Maantiedettä ja vilppiä valintakokeessa

Huhhei! Kolmen kuukauden luku-uurastus on nyt nimittäin ainakin osittain ohi. Osallistuin eilen tosiaan maantieteen valintakokeeseen, joka nosti melkoisesti ristiriitaisia tunteita – kuten nyt nämä koko kevään poikkeukselliset valintakoejärjestelyt yleisestikin. Mietin, että olisin kirjoittanut aiheesta jo eilen, mutta kävin koko loppupäivän ylikierroksilla, enkä oikein saanut koottua ajatuksiani tästä mitenkään järkevästi. Valintakokeiden järjettömyydestä ja muusta nimittäin. Näin alkuun täytyy todeta, että kertakaikkiaan maailman huonoin sauma saada päähänsä minkäänlaisia opiskeluhaaveita on tänä keväänä. Mikä tuuri siis! Valtaosa yhteishaun valinnoista on tehty todistusvalinnan kautta ja valintakokeet päädyttiin järjestämään perinteisen menetelmän sijaan etänä. Tämä taas on tuonut mukanaan keskustelua erityisesti siitä, kuinka valintakokeiden vilppiä voidaan valvoa etänä tapahtuvassa kokeessa (=kokemukseni mukaan ei mitenkään) ja kuinka todistusvalinta asettaa huonompaan asemaan ne hakijat, jotka eivät välttämättä yo-arvosanojen perusteella sijoitu muutaman parhaimman prosentin sisälle.

Mielestäni perinteinen valintakoe, jossa testataan hakijan kykyä omaksua ja soveltaa valintakoemateriaalien tietoa, yhdistettynä yo-arvosanojen pisteytykseen on toimiva ja reilu tapa tehdä opiskelijavalintoja. Harmi vaan, ettei hakijoiden osaamista päästy tänä keväänä testaamaan perinteisin keinoin. Olen itse kirjoittanut suunnilleen M:n paperit (maantieteen ainereaali E), enkä odottanutkaan pääseväni todistusväylän kautta sisään, mutta pidin hakiessani kuitenkin realistisena tulla valituksi valintakokeen pisteillä ahkeran lukemisen ja korkean motivaation avulla. Toki tiedostan, ettei tilanne ole ollut helppo korkeakouluillekaan ja soveltamista on tarvittu, mutta näin hakijan näkökulmasta tätyy todeta, ettei aivan nappiin ole mennyt.

 En halunnut aikaisemmin mainita ensisijaista hakukohdettani, mutta mitä sitä nyt enää salailemaan sen jälkeen kun eilen aiheesta IG:ssä mesosin. Hain siis Helsingin Yliopiston maantieteen kandiohjelmaan, jota olen säännöllisen epäsäännöllisesti tuumaillut jo siitä saakka kun vuonna 2006 pääsin ylioppilaaksi. Harmittaa, etten ole aikaisemmin päättänyt hakea, koska hakijamäärät ovat kasvaneet tasaisesti vuosien varrella ja samalla myös sisäänpääsy vaikeutunut. Maantiede on alana semmoinen, johon itse koen suurta kiinnostusta ja intohimoa. Luonnon ja maapallon eri ilmiöt aina trooppisista myrskyistä jääkausiin ja revontuliin ovat aina kiehtoneet, viime vuosina olen kiinnostunut yhä enemmän myös siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa luontoon ja eri ekosysteemeihin. Päätin helmi-maaliskuun vaihteessa hakea ohjelmaan ja päätin valmistautua niin hyvin, etten ainakaan voisi soimata itseäni jälkeenpäin liian vähästä lukemisesta. Siitäkin on nimittäin kokemusta ja omalla kohdallani jäi lukion jälkeen yliopistopaikka nippanappa sivusuun sen vuoksi, että jätin lukemisen suunnilleen yhteen kierrokseen hieman liian suurella itsevarmuudella. Tämän jälkeen en sitten olekaan yliopistoon edes hakenut (yhtä maisteriohjelmaa lukuunottamatta). Harmi toisaalta, vaikka välissä onkin tullut haettua tutkinto AMK:ista. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä, vaikka ehdin alkuun sitä(kin) murehtia!

Sitten niihin pääsykokeisiin! En juurikaan jännittänyt valintakoetta ennakkoon, koska olin valmistautunut todella perusteellisesti. Luin kirjat neljään-viiteen kertaan ajatuksella läpi, sekä myös kuuntelin eri osioita ja tein niistä käsin kattavat muistiinpanot, joita kertasin vielä viimeisinä päivinä. Fiilikseni oli, että osaan kirjat melkolailla ulkoa, enkä olisi omasta mielestäni voinut valmistautua paremmin. Kokeessa oli muutamia kohtia, joista olin hieman epävarma ja vääristä vastauksista annettiin miinuspisteitä. Taktiikkani oli kuitenkin pelata ”kaikki peliin”-mentaliteetilla ja pyrkiä vastaamaan ennemmin pisteitä tuovan vaihtoehdon ”nollavaihtoehdon” sijaan, siitäkin huolimatta että siitä tulisi miinusta. Valintakokeen perusteella otetaan sisään toisen vaiheen jälkeen vain 5 opiskelijaa (hakijoita siis lähes 700), joten mahdollisuuksien ollessa äärimmäisen vähäiset, en kokenut järkeväksi himmailla mahdollisten miinusten suhteen, vaan luottaa fiilikseen ja päntättyihin tietoihin. Viimeinen tehtävä oli laajin ja vaikein, tuskailin melkeinpä 80% ajasta sen kimpussa ja toivon kovasti, että pistesaldo olisi tämän tehtävän osalta hyvä. Tein parhaani ja sitähän tässä haettiinkin. Jotenkin ehkä sinisilmäisesti ajattelin, että jossei itse huijaisi, niin tuskin kukaan muukaan nyt vilppiin sortuisi. Vaikka fiilis kokeen jälkeen olikin hyvä, lannistuin lopulta jotenkin aivan täysin.

Juttelimme päivällä ystäväni kanssa pääsykokeen rakenteesta. Ystäväni puoliso haki kevään haussa lääketieteelliseen ja olimme aikaisemmin ohimennen jutelleet esimerkiksi tästä reilun viikon takaisesta lääketieteellisen (mahdollisesta) vilppi-casesta. Kerroin kysymyksistä ja totesin kokeen olleen pääosin jopa yllättävän helppo, moniin kysymyksiin olisi helpostikin päätellyt vastauksen sillä, että olisi googlettanut jonkin perustermin. Kuten ”kravun kääntöpiiri”, ”koropleettikartta” tai ”salpausselkä”, joiden pitäisi ainakin omasta mielestäni olla melkolailla perustietoa kaikille yhtään maantiedosta kiinnostuneille tai pääsykoemateriaalia lukeneille. Kuitenkin olivat esimerkiksi kaikki nämä saaneet sattumoisin Google Trendsin perusteella melkoisen piikin google-hauissa juuri valintakokeen aikana. On siis selvää, että tähänkin pääsykokeeseen suurella todennäköisyydellä osallistui vilppiä harrastavia hakijota, joka suututtaa aivan valtavasti. Miten tämä voi edes olla mahdollista? Olenko itse vain jotenkin vanhanaikainen vai onko tämmöinen huijaamalla läpi-meininki nykyään peruskauraa? Täytyy sanoa, että itse tunnollisesti kuukausia lukeneena harmittaa aivan suunnattomasti, että helposti hyödynnettävä vilppi antaa niille mahdollisuuden päästä jatkoon, jotka ovat liikkeellä huijauksen keinoin ja vievät pahimmassa tapauksessa opiskelupaikan hakijalta, joka olisi perinteisessä valintakoetilanteessa päässyt pisteytyksessä pidemmälle. Ja kyllä, tiesin itse vastaukset esimerkiksi näihin esimerkkitermeihin liittyviin kysymyksiin ilman, että olisin edes kokenut tarvetta googlata apuja. Niin ja ei, en myöskään luntannut tai käyttänyt kokeessa vilppiä. Näin jälkeenpäin olenkin miettinyt, että onko nykyään tyhmä se, joka luottaa rehelliseen peliin ja myös siihen, että muut osaavat noudattaa samoja moraalisia periaatteita? Ilmeisesti.

Näiden todistusvalintojen äärellä olen myös provosoinut itseäni lukemalla erinäisiä keskusteluita, joissa todistuksella valitut tuskailevat tulleensa valituksi, vaikkeivat olleet suunnitelleet menevänsä edes koko valintakokeeseen tai edes opiskelevansa tulevana syksynä, mutta aikovat silti ottaa paikkoja vastaan huvikseen, vaikkei ala tai opiskelu edes kiinnosta. Tottakai moni näistä on varmasti paikkansa ansainnut ja osoittanut kiinnostuksensa alaan hakemalla kyseiseen ohjelmaan, mutta onhan tämä silti hieman epämääräistä. Todistusvalinta on tänä vuonna ollut pääasiallinen valintareitti, jonka ohella todella pienellä joukolla on mahdollisuus päästä sisään pelkän valintakokeen kautta – jossa siinäkin on monissa kokeissa vilpin mahdollisuus.

Mielestäni näiden järjestelyiden avulla on juuri todellinen motiivi haettavaan alaan jäänyt täysin sivuseikaksi. Jotain valintakokeeseen osallistujien motiivista ja valmistautumisesta kertoo myös se, kuinka aivan perustermit ja yleistieto ovat pimennossa. Toivon todella, että tämmöiset seikat on otettu huomioon valintakokeen rakenteessa ja googlaajat paistavat läpi kokonaispisteytyksessä. Kuulin jopa, että nykyään tapahtuu sitä, että etätentteihin tai valintakokeisiin ryhmittäydytään suurella joukolla niin, että optimoidaan hyvät vastaukset niin, että joku taitaa esimerkiksi matikan, joku kielet ja tätä rataa. Voi elämä. Esimerkiksi eilinen pääsykoe oli tehtävien osalta vain monivalintoja, joten tehtäväosioissa ei ollut esimerkiksi mahdollisuutta päästä näyttämään ja soveltamaan osaamistaan kirjallisesti. Tuossa mainitsemassani lääketieteellisen valintakokeessa oli tehtäväkohtainen aikaraja, joka teki vilpin vähintään äärimmäisen hankalaksi, mutta samanlaisia aikarajoja ei esimerkiksi tässä eilisessä kokeessa ollut.  Huoh, olen totisesti tämän myötä menettänyt lopunkin uskoni ihmisiin. Toivottavasti aihe nousee esille tiedekunnassa ja saa aikaan mahdollisia toimenpiteitä. Tietysti jännittää myös oma pistesaldo, joten sitä odotellessa!

Ensi viikolla on edessä vielä toiset pääsykokeet, joihin olisi tarkoitus päntätä vielä ahkerasti, mutta kieltämättä karisti eilinen motivaatiota melkoisesti. Saa siis nähdä, odotukset eivät ole ainakaan kovin korkealla. Sinänsä harmittaa erityisesti se, että ei-ensikertalaisena valituksi tuleminen on omalla kohdallani jo muutenkin huomattavasti epätodennäköisempää ja nämä valintamenetelmät tekevät sen melkeinpä mahdottomaksi. Viime viikkoina on puhuttu paljon opiskelupaikkojen lisäämisestä ja toiveena olisikin, että lisäyksiä tulisi jo alkavan syksyn paikkoihin. Itse elättelenkin tällä hetkellä toiveita siitä, että paikkojen lisäys mahdollistaisi jonkinlaista kompensaatiota näiden hieman poikkeuksellisten valintakriteerien ohella.

 

Onko joku teistä hakenut tänä keväänä kouluun? Mitä mieltä olette poikkeuksellisista valintakriteereistä?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Toukokuun ristiriitaisia fiiliksiä ja opiskeluhaaveita

Hei pitkästä aikaa! Kuten joku on ehkä saattanut huomata, on blogin postaustahti ollut viime viikkoina hieman hajanainen ja normaalia harvempi. Kuten tänään avaudin instafeedissäni, olen potenut pientä kriisiä tämän vallitsevan tilanteen tiimoilta ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Toki nämä samaiset ajatukset ovat olleet matkassa jo parin kuukauden aikana, mutta nyt pian kolmen perheen kanssa intensiivisesti vietetyn kuukauden ja kotiympyröissä hengailun jälkeen on kieltämättä alkanut iskeä pieni lamaantuminen ja kaipuu normaaliin arkeen. Kun päivät pyörivät samojen juttujen ympärillä täällä kotona, on monesti tuntunut siltä, ettei tänne blogiin ole ollut juurikaan mitään tähdellistä kirjoitettavaa, inspiraatio nollissa ja kuvaaminen mahdotonta kotona, joka on päivästä toiseen pommin jäljiltä, vaikka kuinka ahkerasti siivoilisi. Tällä hetkellä tympii kotona olo ja kotitöiden rumba melkoisesti, kuinka luksusta olisikaan päästä lähtemään töihin kodin ulkopuolelle ja näkemään muita ihmisiä! Vaikka noin yleisesti viihdynkin hyvin kotona, perheen kanssa ja myös itsekseni, on sosiaalisten suhteiden kaipuu iskenyt pahimman kerran. Ja juuri niin, että kaipaisi ihmisten näkemistä kasvotusten tylsien Whatsapp-viestien sijaan. Onhan tässä vierähtänyt jo kolme kuukautta siitä kun olen nähnyt ystäviä tai (suomalaisia) aikuisia kasvotusten.

Ajattelin ensin, että kirjoittelenko tästä aiheesta vasta myöhemmin kesällä (vai ollenkaan), mutta päädyin kuitenkin alustavasti avaamaan ajatuksiani opiskeluhaaveista jo nyt. Eniten ehkä siksi, että aihe on pyörinyt mielessäni kuluneiden viikkojen aikana suurimman osan ajasta ja keskittyminen mihinkään muuhun on osoittautunut todella vaikeaksi. Tässäpä siis yksi syy siihen, miksi postaustahti blogissa on ollut lähiaikoina hieman harvempi. Toinen syy on tietysti myös ollut tuo ylempänä mainitsemani, että meidän lähes identtisistä päivistä alkaa olla hyvin vaikeaa ammentaa uusia ideoita, mutta ehkäpä niitäkin taas tulee mieleen kun tilanne tästä (sitten joskus) normalisoituu.

Päädyin siis maaliskuussa osittain hetken mielijohteesta hakemaan opiskelemaan ja olenkin nyt pian parin kuukauden ajan lukenut pääsykokeisiin, lähiviikkoina enemmissä määrin kun parin muunkin hakemani koulutusohjelman valintakoemateriaalit julkaistiin. Päivittäin olenkin käyttänyt lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen useita tunteja, joten välillä onkin tuntunut, ettei kodin- ja lastenhoidon ohella oikein muuhun aikaa riitäkään ja luetut aiheet ovat tulleet ihan yöuniin asti. Edessä onkin vielä reilun viikon lukurutistus ennen etä-valintakokeita.

Sinänsä hassua, koska opiskelu ei ole jostain syystä kiinnostanut minua vuosiin. Varsinkaan kaupalliset maisteriohjelmat, kunnes sitten aivan lähikuukausina olen löytänyt hurjasti motivaatiota mahdollisiin opiskeluihin oivallettuani talven reissussa, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi opiskelumielessä. En muista mainitsinko aikanaan edes blogissa kun hain muistaakseni keväällä 2015 LUT:in kauppatieteiden maisteriohjelmaan, johon en siis tuolloin päässyt. En muista harkitsinko tuolloin hakevani uudestaan, mutta hakemattomuudesta voi päätellä, ettei jostain syystä yksinkertaisesti kiinnostanut. Jossain vaiheessa tutkin aktiivisemmin eri maisteriohjelmia, mutta nuo kauppatieteiden maisterit eivät jostain syystä ole kiinnostaneet ollenkaan, vaan fiilis on enemmänkin nyt ollut se, että haluaisi opiskella jotain aivan muuta ja uutta alaa. Oikeastaan taisin joskus viime vuoden puolella ensimmäisen kerran puolittain vitsillä miettiä, että olisipa hauska opiskella jotain aivan uutta.

En vielä tässä vaiheessa halua avata hakukohteitani tai muutakaan tähän liittyvää sen koommin, koska olen kriiseillyt melkoisesti asiaa mm. koronatilanteen vuoksi muuttuneiden valintakoekäytänteiden suhteen ja sitä, onko esimerkiksi todistusvalinta omalla kohdallani uhka vai mahdollisuus. En voi enää tulla valituksi ensikertalaisten kiintiöstä koska olen jo aiemmin suorittanut kotimaisen korkeakoulututkinnon ja ensikertalaiskiintiö pitää sisällään kuitenkin enemmän aloituspaikkoja kuin ei-ensikertalaiskiintiö. Tässä viikkojen varrella on kuitenkin tullut plärättyä tilastoja läpi melko perusteellisesti ja onneni on toisaalta juuri siinä, että ensikertalaiskiintiön ulkopuolella on usein myös huomattavasti pienempi määrä hakijoita, vaikkakin hakijamäärät ovat tänä vuonna olleet aiempia vuosia suuremmat. Todistusvalinnan kohtalo siis jännittää tällä hetkellä valtavasti, varsinkin siitä syystä, että tämän vuoden ”korona-haussa” on (ainakin näissä opinto-ohjelmissa joihin itse hain) todella minimaaliset mahdollisuudet tulla valituksi valintakokeen kautta ja toki kokonaisuus riippuu aina siitä, millaisilla todistuksilla muut hakijat ovat liikkeellä. Tietysti harmittaa, jossei valinta osu kohdalleni, mutta olen yrittänyt asennoitua tulevaan mahdollisimman neutraalisti. Tai siltä osin kun se tässä tilanteessa ja avoimen tulevaisuuden tiimoilta nyt on mahdollista 😀 Mutta kerron asiasta varmasti vielä myöhemmin kun olen saanut luku-urakan pakettiin tai uutisia tältä rintamalta!

Se miksi halusin avata asiaa täällä on, että samaisista syistä voi olla, ettei blogi vielä päivity aivan päivittäin, mutta toivottavasti päästään pian taas aktiivisempaan tahtiin olosuhteiden muututtua. Näillä näkymin palaan blogin pariin aktiivisemmin viimeistään parin viikon kuluttua! 🙂

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Enemmän tai vähemmän hulluja haaveita – juttuja bucket listillä juuri nyt

Olen aikaisemmin kirjoittanut paljon unelmistani ja siitä, kuinka pyrin parhaani mukaan tavoittelemaan elämässä juuri niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haaveilen. Vaikka tulevaisuuden suunnittelu ja unelmointi ehkä tuntuvat tässä maailman tilanteessa oudolta tai jopa mahdottomalta, haluan ainakin itse yrittää orientoida mieltäni ”aikaan poikkeustilan jälkeen” sen sijaan, että antaisin aivan ylitsepääsemättömälle ahdistukselle valtaa, vaikka se jossain määrin alkaa olla jo joku perusolettamus näiden kuluneiden viikkojen jälkeen. Ainakin omalla kohdalla luovat pienet tavoitteet tai haaveet tulevasta myös toivoa siitä, mitä ehkä tapahtuu ”sitten joskus” 🙂 Jossei muuta, niin on ainakin viettänyt aikaa tuumaillen ehkä jopa hieman hulluja juttuja, joita joskus kenties haluaisi toteuttaa.

Ette varmasti ole välttyneet Tyynenmeren saarhyppely ja island life-haaveiltani, viime syksynä mainitsin myös lapsuuden haaveestani kirjoittaa joskus kirja. Listasin tähän postaukseen pieniä ja suuria, lyhyen sekä pitkän aikavälin haaveita, joita minulla on. Oikeastaan oli tarkoitus julkaista postaus jo helmikuussa ennen tätä kaikkea härdelliä, kunnes tämä sitten taas perinteisesti jäi jumittelemaan jonnekin tuonne luonnosten sekamelskaan. Tänään listasin siis muutamia suuria tai pieniä bucket list-juttuja tulevaan.

Haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä jossain päin maailmaa. Tämä on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa ja olenkin yrittänyt pohtia, että minkälainen vapaaehtoistyö voisi olla minua varten. Kriisialueelle toki auttamisen puolesta haluaisin, mutta toisaalta pelkään, että se olisi liian rankka kokemus, varsinkin kun ei ole minkään sortin kokemusta hoito- tai auttamistyöstä, edes kriisialueiden ulkopuolella. Viime vuoden lopulla bongasinkin aivan sattumalta erään luontoaiheisen apujärjestön, joka ajaa asiaa, joka itseäni ehdottomasti kiinnostaa eniten: Korallien hoitaminen ja pelastaminen! Meinasin jo heti ilmoittautua vapaaehtoiseksi 😀 Olen jo aikaisemmin miettinyt vuosia, että haluaisin auttaa mm. luonnonrantojen puhtaanapidossa merivirtojen tuomien muovijätteiden siivoamisessa. Ajatus siitä, että avustani olisi jotain hyötyä tai hyvä tarkoitus, on jotenkin ihana, heh. Ja ellen olisi perheellinen, olisin kyllä jo ajat sitten pakannut kamani ja heittäytynyt saarielämään!

Ps. Vaikka usein ajattelen, ettei saisi elämässä harmitella niitä asioita, joita on jättänyt tekemättä tai tehnyt, mutta erästä asiaa olen harmitellut jo vuosia. Nimittäin sitä, etten hakenut lukion jälkeen lukemaan maantiedettä! Aine oli lukiossa suosikkini ja kirjoitin siitä E:n, joten mantsan opiskelut olisivat olleet jotenkin luonnollinen jatkumo varsinkin kun olen oikeasti todellinen maantiedenörtti 😀

Toivoisin eniten sitä, että saisin käyttööni kokonaisen kuukauden, jonka aikana saisin tehdä aivan mitä haluan ja mennä mihin tahansa haluan. Muutama viikko ilman yhtäkään palaveria, deadlinea, arjen päivittäistä suorittamista ja turhaa stressiä. Saisiko tämmöisen edes kerran kymmenessä vuodessa? Olen jo pitkään unelmoinut siitä, että kerrankin olisi edessä tilanne, jolloin olisi mahdollisuus tehdä jotain kirjaimellisesti extempore ilman viikkojen tai kuukausien suunnittelua. Perheellisenähän tämä on vielä aivan mahdoton yhtälö. Mutta oikeasti, te joille tämä on mahdollista, olette niin onnekkaita. Itseasiassa olen jo liian pitkään toivonut, että jostain ilmaantuisi edes yksi kokonainen viikko ilman mitään buukkauksia, että voisi tehdä jotain radikaalia ja lähteä vaikka viikoksi Lappiin ihmettelemään. Edit: Nyt koronan aikanahan tämä konkretisoituu puoliksi. Ainoa vaan, ettei oikein voi lähteä mihinkään 😀

Jos joskus muuttaisimme ulkomaille, haluaisin pistää pystyyn jonkinlaisen Bed & Breakfast-majoituksen. En ole koskaan aikaisemmin oikeastaan haaveillut minkään sortin majoitustoiminnasta, mutta vasta tässä lähivuosina alkanut tuumailla, että idea voisi oikeastaan olla aika kiva! Majoituksen oheen voisi kehitellä jotain kivaa toimintaa, kuten järjestää vaikkapa surffireissuja ja kyhätä ohessa käsitöitä, heh.

Yksi unelmistani on joskus asua niin, että pääsisin omalta pihalta suoraan metsään. (Okei tai rannalle!!) Ja siis kunnon metsään, enkä pienelle metsäpläntille, jonka vierestä kulkee motari. Monelle pienemmissä kaupungeissa asuville suomalaisille tämä on varmasti todellisuutta ja täysin normaali juttu, mutta pitkään Helsingissä asuneena on jotenkin täysin vieraantunut moisesta käsitteestä, vaikka tietysti täältäkin löytyy luontoa. Olen itsekin asunut nuorempana lähellä metsää Jyväskylässä, mutten kuitenkaan niin ”metsässä”, että sinne ihan lähtisi retkeilemään tai olisi täysin erossa liikenteen melusta. Ehkä tähän liittymätön toinen asumiseen liittyvä seikka on, että haluaisin joskus oman oikean työhuoneen, enkä pelkkää työnurkkausta, jonka voisin sitten sisustaa omanlaisekseni.

Yksi bonus-unelma olisi joskus kokeilla, miltä tuntuu elää ns. omavaraisena  (eli siis aka ”haaksirikkoutuneena” :D) pienellä saarella Tyynellämerellä. Voisin ainakin kuvitella, että tämmöisiä kreisejä elämys-retreateja ehkä järjestettäisiin jossain maksusta! Olisi aika siisti kokemus kokeilla jonkun johdolla selviytymistaitoja vaikka viikon (tai edes viikonlopun) ajan, haha. Kuulostaako oudolta? 😀

 

Mitä lyhyen ja pitkän aikavälin haaveita teillä on? 🌴

 

Entä mitä tekisitte jos saisitte kuukauden (tai edes viikon) käytettäväksi miten haluatte?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Herkkumaratonia ja kotihengailua

Hello! Kuinkas teillä on sujunut pääsiäinen? Me olemme viettäneet pääsiäistä (luonnollisesti) kotona perheen kesken, käyty ulkoilemassa ja otettu vain rennosti – mitäs muuta tässä tilanteessa nyt voisikaan. Ainiin, paitsi syödä järkkyjä määriä suklaata ja muita herkkuja, haha. Pitää tänään aloittaa jonkin sortin karkkilakko, parin karanteeniviikon aikana kun tuntui muutenkin, että nälkä on aivan jatkuvasti.  Apua, onkohan tämä joku yleinen ilmiö tässä koronahärdellin keskellä? Onneksi on tullut lenkkeiltyäkin, ettei ole mennyt aivan kotona makoiluksi ja herkkujen syömiseksi, siihen voisi nimittäin nopeasti tottua, heh.

Meiltä loppui muutama päivä sitten reissun jälkeinen karanteeni ja näyttää siltä, ettei onneksi saatu mitään koronapöpöjä lentomatkoilta tai kentiltä pienestä panikoinnista huolimatta. Huhhei! Jonkin sortin self-isolation jatkuu edelleen reissukaranteenista huolimatta, ihan kamalasti kun ei tällä hetkellä huvita lähteä käymään missään, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Mitä nyt lenkkipolulla ja miehen kanssa vuorotellen lähikaupassa. Enpä nyt edes saa päähäni mitään hoidettavia asioita, jotka olisivat tässä hetkessä niin akuutteja ja ei-hoidettavissa netissä, joiden tiimoilta pitäisi edes lähteä mihinkään. Ainiin, paitsi polkupyöräkaupoille on kyllä päästävä lähiviikkoina! Jahkailin koko viime kesän pyörän ostamisen kanssa, kunnes en sitten saanut sitä lopulta ollenkaan hommattua ja loppukesästä harmitti. Nyt kun aikomuksena on vältellä julkisia kulkuneuvoja ainakin kesään asti, olisi joku kulkupeli tietysti ihan kätevä olla.

Mielessäni oli ottaa myös muita kuvia meidän pääsiäisestä, mutta totesin jo ennen viikonloppua, että koti oli taas mennyt niin järkyttävään sotkuun ja sekasortoon, ettei olisi enää paljoa kuvia otettu 😀

Ja tästä tulikin mieleeni, että olen ollut esimerkiksi juuri lenkkipolulla tai lähikaupassa hieman ihmeissäni siitä, etteivät ihmiset tunnu aivan kamalasti kantavan huolta turvaväleistä. Ohittamassa oltaisiin melkein hipaisuetäisyydeltä ja tuntuu, että erityisesti lenkkipolulla on tullut vastaan tapauksia kun porukka on lähinnä ärsyyntyneenä siitä kun joudutaan pyytämään lapsia vähän väistämään tai tieltä sivuun, että pääsisi ohi. Huoh. Tuntuisi asian olevan juuri nyt aivan kaikkien etu, mutta selvästi tilanne ei edelleenkään saa läheskään kaikilta kamalasti ymmärrystä. Olen ehkä juuri se jonkun mielestä ärsyttävä nipottaja, joka kiertää kaikki ihmiset tällä hetkellä liioitellun kaukaa, mutta oikeastaan ennemmin varaudun näin päin kuin otan mitään riskejä koronasta, jonka leviämisherkkyydestä ei selvästi edelleenkään tiedetä tarpeeksi. Jos nyt vertaan jälleen kerran sinne Uuteen-Seelantiin, kävivät noin puolet ihmisistä ruoakaupassa hengityssuojaimessa ja kumihanskat kädessä jo muutama viikko sitten kun täällä niin tekee tuskin kukaan (okei, paitsi Tommi :D).

Ahdistaa tässä vaiheessa todeta, kuinka täynnä koronaa tämä(kin) postaus taas kerran on. Itseni on ainakin yllättänyt fakta siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti tilanne oikeasti vaikuttaa kaikkeen elämässä. Ajatuksiin, toimintaan ja tulevan suunnitteluun. Lopetin vajaa viikko takaperin iltapäivälehtien lukemisen siirryttyäni Helsingin Sanomiin, vain todetakseni sen, kuinka myös sanomalehtien sisältö pyörii tällä hetkellä 99% painotuksella erinäisissä korona-aiheissa. Vaikka yrittäisi miettiä muita juttuja, ei se tällä hetkellä ole kovin helppoa. Korona-ahdistuksen keskellä olen potenut huonoa omaatuntoa blogista, kokenut haluavani pitää pientä etäisyyttä somesta nyt enemmän kuin koskaan ja jopa ensimmäistä kertaa ikinä aivan realistisesti harkinnut pistäväni kaikki somekanavat pienelle tauolle. Jos vielä reilu viikko sitten kirjoittelin hyvistä fiiliksistä ja kotona chillailun ihanuudesta, on viime viikon aikana hiipinyt kieltämättä peliin pieni shokki tulevasta. Nyt kun ei kai auta muuta kuin odotella, edetä päivä kerrallaan ja tehdä vaikkapa pirusti käsitöitä kotona, heh.

Näiden ajatusten lomassa olen kuitenkin yrittänyt pysyä positiivisena. Listailla asioita, joita haluan tehdä ”sitten joskus” kun tämä kaikki on ohi, miettiä tulevaisuuden matkakohteiden haavelistaa ja yleisesti jonkin sortin bucket list 2020-versiota (sillä listalla olisi ainakin tuon meidän megakuluneen parketin fiksaaminen, vihdoinkin :D). Ehkäpä siis saisin kasaan näistä materiaalia tänne blogiinkin!

 

Mitäs teidän pääsiäiseen? ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Mikä saarielämässä kiehtoo?

Saarihulluus ja island lifen viehätys. Ah, nämä ovat vuosikaudet olleet itselleni yksi suurimmista intohimoista ja kaukokaipuuni painottuukin useimmiten juurikin niiden saarihaaveiden ympärille. Ajauduin viikonloppuna miettimään asiaa tarkemmin ja oikeastaan sitä, että mikä siinä saarielämässä niin kovasti minua kiehtookaan? Tai yleisesti? Tai siis kukapa nyt ei nauttisi viikoista trooppisella saarella, mutta miksi ajatus on kasvanut oman pääni sisällä enemmänkin intohimoiseksi haaveeksi, joka pyörii mielessä jopa lähes päivittäin? Ajatus rennosta saarielämästä ja jossain määrin ”vähemmän kuormittavasta” arjesta.

Olen pikkutytöstä asti ollut viehättynyt erilaisista saarista ja ajatuksesta, että asuisin joskus jossain kaukana, tavallaan piilossa niiltä suuren maailman murheilta ja pahalta. Tietty, puolensa kaikella ja omat ongelmansa löytyy kaikista maailmankolkista, eikä monikaan paikka maan päällä enää nykypäivänä ole verrattavissa lintukotoon, mutta silti. Onhan se elämä kuitenkin melko erilaista pienellä trooppisella saarella kuin vaikkapa kiireisessä ja urakeskeisessä Suomessa. Toki, meillä Suomessakin on valintakysymys mihin valitsee tehdä kotinsa ja keskustelinkin juuri ennen reissua erään myös jyväskyläläisen ystäväni kanssa siitä, kuinka Helsinki on syystä tai toisesta alkanut viime vuosina tökkimään yhä enemmän.

Listasinkin tähän muutamia oivalluksia saarielämästä ja siitä, miksi ehkä koen ajatuksen island lifesta niin kiehtovana?

 

Kiireettömyys on yksi niistä asioista, joita arvostan nykyään elämässä todella korkealle. Kiire on nykypäivänä kuin syöpä. Se hiipii salakavalasti elämääsi, kunnes havahdut siihen, että kaikki on kiirettä, aivan kokoajan. Jatkuva kiire ja erityisesti se, että kiire on ujuttautunut jo yhteiskunnan rakenteisiin ja työelämään, on jo ajatuksenakin ahdistava. Josset ole kiireinen, olet huono ja laiska, koska kiire on nykypäivän normi. Reissatessa olen huomannut, että kiireen käsite on muualla hyvin häilyvä tai jopa aivan vieras. Saarilla aika on tunnetusti ”island time”, eli vähän niin ja näin. Viisi minuuttia voi olla kymmenen tai jopa 45 minuuttia, mutta ei se ole niin justiinsa, koska mitäs nyt pienistä. Olen ihastunut juuri ajatukseen kiireettömyydestä ja siitä, ettei koskaan ole minuutin päälle, koska hei – se on vain aikaa. Ja loppupeleissä juuri sitä meillä jokaisella on vain rajallisesti, miksipä siis kiirehtiä sen kanssa?

Pienen saaren yhteisöllisyys on asia, joka minua kiehtoo. Kun asustaa saarella, jonka väkiluku on 10 000 tai jopa vain pari tuhatta ihmistä, tuntevat kaikki toisensa ainakin jotenkin, yhteisöllisyys ja me-henki on vahvasti läsnä. Tietyllä tavalla myös saarten eristäytyneisyys vahvistavat yhteisöllisyyttä ja jostain syystä ajatus eritstyneisyydestä kiehtoo valtavasti. Se, että voisin keskittyä elämään omaa pientä elämääni kaukana kaikesta ja juuri erossa kaikesta, mitä suuressa maailmassa tapahtuu. Itse rakastan viettää paljon aikaa ihan vain itsekseni, joten ehkäpä tietynlaiselle oman tiensä kulkijallekin jollain muotoa ajatus eristyksissä elämisestä pienessä yhteisössä on se juttu, joka aiheuttaa kiinnostusta.

Yksinkertaisempi elämä. Verrattuna länsimaiseen, ei elämä vaikkapa näillä Tyynenmeren saarilla ole läheskään niin yltäkylläistä kuin vaikkapa meillä Suomessa. Tavanomaiset hyödykkeet, jotka meille ovat ehkä jopa itsestäänselviä, ovat täällä asioita, joista ehkä haaveillaan. Mutta hullunkurista onkin, että mitä enemmän ihmisillä on sitä ja tätä, sitä onnettomampia me loppupeleissä olemme. Olen vuosia sitten itse pyrkinyt eroon turhasta shoppailusta ja todennut sen tuottavan enemmän vain juuri sitä huonoa oloa. Mitä vähemmän olen enää ostanut mitään tai keskittynyt aineettomiin asioihin, sitä paremmin olen itseasiassa voinut noin yleisesti. Kyllä, tavara ja materia kun kääntyvät monesti sinua vastaan. Kivat asiat, joita ehkä ostat tehdäksesi itseäsi paremmalle tuulelle tai täyttääksesi jotain tyhjää koloa, johtavat vain yhä pahempaan oloon. Onnellisuus ja tietynlainen tasapaino kun eivät vaadi tavaraa tai maallisia rikkauksia. Kun palaa takaisin ”yksinkertaiseen” (edes nyt vaikka viikon ajaksi), huomaat viehättyväsi juuri niistä hyvin yksinkertaisista jutuista. Esimerkiksi kun bongaat kävelyllä tienvarressa papaijapuun tai rannalta kookospähkinän – todella arkisia ja itsestäänselviä juttuja vaikkapa Cookinsaarten asukkaille, mutta juuri niitä, jotka aiheuttavat tämmöiselle länsimaiselle kaupunkilaiselle ajatuksen siitä, että vaihtaisin kassikaupalla turhaa tavaraani siihen, että voisin joka päivä poimia tieltä ne omat hedelmäni 😀

Hiljaisuus. Liikenteen melu, kaaos ja meteli. Huh, näiltä säästyi ehdottomasti ainakin Cookinsaarilla. Seikka, jonka vuoksi pidän itse nykyään yhä enemmän rauhallisissa ja luontokeskeisissä paikoissa reissaamisesta on juurikin kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen. Meteliä ja liikenteen ääniä kun ehtii kuunnella riittämiin kotonakin!

 

Allekirjoitatteko?  💫

Entä löytyykö muita saari-intoilijoita? 🌴

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.