Platonin luolavertaus ja mitä se kertoo tästä päivästä?

Kuukausia takaperin, koronamylläkän ollessa pahimmillaan keskustelimme eräs viikonloppu Tommin kanssa Platonin luolavertauksesta ja aina siitä lähtien onkin mielessäni ollut saada tämä postaus pohdintoineen ulos. Tuolloin keväisenä lauantai-iltana pohdimme sitä, kuinka vertaus kiteyttää edelleen monen nykymaailman vitsauksen ja on tulkittavissa yleismaailmallisesti monen arkiseen ajatukseen tai poliittisiin näkemyksiin. Ja kyllä, joudun tuottamaan teille pettymyksen, koska emme (valitettavasti) useinkaan juttele keskenämme filosofisista tai sivistyneistä asioista, vaan enemmänkin kategorian ”Millä äänellä Bixu puhuisi jos olisi ihminen?”-sarjan juttuja. Haha.  Luolateoriaa ajauduin kuitenkin pohtimaan useana päivänä tuon illan jälkeen, vaikka näin jälkeenpäin saakin sen helposti rinnastettua melkeinpä mihin tahansa tässä maailmassa. Tuumailin asiaa erityisesti siltä kantilta, että a) onko maailman kehityksen huono suunta ollut konkreettisesti havaittavissa jo Platonin aikana b) kuinka hämmästyttävän tarkasti vanha teoria voidaan rinnastaa moneen tänä(kin) päivänä yhä enemmän relevanttiin asiaan ja c) kuinka totta teoria on ainakin näin omasta mielestäni ja kertoo ihmisten ajatusmaailmasta. Platon saisi varmasti slaagin jos pystyisi jollain konstilla aikamatkaamaan nykymaailmaan! Pohdinkin siis tässä postauksessa omia tulkintojani luolateoriasta.

Luolavertaushan kuuluu ytimekkäästi selitettynä näin:

 

Joukko vankeja on lapsuudestaan saakka kahlittu luolan perälle niin, että heidän selkänsä on luolan suuaukkoon päin. Myös heidän päänsä on kahlittu niin, että he näkevät vain luolan peräseinän.  Heidän takaan palaa tuli, jonka edessä olevalta korokkeelta heille esitetään heijastuksia, jotka piirtyvät kallion peräseinämään heidän eteensä. He näkevät ulkopuolen todellisesta maailmasta vain kallion seinämän heijastukset. Varjoja eläimistä, kasveista, tulesta ja vangeista itsestään. Tämä on ainoa todellisuus ja maailma, jonka he tietävät.

Yksi vangeista vapautetaan ja päästetään kulkemaan luolasta kohti suuaukkoa. Nuotion tuli sokaisee hänen silmänsä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän myös näkee, mitä luolan seinämään piirtyneet heijastukset todellisuudessa ovat. Asiat ja muodot, joita hän näkee, tuntuvat epätodellisimmilta kuin ne varjot, joita hän on koko elämänsä aikana tottunut pitämään todellisena maailmana. Astuessaan ensimmäistä kertaa auringonvaloon, hän ei hetkeen kykene sokaistuneena näkemään mitään. Hiljalleen silmät tottuvat valoon ja vanki alkaa nähdä, ensin varjoja, sitten kirkkaampia asioita ja esineitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän erottaa värejä. Lopulta hän näkee myös auringon ja ymmärtää sen merkityksen vuorokauden, vuodenaikojen kierrossa ja kaikessa ympärille luodussa.

Vanki valaistuu maailmasta ja todellisesta todellisuudesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on pelastaa toverinsa luolasta, jotta myös he kokisivat samanlaisen valaistumisen. Hän kuitenkin epäröi, koska vangitut luolatoverit eivät todennäköisesti haluaisi vapautua, koska heidän todellisuutensa luolassa on se maailma, jota he pitävät ainoana ja oikeana. Lisäksi tulisi vapautuneen vangin luolaan palatessaan totuttautua uudelleen pimeään, joka tarkoittaisi, ettei hän hetkeen näkisi kunnolla, eikä kykenisi enää näkemään kunnolla kallion seinämään heijastuvia varjoja. Tällöin luolatoverit saattaisivat hänet naurunalaiseksi ja voisivat kieltäytyä vapautumisesta. Todennäköisesti myös pitäisivät hänen väitteitään ”todellisesta maailmasta” aivan hulluina.

Tarina ei kerro mitä vapautuneelle luolaihmiselle kävi? Rakastuiko hän todelliseen maailmaan? Vai ahdistuiko hän ulkopuolisen elämän monimutkaisuudesta, paineista tai ulkopuolisuudesta? Kaipasiko hän takaisin tuohon yksinkertaiseen elämään varjojen todellisuudessa?

Tulkintoja teoriasta on monia ja tässä omiani:

 

Yksi omista tulkinnoistani onkin, että lähes kaikki kehitys, oli kyseessä sitten taloudellinen tai teknologinen, ovat näennäisesti tie parempaan. Kehityksellä luvataan ratkaista ongelmia, teknologialla tuoda ihmisiä yhteen ja lopettaa nälänhätä globaalisti. Kehittää tekoälyä, joka ehkä tulevaisuudessa kykenisi ihmistä tehokkaampaan innovointiin ja korvaisi ihmisiä myös työelämässä. Vaikkakin lopputulos onkin usein umpikuja, josta paluu vanhaan on mahdoton, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Yksinkertaisesti jo siksi, että tietää nyt liikaa ”paremmasta” ja toisaalta nykyajan hyödykkeistä luopuminen nyt on äärimmäisen vaikeaa. Juuri eilen illalla pohdin esimerkiksi nuoruusvuosiani ilman sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Kyllä elämä näin jälkeenpäin mietittynä oli tuolloin hitaampaa, jossain määrin elämänlaatukin parempaa. Vai tuntuuko se vain jälkeenpäin siltä? Että kaikki menee huonompaan, vaikka jokaisella aikakaudella on aina ne omat haasteensa. Ihmiselle on luontaista etsiä ja kehittää uutta. Pyrkiä aina yhä edellistä parempaan ja enempään. Onko tämä siis luontaista ahneutta?

Vaikkapa nyt sitten kapitalismi kuvaa tätä mainiosti. Nykymaailmassa kaikki pyörii enemmän tai vähemmän rahan ympärillä. Raha, joka on täysin keksitty (ja toki todelliseen tarpeeseen, eli vaihtotalouden jälkeen helpompaan kaupankäyntiin kehitetty) on käsite, joka määrittää nykymaailmassa kaiken. Missio on menestyä ja rikastua. Pyrkiä talouskasvuun. Ja mitäs sitten tapahtuu? Koittaako todella se parempi maailma, ilman ongelmia tai pahaa oloa? Käytännössä koko globalisoituva maailma on sidottu rahaan, oli se sitten käteistä isoäidin kukkarossa tai näkymätöntä bittien muodostamaa virtuaalirahaa rahoitusmarkkinoilla, jota ei konkreettisesti tavallaan edes ole olemassa. Kuvastaako varjojen maailma siis juuri tätä eri instituutioiden luomaa todellisuutta, jota mekin pidämme niin tavallisena, että osa meistä ei edes osaa kuvitella elämää oravanpyörän ja eri instituutioiden ulkopuolella? Olemme yleisöä, joille esitetään nukkenäytöksiä politiikasta ja rahoitusmarkkinoista, jotka taas vahvistavat juuri tätä kuvaamme ympäröivästä maailmasta. Epäilijöitä pidetään hulluina skeptikkoina ja salaliittoteorioiden junailijoina. Ja ei, en ole itse edes kapitalismin vastainen, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista 🙂

Jos voisimme elää vuoden elämää esimerkiksi 50 000 vuoden taakse, palaisimmeko vielä takaisin nykypäivään? Monet ylellisyydet, terveydenhuolto ja muut nykymaailman seikat varmasti houkuttelisivat jos niistä olisi valmiiksi tietoinen. Ihminen kun on pohjimmiltaan melko mukavuudenhaluinen, eikä näihin totuttuaan hevillä ylellisyyksistä luopuisi. Mutta entäs sitten ne yksinkertaisemman elämän edut? Onko kehitys pitkässä juoksussa todella palvellut ihmiskuntaa? Toki monenlainen raakuus on kadonnut maapallolta parin viime vuosisadan aikana, massakuolemia aiheuttaneita epidemioita on selätetty, terveydenhuolto on kehittynyt, jonka myötä elintaso ja ihmisten eliniänodote ovat nousseet ryminällä. Siinä samalla on pintaan noussut kuitenkin uusia ongelmia, ihmisten sisäinen paha olo kasvanut ja olemme etääntyneet toisistamme, vaikka teknisesti ottaen asia onkin aivan päinvastoin. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja edelleen myös nälänhätä ovat kaikki nykypäivän ongelmia. Olemmeko siis loppupeleissä plussalla vai miinuksella kehityksen myötä? Olivatko luolaelämään ja varjojen todellisuuteen koko elämänsä tottuneet vangit todella onnettomampia kuin me, yhteiskunnan paineisiin, rahan pyörittämän maailman ja jatkuviin katastrofeihin tai pelkoihin kyynistyneet? Onko tämä kaikki seurausta entropian kasvusta, koska teoriassa epäjärjestys kasvaa, mutta se ei maailmankaikkeuden mittakaavassa voi vähentyä? Tämähän tarkoittaisi sitä, ettei lisääntyvää epäjärjestystä vastaan edes oikeastaan voisi taistella. Kaoottisuus aivoissamme lisääntyy samaa tahtia kun fyysinen sekasorto ympärillämme maailmassa, jossa luodaan hetki hetkeltä lisää tavaraa ja hyödykkeitä täyttämään tyhjiöitä, ratkaisemaan yhä lisääntyviä pulmiamme. Pulmia, joita ei vielä hetki sitten edes ollut olemassa.

Todellisen elämän esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Pohjois-Korean loikkarit, joka riskeeraavat elämänsä loikkaamalla diktatuurista Etelä-Koreaan vapautumisen ja todellisen elämän toivossa. Todellisuudessa pieni osa heistä katuu loikkaustaan ja jopa palaa takaisin kotimaahansa, koettuaan nykymaailman raakuuden ja elämän kovien odotusten iskeytyessä vasten kasvoja. Joidenkin mielestä on nukketeatteri sittenkin turvallisempi valinta. Ainakin jos on kasvanut siihen tottuneena. Nykymaailma ei ole helppo paikka, mutta jokainen voi ottaa askelia tehdäkseen siitä enemmän omanlaisen. Odotukset ovat valtavia, aivan jo pelkästään työelämässä. Töihin kun ei enää haeta niitä hyviä tai kilttejä yksilöitä. Toki, sinun tulee olla hyvä tyyppi, mutta myös kielitaitoinen, yrittäjähenkinen ja korkeasti koulutettu multiosaaja. Usein vaatimusten lista on pitkä ja muistuttaa lähinnä kuvausta epätodellisesta superihmisestä. Voin vain kuvitella esimerkiksi näiden loikkareiden tuntemukset jos tulet paikasta, jossa eletään kehityksen tasolla kymmeniä vuosia menneisyydessä ja olet ollut täysin pimennossa siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Etelänaapurin yksi urakeskeisimmistä yhteiskunnista ei ehkä ole se helpoin paikka totutella ”vapaaseen elämään”.

Voisiko tarinan tulkita myös niin, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja itsekeskeinen, jolle omien heikkouksien näyttäminen on suuri kolaus itsetunnolle. Kukapa nyt tarkoituksella asettaisi itsensä naurunalaiseksi silläkään verukkeella, että se avartaisi monen kuvan maailmasta? Vai haluaako vapautunut säästää toverit mahdolliselta järkytykseltä siitä, ettei heidän todellinen maailmansa olekaan todellinen, koska vapautumisen ja valaistumisen jälkeen paluu menneeseen on luonnollisesti mahdotonta, josta seuraa shokki oman maailmankuvansa romahtamisesta. Kumpi sitten loppupeleissä on pienempi paha? Saako lampun henkeä enää takaisin sisään kun sen kerran vapauttaa?

Luolavertauksesta on moneen ja sitä voi käyttää vertauksena vaikka mihin. Tässä omia (ehkä jopa hieman sivuraiteille lähteneitä) ajatuksiani siitä.

 

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tulkintojanne! 🌞

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Ikävä Jyväskylään

Hello ja ups, huomasin juuri pitäneeni jonkinlaista blogilomaa, vaikka tarkoitukseni oli oikeastaan aivan päinvastainen. Lähdin sunnuntaina ystäväni luokse Jyväskylään, pitkästä aikaa ihan useammaksi päiväksi ja tarkoitus oli saada esimerkiksi rästihommia hoidettua reissun aikana, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Nähtävää ja tekemistä oli nimittäin aivan liikaa! Enkä siltikään ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mihin alunperin oli tarkoitus. Olen jo vuosia kaivannut reissua Jyväskylään ”pitkän kaavan mukaan”. Usein ovat Jkl-visiitit olleet lyhyitä yhden tai kahden yön reissuja, eikä aikaa ole ollut juuri mihinkään kun on sitten jo kamalalla kiireellä lähtenyt takaisin kotiin. Siispä päätinkin viettää tämän vuoden vajaan viikon ”kesälomani” vanhassa kotikaupungissani, joka osoittautuikin aivan parhaaksi ideaksi ikinä! Vaikka kotiin oli tietenkin kiva palata, täytyi ihan taistella, etten olisi alkanut itkeä paluumatkalla junassa.

Ei siis varmasti yllätä, että minuun iski aivan järkyttävä kaipuu Jyväskylään! Siis oikeasti juuri semmoinen, että haluaisin muuttaa takaisin. Vaikka jo heti. Hah! Ehdin jo kurkkia myytävien asuntojen ja talojen tarjontaa (ymmärrätte varmasti, että kuitenkin osittain leikillä, mutta ehkä vähän tosissaankin :D). Analysoin myös, että minkälaista yrittäjyyttä kaupungissa kaivattaisiin, koska lannistuin jo alkuunsa työtarjontaa selatessani (koska joo, tein senkin jo). Mietin myös kuinka paljon rauhallisempaa pojankin olisi käydä koulua pienemmässä kaupungissa, koska vaikka tämän koulun aloitukseen vielä on vuosia (tai no 3), olen todennut stressanneeni tätä (eli Helsingin levottomuutta) jo vuosia ja havahtuneeni myös ajan kuluvan niin nopeasti, että tuo kolme vuotta on todennäköisesti vierähtänyt ohi ennenkö huomaankaan. Pahoittelut myös sulkumerkeistä 😀

Vielä viime kesänä olin sitä mieltä, että vaikka Jyväskylässä onkin kivaa ja kotoisaa, en näkisi itseäni siellä asumassa. Silti jokin on vuoden sisällä muuttunut ja olen havahtunut yhä useammin siihen, että tunnen oloni ahdistuneeksi Helsingin hälinässä ja kiireessä. Olen läpi vuosien toki viihtynyt Helsingissä, olenhan ensi kesänä asunut täällä jo täydet kymmenen vuotta, mutta asenteeni on hiljalleen parin vuoden aikana ollut jonkinlaisessa muutoksessa. En tiedä johtuuko tämä äitiydestä ja siitä, että on alkanut kokea jollain tapaa tärkeäksi saattaa oma lapsi ”omille juurilleen” tai juuri siitä jonkinlaisesta suuren kaupungin lapsenkasvatuksen pelosta ja kauhukuvista, että lapsi viettäisi koulun jälkeen aikaa juna-asemilla hengaillen. Apuaaa! Koulumatkoista puhumattakaan. Jyväskylässä en koskaan ahdistunut epämääräisistä tyypeistä tai tuntenut, että pelkäisin mitään, mutta Helsingissä on tätä tullut ajoittain vastaan.

Vaikka olenkin käsitellyt tätä aihetta jo useammankin kerran, täytyy myös tällä kertaa todeta, etten ole koskaan omaksunut helsinkiläistä kaupunkikulttuuria omakseni. En koe, että olisin millään muotoa minkään helsinkiläisen paikallisyhteisön jäsen siinä mittakaavassa, että ajattelisin olevani merkittävä osa jotain tiivistä kokonaisuutta. Tai no ehkä meidän pienen taloyhtiön, mutta siinäpä se oikeastaan onkin. Jyväskylässä taas koin vahvasti kuuluvani joukkoon. Helsingissä taas on helppo olla hiekanjyvä hiekkarannalla, pieni osa massaa. Enkä aikaisemmin ole pitänyt tätä huonona asiana. Sitä, ettei kauppareissulla välttämättä törmää vanhoihin tuttuihin ja pysähdy vaihtamaan kuulumisia. Tai ettei oma lapsi pääsisi tekemään samoja juttuja tai käymään samoja harrastuksia kuin mitä itse teki lapsena. Mutta jostain syystä olen alkanut pitää  juuri tätä yhä tärkeämpänä. En näe muuttoa realistisena ainakaan aivan lähiaikoina tai mahdollisesti en ollenkaan, eihän se vain minusta ole kiinni. Jostain syystä on ajatus kuitenkin alkanut tuntua yhä oikeammalta. Huomasin nimittäin taas kerran sen, kuinka paljon helpompaa Jyväskylässä on olla rennosti, tehdä asioita hetken mielijohteesta ja olla suorittamatta. Helsingissä kaikilla on kiire, kalenteri täyteen buukattuna viikkoja eteenpäin ja sitä rataa.

Viikon varrella kävin useaan otteeseen lenkkeilemässä rantaraitilla, juoksemassa Ylistönmäen portaita (miksi Jyväskylässä muuten on niin paljon hyviä portaita joissa treenata, eikä Helsingissä juurikaan valinnanvaraa, varsinkaan ruuhkatonta?), kiertelemässä kaupungilla, näkemässä mummoani ja katselemassa vanhoja hoodeja. Keskiviikkona lähdimme kiertelemään museoita suunnaten Alvar Aalto-museoon ja Keski-Suomen museoon. Kummassakaan en ollut käynyt varmaankaan 20 vuoteen, vaikkakin joskus lapsena useinkin. Jyväskylän museotarjonta on muuten todella kiva! Harmittaa, etten ehtinyt Holvi Taidemuseoon ja Suomen käsityömuseoon, jotka olivat myös listallani. Seuraavalla kerralla sitten!

Noh, nyt yritän koota ajatukseni ja palata tähän Helsinki-arkeen. Onneksi ensin viikonloppu!

 

Semmoisia juttuja siis tällä viikolla ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Heinäkuu puhelinkuvina ja mitä kuuluu?

Taas maanantai ja uusi viikko! Heinäkuussa olen nauttinut normaalia enemmän näistä rauhallisemmista arkipäivistä ja erityisesti hiljaisista aamuista. Tänään heräsin ensimmäisen kerran viiden jälkeen, mutta nukahdin hetkeksi uudestaan. Heräsin tunti myöhemmin 6:20 kellonsoittoon niin töttöröö, että olisin helposti voinut nukkua vielä parikin tuntia lisää, mutta en aamuisin vain malta olla heräämättä. Vaikka välillä olenkin aivan silmät ristissä. Monesti nousen jo kuuden jälkeen ilman kelloa, mutta näin viikonloppujen jälkeen tekee aina tiukkaa, vaikka tämäkin nyt on vähän suhteellista. Nukuimme siis viikonloppuna jopa ruhtinaallisesti 8.15 asti, haha. Tänään päätinkin kirjoitella kuulumisia heinäkuulta puhelin- ja pokkarikuvapläjäyksen kera (ja siis KYLLÄ, olen mennyt teknisesti 10 vuotta ajassa taaksepäin ja kannan nykyään välillä mukana digipokkaria :D:D Vähän kuin silloin kun aloitin bloggaamisen, lol).

Parin viime viikon aikana olen vihdoinkin innostunut (vai sanoisinko ennemminkin uskaltautunut) käymään enemmän ihmisten ilmoilla ja ehkäpä toisaalta on ollut aikakin. Sen jälkeen kun et ole käynyt kaupoissa tai ravintoloissa kuukausiin, tuntuu moiset elämykset nyt aivan kuin tekisi jotain ensimmäistä kertaa. Tietty pieni pelko tulevasta kolkuttelee edelleen ja pyrimme turvavälien lisäksi kantamaan aina käsidesiä mukana. Maalaisjärjellä kun pääsee melko pitkälle tässäkin asiassa.

Aloitettiin pitkän tauon jälkeen uudestaan myös meidän kirjastoperinne! Kävimme aikaisemmin aina kerran viikossa pojan kanssa kirjastossa lukemassa ja lainailemassa kirjoja. Kunnes siis tuli korona. Heinäkuussa uskaltauduimme takaisin kirjastoon ja vaikka siellä aika tyhjää olikin, niin ei tällä kertaa jääty hengailemaan kuin hetkeksi, vaan lainattiin kirjat ja suunnattiin kotiin lukemaan. Mun heikkous kirjastossa on bestseller-hylly, josta löytäisin aina useamman kirjan! Harmi vaan, että yritän aina rajoittaa valinnat kahteen, koska noiden suosittujen kirjojen 14 päivän laina-aika ei koskaan riitä useampaan 😀

Ehkäpä heinäkuun kohokohta on tähän mennessä ollut se kun pari viikkoa takaperin päätettiin lähteä koko perhe Triplan East Marketin korean BBQ:hun. Alustuksena siis, että kävimme tuolla viimeksi / ensimmäisen kerran vuodenvaihteessa ja rakastuin korealaiseen BBQ-käytäntöön niin, että olen jo kuukausikaupalla haaveillut pääseväni uudestaan.

Homma toimii siis niin, että BBQ-menu tarjoillaan aina vähintään kahdelle kerrallaan. Perushintaan sisältyy kasviksia, riisiä ja kastikkeita, jonka lisäksi saa tilata listalta mieleistään kalaa, lihaa tai rapuja. Ainekset grillaillaan hiljalleen BBQ-pöydän omalla BBQ-pannulla ja maustetaan pöytään tuotavilla BBQ-mausteseoksilla, jotka ovat niiiiiin hyviä! Itse grillaamiseen menee jonkin verran aikaa ja koska aineksia grillaillaan pienissä erissä, ei tuonne kannata suunnata aivan kamalan nälkäisenä. T. Minä, joka olen nimenomaan molemmilla kerroilla ollut supernälkäinen ja syönyt ekat grillaukset aivan raivolla. Kokemuksena on korean BBQ todella kiva, varsinkin jossei ole aikaisemmin käynyt. Sopii loistavasti vaikka illanviettoon ystävien kanssa, koska tuohon saa rauhassa ruokaillessa menemään aikaa, jolloin ehtii hyvin vaihdella kuulumisia. Käsittääkseni järjestetään BBQ aina iltaisin klo 17 ja pöytävaraus taidetaan vaatia, mikäli toivoo juuri tuota, koska paistopaikkoja on rajallisesti ainakin tuolla East Marketissa. Mä niiiiin haluaisin taas tällä viikolla tuonne synttäridinnerille!

Olemme pojan kanssa yrittäneet keksiä nyt kesän aikana kivaa näkemistä ja tekemistä. Linnanmäelle ei olla vielä ehditty ja ollaankin yritetty käydä kivoissa paikoissa, jotka eivät vaadi julkisia kulkuneuvoja. Suuntasimmekin viime viikolla retkelle Fallkullan kotieläintilalle katselemaan kotieläimiä ja maisemia. Poika tykkäsi eniten lampaiden ja pupujen katselemisesta, vaikka semmoinen vanhan ajan rakennusten miniversio-leikkipaikka taisi olla se kaikkein mieleinen juttu 😀 Loppukesän suunnitelmissa onkin mennä myös mm. Helsingin luonnonhistorialliseen museoon, josta pieni on jauhanut jo kuukausia.

Muita heinäkuun juttuja? Koiran ulkoilutusharjoitukset nyt ainakin, poika haluaa aina ulkoiluttaa vain ja ainoastaan Bixua, joka kävelee aina niin nätisti kun tietää pienen olevan taluttajana. Muistan edelleen ikuisesti kun joskus pienenä lähdin kysymättä lupaa ulkoiluttamaan meidän dalmatialaista pienelle lenkille meidän omakotitaloalueella. En siis muista tarkkaan miten tämä meni, mutta oli kesä ja muistaakseni vaan otin koiran mukaan salaa, perus ”lähdenpä nyt tästä ulkoiluttamaan tätä mun about tuplasti itseäni painavampaa hauvaa” :D. Olin siis about joku 5v. Hiippailtiin ulos ja jossain vaiheessa iski pieni pelko kun tajusin, että iso koira nyt ehkä saattaa mennä vähän nopeampaa kuin ajattelin ja sumuisten muistikuvieni mukaan koira ehkä jossain vaiheessa näki jotain, alkoi vähän vetää, jolloin kaaduin ja raahauduin tyyliin siinä perässä hiekkatiellä metrin tai pari. Kylläpä vähän jännitti siinä vaiheessa, mutta onneksi oltiin ehkä reilun 100m päässä kotoa ja päästiin sitten jotenkin turvallisesti takaisin. En muista miten ja mitä sitten kävi. Luultavasti tuli sanomista 😀

Kässäjuttuja on tullut taas puuhasteltua enemmän! Nyt olenkin yrittänyt lähinnä miettiä, että mitä kivoja juttuja keksisin syksylle? Eilen sain lenkillä erään kaulaliina-idean, mutta onko teillä jotain toiveita mihin ehkä syksyksi toivoisitte tänne ohjetta?

Tommin tekemä ceviche!

  Kesäruokaa, tottakai! Jaoinkin IG storieseissa noiden munakoisoviipaleiden ohjeen viime viikolla, ne ovat mun ihan lemppareita nimittäin! Munakoisoa ja kesäkurpitsaa on tullut syötyä melkein päivittäin, niistä saa helposti eri versioitakin niin ei pääse kyllästymään.

Ohje lyhykäisyydessään myös tähän: Leikkaa munakoisot (tai kesäkurpitsat) viipaleiksi, aseta pellille ja itketä mielellään kahdesti neste pois. (Eli ripottele päälle suolaa, jotta neste nousee pintaan ja pyyhi pois talouspaperilla.) Tee öljyseos esimerkiksi oliiviöljystä, suolasta, pippurista ja kevätsipulista, valele öljyseosta viipaleiden päälle ja paista uunissa 200c noin 30min välillä tarkkaillen. Sain instassa myös toisen vinkin, joka oli NIIIN hyvää! Eli viipaleita paistetaan ensin uunissa noin 20min, jonka jälkeen lisätään päälle punaista pestoa, laitetaan uuniin vielä noin 10 minuutiksi, jonka jälkeen päälle murustetaan vielä fetajuustoa ja paistetaan lopuksi 5 minuuttia lisää. Nam!

Ja niin. Olen ehkä näiden kaikkien kotona rönttövaatteissa vietettyjen kuukausien jälkeen myös päättäny yrittää pukeutua vähän useammin järkeviin vaatteisiin ja käyttää jopa korvakoruja 😀 En uskonut, että voisin koskaan kyllästyä tämmöiseen etämeininkiin täällä kotona, mutta se raja on tainnut lähiaikoina tulla vahvasti vastaan..

 

Kivaa maanantaita! ✨

 

Ps. Sain toiveen kirjoitella pääsykokeisiin lukemisesta ja yleisestikin valintakoe- ja hakujuttuja, joten yritän saada postauksen tällä viikolla valmiiksi!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Parasta kesässä on… x 10

Ei varmasti tule yllärinä, että kesä on ehdottomasti vuodenajoista suosikkini. Silti havahdun vuosi toisensa jälkeen Suomen kesän lyhyyteen ja alan viimeistään näinä heinäkuun viikkoina panikoida kesän loppumisesta. Näin siis tänä(kin) kesänä. En haluaisi vielä edes miettiä tulevaa syksyä ja kesän loppumista (apua!), mutta pieni syyspaniikki on kieltämättä alkanut tässä nousta pintaan. Täytän ensi viikolla vuosia ja syntymäpäivä onkin ollut aina jonkinlainen ”jakaja” kesän suhteen. Ennen niitä tuntuu vielä, että kesää on jäljellä, mutta heinäkuun loppupuolella alkaa viimeistään semmoinen loppukesän kriisi, haha. Lupasin itselleni, että pyrin keskittymään kesään täysillä niin kauan kun sitä kestää ja listasin tänään yksinkertaisia juttuja, joita rakastan kesässä. Ehkäpä joukossa on myös teidän kesän suosikkijuttuja?

Sateen ropina ja ukkonen. Varsinkin silloin kun herää öisin näihin (tai jompaan kumpaan, myrskyyn herääminen on lottovoitto!). Jotenkin jännää! Sateen ropinaan on myös ihan parasta nukahtaa, joskus mulla oli puhelimessa semmoinen appsi, josta kuuntelin nukkumaan mennessä sateen ääniä. Pitäisikin etsiä jos löytäisin taas semmoisen! Rakastan kesän rankkasateita yli kaiken tai ainakin silloin kun ne ovat satunnaisia, hah. Juhannuksena heräsin mökillä kunnon rankkasateeseen ja ukkosmyrskyyn, joka oli ehdottomasti yksi juhannuksen kohokohdista! 😀

Kesäruoka. Voisiko aina tehdä yhtä simppeliä (ja hyvää!) ruokaa kuin kesällä? Jostain syystä ei yksinkertainen kesäsalaatti, keitetyt perunat ja paistettu kala kuitenkaan maistu kesän ulkopuolella läheskään samalle. Paistetut ahvenfileet ja muikut on mun suosikkeja, harmittaa vaan että niitä saa pienemmistä kaupoista vähän rajoitetusti (eli esimerkiksi vaikka meidän Alepasta = ei koskaan). Voisin syödä kotimaista kalaa vaikka päivittäin jos sitä olisi enemmän kaupoissa!

Vähähiilarinen uunifetapasta kesäkurpitsalla on mun kesäsuosikki! Joskus tungen mukaan myös kukkakaalia 🙂

Kotimaiset kasvikset. Syön ehdottomasti eniten kasviksia kesäisin ja pyrin parhaani mukaan suosimaan niistä kotimaisia. Suosikkejani ovat kesäkurpitsa, kukkakaali, kevätsipuli ja munakoiso, johon olen koukuttunut aivan viime viikkoina. Ainiin ja tietty tomaatit ja avomaankurkut. Ei huolta, etteikö tulisi syötyä kasviksia puolta kiloa päivässä, haha. Juhannuksen jälkeen aloitin kunnon kasvisspurtin ja olen oikeastaan päivittäin tehnyt lounaaksi jonkun simppelin kurkku-tomaatti-sipulisalaatin öljyllä, jota tuunaan vähän vaihtelevasti esimerkiksi fetalla, halloumilla, paistetulla kanalla tai kalalla.

Extempore-pyörälenkit ympäri Helsinkiä ja Vantaata. Tänä kesänä olen innostunut lähiseutu-pyöräilyn kanssa ja siitä on oikeastaan tullut aivan kesän suosikkijuttuni. Parin tunnin aikana ehtii nähdä vaikka mitä uusia paikkoja, toistaiseksi en ole vielä kokopäivän retkellä käynyt. Vaikka ajokilometrejä on näillä lenkeillä tullut varmaan jo 200, tuntuu etten siltikään ole nähnyt kuin murto-osan kivoista lähitienoon paikoista. Listasin juuri muutaman paikan lisää retkilistalle, toivottavasti pääsen viimeistään ensi viikolla 🙂

Marjat. Syön marjoja ympäri vuoden, mutta omien marjojen kerääminen suoraan puskasta on ihan parasta! Herneistä en taas välitä ollenkaan. Meidän pihassa kasvaa karviaispuska ja tarkoitukseni oli istuttaa pari herukkapuskaa, koska ne ovat marjoista lemppareitani. Heräsin asiaan hieman myöhässä ja totesin, että taimet olivat jo loppu jokapaikasta. Ehkä siis ensi vuonna? 😀

Aamutreenit. Olen kesällä ottanut tavaksi treenata aina aamuisin ja pysynytkin tässä rytmissä hyvin. Pyrin lähtemään salille tai juoksulenkille viimeistään yhdeksältä aamulla, jonka jälkeen onkin sitten vielä kivasti aikaa ja energiaa päivän hommille. Yllättävää kyllä, olen huomannut saavani työhommiinkin potkua kun käyn välissä juoksemassa tai treenaamassa. Viime syksynä ja talvena olin aamuisin niin koomassa pimeästä, ettei heti ysiltä treenaamaan lähtö tuntunut ollenkaan vaihtoehdolta, mutta täytyykin kokeilla tätä ensi syksynä.

Kirjat ja kesän lukuhetket. Luen eniten kesäisin ja tänä kesänä olen tehnyt itselleni pienenen lukuhaasteen. Pyrin lukemaan päivän Hesarin lisäksi 1-2 kirjaa viikossa. Tuossa yhden kirjan viikkotahdissa on aika hyvin tullut pysyttyäkin. Voisinkin itseasiassa listailla tässä joku päivä omia kirjavinkkejäni loppukesälle. Yksi suositus on tuo kuvan kirjastosta lainaamani Metsä meidän jälkeemme, joka käsittelee metsä- ja biotalouden kääntöpuolta esimerkiksi avaamalla sitä, mikä Suomen luonnonmetsien tilanne on ja esittää muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia siihen, miten metsien suojelu ja lajien monimuotoisuus tulisi taata tulevaisuudessa, jotta myös tulevat sukupolvet pääsisivät kokemaan ”niitä oikeita metsiä”, ei vain pieniä plänttejä siellä täällä tai ihmisen kajoamia talousmetsiä. Perehdyin pääsykoejuttujen myötä keväällä paljon metsäjuttuihin (tiedän btw tällä hetkellä about kaiken metsänhoidosta :D) ja jos aihe yhtään kiinnostaa (erityisesti kestävyys- ja luonnonsuojelunäkökulmasta) tai haluaa perspektiiviä metsätalous-aiheeseen niin suosittelen lukemaan!

Omatekoiset kukkakimput. Kesällä ei tarvitse ostaa kukkia kun lähimetsästä poimii itse värikkään kimpun luonnonkukista tai tehdä vaikka seppeleen (viime kesän ohjepostaus muuten löytyy täältä). Juuri tällä viikolla tajusin, että olen tehnyt tätä aivan liian vähän tänä kesänä! Viikonloppuna siis kimppua keräilemään 🌸

Letut. Kaikista leivonnaisista paistan varmaan eniten lettuja, koska ne nyt vaan on aivan parhaita! Varsinkin näin kesällä. Pari kertaa olen sortunut ostamaan  semmoisen valmiin pussitetun lettutaikina-jauhoseoksen ja en siis sen vuoksi, että lettutaikinan tekeminen todellakaan olisi mitenkään vaikeaa, vaan koska välillä on kiva tehdä lettuja hetken mielijohteesta. Siis ilman, että tarvitsisi vartavasten alkaa miettimään, että löytyykö kaapista munia tai maitoa. Nyt viimeksi ostin Sunnuntai kauralettujauheen, joka ei kylläkään pääse jatkoon tässä pussijauhetestailussa. Kauraletuista tuli aivan liian jähmeitä, vaikka toki pitivät hyvin nälkää. Paremman tuloksen saa kun laittaa itse hyppysellisen kaurahiutaleita tavalliseen lettutaikinaan 🙂 Ps. Nuo (testiin saadut) Nocciolata-hasselpähkinälevitteet on muuten ihan parhaita lettujen kanssa!

Kesävaatetus, ofc! Rakastan muutenkin rentoa pukeutumista ja on ihan parasta kun voi lähteä ulos flipflopit jalassa johonkin huitulamekkoon pukeutuneena 🙂

 

Löytyykö listalta teidän kesän lempparijuttuja? 🌸

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Muuttohaaveita (?)

Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut hiljalleen haaveilla omakotitalossa asumisesta. Apua, mitä? Minä?! Tuntuupa oudolta sanoa näin! En ole oikeastaan koskaan nimittäin ollut oman talon perään kaipaava ja siksi olenkin ollut hieman hämmästynyt tästä itsekin. Kotona on tänä vuonna tullut vietettyä aivan ennätyspaljon aikaa ja siinä samassa on myös todennut realiteetin meidän kodin neliöiden suhteen. Niitähän on siis virallisesti 55m2, yläkerran epäviralliset mukaanlaskettuna noin 20 lisää. Tällä hetkellä haaveilenkin juuri niistä lisäneliöistä (mieluiten vähintään 150m2), sekä tietysti siitä ettei joku kolkka kotona jatkuvasti vaatisi remppaa tai fiksaamista, kuten tämmöisissä vähän vanhemmissa asunnoissa nyt näköjään tuppaa olemaan. Ehkäpä eniten kuitenkin on rassannut tilanpuute ja erityisesti säilytystilan vähyys. Käytännössä joudun pelaamaan jokaikisen ostamani isomman tavaran tai huonekalun kanssa täällä tetristä, että saisin sen mahtumaan meille. Enkä edes käytännössä osta juurikaan mitään, vaan olen enemmänkin pyrkinyt kunnostautumaan siinä, että pääsisin ylimääräisestä tavarasta eroon. Nytkin olen jo pari vuotta tuskaillut, että saisin erään pienehkön hyllyn kiinnitettyä seinään, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole ainuttakaan paikkaa, mihin se mahtuisi. Niinkin simppeleistä asioista, kun kirjahyllystä ja kokovartalopeilistä olen haaveillut vuosia, mutta tullut jo lopputulokseen, ettei kumpaakaan tulee luultavasti koskaan mahtumaan tänne. Onpas siis kinkkistä! Todellisia maailmanluokan pulmia siis täällä suunnalla 😀

Ahtaasti asuminen on tietysti osittain oma valinta. Itse olen asunut melko ahtaasti suurimman osan aikuisiästäni yksiöissä ja pienissä kaksioissa. Tietysti neliöiden vähyys on Pk-seudulla huomattavasti yleisempää kuin muualla Suomessa. Jossei rahaa tai lainahalukkuutta ole rajattomasti, täytyy väistämättä tinkiä joko sijainnista tai neliöiden määrästä. Näiden noin seitsemän vuoden aikana kun olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti seurannut pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoita, olen todennut kantakaupungin neliöiden käyvän yhä saavuttamattomammiksi. Ja silti tuntuu, että hintojen nousu on ollut todella rajua myös täällä kantakaupungin ulkopuolella. Ihan hullua, että enää ei välttämättä ole vaihtoehto muuttaa Helsingin tai edes Pk-seudun sisällä mikäli tavoite on tuntuvasti kasvattaa elintasoaan. Ainakaan siis ilman jättimäistä lisälainaa.

Kun muutimme Käpylästä tänne nousi asuntolainamme määrä (sisältäen remontin osuuden) noin 40 000 eurolla. Nyt taas olen laskeskellut, että vaatisi samainen upgrade tuntuviin lisäneliöihin jopa 200 000€ lisälainan, vähintäänkin. Riippuen toki kohteen iästä, koosta ja sijainnista. Huh, pelkästään jo sillä saisi pohjoisemmasta jo melkoisen lukaalin! Mitä siis tulee omakotitalosta haaveiluun, voi täällä pääkaupunkiseudulla nopeasti lannistua asian suhteen. Ellei nyt siis halua megalomaanista asuntolainaa tai muuten vain ole todella hyvin toimeentuleva. Ennen haaveilin vielä uudehkosta omakotitalosta tästä meidän kulmilta kunnes sitten totesin, ettei puoli miljoonaakaan ole edes lähellä realistista hintaa. Sen jälkeen olenkin sijoittanut talohaaveiluni lähinnä esimerkiksi Klaukkalaan tai Jyväskylään 😀 Toisaalta olen kyllä tykännyt paritaloasumisesta ja vaikka vielä muutama vuosi sitten ehkä jossain määrin edelleen haikailin kantakaupunkiin, en ehkä enää kovinkaan mielelläni lähtisi kerrostaloon ainakaan niin kauan kun on koiria.

Sen jälkeen kun remontoimme täällä keittiön, kylppärin, portaat ja maalasimme seiniä, ajattelin ettei mitään remontti-ideoita tule hetkeen, mutta kuinka väärässä olinkaan! Meidän alakerran parketti (joka toki on melkein 30v vanha) on parin vuoden aikana mennyt järkyttävään kuntoon ja viime kuukausina olen kiinnittänyt siihen yhä enemmän huomiota. Todellisuudessa kiinnitän lattiaan huomiota melkein kokoajan ollessani kotona ja asia on alkanut vaivata aivan todenteolla. Lattian fiksaus onkin ollut suunnitelmissa jo yli vuoden, mutta ajankohta on vain odotellut sopivaa. Itse asiassa melkein jo löimme lukkoon homman nyt koronakeväänä, kunnes ongelmaksi osoittautui lähinnä se, että minne olisimme lähteneet evakkoon kun Uusimaa ja koko Suomi oli tsäpissä. No, ehkäpä vielä tässä ehtii! Pulmana on myös ollut päättää, että yritämmekö hioa vielä kerran jo aikaisemmin hiotun, todella kuluneen parketin ja näin säästyä koko lattian vaihdolta? Entä sävylakkaus vai parketin maalaus esimerkiksi valkoiseksi? Vielä viime kesänä tuumailimme vakavissamme parketin maalaamista valkoiseksi, mutta nyt olemme kääntyneet kuultolakkauksen suuntaan. Tai oikeastaan itse olen jo alkanut kääntyä täysin uuden puulattian kannalle. Saa siis nähdä mihin päädymme ja milloin, haha.

Palatakseni neliöihin ja tilanpuutteeseen, olen aikaisemmin ollut varsin sopeutuvainen tämmöiseen intensiiviseen asumiseen ja jopa elätellyt ties mitä tiny house-haaveita. Viimeisen vuoden aikana (tai viimeistään kevään jälkeen) olen havahtunut siihen, että ahtaus ja täynnä pursuavat kaapit ovat alkaneet tosissaan ahdistaa. Kun tilaa on vähän, näyttää kotikin lähes poikkeuksetta aina kaoottiselta ja siivoamassa saa olla jatkuvasti. Olisipa ihanaa elää kerrankin niin, että tilaa olisi niin paljon, että kodin täyttäminen jo olemassaolevilla tavaroilla ja huonekaluilla olisi enemmänkin positiivinen ongelma, eikä pulma siitä mikä järjestys laitetaan, että saadaan kaikki nippanappa mahtumaan. Toisaalta olen viime vuosina alkanut kaivata yhä enemmän myös luonnonrauhaan. Sitä, että kodin tuntumasta pääsisi vaivattomasti metsään ja tämä on valitettavasti asia, joka muuttuu pääkaupunkiseudulla yhä harvinaisemmaksi tiiviin rakentamisen lisääntyessä.

Olen tullut siihen tulokseen, että voisin varmasti viihtyä pienemmälläkin paikkakunnalla. Äitinä mietityttää Helsingin levottomuus, mutta toisaalta pienemmissä kunnissa taas palveluiden vähyys tulevaisuudessa. Pandemia lisäsi kuitenkin merkittävästi etätyövalmiuksia ja itse elättelenkin toivoa siitä, että teknologia voisi tulevina vuosina mahdollistaa yhä laajemman työskentelyn kotoa käsin, joka toisaalta voisi lisätä nuorten halukkuutta asuttaa muuttotappiokuntia ja tätä kautta estää palveluiden lakkauttamista. Tällöin ei haave unelmien omakotitalosta, luonnonrauhasta ja ehkäpä vähän kiireettömästä arjestakaan olisi kovin kaukainen unelma. Tietysti palveluiden saatavuus on Helsingissä ihanaa kun kaikki löytyy läheltä, mutta tänä keväänä on tullut herättyä myös siihen, kuinka harvoin näitä samaisia palveluita on todellisuudessa tullut käytettyä. Ehkäpä niitä kaipaisi juuri sitten kun sitä mahdollisuutta niiden hyödyntämiseen ei yhtäkkiä olisikaan? 😀

Nyt uskallan ehkä paljastaa ymmärtäväni ihmisten elinikäisen haaveen ”omasta talosta” ja ehkä juurikin siitä ”lopullisesta” kodista, jossa on riittävästi tilaa vuosikymmenien asumiseen. Moinen ei nimittäin enää nykyään ole Helsingissä aivan itsestäänselvyys.

 

Muita ahtaudesta ahdistuneita? 

 

Entä haaveiletteko pienempiin kuntiin muutosta? ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.