Aamulla kun klo5 avasin koneen ja luin sähköpostin sähköpostin, oli joku todella kypsä lukija laittanut ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan taas niin järkevän kommentin, että se lensi roskakoriin aivan samantien. Kun aloitin kirjoittaa tätä tekstiä, olin vielä niin kahden vaiheilla blogin jatkon suhteen ja kieltämättä olisi tehnyt mieli kertaheitolla laittaa pillit pussiin lopullisesti tän kanssa. Nää harvinaiset älynväläykset ei edellenkään loukkaa mua millään tapaa, mutta kieltämättä oon alkanut miettiä, että haluanko ihan oikeasti, että tuhannet ja tuhannet täysin vieraat ihmiset tietävät mun elämästä näinkin paljon, eteenkin kun näidenkin ihmisten joukkoon mahtuu aina niitä, keiden kesken en haluaisi asioitani jakaa. Kieltämättä mua on lähiaikoina alkanut ehkä hieman ärsyttää ihmisten äärimmäinen uteliaisuus mitä nyt tulee mun henkilökohtaisiin asioihin. Tulee olo, että mikäli nyt en kerro, että puhuin poikaystävän kanssa puhelimessa, niin on ilmassa olettamus, ettei enää olla yhdessä, ihan vain näin yhden asian mainitakseni.
Mun kaveri sanoi mulle tällä viikolla, että on vasta nyt tajunnut kuinka paljon oon haalinut itelleni kaikkea (turhanpäiväistäkin) hommaa ja että kuinka paljon Bixukin joutuu olemaan yksin. Mulle tuli ihan kamalan huono omatunto. Ensireaktio oli, että onhan mun pakko käydä töissä, että on varaa elää. Kuitenkin kaikki nää mun lisätyöt sun muut on kuitenkin ihan sananmukaisesti lisätöitä, jotka nyt ei sivutuloveron 40% jälkeen ihan kamalasti mun taloutta kohenna, eikä mulla rehellisesti sanottuna ole talodellisesta näkökulmasta mitään tarvetta muihin töihin kuukausipalkan lisäksi. Silti en ymmärrä miksi mulla on jatkuvasti joku tarve suorittaa enemmän ja enemmän, jotta mun elämästä tulisi vielä vähän haastavampaa ja hankalampaa. Oon viimeiset kuukaudet tehnyt töitä sen vähintään 38h viikossa, samalla tehnyt opparia noin 10h viikossa, muita kouluhommia (mistä näitä riittää?) sen muutaman tunnin viikossa, yrittänyt jossain välissä viettää aikaa ystävien ja koirankin kanssa Ja sitten ihmettelen, kuinka en oo vieläkään 4kk muuton jälkeen saanut lähetettyä esimerkiksi osoitteenmuutos-kortteja, vaikka oon yrittänyt aina työpäivän lomassa saada ehkä aina yhden kortin kuukaudessa kirjoitettua. Puhumattakaan nyt tietenkään siitä, että olisi aikaa esimerkiksi pestä pyykkiä, tiskata tai siivota useammin kun sen kerran kuukaudessa, koska joskus on pakko saada nukuttuakin se muutama tunti. Ja kaiken tän keskellä päätän tietenkin käydä kirjoittamassa sen extra-sopparin ”sivutöihin”, koska onhan mulla illat ja viikonloput aina vapaita ja samalla salaa toivon, että saisin ruuhkautettua mun viikonloputkin ylimääräiselle työlle, luultavasti että voisin jollain tapaa sitten paeta näitä hommia, joita oon jo saanut itselleni kasatuksi.
Maanantaina olin yli 12h töissä, välillä 7-22 olin tunnin kotona, eilen olin töissä 9h. Jotenkin mulla on aina kamala tarve todistaa itselleni, että kykenen ylittämään itseni ja suoriudun yhä korkeammista tavotteista, jolloin ne aikaisemmat korkeat tavoitteet tuntuu uuteen haasteeseen verrattuna ihan pikkujutuilta. En kuitenkaan vaadi vain itseltäni paljoa, vaan myös muilta. Niinä viikkoina, kun käytän esimerkiksi ylityösaldoa ja teen lyhyemmän, vaikkapa nyt 34h työviikon, tulee mulle huono omatunto koska tunnen alisuoriutuvani, samoin jos lähden aikaisemmin töistä pois, jotta saisin muut asiat hoidettua. Kamalaa sanoa, mutta välillä mua ärsyttää, kun muut valittavat ettei nyt kiinnostaisi olla töissä ja 7h työpäivä on pitkä ja kuinka töiden jälkeen ei jaksa tehdä mitään, koska harvoin musta enää edes tuntuu työviikon päätteeksi, että olisin jotenkin henkisesti tai fyysisesti hajalla, lukuunottamatta sitä, että saan harva se ilta puolittaisen paniikkikohtauksen kun edes mietin sanaa opinnäytetyö. Pulssi nousee tällöin hälytyslukemiin ja toivon, että mulla olisi joku sihteeri jolle voisin delegoida sen ja tuhat muuta asiaa. Eri asia, jos tähtäisin siihen, että hoidan opinnot ja työt heittämällä läpi keskivertotuloksella, mutta kun en tyydy keskinkertaiseen tulokseen jotain tehdessäni. Toivon, että joku ostaisi mulle salaa ylläri-luksusmatkan ja yksinkertaisesti pakottaisi lähtemään lomalle.
Jotenkin ennen tätä viikkoa vielä kuvittelin, ettei mulla edes ole paljoa hommaa ja podin vielä huonoa omatuntoa siitä, kuinka joskus edes ehdin viettää töiden jälkeen pari tuntia vapaata telkkaria katsellen, enkä sitä opinnäytetyötä työstäen. Mulla on tapana suunnitella kaikki tosi tarkasti etukäteen ja teen aina ”sitten kun”-suunnitelmia. Mulla oli viimeksi yli viikon loma viime helmikuussa. Tällöin ajattelin, että pidän seuraavan kunnon loman ”sitten kun on joulu”. Nyt tää on siirtynyt näihin ”lepään sitten kun oon saanut opparin valmiiksi” tai ”lepään sitten kun jos tai kun talvella saan vakituisen sopimuksen”, ”lepään sitten kun oon kerännyt täydet lomapäivät, etten joudu ottamaan palkatonta”.. Ja samalla pelkään, että herään joku kaunis päivä keski-ikäisenä ja oon viettänyt koko elämäni asettamalla näitä ”sitten kun”-tavotteita.
Ja sitten tulee joku kommentoimaan tänne esimerkiks näin: ”voisit säkin joskus vaikka kirjoittaa tänne…”, ”joo vois sitten vaikka lopettaa tän blogin lukeminen kun ei oo koskaan mitään uutta…” jonka jälkeen tekis mieli lähinnä huutaa ääneen, että tule itse kirjoittamaan tän kaiken muun ohella ja katsotaan kuinka kauan sun aika ja energia riittää kaikkeen, unohtamatta tietenkään sitä, että saisi päässä pyörimään jotain muutakin kun blogin ulkopuolella olevia asioita. Olisikin elämän sisältö vaan jotain kuvakollaasien väkertämistä, nettikaupoissa surffailua ja muuta muotihömpötystä, saisi ajatukset edes joskus muualle ”isojen ihmisten asioista”. I wish.
Huh, pahoittelen jo etukäteen ehkä maailman sekavin avautuminen..
Ps. Otetaan mielellään se loma lahjoituksena, en saa aikaiseksi edes nimittäin suunnitella semmoista tällä hetkellä.