Julkaistu

Maanantain kuulumisia

Maanantain ja uuden viikon kunniaksi ajattelin kirjoitella hieman kuulumisia. Vietimme viikonloppua rauhallisesti kotona (ylläri). Kävin treenaamassa, lenkillä, ajoimme Riihimäelle näkemään miehen sukulaisia, tilasin ekaa kertaa about vuoteen mäkkärimätöt kotiin ja mitäköhän vielä. Aika perus viikonloppu siis! Ihan parasta kuitenkin. Hengailtiin terassin keinussa, istuttiin naperon kanssa viettämässä kesäiltaa meidän terassilla aurinkotuoleissa, hypittiin jättitrampalla aikamoisen monta kertaa ja nautittiin ennen kaikkea näistä elokuun lämpimistä kesäpäivistä vielä kun ehtii. Ja onneksi pitäisi ehtiä jos vain sääennusteisiin on luottamista, jee! Omasta mielestäni juuri loppukesä on parasta aikaa omassa pihassa hengailulle ja chillailuun, koska ainakin meidän piha on aina juuri silloin parhaimmillaan kuin mikäkin viidakko 😀

Viime viikkoina on ollut mielenpäällä useampi asia, kuten pian alkavat opinnot, pari meneillään olevaa projektiani ja noh, elämä. Se, että onko tulevaisuuteni tosiaan tällä Helsingissä ja mikäli ei niin missä? Sain viime viikolla apteekivisiitillä jonkin sortin lievän paniikkikohtauksen kun samaan aikaan juuri ennen sulkemisaikaa kanssani apteekissa oli vähän epämääräistä porukkaa, tilanne vähän eskaloitui (ainakin päässäni) ja mielessäni alkoi pyöriä ties mitä kauhukuvia näistä tyypeistä nostamassa jotain maailmanluokan mekkalaa. Lähdin ulos apteekista, kävelin läheiseen ruokakauppaan (samalla väistellen ties mitä sakkia) ja lähes itkien whatsappasin kaupasta Tommille, että voitko tulla hakemaan minut autolla kotiin. Tuossa hetkessä pyöri mielessäni vain, että en enää jaksa tätä.

Saan todella harvoin paniikkikohtauksia, mutta silloin kun saan, liittyvät ne juuri tilanteisiin, joissa olen esim. junassa, sporassa tai muussa suljetussa tilassa, jossa on arvaamattoman oloista porukkaa. Näitä tilanteita tulee vähän väliä vastaan täällä Helsingissä. Asumme todella rauhallisella alueella, mutta koska osa palveluistamme ovat lähimmän juna-aseman tienoilla, on siellä lähes pakko asioida ajoittain. Ja tilanne, eli semmoinen yleinen levottomuus on valitettavasti samanlainen monessa paikassa Helsingissä ja PK-seudulla, sekä tietysti monissa kasvukeskittymissä. Keväällä oli helpottavaa elellä täällä kotosalla aivan omassa kuplassa kun harvemmin tuli käytyä missään, mutta jotenkin on tämä sama juttu taas iskenyt kesän tullen vasten kasvoja. Tietty myös se, että haluanko kasvattaa lastani Helsingissä? Ja niin, tämä aihe on viime aikoina ollut paljon pinnalla blogissa ja haluan selventää, ettei tässä nyt mistään Helsinkivastaisuudesta ole kyse, vaan enemmänkin juuri siitä, että olen huomannut kaipuuta rauhallisempiin maisemiin. Mikään muutto nyt tuskin on ajankohtaista aivan lähitulevaisuudessa, mutta kuitenkin.

Opintoni alkavat parin viikon päästä ja olen niistä todella innoissani! Toki ensimmäinen vuosi hieman jännittää. Kurssien sisällöt, perusopinnot sun muut, koska tiedän jo aiempien opiskeluvuosieni kautta, että ensimmäinen vuosi on todella vahvasti sitä, että käytään alasta perusteet, tutustutaan myös niihin itselleen ei-ehkä-niin-kiinnostaviin opintosuuntauksiin ja vasta toisena lukuvuotena päästään itse asiaan, eli oman suuntausalan mukaisiin opintoihin. Olen tässä jo valmiiksi pähkäillyt pääni puhki mm. sivuaineen valintaa, vaihtomahdollisuuksia ja ties mitä. Ajattelinkin tehdä näistä jossain välissä aivan oman postauksensa. Saa nyt nähdä, että pääsenkö vielä syksystä edes kampukselle asti vai päätetäänkö opetus järjestää täysin etänä tämän tilanteen johdosta. Alkukesästä odotin innolla mahdollista lähiopetusta, mutta toisaalta olen myös ihan orientoitunut ajatukseen siitä, että syksy tullaan viettämään etäopintojen parissa.

Käyn tällä viikolla noutamassa keskustassa vanhan videokameran kasetin, jonka vein sinne digitoitavaksi pari viikkoa sitten. Jännittää niin paljon mitä tuolta lähes 20vuotta vanhalta kasetilta paljastuukaan, apua! Ehkäpä kehtaan jakaa instaan jotain parhaimpia (tai korjaan, noloimpia) paloja. En malta odottaa kasetin sisältöä! Innostuin muutenkin kaivelemaan viime viikolla järkkärinkin esille pitkästä aikaa ja kuvailemaan muutakin kuin sekalaisia iphone-otoksia, kuten olen nähnyt about koko kevään ja kesän, haha.

Tällä viikolla on tarkoitus edistää erästä omaa projektiani, joka on tässä lähipäivinä hieman junnannut muiden hommien lomassa, hoitaa kaikkea pientä rästihommaa ja viimeistellä muutamia valmistuneita pipoja. Yläkerta on odotellut siivousurakkaa jo aivan liian kauan, joten ehkäpä saisin sen tällä viikolla jossain vaiheessa hoidettua! 😀

 

Mitäs teidän maanantaihin ja viikonloppuun? 🌸

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Julkaistu

Matkailun vuosi 2020? Forget it, nyt pysytään Suomessa!

Elokuu on alkanut kieltämättä jotenkin ristiriitaisin fiiliksin. Ensinnäkin valehtelisin jos väittäisin, ettei tuleva syksy mietitytä mahdollisen tulevan uuden aallon suhteen, varsinkin näiden viime päivien jälkeen. Muutenkin tuntuu, että moni asia on kesän aikana junnannut paikallaan, joka on aiheuttanut jonkinlaista kärsimättömyyttä. En missään nimessä halua tehdä blogistani tämmöistä koronapäiväkirjaa (kuten ehkä keväällä siihen suuntaan mentiin), enkä muutenkaan koe olevani mikään hysteerinen koronapelkoinen, mutta kieltämättä olen ollut jo usean viikon ajan huolissani ihmisten välinpitämättömyydestä, kieltämättä myös hieman vihainen.

Käytin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa julkista liikennettä puoleen vuoteen ja reaktioni oli jotenkin järkyttynyt. Kukaan ei välitä. Siis mistään. Ihmiset tönivät, poukkoilevat ja kävelevät päin kun viimeistä päivää. Noiden kahden lähijunalla kuljetun keskustamatkan jälkeen päätin, etten hetkeen astu jalallani junaan, ellei nyt ole hoidettavana jotain aivan välttämättömiä asioita. Eilen päätin sitten ajaa pyörällä Kallioon ja takaisin tapaamaan Juttaa (ekaa kertaa puoleen vuoteen, apua!), vain siksi että ajatus junasta nyt ihmisten toimistolle paluun jälkeen ahdisti. Olihan se aikamoinen matka kieltämättä ja ajoin eilisen aikana yhteensä 30 kilometriä, haha 😀 Saa nähdä miten hoidan ensi viikon pakolliset menot keskustaan! Ehkäpä innostun taas pyörällä, vaikka siinä matkan varrella ehdinkin muutamaan otteeseen tuumata, että mihin helvettiin ryhdyinkään. Selässä about 10kg kiloinen reppu ja takana vielä aamun 8 kilsan juoksulenkki. Okei, ei ehkä näin.

Eikä nyt varmasti yllätä, että olen jo parin kuukauden ajan seurannut tilannetta säännöllisesti mm. päivän Hesarin lukujen varjossa ja ollut jo pitkään sitä mieltä, että tartuntalukemat lähtevät aivan varmasti taas pian nousuun. Samalla olen myös ollut järkyttynyt siitä, kuinka moni on nähnyt tarpeelliseksi tässä tilanteessa lähteä ulkomaille puhtaasti lomamatkalle ja viis välittää vapaaehtoisista karanteeneista kotiinpaluun jälkeen. Osallistua joukkotapahtumiin, käydä baarikierroksilla ja elää muutenkin kuin mitään ikinä ei olisi tapahtunutkaan. Ihmisten ajattelemattomuus on juurikin se, joka edesauttaa tilanteen ajautumista huonoille urille ja luulisi, että se kevään jälkeen olisi meille jokaiselle selvä juttu. Ilmeisesti ei kuitenkaan. Voisin heittää tähän muutaman mielipiteen ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta en lähde sille tielle.

Juuri tällä viikolla vertailin HS:n taulukon tartuntalukemia eri Euroopan maissa, jossa Suomi loisti yläpäässä pienimmillä tartuntaluvuilla väestöön suhteutettuna. Tällä hetkellä mahdollisuus saada tartunta täällä on suhteellisen pieni, mutta tilanne ei ehkä hetken päästä ole enää yhtä hyvä. Varsinkin jos porukka ravaa reissuissa viis karanteeneista välittäen, eikä ajatustakaan siitä, että voisi tehdä sen edes muiden vuoksi. Meistä jokaisen on helppo ajatella, etten minä ole tartuttaja, mutta siinä samalla voi juurikin kuka tahansa meistä olla oireeton tartuttaja ja täten myös potentiaalinen taudin levittäjä. En itse suostuisi tai keväällä suostunut karanteeniajan sisällä tapaamaan edes Ruotsista tulevia läheisiäni.

Jo keväällä päätin, että loppuvuosi 2020 kuluu todennäköisesti ilman yhtään ulkomaan matkaa. Tuolloin tuumailin, että jos tilanne syksyllä sallii, saattaisin harkita lyhyttä matkaa Pohjoismaiden sisällä Islantiin, Norjaan tai Tanskaan. Eipä mennyt aikaakaan kun nämäkin karsiutuivat pois listalta uusien tartuntojen myötä, eikä nyt edes harmita. Kuka nyt haluaisi riskeerata mitään tässä tilanteessa? Tai toivottavasti ei ainakaan kovin moni? Kuka tietää, ehkä koko ensi vuosikin kuluu täysin reissaamatta? Niin pitkälle en kuitenkaan vielä edes halua miettiä. Tietysti kaipaan matkailua ja haaveilen jopa päivittäin vanhojen reissujen perään miettien paikkoja, joita haluan nähdä ”sitten joskus”. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe, että oma into matkustaa menisi suuremman asian edelle. Reissata kyllä ehtii tulevaisuudessakin.

En ole koko tämän vallitsevan tilanteen aikana kokenut, että minun olisi ”pakko päästä johonkin”. Vaikka rakastan matkailua, ei se mielestäni ole ketään kohtaan reilua juuri nyt ja ajattelin näin jo aikaisemmin kesällä ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia. Poislukien tietysti kotimaan matkailun. Itse en halua olla oman matkakuumeeni vuoksi vaarantamassa omaa, läheisteni tai kenenkään muunkaan terveyttä. Alkukesästä kirjoittelinkin, etten myöskään koe tarpeelliseksi olla eturintamassa matkustamassa mihinkään tilanteessa, joka on edelleen monelta osin erittäin tulenarka. Ja toki, tilanne oli vielä kesä-heinäkuun vaihteessa hyvin erilainen ja myös rajoitettuun ulkomaan matkailuun suhtauduttiin jo huomattavasti myönteisemmin. En tuomitse niitä, jotka matkailurajoitusten vapauduttua varasivat matkoja sallittuihin kohteisiin. Päinvastoin, ymmärrän täysin ihmisten fiilikset ankean kevään jälkeen kun matkailua vihdoin avattiin. Monihan meistä ajatteli tuolloin, että pahin on ohi ja uskaltautui varailemaan reissuja ns. turvallisiin kohteisiin. Tilanne kuitenkin elää ja moni asia on jo toisin. En itse olisi henkilökohtaisesti uskaltanut kesällä ulkomaille, enkä uskalla nytkään.

Toivoisin, että yhä useampi voisi unohtaa ulkomaan matkailun edes loppuvuoden ajaksi. Ainakin nyt tämän kesäkauden jälkeen. Kiltit, jossei ole aivan pakko reissata, älä tee sitä. Tai jos niin, kunnioita myös meitä muita, kanna vastuusi ja pysyttele se 14 päivää karanteenissa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Edes meidän muiden vuoksi, mistä tahansa maasta sitten palaatkin. Vaikka kohdemaa täyttäisikin sallitun matkailun puitteet, saattaa maa kuitenkin sallia matkailua myös korkean riskin maissa, joka taas mahdollistaa altistumisen kohteessa näiden matkailjoiden kautta. Ja luultavasti juuri tämä on osasyynä uusien tartuntamäärien kasvuun. Näen henkilökohtaisesti jo pelkästään lentoasemat ja lennot itsessään riskinä, reissasit sitten mihin tahansa. Jos itse saisin päättää, suositeltaisiin kahden viikon karanteenia jälleen aivan kaikille ulkomailta palaaville (hyvin mahdollista, että tähän tuleekin pian muutos!). Itseäni jännitti aivan tarpeeksi jo junamatka Jyväskylään 😀

Kesän aikana olen itsekin rohkaistunut vihdoinkin elämään normaalimmin. Käynyt esimerkiksi (aamuisin kun siellä ei hyvällä lykyllä ole lisäkseni ketään) meidän hiljaisella lähi-kuntosalilla, jonne kannan mukanani aina käsidesin ja pesen muutenkin käteni about viidesti treenin aikana ja työnnän vesipulloni tiskikoneeseen pestäväksi jokaisen treenin jälkeen. Kulkenut muutaman kerran julkisilla, käynyt pari kertaa kirjastossa, muutaman kerran ravintoloissa ja kahvilassa. Tuntenut hyvää mieltä siitä, että poikamme on kesän aikana iloinnut ikäistensä seurasta päiväkodissa keväällä kotona vietettyjen kuukausien jälkeen. Nyt olen myös vihdoinkin itse nähnyt asteittain ystäviäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Ihan jo puhtaasti siksi, että kökötin käytännössä kokonaiset kolme kuukautta kotona karanteenin omaisissa oloissa ja kyllähän se kieltämättä jo alkoi ahdistaa. Kevään tilanne kolkuttaa kuitenkin edelleen jatkuvasti takaraivossa, pyrin välttämään ihmisjoukkoja, turhia kontakteja ja muutenkin pitää parhaani mukaan maalaisjärjen mukana arjessa. Kyllähän se harmittaa jos tilanne etenee siihen, että rajoituksiin palataan ja syksy jatkuu samanlaisen kotona kököttämisen parissa kuin kevätkin. Itse olen elätellyt toivoa syksyn jo perinteeksi muodostuneesta Pyhä-Luoston reissusta, mutta tällä hetkellä en jotenkin uskalla suunnitella edes sitä sen pidemmälle.

Itseäni harmittaa suuresti se, mitä koronapandemia on tehnyt juuri matkailusektorille ja useilta kotimaisilta matkailualan toimijoilta on vedetty matto jalkojen alta turistiliikenteen tyrehtyessä. Toki tässäkin on aina monta puolta. Ulkomaan matkailun tyrehtyminen uudelleen asettaa jälleen kerran lentoliikenteen hankalaan asemaan ja tarkoittaa yhä uusia lomautuksia ilmailualalle täällä Suomessakin. Toisaalta taas ulkomailta tuodut tartunnat riskeeraavat kotimaista matkailua, joka on kesän aikana vihdoinkin vilkastunut ja asettaa kotimaisen turismin jälleen kerran ahdinkoon, jonka seuraukset voivat olla taloudellisesti kevättäkin vakavammat. Tästä huolimatta aion itse (varovaisin mielin ja tilannetta seuraten) panostaa juurikin siihen kotimaan matkailuun, tietysti sillä oletuksella, ettei myös Suomen sisäistä matkailua määritellä riskiksi.

En kuitenkaan halua manailla tästä mitään katastrofia ja toivonkin, että varhaisella reagoinnilla ja toimenpiteillä saadaan tilanne kuriin, eikä jouduta takaisin kevään poikkeusoloihin. Kieltämättä syksy kuitenkin mietityttää monelta osin. Nyt on ehkä siis hyvä aika panostaa niihin positiivisiin juttuihin, joista rakentaa turvaa syksyn varalle 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Platonin luolavertaus ja mitä se kertoo tästä päivästä?

Kuukausia takaperin, koronamylläkän ollessa pahimmillaan keskustelimme eräs viikonloppu Tommin kanssa Platonin luolavertauksesta ja aina siitä lähtien onkin mielessäni ollut saada tämä postaus pohdintoineen ulos. Tuolloin keväisenä lauantai-iltana pohdimme sitä, kuinka vertaus kiteyttää edelleen monen nykymaailman vitsauksen ja on tulkittavissa yleismaailmallisesti monen arkiseen ajatukseen tai poliittisiin näkemyksiin. Ja kyllä, joudun tuottamaan teille pettymyksen, koska emme (valitettavasti) useinkaan juttele keskenämme filosofisista tai sivistyneistä asioista, vaan enemmänkin kategorian ”Millä äänellä Bixu puhuisi jos olisi ihminen?”-sarjan juttuja. Haha.  Luolateoriaa ajauduin kuitenkin pohtimaan useana päivänä tuon illan jälkeen, vaikka näin jälkeenpäin saakin sen helposti rinnastettua melkeinpä mihin tahansa tässä maailmassa. Tuumailin asiaa erityisesti siltä kantilta, että a) onko maailman kehityksen huono suunta ollut konkreettisesti havaittavissa jo Platonin aikana b) kuinka hämmästyttävän tarkasti vanha teoria voidaan rinnastaa moneen tänä(kin) päivänä yhä enemmän relevanttiin asiaan ja c) kuinka totta teoria on ainakin näin omasta mielestäni ja kertoo ihmisten ajatusmaailmasta. Platon saisi varmasti slaagin jos pystyisi jollain konstilla aikamatkaamaan nykymaailmaan! Pohdinkin siis tässä postauksessa omia tulkintojani luolateoriasta.

Luolavertaushan kuuluu ytimekkäästi selitettynä näin:

 

Joukko vankeja on lapsuudestaan saakka kahlittu luolan perälle niin, että heidän selkänsä on luolan suuaukkoon päin. Myös heidän päänsä on kahlittu niin, että he näkevät vain luolan peräseinän.  Heidän takaan palaa tuli, jonka edessä olevalta korokkeelta heille esitetään heijastuksia, jotka piirtyvät kallion peräseinämään heidän eteensä. He näkevät ulkopuolen todellisesta maailmasta vain kallion seinämän heijastukset. Varjoja eläimistä, kasveista, tulesta ja vangeista itsestään. Tämä on ainoa todellisuus ja maailma, jonka he tietävät.

Yksi vangeista vapautetaan ja päästetään kulkemaan luolasta kohti suuaukkoa. Nuotion tuli sokaisee hänen silmänsä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän myös näkee, mitä luolan seinämään piirtyneet heijastukset todellisuudessa ovat. Asiat ja muodot, joita hän näkee, tuntuvat epätodellisimmilta kuin ne varjot, joita hän on koko elämänsä aikana tottunut pitämään todellisena maailmana. Astuessaan ensimmäistä kertaa auringonvaloon, hän ei hetkeen kykene sokaistuneena näkemään mitään. Hiljalleen silmät tottuvat valoon ja vanki alkaa nähdä, ensin varjoja, sitten kirkkaampia asioita ja esineitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän erottaa värejä. Lopulta hän näkee myös auringon ja ymmärtää sen merkityksen vuorokauden, vuodenaikojen kierrossa ja kaikessa ympärille luodussa.

Vanki valaistuu maailmasta ja todellisesta todellisuudesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on pelastaa toverinsa luolasta, jotta myös he kokisivat samanlaisen valaistumisen. Hän kuitenkin epäröi, koska vangitut luolatoverit eivät todennäköisesti haluaisi vapautua, koska heidän todellisuutensa luolassa on se maailma, jota he pitävät ainoana ja oikeana. Lisäksi tulisi vapautuneen vangin luolaan palatessaan totuttautua uudelleen pimeään, joka tarkoittaisi, ettei hän hetkeen näkisi kunnolla, eikä kykenisi enää näkemään kunnolla kallion seinämään heijastuvia varjoja. Tällöin luolatoverit saattaisivat hänet naurunalaiseksi ja voisivat kieltäytyä vapautumisesta. Todennäköisesti myös pitäisivät hänen väitteitään ”todellisesta maailmasta” aivan hulluina.

Tarina ei kerro mitä vapautuneelle luolaihmiselle kävi? Rakastuiko hän todelliseen maailmaan? Vai ahdistuiko hän ulkopuolisen elämän monimutkaisuudesta, paineista tai ulkopuolisuudesta? Kaipasiko hän takaisin tuohon yksinkertaiseen elämään varjojen todellisuudessa?

Tulkintoja teoriasta on monia ja tässä omiani:

 

Yksi omista tulkinnoistani onkin, että lähes kaikki kehitys, oli kyseessä sitten taloudellinen tai teknologinen, ovat näennäisesti tie parempaan. Kehityksellä luvataan ratkaista ongelmia, teknologialla tuoda ihmisiä yhteen ja lopettaa nälänhätä globaalisti. Kehittää tekoälyä, joka ehkä tulevaisuudessa kykenisi ihmistä tehokkaampaan innovointiin ja korvaisi ihmisiä myös työelämässä. Vaikkakin lopputulos onkin usein umpikuja, josta paluu vanhaan on mahdoton, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Yksinkertaisesti jo siksi, että tietää nyt liikaa ”paremmasta” ja toisaalta nykyajan hyödykkeistä luopuminen nyt on äärimmäisen vaikeaa. Juuri eilen illalla pohdin esimerkiksi nuoruusvuosiani ilman sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Kyllä elämä näin jälkeenpäin mietittynä oli tuolloin hitaampaa, jossain määrin elämänlaatukin parempaa. Vai tuntuuko se vain jälkeenpäin siltä? Että kaikki menee huonompaan, vaikka jokaisella aikakaudella on aina ne omat haasteensa. Ihmiselle on luontaista etsiä ja kehittää uutta. Pyrkiä aina yhä edellistä parempaan ja enempään. Onko tämä siis luontaista ahneutta?

Vaikkapa nyt sitten kapitalismi kuvaa tätä mainiosti. Nykymaailmassa kaikki pyörii enemmän tai vähemmän rahan ympärillä. Raha, joka on täysin keksitty (ja toki todelliseen tarpeeseen, eli vaihtotalouden jälkeen helpompaan kaupankäyntiin kehitetty) on käsite, joka määrittää nykymaailmassa kaiken. Missio on menestyä ja rikastua. Pyrkiä talouskasvuun. Ja mitäs sitten tapahtuu? Koittaako todella se parempi maailma, ilman ongelmia tai pahaa oloa? Käytännössä koko globalisoituva maailma on sidottu rahaan, oli se sitten käteistä isoäidin kukkarossa tai näkymätöntä bittien muodostamaa virtuaalirahaa rahoitusmarkkinoilla, jota ei konkreettisesti tavallaan edes ole olemassa. Kuvastaako varjojen maailma siis juuri tätä eri instituutioiden luomaa todellisuutta, jota mekin pidämme niin tavallisena, että osa meistä ei edes osaa kuvitella elämää oravanpyörän ja eri instituutioiden ulkopuolella? Olemme yleisöä, joille esitetään nukkenäytöksiä politiikasta ja rahoitusmarkkinoista, jotka taas vahvistavat juuri tätä kuvaamme ympäröivästä maailmasta. Epäilijöitä pidetään hulluina skeptikkoina ja salaliittoteorioiden junailijoina. Ja ei, en ole itse edes kapitalismin vastainen, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista 🙂

Jos voisimme elää vuoden elämää esimerkiksi 50 000 vuoden taakse, palaisimmeko vielä takaisin nykypäivään? Monet ylellisyydet, terveydenhuolto ja muut nykymaailman seikat varmasti houkuttelisivat jos niistä olisi valmiiksi tietoinen. Ihminen kun on pohjimmiltaan melko mukavuudenhaluinen, eikä näihin totuttuaan hevillä ylellisyyksistä luopuisi. Mutta entäs sitten ne yksinkertaisemman elämän edut? Onko kehitys pitkässä juoksussa todella palvellut ihmiskuntaa? Toki monenlainen raakuus on kadonnut maapallolta parin viime vuosisadan aikana, massakuolemia aiheuttaneita epidemioita on selätetty, terveydenhuolto on kehittynyt, jonka myötä elintaso ja ihmisten eliniänodote ovat nousseet ryminällä. Siinä samalla on pintaan noussut kuitenkin uusia ongelmia, ihmisten sisäinen paha olo kasvanut ja olemme etääntyneet toisistamme, vaikka teknisesti ottaen asia onkin aivan päinvastoin. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja edelleen myös nälänhätä ovat kaikki nykypäivän ongelmia. Olemmeko siis loppupeleissä plussalla vai miinuksella kehityksen myötä? Olivatko luolaelämään ja varjojen todellisuuteen koko elämänsä tottuneet vangit todella onnettomampia kuin me, yhteiskunnan paineisiin, rahan pyörittämän maailman ja jatkuviin katastrofeihin tai pelkoihin kyynistyneet? Onko tämä kaikki seurausta entropian kasvusta, koska teoriassa epäjärjestys kasvaa, mutta se ei maailmankaikkeuden mittakaavassa voi vähentyä? Tämähän tarkoittaisi sitä, ettei lisääntyvää epäjärjestystä vastaan edes oikeastaan voisi taistella. Kaoottisuus aivoissamme lisääntyy samaa tahtia kun fyysinen sekasorto ympärillämme maailmassa, jossa luodaan hetki hetkeltä lisää tavaraa ja hyödykkeitä täyttämään tyhjiöitä, ratkaisemaan yhä lisääntyviä pulmiamme. Pulmia, joita ei vielä hetki sitten edes ollut olemassa.

Todellisen elämän esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Pohjois-Korean loikkarit, joka riskeeraavat elämänsä loikkaamalla diktatuurista Etelä-Koreaan vapautumisen ja todellisen elämän toivossa. Todellisuudessa pieni osa heistä katuu loikkaustaan ja jopa palaa takaisin kotimaahansa, koettuaan nykymaailman raakuuden ja elämän kovien odotusten iskeytyessä vasten kasvoja. Joidenkin mielestä on nukketeatteri sittenkin turvallisempi valinta. Ainakin jos on kasvanut siihen tottuneena. Nykymaailma ei ole helppo paikka, mutta jokainen voi ottaa askelia tehdäkseen siitä enemmän omanlaisen. Odotukset ovat valtavia, aivan jo pelkästään työelämässä. Töihin kun ei enää haeta niitä hyviä tai kilttejä yksilöitä. Toki, sinun tulee olla hyvä tyyppi, mutta myös kielitaitoinen, yrittäjähenkinen ja korkeasti koulutettu multiosaaja. Usein vaatimusten lista on pitkä ja muistuttaa lähinnä kuvausta epätodellisesta superihmisestä. Voin vain kuvitella esimerkiksi näiden loikkareiden tuntemukset jos tulet paikasta, jossa eletään kehityksen tasolla kymmeniä vuosia menneisyydessä ja olet ollut täysin pimennossa siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Etelänaapurin yksi urakeskeisimmistä yhteiskunnista ei ehkä ole se helpoin paikka totutella ”vapaaseen elämään”.

Voisiko tarinan tulkita myös niin, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja itsekeskeinen, jolle omien heikkouksien näyttäminen on suuri kolaus itsetunnolle. Kukapa nyt tarkoituksella asettaisi itsensä naurunalaiseksi silläkään verukkeella, että se avartaisi monen kuvan maailmasta? Vai haluaako vapautunut säästää toverit mahdolliselta järkytykseltä siitä, ettei heidän todellinen maailmansa olekaan todellinen, koska vapautumisen ja valaistumisen jälkeen paluu menneeseen on luonnollisesti mahdotonta, josta seuraa shokki oman maailmankuvansa romahtamisesta. Kumpi sitten loppupeleissä on pienempi paha? Saako lampun henkeä enää takaisin sisään kun sen kerran vapauttaa?

Luolavertauksesta on moneen ja sitä voi käyttää vertauksena vaikka mihin. Tässä omia (ehkä jopa hieman sivuraiteille lähteneitä) ajatuksiani siitä.

 

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tulkintojanne! 🌞

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Ikävä Jyväskylään

Hello ja ups, huomasin juuri pitäneeni jonkinlaista blogilomaa, vaikka tarkoitukseni oli oikeastaan aivan päinvastainen. Lähdin sunnuntaina ystäväni luokse Jyväskylään, pitkästä aikaa ihan useammaksi päiväksi ja tarkoitus oli saada esimerkiksi rästihommia hoidettua reissun aikana, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Nähtävää ja tekemistä oli nimittäin aivan liikaa! Enkä siltikään ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mihin alunperin oli tarkoitus. Olen jo vuosia kaivannut reissua Jyväskylään ”pitkän kaavan mukaan”. Usein ovat Jkl-visiitit olleet lyhyitä yhden tai kahden yön reissuja, eikä aikaa ole ollut juuri mihinkään kun on sitten jo kamalalla kiireellä lähtenyt takaisin kotiin. Siispä päätinkin viettää tämän vuoden vajaan viikon ”kesälomani” vanhassa kotikaupungissani, joka osoittautuikin aivan parhaaksi ideaksi ikinä! Vaikka kotiin oli tietenkin kiva palata, täytyi ihan taistella, etten olisi alkanut itkeä paluumatkalla junassa.

Ei siis varmasti yllätä, että minuun iski aivan järkyttävä kaipuu Jyväskylään! Siis oikeasti juuri semmoinen, että haluaisin muuttaa takaisin. Vaikka jo heti. Hah! Ehdin jo kurkkia myytävien asuntojen ja talojen tarjontaa (ymmärrätte varmasti, että kuitenkin osittain leikillä, mutta ehkä vähän tosissaankin :D). Analysoin myös, että minkälaista yrittäjyyttä kaupungissa kaivattaisiin, koska lannistuin jo alkuunsa työtarjontaa selatessani (koska joo, tein senkin jo). Mietin myös kuinka paljon rauhallisempaa pojankin olisi käydä koulua pienemmässä kaupungissa, koska vaikka tämän koulun aloitukseen vielä on vuosia (tai no 3), olen todennut stressanneeni tätä (eli Helsingin levottomuutta) jo vuosia ja havahtuneeni myös ajan kuluvan niin nopeasti, että tuo kolme vuotta on todennäköisesti vierähtänyt ohi ennenkö huomaankaan. Pahoittelut myös sulkumerkeistä 😀

Vielä viime kesänä olin sitä mieltä, että vaikka Jyväskylässä onkin kivaa ja kotoisaa, en näkisi itseäni siellä asumassa. Silti jokin on vuoden sisällä muuttunut ja olen havahtunut yhä useammin siihen, että tunnen oloni ahdistuneeksi Helsingin hälinässä ja kiireessä. Olen läpi vuosien toki viihtynyt Helsingissä, olenhan ensi kesänä asunut täällä jo täydet kymmenen vuotta, mutta asenteeni on hiljalleen parin vuoden aikana ollut jonkinlaisessa muutoksessa. En tiedä johtuuko tämä äitiydestä ja siitä, että on alkanut kokea jollain tapaa tärkeäksi saattaa oma lapsi ”omille juurilleen” tai juuri siitä jonkinlaisesta suuren kaupungin lapsenkasvatuksen pelosta ja kauhukuvista, että lapsi viettäisi koulun jälkeen aikaa juna-asemilla hengaillen. Apuaaa! Koulumatkoista puhumattakaan. Jyväskylässä en koskaan ahdistunut epämääräisistä tyypeistä tai tuntenut, että pelkäisin mitään, mutta Helsingissä on tätä tullut ajoittain vastaan.

Vaikka olenkin käsitellyt tätä aihetta jo useammankin kerran, täytyy myös tällä kertaa todeta, etten ole koskaan omaksunut helsinkiläistä kaupunkikulttuuria omakseni. En koe, että olisin millään muotoa minkään helsinkiläisen paikallisyhteisön jäsen siinä mittakaavassa, että ajattelisin olevani merkittävä osa jotain tiivistä kokonaisuutta. Tai no ehkä meidän pienen taloyhtiön, mutta siinäpä se oikeastaan onkin. Jyväskylässä taas koin vahvasti kuuluvani joukkoon. Helsingissä taas on helppo olla hiekanjyvä hiekkarannalla, pieni osa massaa. Enkä aikaisemmin ole pitänyt tätä huonona asiana. Sitä, ettei kauppareissulla välttämättä törmää vanhoihin tuttuihin ja pysähdy vaihtamaan kuulumisia. Tai ettei oma lapsi pääsisi tekemään samoja juttuja tai käymään samoja harrastuksia kuin mitä itse teki lapsena. Mutta jostain syystä olen alkanut pitää  juuri tätä yhä tärkeämpänä. En näe muuttoa realistisena ainakaan aivan lähiaikoina tai mahdollisesti en ollenkaan, eihän se vain minusta ole kiinni. Jostain syystä on ajatus kuitenkin alkanut tuntua yhä oikeammalta. Huomasin nimittäin taas kerran sen, kuinka paljon helpompaa Jyväskylässä on olla rennosti, tehdä asioita hetken mielijohteesta ja olla suorittamatta. Helsingissä kaikilla on kiire, kalenteri täyteen buukattuna viikkoja eteenpäin ja sitä rataa.

Viikon varrella kävin useaan otteeseen lenkkeilemässä rantaraitilla, juoksemassa Ylistönmäen portaita (miksi Jyväskylässä muuten on niin paljon hyviä portaita joissa treenata, eikä Helsingissä juurikaan valinnanvaraa, varsinkaan ruuhkatonta?), kiertelemässä kaupungilla, näkemässä mummoani ja katselemassa vanhoja hoodeja. Keskiviikkona lähdimme kiertelemään museoita suunnaten Alvar Aalto-museoon ja Keski-Suomen museoon. Kummassakaan en ollut käynyt varmaankaan 20 vuoteen, vaikkakin joskus lapsena useinkin. Jyväskylän museotarjonta on muuten todella kiva! Harmittaa, etten ehtinyt Holvi Taidemuseoon ja Suomen käsityömuseoon, jotka olivat myös listallani. Seuraavalla kerralla sitten!

Noh, nyt yritän koota ajatukseni ja palata tähän Helsinki-arkeen. Onneksi ensin viikonloppu!

 

Semmoisia juttuja siis tällä viikolla ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Heinäkuu puhelinkuvina ja mitä kuuluu?

Taas maanantai ja uusi viikko! Heinäkuussa olen nauttinut normaalia enemmän näistä rauhallisemmista arkipäivistä ja erityisesti hiljaisista aamuista. Tänään heräsin ensimmäisen kerran viiden jälkeen, mutta nukahdin hetkeksi uudestaan. Heräsin tunti myöhemmin 6:20 kellonsoittoon niin töttöröö, että olisin helposti voinut nukkua vielä parikin tuntia lisää, mutta en aamuisin vain malta olla heräämättä. Vaikka välillä olenkin aivan silmät ristissä. Monesti nousen jo kuuden jälkeen ilman kelloa, mutta näin viikonloppujen jälkeen tekee aina tiukkaa, vaikka tämäkin nyt on vähän suhteellista. Nukuimme siis viikonloppuna jopa ruhtinaallisesti 8.15 asti, haha. Tänään päätinkin kirjoitella kuulumisia heinäkuulta puhelin- ja pokkarikuvapläjäyksen kera (ja siis KYLLÄ, olen mennyt teknisesti 10 vuotta ajassa taaksepäin ja kannan nykyään välillä mukana digipokkaria :D:D Vähän kuin silloin kun aloitin bloggaamisen, lol).

Parin viime viikon aikana olen vihdoinkin innostunut (vai sanoisinko ennemminkin uskaltautunut) käymään enemmän ihmisten ilmoilla ja ehkäpä toisaalta on ollut aikakin. Sen jälkeen kun et ole käynyt kaupoissa tai ravintoloissa kuukausiin, tuntuu moiset elämykset nyt aivan kuin tekisi jotain ensimmäistä kertaa. Tietty pieni pelko tulevasta kolkuttelee edelleen ja pyrimme turvavälien lisäksi kantamaan aina käsidesiä mukana. Maalaisjärjellä kun pääsee melko pitkälle tässäkin asiassa.

Aloitettiin pitkän tauon jälkeen uudestaan myös meidän kirjastoperinne! Kävimme aikaisemmin aina kerran viikossa pojan kanssa kirjastossa lukemassa ja lainailemassa kirjoja. Kunnes siis tuli korona. Heinäkuussa uskaltauduimme takaisin kirjastoon ja vaikka siellä aika tyhjää olikin, niin ei tällä kertaa jääty hengailemaan kuin hetkeksi, vaan lainattiin kirjat ja suunnattiin kotiin lukemaan. Mun heikkous kirjastossa on bestseller-hylly, josta löytäisin aina useamman kirjan! Harmi vaan, että yritän aina rajoittaa valinnat kahteen, koska noiden suosittujen kirjojen 14 päivän laina-aika ei koskaan riitä useampaan 😀

Ehkäpä heinäkuun kohokohta on tähän mennessä ollut se kun pari viikkoa takaperin päätettiin lähteä koko perhe Triplan East Marketin korean BBQ:hun. Alustuksena siis, että kävimme tuolla viimeksi / ensimmäisen kerran vuodenvaihteessa ja rakastuin korealaiseen BBQ-käytäntöön niin, että olen jo kuukausikaupalla haaveillut pääseväni uudestaan.

Homma toimii siis niin, että BBQ-menu tarjoillaan aina vähintään kahdelle kerrallaan. Perushintaan sisältyy kasviksia, riisiä ja kastikkeita, jonka lisäksi saa tilata listalta mieleistään kalaa, lihaa tai rapuja. Ainekset grillaillaan hiljalleen BBQ-pöydän omalla BBQ-pannulla ja maustetaan pöytään tuotavilla BBQ-mausteseoksilla, jotka ovat niiiiiin hyviä! Itse grillaamiseen menee jonkin verran aikaa ja koska aineksia grillaillaan pienissä erissä, ei tuonne kannata suunnata aivan kamalan nälkäisenä. T. Minä, joka olen nimenomaan molemmilla kerroilla ollut supernälkäinen ja syönyt ekat grillaukset aivan raivolla. Kokemuksena on korean BBQ todella kiva, varsinkin jossei ole aikaisemmin käynyt. Sopii loistavasti vaikka illanviettoon ystävien kanssa, koska tuohon saa rauhassa ruokaillessa menemään aikaa, jolloin ehtii hyvin vaihdella kuulumisia. Käsittääkseni järjestetään BBQ aina iltaisin klo 17 ja pöytävaraus taidetaan vaatia, mikäli toivoo juuri tuota, koska paistopaikkoja on rajallisesti ainakin tuolla East Marketissa. Mä niiiiin haluaisin taas tällä viikolla tuonne synttäridinnerille!

Olemme pojan kanssa yrittäneet keksiä nyt kesän aikana kivaa näkemistä ja tekemistä. Linnanmäelle ei olla vielä ehditty ja ollaankin yritetty käydä kivoissa paikoissa, jotka eivät vaadi julkisia kulkuneuvoja. Suuntasimmekin viime viikolla retkelle Fallkullan kotieläintilalle katselemaan kotieläimiä ja maisemia. Poika tykkäsi eniten lampaiden ja pupujen katselemisesta, vaikka semmoinen vanhan ajan rakennusten miniversio-leikkipaikka taisi olla se kaikkein mieleinen juttu 😀 Loppukesän suunnitelmissa onkin mennä myös mm. Helsingin luonnonhistorialliseen museoon, josta pieni on jauhanut jo kuukausia.

Muita heinäkuun juttuja? Koiran ulkoilutusharjoitukset nyt ainakin, poika haluaa aina ulkoiluttaa vain ja ainoastaan Bixua, joka kävelee aina niin nätisti kun tietää pienen olevan taluttajana. Muistan edelleen ikuisesti kun joskus pienenä lähdin kysymättä lupaa ulkoiluttamaan meidän dalmatialaista pienelle lenkille meidän omakotitaloalueella. En siis muista tarkkaan miten tämä meni, mutta oli kesä ja muistaakseni vaan otin koiran mukaan salaa, perus ”lähdenpä nyt tästä ulkoiluttamaan tätä mun about tuplasti itseäni painavampaa hauvaa” :D. Olin siis about joku 5v. Hiippailtiin ulos ja jossain vaiheessa iski pieni pelko kun tajusin, että iso koira nyt ehkä saattaa mennä vähän nopeampaa kuin ajattelin ja sumuisten muistikuvieni mukaan koira ehkä jossain vaiheessa näki jotain, alkoi vähän vetää, jolloin kaaduin ja raahauduin tyyliin siinä perässä hiekkatiellä metrin tai pari. Kylläpä vähän jännitti siinä vaiheessa, mutta onneksi oltiin ehkä reilun 100m päässä kotoa ja päästiin sitten jotenkin turvallisesti takaisin. En muista miten ja mitä sitten kävi. Luultavasti tuli sanomista 😀

Kässäjuttuja on tullut taas puuhasteltua enemmän! Nyt olenkin yrittänyt lähinnä miettiä, että mitä kivoja juttuja keksisin syksylle? Eilen sain lenkillä erään kaulaliina-idean, mutta onko teillä jotain toiveita mihin ehkä syksyksi toivoisitte tänne ohjetta?

Tommin tekemä ceviche!

  Kesäruokaa, tottakai! Jaoinkin IG storieseissa noiden munakoisoviipaleiden ohjeen viime viikolla, ne ovat mun ihan lemppareita nimittäin! Munakoisoa ja kesäkurpitsaa on tullut syötyä melkein päivittäin, niistä saa helposti eri versioitakin niin ei pääse kyllästymään.

Ohje lyhykäisyydessään myös tähän: Leikkaa munakoisot (tai kesäkurpitsat) viipaleiksi, aseta pellille ja itketä mielellään kahdesti neste pois. (Eli ripottele päälle suolaa, jotta neste nousee pintaan ja pyyhi pois talouspaperilla.) Tee öljyseos esimerkiksi oliiviöljystä, suolasta, pippurista ja kevätsipulista, valele öljyseosta viipaleiden päälle ja paista uunissa 200c noin 30min välillä tarkkaillen. Sain instassa myös toisen vinkin, joka oli NIIIN hyvää! Eli viipaleita paistetaan ensin uunissa noin 20min, jonka jälkeen lisätään päälle punaista pestoa, laitetaan uuniin vielä noin 10 minuutiksi, jonka jälkeen päälle murustetaan vielä fetajuustoa ja paistetaan lopuksi 5 minuuttia lisää. Nam!

Ja niin. Olen ehkä näiden kaikkien kotona rönttövaatteissa vietettyjen kuukausien jälkeen myös päättäny yrittää pukeutua vähän useammin järkeviin vaatteisiin ja käyttää jopa korvakoruja 😀 En uskonut, että voisin koskaan kyllästyä tämmöiseen etämeininkiin täällä kotona, mutta se raja on tainnut lähiaikoina tulla vahvasti vastaan..

 

Kivaa maanantaita! ✨

 

Ps. Sain toiveen kirjoitella pääsykokeisiin lukemisesta ja yleisestikin valintakoe- ja hakujuttuja, joten yritän saada postauksen tällä viikolla valmiiksi!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.