoivon valtaan. En itse usko, että siinä hetkessä auttaa ajatus siitä, että ”okei, vaikka olen epätoivoinen ja masentunut, lopetan yrittämisen, koska en halua kuormittaa maapalloa”. Siis näin kärjistettynä. Aikaisemmin omia valintoja perusteltiin halulla tai sillä, ettei nyt vain esimerkiksi pidä lihan mausta. Nykyään tuntuu, että kaikkeen keskusteluun vedetään ilmastonäkökulma, oli se sitten todellinen motiivi omille valinnoille tai ei. Ehdottomasti koen todella tärkeänä sen, että asioita ja valintoja tehdään ympäristöä ajatellen, eikä niin, että kyse olisi vain oman sädekehän kiillotusta asialle, jota ei tekisi muutenkaan.

Ja sitten takaisin lapsettomuuskeskusteluun, joka itseäni tosissaan huolettaa jo ihan Suomen taloudenkin kannalta. Toisaalta on totta, että väestönkasvua tulisi hillitä, mutta sitten taas paikallisesti syntyvyyttä taas tarvitaan kipeästi, kuten meillä Suomessa. Tämä onkin aiheena melko kinkkinen, koska tiedämme kaikki, että lapsen saaminen on tilastollisesti suurin ympäristökuormitus, jonka voimme tehdä. Se mitä Suomeen kuitenkin tulevina vuosikymmeninä kipeästi tarvitsemme, on korkeasti koulutettu työvoima ja lisää veronmaksajia. Ja siihen suuntaan, mihin taloutemme ja valtion velkataso on menossa vuosi vuodelta, tarvitaan näitä yhä kipeämmin. Ainakin jos haluamme säilyttää Suomen hyvinvointivaltiona. Tuntuu karulta ajatella, että muualla maailmassa liika syntyvyys on ongelma ja esimerkiksi meillä sitten taas toisinpäin. Molemmat vaihtoehdot ovat rasite taloudelle ja seikka on todella ongelmallinen varsinkin meidän suomalaisten näkökulmasta. Suomen talous ja tulevaisuus vai ympäristötalkoot ja vauvainflaatio?

Omalla kohdallani on epäselvää, haluaisinko lisää lapsia. Toisaalta, sitten taas toisaalta en. Perimmäisenä on kuitenkin raskauteen ja synnytykseen liittyvä pelko. Toki ajattelen tässä myös eko-näkökulmaa, mutta ensisijainen huolenaiheeni on pelko maailman tulevaisuudesta esimerkiksi talousnäkökulmasta. Ja uskon, että yhä useampi suomalainen pelkää lastenhankintaa juuri peläten sitä, onko tulevaisuudessa enää Suomen kaltaista hyvinvointivaltiota, jossa kasvattaa lapsi. Ja nämähän ovat todella ristiriidassa keskenään, koska juuri talouden näkökulmasta tarvitsisimme kipeästi uutta väestöä, erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolelle pienempiin kuntiin, jotka muuten pikkuhiljaa lakkaavat olemasta.

Lopuksi vielä oma mielipiteeni asiaan: Vaikka toki haluan ajatella tässä myös ympäristönäkökulmaa, olen itse vahvasti sitä mieltä, että Suomen syntyvyyden on noustava. Ympäristönäkökulmaan taas pitäisi tulla yhteiskunnalliselta tasolta linjauksia, kuten parempia tukia kasviproteiinivalmisteiden tuottajille, sekä apua näiden globalisointiin, lihateollisuuden maataloustukien vähentämistä ja tukea niihin innovaatioihin, sekä yrittäjyyteen. Olen todella pitkään ollut pettynyt ja turhautunut Suomen politiikkaan, jossa päätökset ja teot tuntuvat junnaavan paikallaan. En ihmettele ollenkaan, että tämä myös aiheuttaa yleistä epätoivon tunnetta tulevaisuuden suhteen. Yhä useampi lapsiperhe elää köyhyysrajalla ja nuorten syrjäytyminen on kasvanut siitä huolimatta, että yhteiskunnan tuet perheille ovat maiden välisessä vertailussa todella hyvällä tasolla. Näin maallikon näkökulmasta on ongelma juuri se, ettei paneuduta asioihin suuressa skaalassa ennaltaehkäisevästi, vaan yritetään auttaa vasta sitten kun ongelmat ovat paisuneet niin suuriksi, että tilanteisiin puuttuminen ja vaikuttaminen on todella vaikeaa. Onko hyvinvointiyhteiskunta pian historiaa?

Ja pointti ei todellakaan ole se, kuinka saataisiin vapaaehtoisesti lapsettomat hankkimaan lapsia, vaan enemmänkin yrittää luoda toivoa tulevaisuuden suhteen niille, jotka pelkäävät perheen perustamista juuri siitä syystä, että tuleva pelottaa. Jos jätämme lapset tekemättä puhtaasti ympäristösyistä, vaikuttaa se pitkässä juoksussa täydellä varmuudella meidän jokaisen suomalaisen elämään ja tulevaisuuteen. Kansoitetaanko Suomi tulevaisuudessa muiden maiden asukkailla? Kuoleeko suomalainen perinnekulttuuri hiljalleen pois?

 

Mitä ajatuksia teillä on aiheesta ja huolestuttaako asia?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Syksyn sotasuunnitelma

Hello! Tuntuu, että aivan viikon aikana on syksy alkanut oikein ryminällä. Puissa on ruska, edes pipo päässä ei hiosta samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten ja sääkin on epämääräisen syksyinen; välillä paistaa aurinko ja perään tulee joku outo tihkusadekuuro. Jotenkin tästä syksyisestä säästä inspiroituneena olen alkanut himoita uusia ulkoiluvaatteita, pakko varmaan tehdä lähiaikoina joku bongailukierros vakkarimestoille Partioaitta Outletiin! Jospa sateenkestävien ulkoiluvaatteiden kanssa jaksaisi rämpiä ahkerasti tuolla mutaisilla lenkkipoluilla, heh.

Syksyn tullen minulla iskee aina kamala kaukokaipuu, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Vaikka vuosi toisensa jälkeen yritänkin keksiä niitä positiivisia puolia syksystä, (koska noh, meillä Suomessa muuttuvat vuodenajat ovat aikalailla väistämätön fakta) menee syksy omalla kohdallani useimmiten töiden kimpussa pakertaessa ja lähinnä joulua odotellen. Siitä huolimatta, etten erityisesti edes pidä joulusta muuten kuin sillä, että saa viettää rauhallista aikaa perheen kanssa. En haluaisi olla syys-ankeuttaja, mutta fiilikseni ovat syksyisin aina todella ristiriitaiset, vaikkakin oikeasti haluaisin tykätä syksystä ja kaikesta siihen liittyvästä. Juoda kurkumalattea, aamukahvia kanelilla, kuunnella äänikirjoja, neuloa ja kehittää aivoilleni joku ”syystuoksu” diffuuserissa tupruteltavaksi. Nämä ovat pieniä asioita, joista yritän iloita syksyissä. Silti pimeys, jatkuvat flunssakierteet ja kylmät aamut aiheuttavat ihme aivolamaa.


Sotasuunnitelmani tälle syksylle on liikkua paljon, kehitellä teille kivoja käsityöohjeita (saa vinkata jos on toiveita!!) ja muuta mukavaa puuhaa. Haha, kuulostaa siltä kun varautuisin tyyliin johonkin maailmanloppuun. Mutta niin, itselleni on syksy usein myös sitä aikaa kun menen enemmän itseeni, pohdin tapahtuneita juttuja, itseäni, muita ja elämää yleisesti. Siitä huolimatta, että vuosi 2019 on tuonut mukanaan myös paljon hyviä asioita, tuntuu tämän kuitenkin olleen yksi rankimmista vuosista.

Sen jälkeen kun helmi-maaliskuun vaihteessa palasimme maailmanympärysmatkalta, oli pitkään kausi kun tuntui kaiken mahdollisen menevän pieleen. Ystäväni menehtyi äkillisesti, pojalla oli pitkä sairauskierre ja olin jotenkin yhtäkkiä aivan hukassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki nämä asiat ovat ehkä jollain tapaa kulminoituneet tähän syksyyn, jolloin olen tietyllä tasolla palannut prosessoimaan vuoden aikana tapahtuneita juttuja. Noin yleisesti olen nyt about 15 vuotta putkeen tuumannut jokaikinen syksy, että seuraavan syksyn vietän lämpimässä, mutta täällä sitä ollaan edelleen, vaikkakin viime talvi tulikin pääasiassa vietettyä lämmössä. Ja hei, perinteisesti myös totean tämän saman asian täällä blogissa aivan jokaikinen syksy.

Ekaa kertaa vuosikausiin ei ole syksyksi tiedossa reissua aurinkoon, joka tuntuu todella oudolta. Meidän edellinen yhteinen lomakin on ollut perheenä viimeksi helmikuussa, niitä tavallisia kotona vietettyjä viikonloppuja lukuunottamatta. Vaikka maanantaina kirjoitinkin kotimaan matkailusta, ei siitä kaukokaipuusta olla vielä päästy mihinkään. Haluaisin ihan kamalasti lähteä jouluksi jonnekin lämpimään kun kerrankin ollaan yhdessä lomalla, mutta lentojen ja majoitusten hinnat hirvittää. Ei kamalasti kiinnostaisi maksaa matkasta tuplahintaa verraten kuukausi ennen tai jälkeen joulun.

Tällä viikolla on ollut totuttelua taas ”normaaliin arkeen” kahden yh-viikon jälkeen. Tommi oli reilun viikon Portugalissa surffaamassa ja palasi juuri kun lähdimme pojan kanssa Lappiin kaksin. Vietimme pienen kanssa siis pari viikkoa intensiivistä äiti-poika-laatuaikaa, joka oli ihan parasta. Vietin jopa yhtenä tai kahtena iltana rauhallista iltaa kotona pojan jo nukahdettua, ensimmäisiä kertoja ikinä! En ole vielä koskaan ollut kodissamme yötä yksin, enkä oikeastaan edes viettänyt iltoja yksinäni ennen tätä, usein kun menemme pienen kanssa yhdessä nukkumaan ja mies nyt harvemmin on kotoa öitä pois. Nyt tuntuu kuitenkin oudolta kun pystyy taas lähtemään iltapäivällä salille tai lenkille ilman, että olisi täysin yksin tarhan vienti- ja tuontiaikataulujen armoilla.

Ja hei tuo mekko on muuten yksi löytöni sieltä Tukholman Filippa K Second Hand-liikkeestä Södermalmilta, jonne on ehdottomasti päästävä takaisin seuraavalla Tukholman reissulla! Ja tuo neulemekko on ehdottomasti yksi syksyn lempparivaatteistani, ihanan simppeli arkeen ja helposti yhdisteltävissä about kaikkeen 🙂 Suosittelen Tukholman Second Hand-valikoimasta aivan ehdottomasti piipahtamaan tuolla Filippa K:lla, varsinkin jos melko minimalistinen tyyli kiinnostaa. Kattavammin kirjoittelin aiheesta kuukausi takaperin tässä postauksessa.

Herätessäni tänään oli fiilis, ettei oikein ole mitään sanottavaa, mutta näköjään jostain kumpusi näitä syysfiiliksiä poikkeuksellisen melankolisissa fiiliksissä 😀

 

Moni teistä on kertonut syksyn olevan lempi-vuodenaika, mutta löytyykö ketään muita syksy-ankeilijoita?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.