Mitä kuuluu tänään?

Jos viime viikko oli vähintäänkin katastrofi, on tämä viikko taas sujunut huomattavasti paremmin. Luojan kiitos! Vietin maanantaina kotitoimistopäivää, koska tuon edellisen kaoottisen viikon jälkeen kaipasin niin kovasti työpäivää pyjama päällä ja toki sitä, että ehtisin käydä kuntosalilla päivällä. Etäpäivinä salitreeni on oma ”salainen aseeni”, johon useimmiten pyrin. Ensinnäkin siksi, että päivällä sinne salille vielä jaksaa lähteä, eikä ole pois perheen yhteiseltä ajalta ja se antaa ennen kaikkea hurjasti energiaa loppupäivään. Huomaan itse toimivani jähmeän aamun jälkeen huomattavasti tehokkaammin sen jälkeen kun käyn tekemässä tunnin treenin 5-6 työtunnin jälkeen. Aikaisten aamujen treeni kun taas ei ole ollenkaan juttuni jostain syystä.

Erityisen hyvin tämä toimii siksi, että olen jotenkin kotona työskennellessäni todella huono pitämään mitään taukoja. Ehkä yksi syy viime viikkoiseen katastrofiviikkoon onkin se, etten ehtinyt koko viikkona kunnolla liikkua. Se on nimittäin itselläni jaksamisen suhteen aivan merkittävä juttu. Tuntuu, että marraskuu on itselläni ja monella muullakin tähän asti mennyt jonkinlaisessa sumussa. Paahtaa vaan eteenpäin ja toivoo, että nämä hämärät viikot olisivat takana, vaikka eihän sen niinkään pitäisi mennä. Kävelin eilen töistä rauttikselle kun huomasin erään vastaantulevan miehen pudottavan taskustaan pipon. Lähdin lähestymään tätä ja oikeasti, mies lähti melkein karkuun kun näki että kävelen tätä päin. Niin perinteistä meiltä suomalaisilta, kun näet feissarin tai randomisti sinua lähestyvän vieraan ihmisen, lähdet karkuun 😀 Okei, mies oli toki loppupeleissä iloinen kun tajusi, että yritin vaan vinkata pudonneesta piposta, haha.

Ja niin, lähden huomenna Rukalle ystäväni luokse pitkäksi viikonlopuksi ja tämä onkin ensimmäinen kertani Rukalla ikinä. Kerroinkin, että aion näillä näkymin mennä laskettelemaan (tai anteeksi KOKEILEMAAN) ja opettajan vuokraaminen on kyllä ihan ehdoton. En tosin vielä tiedä, sukset vai lumilauta? Tommi oli sitä mieltä, että ehdottomasti lauta ja ystäväni mielestä taas suksilla on helpompi. Ja painotan vielä, etten oikeasti tiedä laskettelusta oikeastaan mitään 😀 Ajatuksena tässä on lähinnä tunne siitä, että lumilaudan suhteen tuntuu ahdistavalta ajatus, ettet saa jalkoja erilleen. (Nimimerkillä, sen yhden kerran lumilaudalla laskenut).

Takuuvarmaa on kuitenkin se, että näytän varmasti siellä (lasten) rinteessä maailman urpoimmalta, mutta saa nähdä mitä tästä tulee! Viime tai toissa talvenahan sain jonkun ihan kreisin ajatuksen, että haluaisin ostaa sukset. Haha. Vihasin koulussa hiihtämistä yli kaiken, saattaa osittain myös johtua siitä, että jouduin aina lainaamaan suksia a) koulusta ja b) joskus muistaakseni hiihdin joillain äitini ikivanhoilla suksilla, jotka olivat luultavasti jostain 80-luvulta. Meidän perheessä ei siis juurikaan olla hiihdetty ja itse olen kai viimeksi laittanut sukset jalkaan joskus vuonna 1998 Jyväsjärven jäällä. Eihän siinä, jostain syystä se on kuitenkin alkanut houkuttaa, vähän toki arveluttaa nämä Etelä-Suomen vähälumiset talvet. Ehkäpä yritän vuokrata sukset ensi kuussa kun lähdemme sinne Inariin!

Tästä tulikin mieleen, että olen nyt tosissani tuumaillut jonkinlaista soolomatkan mahdollisuutta joululle. Enkä siis ole koskaan aikaisemmin harkinnut lähteväni yksin reissuun! En ole virallisesti lomaillut aikoihin muutamaa päivää kauemmin (siis oikeastaan kai vuosiin :D), joten tämän kaikinpuolin vaikean vuoden ja kiireisen syksyn jäljiltä myönnän todella olevani loman tarpeessa. Siis semmoisen loman, että olisin (tai edes yrittäisin, koska yleensä sorrun) edes 4 päivää täysin ilman somea ja blogia, viikko olisi unelma. Kuinka käsittämätöntä, etten ole vuosiin pitänyt edes viikon taukoa blogista. Sometyö on loppupeleissä todella kokonaisvaltaista ja intensiivistä, tiedän että olen toistellut tätä samaa about tuhat kertaa, mutta niin se vain on.

Läheiseni tietävät, että minun on todella vaikea ”vain olla”, koska puuhastelen kotonakin jotain aivan jatkuvasti. Jos pötkötän sohvalla tai sängyssä, samalla joko teen käsitöitä, luen tai kuuntelen kirjaa. Haaveeni olisikin ottaa joskus esimerkiksi se viikko paikassa, jossa ei ole sitä puuhasteltavaa, to-do-listoja tai sen koommin ehkä edes mitään virikkeitä ja vain olla. Ihan siis tekemättä yhtikäs mitään. Koska tiedostan tämän olevan minulle suuri haaste, josta irti pääseminen edes hetkellisesti voisi tehdä todella hyvää. Koska niin, rakastan puuhastella ja silloin kun en sitä jaksaisi, ilmaantuu kaikkialta aina hoidettavaa. Ja ah, jos nyt sattuisin jonnekin lähtemään, ottaisin satavarmasti pisteillä upgraden, kerrankin!!! Tällä hetkellä haaveilen siis ehkä eniten juuri tästä totaalisesta rentoilulomasta.

Onko marraskuu saanut teissä aikaan lomakuumetta?

 

Nyt pakkaushommiin ja täytyy vielä kipittää sateessa lataamaan salikortti maanantaiksi 🙂 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Kirje 20-vuotiaalle minulle

Pyrin parhaani mukaan olemaan murehtimatta menneitä, miettimään asioita tai valintoja, joita ehkä olisin joskus voinut tehdä toisin. Menneeseen takertuminen voi pahimmillaan olla este uusille asioille ja elämässä etenemiselle. Tulevaisuuteen voit valinnoillasi vaikuttaa, menneeseen taas et. Miksi siis velloisit siinä, mikä on jo historiaa? Siitä huolimatta, että koen nykyhetkeen ja tulevaisuuteen keskittymisen oleellisena, havahdun välillä miettimään asioita, joita nyt tässä hetkessä ehkä sanoisin 20-vuotiaalle minulle. Tekoja, joihin rohkaisisin, ehkä jättäisin tekemättä tai yleisesti valintoja, joita ehkä tekisin jos aikamatkailu menneisyyteen olisi mahdollista. Olin ennen tämän postauksen kirjoittamista jopa unohtanut nuoruuden tunteen siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja elämä on vielä edessä kaikkine juonenkäänteineen. En tietenkään edelleenkään koe itseäni vanhana tai saati sitten lannistuneena, mutta nuorena tunsi itsensä niin voittamattomaksi. Tietyllä tavalla taas myös naiiviksi ja suurelta maailmalta suojautuneeksi.

Olin nuorempana todella urakeskeinen. Katsoin ihailevasti ylöspäin uraa tekeviä, ”ahkeria” ihmisiä, jotka keskittyivät elämässään työntekoon ja uran luomiseen. Eihän siinä, toki ihailen edelleen, mutta surullista on myös se, kuinka monen elämässä merkitsee vain ja ainoastaan työ tai aineelliset asiat. Tein jonkin sortin viisivuotissuunnitelmia suunnilleen yläasteikäisestä asti ja nyt ajatellessani asiaa, onhan se aika hurjaa kuinka  meille sysätään erilaisia odotuksia ja paineita menestyä, aivan nuoresta pitäen. Teini-ikäinen on vielä lapsi. Ei silloin tulisi stressata tulevaa tai miettiä uraa, vaan korkeintaan haaveilla isosti, olivatpa haaveet aikuisen silmissä kuinka hassuja tahansa. Nuorelle vain taivas on rajana.

Tässä kirje 20-vuotiaalle minulle:

 

Hei nuori minä. Vaikka kuinka hullulta tuntuukin kirjoittaa kirjettä nuoremmalle omalle itselleen, toivoisin niin kovasti voivani lähettää nämä ajatukset sinulle menneisiin aikoihin. Ehkäpä se on kehittyvän tieteen myötä vielä jonain päivänä seuraavien (kenties tuhansien) vuosien päästä mahdollista. Mitä haluan painottaa, on myötätunto omaa itseään kohtaan. Luota itseesi, kuuntele intuitiotasi ja tee asioita, joita oikeasti haluat. Älä keskity asioihin, joita kenties muut sinulta odottavat tai muistele turhaan menneitä murheita.

Elämä on niin paljon muutakin kuin vain työtä, suorittamista ja rahaan keskittymistä. Miksi siis unelmoisit materiasta ja urastatuksesta sen sijaan, että miettisit mitä haluat juuri nyt ja tulevaisuudessa? Onni ja menestyminen eivät vaadi rahaa, vaan elämän tasapainoa. Tasapaino taas on avain onneen. Rahakeskeisessä maailmassa ja liike-elämässä tämä valitettavasti usein unohtuu. Toteuta niitä asioita, joista olet haaveillut pienestä tytöstä lähtien. Lähde vaihtoon tai vietä rento vuosi ulkomailla reissaten ja tehden vaikka hanttihommia. Voi olla, että muuten harmittelet myöhemmin asioita, joihin et uskaltanut heittäytyä täysillä, koska arjen velvoitteet tuntuivat liian kahlitsevilta toteuttaa itseään tai unelmiaan.

Älä anna kiltteyttäsi käytettävän hyväksi. Muista ensisijaisesti pitää huoli itsestäsi, koska tiedät, että muiden murheiden kantaminen johtaa inhottavaan ahdistuneisuuskierteeseen. Ennen kaikkea, on inhimillistä tuntea ajoittain surua, tarvetta vetäytyä omiin oloihin, eikä aina tarvitse olla sosiaalinen vain siksi, että ympäröivä maailma tuntuu erityisesti pitävän arvossa ekstroverttejä. Älä koskaan tyydy asioihin, koska elämä voisi olla niin paljon mielekkäämpää jos uskaltaa, kokeilee ja heittäytyy. Elämää paikassa, jossa tuntee arkensa täydelliseksi jokaisena päivänä. Älä anna pelon tai epäröinnin estää sinua. Jos päätät ja tarpeeksi yrität, pystyt mihin vain.

Teille ehkä itseäni nuoremmille lukijoille painoittaisin erityisesti seuraavia asioita:

 

Toteuta unelmiasi rohkeasti ja ennen kaikkea, unelmoi. Älä ole unelmoimisen suhteen vaatimaton tai ajattele ”ettei tästä kuitenkaan tule mitään”. Jossei ole unelmia, ei niitä ole myöskään mahdollista toteuttaa.

Elämään hetkessä. Nuorempana elin 5-vuotissuunnitelmille ja jatkuvalle suorittamiselle. Minulla oli aina täysin selvää mitä teen seuraavaksi ja ainakin pari backup planiä, kaiken varalta. Luovuttuani viisivuotissuunnitelmista, oivalsin elämän olevan niin paljon rennompaa ilman. Ihan totta, ei aina tarvitse olla viisivuotissuunitelmia!

Älä stressaa turhaan ”oman jutun löytymisestä”. Nimimerkillä, löysin itsekin ”oman juttuni” vasta kolmenkympin kynnyksellä ja kuka tietää, kuinka monta omaa juttua tässä vielä tulevina vuosina keksii? En itse usko siihen, että jokaisen täytyy oivaltaa se yksi ja ainoa juttu, jossa pysytään loppuelämä. Entä jos tekisi matkan varrella useita mielekkäitä ja juuri silloin omalta jutulta tuntuvia asioita?

 

Mitä asioita te sanoisitte nuorelle itsellesi? 🌸

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Näitä ette ehkä vielä tienneet minusta X 8

Toivottavasti teidän viikonloppu meni mukavissa merkeissä! Tällä viikolla olen jotenkin pää pyörällä maanantain suhteen, mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa. Tänään halusin pitkästä aikaa tehdä ”faktapostausta” ja listailla asioita, joita ette ehkä vielä tienneet minusta. Pitkään minua seuranneille voivat ainakin osa olla jo tuttuja juttuja, mutta toivottavasti joitain uusiakin asioita. Näitä on nimittäin yllättävän vaikeaa keksiä! Nyt siis 8 random-asiaa, joita ette ehkä vielä tienneet minusta..

Katson kelloa lähestulkoon jokaikinen päivä klo 14.20. Olen joskus kirjoittanutkin tästä kellonajasta, joka on seurannut minua siitä saakka kun olin raskaana. Välillä 14.20 tulee vastaan aivan yllättävissäkin tilanteissa, mutta harvemmassa ovat ne päivät, jolloin en katsoisi kelloa juuri tismalleen silloin. (Ja kyllä, olen muutamaan otteeseen myös lotonnut näillä luvuilla :D) Ja kyllä, tiedän toki, että 14.20 mahtuu jokaiseen päivään, mutta tilanteita, jolloin en ole esimerkiksi pariin tuntiin vilkaissut puhelinta ja katsoessani kelloa 14.20, on ollut tässä vuosien varrella melkoisesti. Ja ettei homma menisi aivan hulluksi, liittyy näihin lukuihin myös muutamia muita juttuja. Kuten 14+20=34, joka on myös poikamme syntymäpäivän yhteenlaskettu summa. Ja kyllä, olen miettinyt näitä numeroita tässä vuosien aikana melkoisesti, haha. Ystäväni on jopa tehnyt analyysiä näistä luvuista aikanaan, koska en itse uskaltanut numeroita tutkia.

Olen juuri se super-utelias tyyppi, joka kaivaa popparikulhon esille kun jotain jännää tapahtuu. Ihan kamala sanoa tämä ääneen! 😀 Rakastan myös seurata kiinnostavia nettikeskusteluita eri aiheista, ikinä en tosin ole varmaaan yhteenkään koskaan kommentoinut mitään. En vain jaksaisi nähdä sitä vaivaa, saati sitten alkaa väittelemään kenenkään kanssa, mutta keskusteluiden seuraaminen on kyllä jännää. Rakastan uppoutua perinpohjin jonkin mielenkiintoisen aiheen spekulaatioon ja puimiseen.

Tommia ärsyttää tapani selittää asiat aina pitkän kaavan mukaan. Jos kerron jonkun jutun tai tarinan, kerron sen aina todella perusteellisesti. Koen tärkeänä sen, että pohjustan kaikki mahdolliset taustat, käyn asian läpi kaikilta kulmilta ja sitten puin itse tapausta. Vissiin pitäisi joskus osata kiteyttää asiat yhteen lauseeseen 😀 Olen todennut, että en senkään vuoksi viitsi kovin usein höpötellä IG Storiesiin, koska innostuessani saatan saada aikaan jonkun 20 videopätkää jostain ihan randomjutusta, eikä kukaan jaksa katsoa niitä loppuun.

Viikonloppuna suoristin hiukseni kunnolla ensimmäistä kertaa varmaan lähes kolmeen vuoteen. Ja joskus muinoin suoristin hiukseni melkeinpä päivittäin! Huomaan, että olen nykyään todella laiska ulkonäköseikkojen suhteen ja semmoinen yltiömäinen laittautuminen tuntuu todella turhamaiselta ja jopa ahdistavalta. Toki nyt itsekin pidän niistä päivistä kun olen pukeutunut johonkin kivaan asuun, josta itse pidän hurjasti, mutta näin tuhanteen kertaan: Kaikkein mieluiten pukeutuisin jokaikinen päivä niihin flipflopeihin, bikineihin ja johonkin huolettomaan huitulamekkoon, hameisiin tai shortseihin – ilman meikkiä. (Tai edes flipflopeihin, niiden kanssa farkut ja collaripaitakin menettelisi!) Viime talven reissussa oli niin huoletonta pukeutumisen ja laittautumisen suhteen! Koko 2,5kk matkalla meikkasin (vähän) varmaan viidesti, mutten silti oikeastaan kertaakaan kriiseillyt ulkonäön kanssa kertaakaan. Meikittömyys on ihanaa! Tänä vuonna olen katsonut läpi joitain vanhoja kuvia parin vuoden takaa ja ihmetellyt, että miksi hemmetissä sorruin hetkellisesti ripsenpidennyksiin silloin yhdessä vaiheessa pari vuotta takaperin?! Kyse nyt oli vain muutamasta kerrasta, mutta näin jälkeenpäin täytyy sanoa, etteivät ne sopineet minulle kertakaikkiaan yhtään. Never again!

En tykkää ollenkaan syödä haarukalla ja veitsellä. Täytyy myöntää että monessa sosiaalisessa tilanteessa syön haarukalla ja veitsellä ainoastaan siksi, että se usein tuntuu muita ajatellen fiksulta. Oikeasti haluaisin vain mättää ruokaa oikealla kädellä pelkkää haarukkaa käyttäen. Pöytäetiketit eivät siis ole omalla kohdallani mikään arjen korkein prioriteetti. Olin sitten sivistymätön tai en, on maailmassa minun mielestäni tärkeämpiäkin asioita pohdittavana kuin se, syökö joku aterimilla oikeaoppisesti vai ei.

Rakastan erilaisia dokumentteja yli kaiken. Avaruuteen, luontoon, talouteen ja ihmiskauppaan liittyvät ovat ihan ykkösiä, mutta loppupeleissä katson dokumentteja todella laidasta laitaan. Harvemmin edes yksinäni katson mitään konkreettista sarjaa (okei, paitsi keväällä X-Filesia), vaan ennemmin uppoudun dokkareihin. Joskus yläasteella katsoin aina 45 minuuttia-ohjelmaa, koska tutkiva journalismi on ihan ykkönen. Nykyään melkeinpä vakkareita vastaavanlaisista ovat MOT ja Ulkolinja. Prisma Studiota katsoin vielä joskus muutama vuosi sitten, mutta nyt en ole sitä katsonut aikoihin (tuleekohan se edes vielä?). Yle Areena on ihan dokumenttifanien aarreaitta, sieltä löytyy nimittäin katsottavaa aina! Ainiin ja Avara Luonto on meidän perheen vakkari jokainen lauantai-ilta, kuulunut perinteekseni ihan lapsesta asti. Yhdessä tosin sitten katsommekin enemmän myös sarjoja, nyt viimeisimpänä Downshiftaajia.

En ole kai koskaan virallisesti reissannut yksin. Jostain syystä soolomatkailu ei ole kiinnostanut, mutta viime aikoina olen havahtunut pohtimaan, että voisiko se tehdä minulle hyvää? Olen toki lentänyt monesti yksin, mutta oikeastaan yhden ainoan kerran olen viettänyt viikon yksinäni Havaijilla kun matkaseurani estyi ja tuli vasta viikon myöhemmin. Olihan se kieltämättä outoa, mutta ihan kivaa! Sain tehokkaasti kierrettyä paikkoja, kävin tarpomassa Diamond Headissa, snorklaamassa (ja ottamassa matkaselfieitä) Hanauma Bayssä ja mitäköhän vielä. Ensimmäisenä yönä Waikikilla oli joku drive by shooting ja heräsin aamuyöllä laukauksiin. Se kyllä vähän jänskäsi. Nyt kun mietin, oli tuo yksin vietetty lomaviikko ihan jees! Mitä nyt välillä kaipasi juttuseuraa ja sitä, että olisi voinut jakaa kokemuksia jonkun kanssa. Itselleni on nimittäin todella tärkeää se, että on mahdollisuus jakaa niitä matkakokemuksia toisen kanssa.

Koin elämäni pienemmässä kaupungissa huolettomammaksi. Tämän olen itseasiassa oivaltanut vasta tänä vuonna mietittyäni taaksepäin vuosiani Jyväskylässä. Hurjaa, että muutostani Helsinkiin on jo yli 8 vuotta! Välillä todella kaipaan niitä huolettomia 10minuutin työmatkoja pyörällä, tietynlaista kiireettömyyttä ja sitä, että keskustan läpi kävellessään törmäsi lähes aina tuttuihin 😀 Se oli jotenkin kivaa! Ja paikkoihin tuli helpommin lähdettyä, koska niin moni asia ei vaatinut autoa tai puolen tunnin reissaamista julkisilla. Nykyään tunnen oloni todella ahdistuneeksi siitä, jos joudun esimerkiksi viikonloppuna lähtemään toiselle puolelle kaupunkia kahdella tai jopa kolmella eri kulkupelillä. En tiedä miksi tämä rassaa, ehkä vain olen sisimmissäni tottunut siihen, kuinka ihanaa oli kyetä liikkua kävellen oikeastaan kaikkialle.

 

Tuliko joku kohdista teille uutena vai tiesittekö jo kaikki nämä minusta? 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Maailman surkein viikko

Äh, mitenkäs nyt aloittaisin tämän postauksen. Tämä viikko on nimittäin ollut jotenkin aivan katastrofi, enkä oikein edes tiedä miksi. En muista milloin olisi viimeksi ollut niin ankea päivä kuin keskiviikkona (ja okei, eilen myös). Olin aamusta lähtien kertakaikkiaan sillä fiiliksellä, ettei mistään tule mitään ja olisi tehnyt mieli jäädä peiton alle makaamaan, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Töissä olin niin syväjäässä, että vapisin ja aloin itkemään ihan tuosta vaan. Ja tarkennuksena, ettei mitään edes ole tapahtunut. Eilen taas sain aamulla jonkun ihme turhautumiskohtauksen joka-aamuisiin lähtötaisteluihin lapsen kanssa. Olen lähes varma, että tämä on taas vaihteeksi jotain hormonimylläkkää, kuukautiskiertoni on jälleen kerran täysin sekaisin ja olenkin tuumaillut, että ehkä hormonitoimintani on vuosien varrella muuttunut, eivätkä nuo nykyiset pillerit enää vain sovi minulle. Onpas nyt sitten rankkaa olla nainen taas vaihteeksi 😀 Ja niin, kuinka toistensa peilikuvat nämä kaksi edellistä viikkoa voivatkaan olla? Viime viikko oli paras aikoihin ja tällä viikolla aivan päinvastoin. Elämä on totisesti välillä aikamoista vuoristorataa.

Noh, avauduin tästä hieman eilen myös Instassa ja onneksi niin! Sain teiltä nimittäin loppupeleissä useiden kymmenien viestien vyöryn siitä, kuinka tämä viikko on itse jos kullakin ollut vähintään täysi katastrofi, täynnä itkukohtauksia tai uhmisraivareita. Osan viesteistä jaoinkin stooreissa (lähettäjien luvalla) seuraajien toiveesta. Totesin taas kerran, että vertaistuki on ehdottomasti paras tuki ja välillä on ehdottomasti ok todeta, että nyt ottaa päähän. Ennen eilistä olin jotenkin aivan yksin näiden ultimaalisen paskojen päivien kanssa, mutta helpottavaa kuulla, etten ole läheskään ainoa. Yksi teistä totesi hyvin, että tämä viikko taitaa olla joku kansainvälinen p*askaviikko ja tuo osui kyllä niin asian ytimeen. Tästä taas päästäänkin siihen, että kyllä, myös niiden vaikeiden ja negatiivisten asioiden jakaminen voi olla tärkeää, vaikkei siinä oman menkkamasiksen syövereissä ehkä ajattele, että kukaan haluaisi kuulla siitä kuinka ottaa päähän. Sehän on täysin inhimillistä, ettei aina ole niitä täydellisesti sujuvia päiviä ja juuri tämän suhteen vääristää some tehokkaasti mielikuvaa arkirealismista. Itse haluan ainakin nähdä somessa ajoittain myös niitä arjen kääntöpuolia, koska usein juuri ne asiat kertovat ja antavat ihmisestä eniten. Tekevät sinusta inhimillisen. Seikka, jota ainakin itse arvostan muissa ihmisissä suuresti. Rohkeuden olla semmoinen kuin on, hyvinä ja huonoina aikoina.

Kuinka monta asiaa haluaisinkaan kertoa täällä ja purkaa sydäntäni, mutta kun se ei vain ole mahdollista. Näinä pimeinä syyspäivinä tuntuu, että vanhat haavat ovat avautuneet ja on elänyt uudelleen ikivanhoja kipeitä asioita. Joutunut toteamaan oman sinisilmäisyyden ja halun luottaa ihmisiin, mutta sitten tullutkin petetyksi. Haluaisin uskoa ihmisistä hyvää, mutta sitten taas tulee hetkiä, jolloin uskosi koko ihmiskuntaan ja rehellisyyteen horjuu pahasti. Juttelin tästä yleisestä viime aikojen kriiseilystä ystäväni kanssa ja hän otti esille myös kolmenkympin kriisin mahdollisuuden. Enpä ollut tullut itse edes moista ajatelleeksi, vaikka monesti olenkin kolmenkympin kriisiän tuumaillut. Voisinko minä sitten potea jonkinlaista kolmenkympin kriisiä? Kieltämättä lähiaikoina on ollut pinnalla erinäistä kriiseilyä, turhautumista arkeen ja muutenkin ihan ihme säätöä. Alkuviikosta itkin miehelle toteamustani siitä, etten tiedä olenko onnellinen elämääni Suomessa. Kyllä vaan, sanoin sen nyt ääneen. Vaikka olenkin valtavan kiitollinen kotimaastani ja kaikesta hyvästä mitä täällä on, kalvaa takaraivossa vuosi toisensa jälkeen ajatus siitä, että voisiko asialle tehdä jotain?

Mitä enemmän asiaa on viime vuosina tuumaillut, sitä turhautuneemmaksi olen tuntenut oloni. Olen siitä onnekas, että ainakin osittain jaamme puolison kanssa haaveen elämästä muualla ja aaltojen äärellä. Toki tiedostan sen, että arki on arkea kaikkialla, mutta entäs jos arki voisi kuitenkin lähtökohtaisesti olla mielekkäämpää? Muistatte ehkä, että podin viime talven reissun puolivälissä pientä koti-ikävää, joka tosin meni ohi loppua kohden. Kyse oli enemmänkin ikävästä pysähtyä hetkeksi pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan sen jälkeen kun oli useita viikkoja pakannut matkalaukun jopa muutaman päivän välein. Kuten olen todennut aiemminkin, koen juuri tietynlaisen pysyvyyden itselleni tärkeäksi. Sen, että on koti ja tukikohta. Tähän täytyy todeta, että olen viime vuosina tottunut ihmeen hyvin myös matkalaukkuelämään. Aikaisemmin hain lomamatkoilta ennen kaikkea pysyvyyttä ja sitä, että saa purkaa tavarat laukusta yhdessä paikassa kolmeksi viikoksi. Nykyään taas ei stressaa lainkaan tehdä yhden reissun sisällä useampaa etappia.

Onneksi ensi viikolla on edessä miniloma Rukalla ja uskokaa tai älkää, ajattelin palkata hiihdon opettajan rinteeseen!!! Minä, joka olen laskenut lumilaudalla tasan yhden kerran Tommin opetuksella, silloinkin oli kyseessä joku aivan pikkulasten mäki. Jännittää! Ja erityisesti siksi, että mitäs jos laskettelu vie mukanaan ja innostun täysillä? Esimerkiksi surffi on itselleni mukavuudenhaluisena ihmisenä jotenkin aivan liian intensiivinen laji, enkä ole koskaan saanut sitä tiettyä intohimoa siihen, vaikka moneen kertaan olenkin surffaamista kokeillut. En tykkää ollenkaan kylmästä vedestä ja pelkään aina saavani laudan päähän jos joudun aaltojen myllytykseen. Ehkäpä meidän pojasta tulee tämän suhteen enemmän konkari 😀 Tänä vuonna olen ollut niin fiiliksissä näistä minimatkoista lähelle. Toki, olen about ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen siinä pisteessä, ettei syksylle ole ollut varattuna matkaa lämpöön ja kyllähän se kieltämättä ottaa näin kaamoskriiseilijänä hieman koville.

 

Huhhei. Olipas syvällisiä pohdintoja tähän perjantaihin.

 

Huippua viikonloppua teille! <3

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Marraskuun ensimmäinen ja upeita auringonnousuja

Hellurei ja tähän alkuun on aivan pakko mainita, etten voi uskoa että mennään jo marraskuussa! Itselleni marraskuu on aina ollut vuoden ankein ja monilla tavoin myös ”vaikein” kuukausi. Viime viikolla työkaverini piristi ihanasti tämän suhteen toteamalla, että hänen mielestään marraskuu on aina ollut vuoden paras kuukausi. Tämän jälkeen päätin, että yritän parhaani mukaan tsempata marraskuun suhteen ja ehkä meistä vielä joskus tulee kavereita, marraskuun kanssa siis. En voi olla kuitenkaan miettimättä vuotta 2015 kun olimme Tommin kanssa jemmanneet kesälomat loppuvuoteen ja reissasimme koko marraskuuksi kiertämään Indonesiaan – ihan paras taktiikka!

Sain tietää olevani raskaana vähän sen jälkeen kun olimme varanneet reissun ja lähtö hieman jännitti, varsinkin kun stressasin tuolloin aivan liikaa ruokarajoitusten kanssa. Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikkakin ennakkoon tuli tarkkaan tsekattua läheiset sairaalat sun muut ja reissussa syötyä melkoisesti uppopaistettua ja ylikypsennettyä ruokaa. Olin vielä kamalassa flunssassa kun lähdimme reissuun, sain Balille saavuttuamme kamalan korvatulehduksen ekaa kertaa sitten lapsuusvuosien.

Tenttasin indo-lääkäriltä aivan paniikoiden ja skeptisenä korvatippojen sopivuutta raskauden aikana, loppujen lopuksi tämä vielä soitteli kaikki kollegat läpi ja totesi, että kyllä näiden pitäisi olla ok 😀 Huhheijaa kuinka silloin panikoi kyllä ihan kaikkea. Ja hei, mehän menimme myös tuolla reissulla kihloihin, Tommin kosittua minua aivan yllättäen Gili Airin rannalla kerätessämme simpukoita, johon yhteen tämä oli piilottanut sisään sormuksen. (En vieläkään voi uskoa tätä, hahaa :D) Kotiin palatessa oli helppo alkaa odottelemaan joulua ja sen jälkeen uutta vuotta. Tulipas nyt tarinointia, en muista olenko koskaan edes kirjoittanut täällä meidän kihlaustarinaa?

Olen ollut loppuviikon etätoimistolla ja tein eilen vähän lyhyemmän työpäivän, koska alkuviikolta kertyi melkoisesti työtunteja. Sanoin juuri yksi päivä Tommille, että sen jälkeen kun olen ollut kolme päivää toimistolla, kaipaan jo sitä, että saan tehdä päivän tai pari hommia kotitoimistolla. Olla ihan vain kotiasussa ilman meikkiä, pitää lounaan jälkeen pieni breikki ja hyödyntää esimerkiksi kuntosalitreeniin tai lenkkiin sen ajan, jonka muuten käyttäisin työmatkoihin, vaatekriiseilyyn ja meikkaamiseen.

Itselläni on ehkä myös se, että ajoittain on yksinkertaisesti pakko saada otettua kuvia blogia varten ja koen, että tämän hetkisten töideni suhteen olisi aivan mahdottomuus työskennellä viisi päivää viikossa kodin ulkopuolella, koska osa töistäni on yksinkertaisesti täällä kotona. Olen kokenut tämän myös mukavaksi tasapainoksi, koska en myöskään jaksa möllöttää kotona viikkotolkulla. Ja niin, olenhan kirjoittanut paikkariippumattomasta työskentelystä about miljoona kertaa ja toivon tosiaan, että etätyöskentelyn mahdollisuus lisääntyy lähivuosina työtehtävissä, joissa ei ole todellista pakkoa olla sidottu joka päivä johonkin tiettyyn paikkaan. Omaa työmotivaatiotani ainakin virkistää jo se, että saa työskennellä eri paikoissa, sekä välillä myös täällä omassa ”turvakolossa” 🙂

Marraskuu on myös viimeinen kuukausi kun saan yritystoimintaani starttirahaa ja tämän vuoden jälkeen täytyy todeta, että olen ollut aloittelevana pienyrittäjänä valtavan kiitollinen starttirahasysteemistä, joka varsinkin alussa toi taloudellista turvaa, vaikkei nyt yksinään mikään toimeentulon takaava summa olekaan. Jotain kuitenkin! Vaikka tuen hakeminen melkoinen prosessi olikin, suosittelen ottamaan siitä selvää ja tutkailemaan mahdollisutta starttirahaan jos yrittäjyys kiinnostaa.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, on tavoitteeni marraskuulle nauttia niistä pienistä asioista, kuten aivan mielettömän kauniista auringonnousuista, joita olen tällä viikolla ihaillut (kuten tämä kuvien eilinen, jonka bongattuani nappasin heti kameran käteeni <3), muistaa liikkua paljon, varata töiden ohella tarpeeksi aikaa rauhalliselle perheajalle ja keksiä jännittäviä uusia juttuja. Lähden itseasiassa parin viikon päästä ystäväni luokse Rukalle, enkä malttaisi odottaa! Toivottavasti bongailen sieltäkin auringonnousuja. Reissuissa olen nimittäin aivan vannoutunut auringonlaskujen (ja hiekkarantojen) kuvaaja, mutta nyt syksyn tullen olen innostunut myös näistä auringonnousuista täällä kotosalla.

Tulipas sekalaisia turinoita tänään. Millä mielellä te starttaatte tänään marraskuun?

 

Kivaa viikonloppua ja marraskuun ensimmäistä teille 🐚✨

 

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.