Julkaistu

Neljävuotiaan äitinä

En olekaan hetkeen kirjoitellut äitiydestä. Tämä on osittain johtunut siitä, että olen kokenut jo pitkään perhesuhteisiin liittyvät todella henkilökohtaisina ja jotenkin jopa vaistomaisesti olen jättänyt niitä vähemmälle. Turinat ovatkin painottuneet pääasiassa meidän arkijuttuihin, vaikkakin niistä vain pieni murto-osa edes päätyy blogiin saakka. Olen viime aikoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaisiin asioihin haluan itse panostaa äitinä ja tavallaan myös ehkä pohtinut asioita, joita itse olen kokenut lapsena. Asioita, joita siis haluan viedä eteenpäin omalle jälkipolvelleni ja sitten taas niitä, joita en.

Poikamme täytti kesän kynnyksellä 4-vuotta ja täytyy taas todeta, että huhheijaa kuinka nopeasti aika meneekään. Tämä on  se niin perinteinen lausahdus jokaisen vanhemman suusta, mutta täyttä totta jokatapauksessa kliseisyydestään huolimatta. Välillä mietin, että olin aivan äskettäin äitiyslomalla, kunnes sitten havahdun palanneeni töihin jo 3 (!!) vuotta sitten ja lapsukaiseni aloittavan esikoulun 2 (!!) vuoden päästä. Apua. Vaikka innolla, ylpeydellä ja jännityksellä lapsen kasvamista seuraankin, iskee välillä kuitenkin pieni haikeus siitä, ettei tämä enää pian olekaan niin pieni. Välillä haluaisin pysäyttää ajan, jäädä ikuisesti näihin aikoihin kun äiti ei vielä ole ärsyttävä, vaan halit, pusut ja äidin syliin kiipeäminen kipeänä ovat niitä hyvin tärkeitä juttuja. Juuri tätä tuumaillessani palaa mieleeni aina se, kuinka aina muka niin hektisessä arjessa tulisi osata pysähtyä ja nauttia juuri näistä hetkistä. Koska pian taas havahtuu siihen, että vuodet ovat vierineet ohi aivan huomaamattaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna oli vauvavuosi loppupeleissä melko leppoista aikaa. Koko perhe nukkui hyvin, harvemmin oli kiire mihinkään ja arki oli muutenkin (rutiinintäyteisyydestä huolimatta) melko hidasta elämää. Olin vielä odotusaikana totaalisen pimennossa kaikesta äitiyteen liittyvästä, kuuntelin kauhistuneena muiden kertomuksia siitä, kuinka tulen valvomaan seuraavan vuoden, ehtimään suihkuun ehkä kerran viikossa ja taloudessa kaikki raha uppoaa lapseen. Noh, oman kokemukseni myötä olen monesta seikasta melko eri mieltä ja ennen kaikkea ehkä yllätyin jopa niin päin, että elämä vauvan kanssa oli yllättävänkin helppoa. Ehkä tilanteessa auttoi se, että oli juurikin varautunut siihen ”pahimpaan”, jolloin todellisuus tuntui verraten helpolta. Toki jokaisessa perheessä on ne omat haasteensa (kuten meilläkin) ja lapsen yksilölliset ominaisuudet merkitsevät paljon, mutta itse pääsimme melko helpolla esimerkiksi yöunien suhteen, joka jo auttoi paljon jaksamisessa.

Vaikka nautinkin vauvavuodesta ja koen sen olevan yksi elämämme parhaista vuosista, en siltikään myönnä olevani mikään vauva-tai pienlapsiarjen fanittaja. Jos on ”pakko” päättää niin nautin eniten juuri siitä kun voimme tehdä asioita yhdessä lapsen kanssa. En tietysti vaihtaisi vauva-aikoja pois mistään hinnasta, mutta elämä vauvan kanssa on kuitenkin hyvin erilaista. Meidän arjessa se oli hyvin paljolti pelkkää imettämistä 😀 En haluaisi mainita mitään negatiivista vauvavuodesta, mutta pidemmän päälle koin itse juurikin ahdistusta siitä, kuinka äitinä on lähes joka hetki kiinni vauvassa, varsinkaan kun pulloruokinnasta tai kiinteiden opettelusta ei oikein tullut mitään.

Tietynlainen oman identiteetin hämärtyminen on ehkä kuvaava sana sille kun koet, että olet se ainoa, jonka on oltava läsnä 24/7 ja sukellat niin syvälle siihen imetysrumbaan ja mammamoodiin, että alat jopa unohtaa kuka itse olet tämän äitiroolin ulkopuolella. Vauva-aikoina kun ollaan enemmänkin vauvan kanssa ”yhtä”, kun taas vanhemman lapsen kanssa jo omia yksilöitämme ja vuorovaikutuskin aivan eri tasolla.  Arjessa nykyään parasta onkin juuri se yhteinen tekeminen. Pelata jalkapalloa (apua, minä!), kertoa tarinoita, hyppiä trampoliinilla, jutella ja hassutella yhteisillä jutuilla, joista tiedämme vain me.

Te kaikki ehkä tiedätte sanonnan siitä, ettei vauva voi saada liikaa läheisyyttä. Mielestäni tämä pätee kyllä aivan kaikkiin lapsiin. Olen itse äitinä pyrkinyt alusta alkaen panostamaan juurikin siihen läheisyyteen, fyysiseen ja henkiseen läsnäoloon. Läheisyys ja läsnäolo vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja tietoa siitä, että olen tässä. En ollut aikaisemmin juurikaan mikään halailija, mutta äitinä olen yrittänyt opetella fyysisyyttä eri tavalla. Meillä onkin todella paljon tapana juurikin halata, pitää toisiamme kädestä kiinni, istua nojatuolissa vieri vieressä, olla sylikkäin ja juurikin pitää vahvasti yllä fyysistä tunnesidettä vanhemman ja lapsen välillä. Tästä ehkä kertoo jotain sekin, että kylläpä vaan, nukumme näiden neljän vuoden jälkeen edelleenkin koko porukka perhepedissä.

Läheisyys onkin siis meillä todella vahvasti läsnä 😀 (Tosin, kesällä nukuin välillä viikkoja lattialla futonilla, koska tila kävi ajoittain hieman ahtaaksi, mutta nyt taas sängyssä koko porukka.) Ajatus siitä, että lapsi nukkuisi eri kerroksessa kuin me, on jotenkin raastava (vaikkakin varmasti aivan perusjuttu), joten toistaiseksi olemme pitäytyneet edelleen tässä järjestelyssä, vaikka omaan sänkyyn totuttelu onkin ollut suunnitelmissa jo pari vuotta (apua, haha!). Jokainen perhe tietysti tekee omat valintansa, enkä koe vääränä sitä, että jonkun toisen lapsi siirtyy omaan huoneeseen jo varhain. Me taas olemme kokeneet tämän omalta kannaltamme hyväksi vaihtoehdoksi, enkä koe, että läheisyyttä voisi tässäkään tapauksessa olla liikaa, vaikka toki omassa huoneessa nukkuminen varmasti lähitulevaisuudessa tuleekin eteen. Toki haaveilen useinkin sängyn riittävästä tilasta ja paremmista yöunista, mutta jostain syystä emme vain ole tohtineet ottaa askelia tämän suhteen. Jos nukkuisimme kaikki samassa kerroksessa, olisi asia varmasti eri.

Varmasti jonkinlainen turvallisuuden tunteen korostaminen on se, johon alitajuisesti yritän erityisesti kiinnittää huomiota. Ehkä jotenkin itse yritän samalla sinnikkäästi taistella parhaani mukaan niitä tulevien teinivuosien äiti- ja isi-angsteja vastaan vahvistamalla keskinäistä dynamiikkaamme sillä, että juurikin vietämme poikkeuksellisen paljon aikaa kaikki yhdessä ja panostetaan siihen tiiviiseen läheisyyteen myös fyysisesti. Ehkäpä tämä vain on jotain aivan omaa mutuiluani, kuten olen sanonutkin, niin itse ainakin harjoittelen äitiyttä edelleen päivittäin. Toisaalta en usko äitiksi kasvun tietyllä tavalla koskaan loppuvan, koska me kaikki kehitymme ja opimme jatkuvasti, sekä tietysti myös maailma ympärilläkin muuttuu.

 

Semmoisia vähän random-mietteitä tänään. Toivotteko jatkossa enemmän äitiysjuttuja?

 

Entä onko fyysinen läheisyys teillä tärkeä juttu? ✨

 

Ps. (Aikaisempi yhteistyö) Muistin muuten, että 30 päivän ilmainen kokeilujakso Nextoryn ääni- ja e-kirjavalikoimaan on edelleen voimassa! Voit kokeilla palvelua kuukauden ajan ilmaiseksi täällä, mikäli et sitä vielä ole tehnyt 🙂

 

www.nextory.fi/iines

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Vain huono äiti lomailee

Meillä oli miehen kanssa viime viikolla ”vaihtovapaat”. Ensin vietti mies pojan kahdenkeskistä laatuaikaa kotona alkuviikon minun ollessa Kööpenhaminassa ja minä taas olin loppuviikon, sekä viikonlopun pienen kanssa kaksin kotona kun mies lähti Kotkan meripäiville ja Hankoon surffaamaan. Poika oli loppuviikon kamalassa räkätaudissa ja viime päivät ovatkin menneet siitä toipuessa. Usein juuri miehet lähtevät ”poikien reissuille” mökille tai muuta, mutta tuntuu välillä, että se olisi meiltä äideiltä jotenkin kiellettyä. Ilman lasta siis. Me pyrimme siihen, että molemmat saavat tasapuolisesti myös omaa aikaa, sekä sitten myös kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. Olihan kumpikin meistä vuorollaan myös hoitovapaalla (johon lämmöllä kannustan kaikkia miehiä!!) Vauvavuosi tottakai vierähti jo imetyksenkin vuoksi melkolailla minä ja vauva yhteen liimattuina, mutta noin muuten olemme pyrkineet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat lapselle suurinpiirtein yhtälaisia kiintymyksen kohteita. Joissakin perheissä voi dynamiikka olla kovin eri ja isä esimerkiksi paljon poissa kotoa, jolloin on luonnollista, että äidistä muodostuu se ”ykkösturva”. Eikä tämäkään väärin, jokainen perhe tottakai tekee tavallaan.

Kuten monet ehkä tietävät, olemme perheen kesken yhdessä käytännössä aina (tietysti työpäiviä lukuunottamatta), eikä poika ole ollut vielä ainuttakaan yötä luotamme poissa tai itseasiassa edes nukkunut meistä erillään. Hoidossa tämä on ollut (päiväkodin lisäksi) reilun kahden vuoden aikana vain muutaman kerran, joista näistäkin kaksi oli muuttomme, sekä päiväkodin vanhempainilta. Se kolmas olikin sitten viime kesänä se yksi ja ainoa kerta kun olemme olleet illallisella ilman pienokaista, ihan vain pariskuntana 😀

Miksi vanhemmat eivät sitten saisi ottaa sitä omaa aikaa arjesta? Tuntuu, että vanhempi (tai siis useimmissa tapauksissa se äiti) leimataan huonoksi ja itsekkääksi, jos uskaltaa ottaa yhtään aikaa itselleen tai saati sitten sanoa sitä ääneen. Voin kertoa, että jokainen tarvitsee hetken aikaa välillä itselleen. Olit sitten äiti tai et. Kuinka kykenet olemaan hyvä ja jaksava vanhempi, jos omat voimavarasi ovat miinuksen puolella tai oma identiteettisi on hukassa sen vuoksi, ettet ehdi lainkaan toteuttaa itseäsi? Tottakai äitiys on ja pysyy, enkä tietenkään haluaisi olla ilman lastani. Siltikään äitiys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ainoastaan äiti, enkä siellä äitiyden maskin takana lainkaan enää se nainen, joka ennen äitiyttäni.

Mietin, että voisiko yksi syy äitien uupumukseen olla juurikin tietynlaisessa identiteettikriisissä. Siinä, että unohdetaan se kuka on sisimmissään ja keskitytään vain siihen äitiyteen? Kaikissa äitiyden kierteissä kun pitäisi kuitenkin muistaa myös se, kuka minä olen. Siis äitiyden lisäksi. Kun muistelen taaksepäin meidän (tottakai todella ihanaa) vauvavuottamme, totesin yksi rankimmista tuntemuksista olleen tunne siitä, että ainoa tehtäväni on olla kävelevä maitokone. Kyllä, sanoin sen ääneen. Ainakin omalla kohdallani se ”oma itseys” oli kovin hukassa tuon vuoden aikana. Eikä siinä, on luonnollista että vauvavuosi tietenkin menee kovin vauvapainotteisesti, eihän siinä mitään väärää ole. Muistan itsekin ne harvat kerrat kun oli suoranainen ihme kun lähti käymään nopsaa postissa yksin.

Toisaalta sitten vauvan tai 1-vuotiaan kanssa on kuitenkin niin erilaista kuin 2-3-vuotiaan kanssa, joka tarvitsee seuraa, aktiviteetteja ja toimintaa jokainen sekunti. En olisi esimerkiksi itse tohtinut laittaa alle vuoden ikäistä päiväkotiin (esimerkiksi senkään vuoksi, etten kokenut tätä vielä fyysisesti niin kehittyneeksi, esimerkiksi kävelyn osalta), mutta en toisaalta tuomitse toista äitiä, joka siihen päätökseen tulee. Uskon itse, että jokainen äiti on juuri se paras äiti omalle lapselleen, sekä tekee juuri ne päätökset, jotka ovat omalle perheelle parhaita. Voin myös rehellisesti todeta, että kesälomailu taaperon kanssa on kyllä ihan kokopäivätyötä. Monet kun usein ajattelevat, että lapsen kanssa kotona oleskelevat äidit pääsevät helpolla tai että kotiäitien elämä on ikuista lomailua. Omalla kohdallani voin todeta, että ehkä jopa töissä on pitkässä juoksussa helpompaa kuin kotimammailla. Jos siis sen ”rankkuuden” puitteissa asiaa mietitään. Olen myös kuullut ilmiöstä, jossa lapsettomat ajavat asiaa saadakseen samat perhevapaat kuin lapsellisilla. Jep. Perhevapaathan kun juuri ovatkin sitä ”lomaa”. Ja eihän siinä, voihan se joillekin ollakin ja kiva heille! Jokatapauksessa, poika palasi tänään takaisin hoitoon ja itse palaan myös ylihuomenna takaisin töihin. Nämä kaksi päivää ajattelin aivan röyhkeästi lomailla, eli toisinsanoa hommailla normaalisti näitä blogijuttuja (kuten aikalailla jokaikinen päivä vuodesta, haha).

Ja koska tilanteet eivät läheskään aina ole niin yksinkertaisia, tulee muistaa, että lapset, äidit, perheet ja tietysti myös tilanteet ovat erilaisia. Se ei kuitenkaan tee äidistä sen huonompaa, oikeuta ketään tuomitsemaan toisen äidin valintoja tai tapoja toimia. Kuinka moni lapsi viettää esimerkiksi kokonaisia viikonloppuja isovanhempien luona? Mitäs sitten kun näiden lasten vanhempi arvostelee toista äitiä siitä, että tämä jättää lapsensa pariksi yöksi toisen vanhemman, eli isän luokse lyhyen lomareissun ajaksi? Tai siitä, kun äiti viettää muutaman lomapäivän vieden lapsen tarhaan? Onko näillä tuomitsevilla tyypeillä oikeasti niin puhtaat jauhot pussissa, että he ovat oikeutettuja arvostelemaan muiden vanhempien valintoja tai kykyä oikeasti asettua heidän kenkiinsä ja tilanteisiinsa?

Ja loppuun on todettava: Voi hyvä luoja kun te keillä on paljon tukiverkostoa ja hoitointoiset isovanhemmat lähellä, olette todella onnekkaita! Meidän tukiverkostomme on aikalailla nollissa, joten aina hyvät hoitajatkaan eivät ole aivan itsestäänselvyys. Kiittäkää tukiverkostoanne <3

No, mitä mieltä olette? Saako äiti olla muutakin kuin äiti? Sallitaanko äideille lomailu?

 

Kuvat Jutta.

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Saako äiti olla väsynyt?

Ihanaa sunnuntaita kaikille! Vitsi, en muista milloin olisin viettänyt yhtä rentouttavan päivän kotona kun eilen. Hengailtiin omassa pihassa, luin kirjoja, syötiin herkkuja ja nukuin jopa päiväunet 😀 Vielä kun saataisiin pieni uima-allas meidän pihaan, niin en ehkä poistuisi kotoa koko kesänä, haha. Juuri kun kirjoittelin siitä ”kotihiireilystä” niin tämä viikonloppu on kyllä ollut semmoista ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Tänään meille tulee vieraita ja yritän saada itseni iltapäivällä raahattua juoksulenkille, jottei viikonloppu nyt kuitenkaan menisi ihan vain pelkäksi löhöilyksi.

Tällä viikolla olen ajatellut paljon kevät-talvea, maaliskuuta ja osittain myös huhtikuuta, jotka olivat jotenkin todella kaoottisia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna pakko sanoa, että olin noiden kuukausien aikana todella väsynyt ja stressaantunut. Liekö syy kiireissä, talven kylmyydessä, flunssakierteessä vai missä lie, mutta kuluneen kuukauden aikana olen vihdoin saanut energiatasot taas ladattua ”normaaliin”. Juuri eilen tuumailin, että kuinka erilaista arki oli ennen, silloin kun ei ollut lapsia. Jokainen vapaapäivä oli tavallaan ainoastaan sinulle itsellesi, ilman mitään suuria velvotteita tai huolen häivää. En väitä ettenkö tottakai nauttisi meidän jokaisesta hetkestä, mutta sitä on myös alkanut ymmärtää miksi sitä välillä saattaa tuntea itsensä väsyneeksi tai ettei ole aikaa rentoutumiseen.

Jos ennen heräsi aamulla, keitti kahvit, dataili ja lähti ulos ottamaan rennosti aurinkoa, menevät nuo samat aamut nykyään hieman eri merkeissä. Heräät kun lapsi herää, laitat kahvit tippumaan, hoidat pienelle aamupalan ja ehkä siinä välissä ehdit itse hörppimään tilkan kahvia kotitöiden lomassa, kunnes on taas vaatteiden vaihdon, ja muiden juttujen aika. Tietynlaiseen arjen hektisyyteen tottuu, siihen että ”tekee koko ajan jotain” tai ainakin mielessä on jatkuvasti jotain, mitä pitäisi tehdä. Unohtamatta tietty niitä asioita, joita ehkä myös haluaisi tehdä.

Ja kyllä, joku lapseton voisi nyt ajatella, että on yksilön oma valinta hankkia lapsia ja ”luopua” omasta ajastaan. Eihän äideillä ole lupaa valittaa siitä, että on kiireistä, rankkaa tai että välillä väsyttää. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut millään muotoa uhrautua tai valittaa siitä, että arki pienen lapsen kanssa nyt vaan on kiireistä. Sehän on vaan fakta, eikä nyt varmasti tule kenellekään yllätyksenä. Tottakai tämä on valinta, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Pointti oli lähinnä se, että sitä helposti äitinä tietyllä tapaa sokaistuu ja alkaa pitää sitä kiireistä, rutiinien täyteistä arkea liian oletusarvona.

Helposti unohtaa ottaa aikaa itselleen, hengähtää tai saati sitten pysähtyä olemaan läsnä hetkessä. Asioita, jotka olivat ennen arkipäivää, mutta nykyään liian harvinaista herkkua. Sitten ihmettelee, että onko vika itsessään kun tuntee olonsa väsyneeksi. Eihän se ole ihmekään, että äitiä välillä väsyttää kun miettii, paljonko muistettavia ja hoidettavia asioita on verrattuna ”entiseen”. Me äidit olemme ehdottomasti multitasking-mestareiden lisäksiä todellisia supersankareita. Sitä pitäisi myös olla yhtä supersankari myös sen suhteen, että osaisi myös ottaa itselleen tarpeeksi niitä ”hengähdystaukoja”.

Parin tunnin puuhailun jälkeen otin läppärin terdelle ja tässä Bixun kanssa istuessa sain nämä sunnuntain ajatukset ulos. Mietin, että voisin lähiaikoina tehdä postausta niistä rentoutumiskeinoista, joita itselläni on kevään aikana ollut käytössä. Kiinnostaisiko?

Aurinkoista päivää teille kaikille, erityisesti äideille <3

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Mitä äitiys merkitsee minulle ja mitkä asiat ovat yllättäneet?

Hetkeen en ole kirjoitellut äitiydestä. Vaikka äitiys ajoittain onkin tunteiden vuoristorataa, eikä ehkä sieltä helpoimmasta päästä, on se ehkä parasta mitä minulle on tapahtunut. En tarkoita, että äitiys olisi kaikille se oikea asia elämässä tai että muunlainen elämä olisi vähemmän tärkeää. Eihän kaikkien tarvitse olla äitejä, enkä sano, että naisen elämäntehtävä olisi lisääntyä ja olla äiti. Sanon silti omalta kohdaltani, että äitiys on tuonut minulle semmoista onnea, joka on aikaisemmin puuttunut. Ottaen huomioon seikan, että vielä 5+ vuotta sitten ajattelin, etten välttämättä ikinä halua äidiksi. Tuolloin äitiys ja lapset olivat asia, jota en sen koommin ollut edes ajatellut. Niin se ihminen ja ajatusmaailma muuttuu.

Tietyllä tavalla koko elämäni on tuon pienokaisen myötä täyttynyt ja tuonut valtavaa onnea. Äitiys on myös opettanut paljon ja voisin myös todeta, että tehnyt minusta jossain määrin myös paremman ihmisen. Semmoisen, joka on ehkä aikaisempaa ymmärtäväisempi, empaattisempi ja osaa ajatella asioita enemmän toisten näkökulmista. Vaikken aikaisemmin edes ajatellut haluavani lapsia, on tuo ihana pikkuinen ja äitiys muutenkin ollut minulle todella eheyttävä asia. Jos on paska päivä, ahdistaa ja olen alakuloinen, lapsi saa aina hyvälle mielelle ja muistamaan sen, kuinka onnellinen saakaan olla. (Aloin pillittää kun kirjoitin tätä)

Olen myös miettinyt, että millainen äiti olen itse? Siis omasta mielestäni. Ainakin huolehtiva, rakastava, muttei silti ylihysteerinen hössöttäjä. En jaksa stressata pienistä asioista, esimerkiksi en raahaa lasta lääkäriin jokaisesta nuhasta tai kolhusta, vaikka vielä raskausaikana ajattelin, että olisin juuri semmoinen, joka on huolissaan about kaikesta. Kolhuja ja kommelluksia tulee, se kuuluu elämään ja perhearkeen. Välillä lentelee lautaset ruokineen lattialle, levitellään lipastosta kaikki vaatteet ympäri huonetta, lelut ja Duplot heitellään ympäri olkkaria juuri kun olen saanut ne korjattua. Such is life. Äitiys on siis opettanut minua myös huomattavasti kärsivällisemmäksi. En ikinä hermostuisi lapselle tämän tekemistä ”mokista”, halua kiroilla lapsen kuullen tai jatkossakaan käyttää missään nimessä mitään fyysisiäkään kurituskeinoja.

Ja hei, tähän väliin myös pakko mainita! Kuvien mekko on se aikaisemmin Instassa esittelemäni Marimekon mekko, jonka löysin UFFi:ilta. Ette tiedä kuinka innoissani olin kun löysin tuon sieltä rekistä! Samaa kuosiahan löytyy jo ennestään äitini vanha hame Marimekolta, jonka jo pakkasin matkalaukkuun mukaan reissuun. Mamma-tyylinen mekko mamma-aiheiseen postaukseen 😀 Aluksi mietin, että pitänkö tuota yöpaitana vai arkimekkona, mutta kieltämättä pidän siitä kyllä näinkin. Kiva maksimekko kesäiltoihin 🙂

Aikuisen esimerkki on se vahvin opettava malli lapselle, jos äiti tai isä toimii tietyllä tavalla, oppii lapsikin helposti, että semmoinen on ok. Esimerkkinä aikaisemmin IG:ssä mainitsemani puru-case.. Poikamme on siis alkanut puremaan minua. Pyrin viestimään lapselle, että pureminen sattuu ja äiti tulee siitä pahalle mielelle, suuttuminenhan olisi täysin väärä lähestymistapa pienelle lapselle, joka vasta harjoittelee rajojaan. Paras asia ikinä on se kun herää aamulla siihen, kun pienokainen vieressä herää halaamaan sinua ja sanoo ”äiti”. Silloin sitä muistaa, että tämän pikkukaverin vuoksi teen ihan mitä tahansa.

Tässä muutama asia, jotka äitiydessä yllättivät:

Univelkoihin ja lyhyisiin yöuniin tottuu. Nyt olisin aivan töttöröö 5h yöunien jälkeen, mutta pikkuvauva-aikana se oli ihan perus! Ne mammahormonit ovat kyllä ihan ihme juttu! Väsymys ei tunnu aikoihin missään, vaikka olisi heräillyt sata kertaa. Onnekseni en koskaan joutunut valvomaan kokonaisia öitä, poikamme ei ollut semmoinen yökukkuja, että olisi keskellä yötä herännyt tosissaan valvomaan. Rintamaitoa kehiin ja oltiin taas unilla alta aikayksikön.

Imetys vie aikaa. Tai oikeastaan melkein kaiken ajan. Tiesin tietysti, että vauva syö paljon, mutta en käsittänyt, kuinka paljon. Ensimmäisten kuukausien aikana voisin sanoa imettäneeni ainakin kolmasosan vuorokaudesta. Tuolloin ainakin ehti vielä hyvin nettailla puhelimella ja maata. Nyt lapsi yrittää saada käsiinsä kännykän heti sen nähdessään 😀

Syöminen oikeasti unohtuu. Kotimammaillessa saatoin havahtua siihen iltapäivällä, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Sitten alkoikin oksettaa, eikä ihme. Vaikkei imetys itseäni laihduttanut, oli syötävä jatkuvasti. Ajoittain jatkuu sama juttu, eilen esimerkiksi tohelsin täällä kotona illalla pakaten, kotijuttuja tehden, laskuja maksaen, jolloin ruokalautaseni jäähtyi pöydällä puolen tunnin ajan. Ei vain mukamas ehtinyt.

Aina eivät asiat suju aivan oppikirjan mukaan tai siten kuten oli suunnitellut. Tutti, tuttipullo, kiinteät ruoat.. Näiden kanssa oli hankaluuksia, tutti ja tuttipullo ei enää kelvaneet 3kk iän jälkeen, kiinteiden ruokien suhteen oli myös haasteita saada ruoka maistumaan.

Lapset voivat olla sairaanakin varsin energiapommeja. Meidän naperolla ei nimittän tunnu yleensä kuume missään. Siitä huolimatta ollaan ihan yhtä aktiivisia kuin aina muulloinkin, meidän perheessä ei lapsen kohdalla siis todellakaan päde, että sairas lapsi vain nukkuisi. Pätee tosin enemmän minuun itseeni 😀

Tässä muuten lähikuvaa myös uusista ripsistä, joista eilen jo lyhyesti ehdinkin mainita. Tällä kertaa sekoitimme kevyemmän volyymiripsen joukkoon myös normaalipaksuista ja tulos on mielestäni aivan mielettömän hyvä! Pituuksina oli 12 ja 13mm, sekä lyhyempää. Kaarevuus D. Vaikka olen aikaisemminkin ollut äärimmäisen tyytyväinen Anniinan ripsiin, nämä ovat ehkä lempparini kaikista. Kun näin tuloksen laiton jälkeen, olin aivan WOW-fiiliksellä. Eli vaihtoehtona voi olla myös tämmöinen kombinaatio ohuempaa ja normaalia ripseä sekaisin. Tulos on näyttävä ja kaunis, mutta silti luonnollinen. Parhaimmat ja ehdottomasti pysyvimmät ripset ovat olleet Anniinan jälkeä. Beauty Anniinan sivut löytyvät täältä. 

Hassua muuten. Raskauden aikanahan tein postauksen, että miten haluan kasvattaa lapsemme. Postaus löytyy täältä. Toki oli hieman eri asia lapsettomana ja lapsista tietämättömänä miettiä, miten oman lapsen kasvattaisi, mutta toki sitäkin asiaa miettii usein jo ennakkoon. Näin jälkikäteen onkin hauska vertailla, että kuinka onkaan mennyt sitten oikeasti, vaikka kyseinen postaus nyt olikin hieman kepeällä mielellä kirjoitettu. Toki olen monen asian suhteen edelleen ihan samoilla linjoilla

Vaikka vauvavuosi ja elämä taaperon kanssa onkin ajoittain todella haastavaa ja myös hyvien hetkien lisäksi rankkaa, pitäisi kuitenkin muistaa olla sopivan itsekäs ja huolehtia myös itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Pyytää apua kun sitä tarvitsee, unohtaa turhat kotityöt silloin kun ei oikeasti jaksa, yrittää olla stressaamatta turhista jutuista. Itse sairastuin keväällä vauvavuoden päätteeksi masennukseen, vaikka olinkin yrittänyt pitää itsestäni parhaani mukaan huolta. Loppupeleissä, happy mom = happy child. Vaikka olet äiti, ei ole väärin ottaa aikaa itselleen ja ajatella myös sitä, mikä on juuri sinulle hyväksi. Olet jokatapauksessa omalle pienokaiselle juuri se maailman paras äiti.

Nyt kun ajattelen, olen ehkä aikaisemmin jo tehnyt samanlaisen postauksen, mutta eihän siinä, uudelleen nyt sitten 😀

 

Ripset sponsoroitu. Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Julkaistu

Mielestäni äitiyden haasteita ovat..

Olen useaan otteeseen kirjoittanut äitiydestä ja samalla todennut, ettei äidin rooli aina ole se kaikkein helpoin. Silti äitiys on maailman paras asia, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Sen lisäksi, että äitiys on kasvattanut minua paljon henkisesti, on sanoinkuvailemattoman antoisaa nähdä oman pienokaisen kasvu ja kehitys. Äideille osoitetaan tietynlaisia paineita suoriutumisesta ja jatkuvasti miettii, että teenkö nyt tämän tarpeeksi hyvin, vietänkö riittävästi aikaa lapseni kanssa ja onko kaikki nyt varmasti kunnossa? Monelle naiselle on tyypillistä olla perfektionisti monissa asioissa, myös äitiydessä. Halutaan olla tietysti paras, mutta sitten taas samalla ollaan epävarmoja siitä, että ollanko tarpeeksi hyviä.

Äitiys tuntuu myös nykyään olevan jonkinlainen kilpailu. Kilpaillaan siitä kenen napero kontttaa/kävelee/puhuu ensin, kuka syö parhaiten tai eniten kiinteitä, kuka kasvaa nopeiten. Kaikessa halutaan osoittaa, että se oma lapsi on kaikkein paras. Tietysti ymmärrän itsekn, että sitä ylpeänä haluaa toitottaa niitä uusia taitoja ja tottakai jokaiselle se oma lapsi onkin se paras lapsi, mutta olen itse jo ajat sitten hoksannut, ettei itseään tai omaa lastaan kannata miltään kantilta verrata muihin. Kukin tekee asiat omalla tavallaan ja omaan tahtiin, olematta yhtään sen huonompi kuin toinen. En itse jaksa vertailua ja vaikka alkuun olinkin huolissani monista asioista, kuten kasvusta, syömisestä ja sadasta muusta asiasta, olen todennut ettei sillä ole väliä miten joku toinen tekee, jokainen lapsi on yksilö. Sen lisäksi, etten vertaile itseäni tai lastani muihin, en myöskään halua tuomita tai arvostella jonkun toisen valintoja tai tapoja toimia. Ei ole minulta pois jos jonkun muun kasvatusmetodit eroavat omistani.

Myös neuvola luo tietynlaisia paineita. Milloin ei tule tarpeeksi pituutta, sitten taas painoa, tuntuu että aina on joku asia, josta tehdään järkyttävä haloo. Ihan kun se lapsi olisi jollain tapaa huonompi, jossei nyt satu noudattamaan jotain byrokraattista käyrää ja sen keskiarvoa. Toki on hyvä asia, että meillä Suomessa on erinomainen nevolajärjestelmä ja terveydenhuolto yleisesti, mutta välillä kyllä totuuden nimissä jaksetaan myös niihin epäoleellisiin syynäämisiin. Varmasti asia ei kaikkien kohdalla ole näin, mutta itselläni on alusta alkaen ollut vähän ristiriitaisia kokemuksia neuvolasta. Sen sijaan, että olisi nimeenomaan saanut niitä neuvoja, on enemmänkin luotu niitä paineita ja huolta, vieläpä täysin turhista asioista. Onneksi olen tämän (toki varsin lyhyen) 1,5v äitiyden aikana oppinut käyttämään omaa järkeäni asioissa ja olemaan stressaamatta oikeasti turhista jutuista. Alkuun se ei ollut ihan niin helppoa, kun kaikki äitiydessä ja lapsessa oli uutta.

Asia, joka varmasti ottaa monilla äideillä koville on osittain omasta elämästään luopuminen. Hetkeksi siis. Kuulostaa kamalalta sanoa ääneen, että ”joutuisi lapsen tähden luopumaan jostain”, eihän se nyt niin mene ja toki aina menee lapsi edellä, mutta itse kuitenkin käsittäisin sen tietynlaisena luopumisena, että asettaa lapsen etusijalle ja omien tarpeiden edelle. Varsinkin vauvavuotena kuluu aikaa niin paljon pienokaisen kanssa iho iholla, että välillä jo ehtii unohtaa olevansa erillinen ihminen tästä pienestä. Monella äidillä voi iskeä identiteettikriisi kun tuntuu joutuvansa luopumaan omasta itsestään, vaikka se olisikin vain tilapäistä.

Asiat, jotka ovat ainakin itselleni olleet äitiydessä itsestäänselvyyksiä ovat mm: huonot tai katkonaiset yöunet, oman ajan väheneminen, asioiden uudelleen priorisointi ja suunnittelu. Koko pakka menee lapsen kanssa uusiksi ja on opeteltava uusia tapoja toimia, säästää aikaa ja soveltaa. Nämä ovat myös asioita, joiden suhteen en ole sen koommin stressaillut, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Jossain vaiheessa koittaa se aika kun yöt ovat taas kokonaisia, lapsi pukee itse ja menee omia menojaan. Silloin varmasti päinvastoin kaipaa niitä aikoja kun se pienokainen vielä oikeasti kaipasi äitiä.

Lappuhaalari / H&M

Polopaita / H&M

Pipo / Breden (saatu, tämä)

Kello / Suunto

Kengät / UGG mini (nämä)

Siten vielä mammajutuista ihan muihin aiheisiin. Pakko hehkuttaa tuota 100% merinovillaista pipoa! Sain keväällä pojalle virolaisen Breden Kidsin valikoimista muutaman tuotteen ja saman lähetyksen mukana myös itselleni tuon aikuisten pipon, joka onkin syksyn mittaan päässyt ahkerasti käyttöön. Voisin ehdottomasti ostaa muissakin väreissä, todella hyvä hinta-laatusuhde (25e) 🙂 Lappuhaalarit pääsivät tauon jälkeen taas käyttöön. Noista kysyttiin keväällä ahkerasti ja olivatkin silloin kovalla käytöllä, tosiaan siis lopputalvesta ostettu Hennesiltä. Vaaleanpunaiset UGGsit kaivoin myös kaapista, nuo ovat ihana ja ikumuistoinen synttärilahja Tommilta vuodelta 2014♥

Ja mikä tässä asussa oli koomisinta.. Että hiukset, kello ja kengät ovat kaikki samaa sävyä, hahah! 😀

Komppaatteko näitä äitiys-seikkoja tai onko omalta kohdaltanne jotain muita asioita?

 

Kuvat Jutta. Sisältää kaupallisen linkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.