Edessä jännittävä viikonloppu

Syyskuu on edennyt tähän saakka melko vauhdikkaasti ja viikot ovat tuntuneet vierähtävän suorastaan hujauksessa. Siinä missä kesäisin haluaa ottaa kaikessa vähän rennommin, kaipaankin syksylle ehkä juuri enemmän puuhasteltavaa ja juuri niitä uusia haasteita. Hommia, jotka ehkä vievät ajatuksia pois esimerkiksi siitä faktasta, ettei kohta enää tarkene lenkkeilemään ilman takkia. Villasukkia olen käyttänyt läpi kesän, mutta ehkäpä tuo kylmyys on se, mitä vähiten tulevalta vuodenajalta odotan. Toisaalta taas odotan varsin innolla tulevaa pipokautta ja täällä meillä onkin jo viikkoja ollut käynnissä taas jonkin sortin pipotehdas. Pipoja siis tulossa myyntiin pieni, noin 15 pipon erä luultavasti ensi viikolla! Tänään kuitenkin vielä kuvituksena kesäisiä kuvia elokuulta 🌻

Olen jo muutaman viikon ajan tuumaillut pientä kotimaan syyslomareissua, mutta edelleenkään en ole päässyt sen suhteen haave-asteelta eteenpäin. Moni muukin seikka on tuntunut tässä edelleen junnaavan paikallaan, mutta siihen on tämän koronahärdellin keskellä jo tavallaan tottunutkin. Lapista houkuttelisi edelleen esimerkiksi Luosto tai Inarin seutu, sitten toisaalta myös Vuokatti ja Kuusamo, joten saapi nähdä miten reissuhommat etenee. Alkaa pikkuhiljaa tuntua jo siltä, että edellisestä reissusta mihinkään on niin ikuisuus, että jo muutaman yön hotellimajoituksessa chillailu luonnon äärellä on ajatuksena jo luksustasoa! Kotona on pyöritty huhtikuun jälkeen niin ahkerasti, että pienetkin vaihtelut ympäristössä piristävät ihmeesti 😀 Ah, kävin viime viikonloppuna brunssilla Helsinkiin yöksi piipahtaneen ystäväni kanssa ja en edes muista milloin olisin viimeksi käynyt keskustassa viikonloppu-aamuna tai edes viikonloppuna! Keskustassa on tullut muutenkin käytyä nyt niin harvoin, että iski jopa jonkinlainen uutuuden viehätys, vähän kun olisi kierrellyt jossain aivan uudessa kaupungissa. Elämys sekin siis! Aloin myös haaveilla viikonlopun staycationista Helsingissä. Kivasta hotellihuoneesta, kylvystä (!!!), hyvästä ruoasta ja chillailusta. Eipä tarvitsisi kovin kauas reissata, heh.

Meidän perheessä tapahtuu muuten tällä viikolla isoja juttuja! Uskokaa tai älkää, mutta vietämme ensi viikonloppuna Tommin kanssa ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen kokonaisen vuorokauden kaksin ilman lasta. Apua! Olen samalla sekä todella innoissani, että myös todella peloissani. Toki olemme molemmat olleet reissussa erikseen ilman lasta niin, että toinen on ollut kotona, mutta kaksin emme ole juurikaan viettäneet aikaa lapsen syntymän jälkeen. Dinnerillä olemme tainneet käydä yhden vaivaisen kerran ja siitäkin jo joku kolme vuotta aikaa, haha. Vaikka tuleva jännittääkin niin toisaalta, ehkäpä tätä hetkeä on odoteltu jo tarpeeksi monta vuotta ja tietynlainen luottamus siitä, että lapsi kyllä pärjää yhden yön myös sukulaisten luona, on yksinkertaisesti vihdoinkin saatava vahvistettua.

Kuvittelisin, että juurikin ensimmäinen kerta on se pahin jättäessä lasta jonnekin yön yli hoitoon ja ehkäpä se tästä sitten jatkossa helpottuu. Ainakin pieni itse tuntuu olevan asiasta innoissaan ja olen yrittänyt päivittäin ”valmistaa” tätä tulevaan. Vuosien varrella olemme kuitenkin viettäneet niin paljon aikaa tiiviisti yhdessä, että ensiajatus jostain kaksin ilman lasta kuulostaa jopa vähän ”väärältä”. (Vähän sama hommahan meillä toisaalta sen perhepedistä luopumisen suhteen, tuntuu kamalalta ajatella, että yksi nukkuisi eri kerroksessa :D) Kun on aina tehnyt asioita yhdessä ja sitten yhtäkkiä tehdäänkin jotain ilman lasta, tuntuu kuin jotain puuttuisi. Toisaalta jokainen aikuinen kuitenkin tarvitsee myös aikuisten aikaa ja kieltämättä on se ollut meillä aivan minimissään.

Olen monesti jollain tasolla ehkä havahtunut siihen, että saatan äitinä pitää omaa lasta ehkä ns. ”pienempänä” kuin tämä oikeasti onkaan, esimerkiksi nyt tämän yöpymis-seikan ja nukkumisasian suhteen. Kyse on varmaankin jonkinlaisesta suojeluvietistä, jonka varjossa ajattelee, ettei lapsi vielä ole valmis asiaan x / y / z ja vielä liian pieni itsenäistymään tiettyjen seikkojen suhteen. Vaikka todellisuus ehkä on, että lasta nimenomaan pitäisi pikkuhiljaa rohkaista niihin ”isompien juttuihin”, yökyläilemään isovanhempien kanssa, nukkumaan omassa huoneessaan ja ottamaan jonkinlaista ”minivastuuta” arjen pienistä jutuista. Eihän 4-vuotias ole enää tietenkään mikään vauva ja moni 1-vuotiaskin saattaa yökyläillä isovanhempien kanssa. Jostain syystä tämä on kuitenkin ollut pitkään itselleni jotenkin erityisen vaikea juttu, mutta ehkäpä se tästä helpottuu! Hassua todeta, etten ole vielä kertaakaan ollut meillä kotona yötä ilman miestä ja lasta. Ja varsinkaan ilman lasta. Semmoiset ”vapaat” viikonloput jolloin lapsi on esimerkiksi yön tai pari isovanhempien luona ovat tuntuneet todella kaukaisilta, mutta ehkäpä pikkuhiljaa ollaan lähempänä tätäkin etappia.

Luultavasti jännitän tätä(kin) loppupeleissä enemmän kuin lapsi itse. Ehkä tämä laastarin vetäminen asian suhteen tekee ihan hyvää itsellenikin. Tai sitten olemme viikonloppuna puhelin kourassa ikävöimässä lasta ja kyselemässä miten toisaalla sujuu. Saapi nähdä 😀

 

   Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Kulkevatko etätyökulttuuri ja yksinäisyys käsi kädessä?

Viikko on vierähtänyt opiskeluhommien parissa ja olenkin monena päivänä uppoutunut kouluhommiin niin syvälle, että havahdun tuntien päästä siihen, että on kulunut koko päivä ja olen unohtanut esimerkiksi lähteä lenkille, vaikka lenkkikamat ovat jo päälläkin. Olen saanut tällä viikolla uppoamaan jo pelkästään kemian tehtäviin varmaan lähes 10h stoikiometristen laskujen kanssa tuskaillessa ja kieltämättä näin jo untakin niistä viime yönä. Aineiden tasapainoitus on jotenkuten hallussa, mutta laskemisen suhteen ei tosiaankaan olla aivan samalla viivalla. Istahdin eilen näiden pariin ”hetkeksi” klo 12 luennon ja kotilounaan jälkeen, kunnes havahdun äkkiä siihen, että kello on jo yli neljä. Ja jatkoinpa hetken vielä illallakin, koska en olisi halunnut antaa periksi ennenkö saan ratkaisun kasaan, mutta sitä odotellaan edelleen, haha. Tarkoitus olikin eilen julkaista postaus, mutta sen kirjoittamiseen suunniteltu aika nyt sitten hupenikin ajatuksissani noiden laskujen kanssa, ups. Ajattelin, että tämä syksy olisi semmoinen kevyt sukellus opintoihin, mutta tässähän pääsi heti aivan asian ytimeen. Onneksi helpotusta on tiedossa jo muutaman viikon päästä kun ensimmäiset kurssit tulevat päätökseen.

Aloitin tällä viikolla myös matikan kertauskurssilla ja samalla selailemaan niitä kirjastosta hakemiani lukion lyhyen matikan kirjoja. Täytyy myöntää, että vaikka alkuun pidinkin erityisesti tätä matikkahommaa aivan ylitsepääsemättömänä rastina, ovat nämä yksinkertaisemmat matikkahommat tuntuneet jotenkin niin paljon loogisemmilta kuin nuorempana. Toisaalta, niinhän ne tuntuvat aina alkuun esimerkiksi opettajan neuvomana, kunnes yrität ratkoa jotain yksin hiki hatussa ja neuvottomana sen suhteen, että mistä edes aloittaisit. Kuten minä eilen tuon kemian kanssa. Onneksi nyt tämän kertauskurssin suhteen ei olla vielä toistaiseksi aivan samassa pisteessä.

Nyt ehkä vähän harmittaa, että motivaatio laskemisen suhteen aikanaan oli melkolailla nollissa. Ja se sitten kostautuu nyt esimerkiksi tuon kemian suhteen. Tuntuu silti jotenkin äärimmäisen koomiselta havahtua siihen, että googlettelee jotain opetusvideoita lukujen supistamisesta ja laventamisesta (ja kyllä, nyt ollaan oltu aivan konkreettisesti perusasioiden äärellä!! :D), joiden käsitteen olemassaolon on vuosien varrella ehtinyt jo täysin unohtaa. Yksi päivä tässä laskin kolmion pinta-alaa ja mietin samalla, että olenko mahtanut palata peruskoulun penkille, haha. Jos tuskailen noiden kemian tehtävien suhteen, niin en vielä edes halua ajatella tilannetta tulevan varsinaisen matikan kurssin suhteen. Ihan jo siitäkin syystä jätän luultavasti ensi periodissa väliin valinnaiset kurssit, että voi rauhassa yrittää ymmärtää matikan yhtälöitä. Painotus sanalla yrittää. Samalla ehkä jo vähän odottelen ensi vuotta ilman näitä pakollisia kursseja ja matemaattisia aineita 😀

Vaikka viikko päällisin puolin onkin hujahtanut täällä kotosalla etäopiskellessa, olen yrittänyt patistaa itseni aamuisin salille tai lenkille. Tiistaina piipahdin kuitenkin Kallioon lounaalle Jutan kanssa ja kyllähän se kotoa lähteminen tosiaan välillä kannattaa. Kieltämättä on kynnys lähteä kotoa mihinkään noussut koronan myötä ainakin itselläni, varsinkaan kun niitä pakottavia menoja keskustaan tai muualle ei kovinkaan usein ole ollut. Toki pidän etäopiskelusta, mutta samalla huomaan meneväni yhä enemmän semmoiseen omaan maailmaani täällä kotona puuhaillessa, varsinkin kun työtkin ovat pääosin yksin kotona-tyylistä tekemistä. Toisaalta se on tehokasta, mutta samalla myös jotenkin lannistavaa kun arki on (edelleen) paljolti ilman semmoista normaalia arjen sosiaalista vuorovaikuttamista.

Luin muistaakseni joku aika takaperin jonkin jutun työelämän perinteisten käytäntöjen muuttumisesta / katoamisesta tämän etäilyn myötä ja tulin jotenkin surulliseksi kun aloin pohtia miten tämä on edennyt. Tietysti myös työelämä kehittyy muun maailman mukana teknologian myötä, mutta samalla sitten taas siirrytään myös työn suhteen samanlaiseen yksinäisyyden ympyrään, jossa tekniikka tuo meitä ajatuksen tasolla yhteen, mutta kuitenkin loppupeleissä erottaa ja tekee yksinäisemmäksi. Tai tämä näkemys on ainakin itselläni. Tietynlaista tasapainoa tulisi olla esimerkiksi juuri sosiaalisen elämän kanssa ja monelle on työpaikka voinut olla se tärkeä kontakti muihin ihmisiin. Näin on ollut ainakin minulla. Vapaalla vietetään enemmänkin aikaa perheen kanssa kun sitten taas työpaikalla keskustellaan ajankohtaisista jutuista ja sosialisoidaan muiden aikuisten kanssa.

Se, mikä arjessa on eniten vähentynyt koronan myötä, on kasvokkain tapahtuva täysin arkinen jutustelu. Kun jokainen keskittyy tässä etämaailmassa pääosin siihen ”ydintekemiseen”, unohtuu helposti se kaikki ns. ”turha” tai enemmänkin ehkä asiat, joita aikaisemmin on pitänyt ehkä ”turhina”, mutta joita sitten havahtuu kaipaamaan. Tasapainottelu sen kaiken tekemisen välillä. Monesti kun ne pienet päivän aikana tapahtuvat kohtaamiset ja sosiaaliset tapahtumat ovat juuri niitä, jotka tuovat mielekkyyttä työhön tai arkeen. Itselläni ovat työkaverit olleet monella työpaikalla juuri se kantava voima, joka motivoi aamulla töiden pariin. Vastuu sosiaalisen elämän ylläpitämisestä onkin siis enemmän sysätty vapaa-ajalle ja yksilön vastuulle kun ne pienet työ- tai opiskeluarjen kohtaamiset ovat karsiintuneet pois ajankäytön tehostuessa. Olen itse ainakin huomannut, että toimin kaiken suhteen ”konemaisemmin” kun on yksin vastuussa tekemisestään. Harvemmin olen tuntenut oloni yksinäiseksi, mutta nyt tätä asiaa pohtiessani olen kieltämättä ehkä ajautunut pieneen yksinäisyyden ansaan tänä vuonna. Ei ole kyse siitä, ettei olisi ystäviä joita nähdä, vaan enemmänkin siitä, että kynnys lähteä näkemään ja tekemään on tämän digi-etäilyn myötä noussut valtavasti. Kun on tottunut liikkumaan kilometrin säteellä kotoa ja palaveeraamaan tietokoneen välityksellä, tuntuu matka junalla keskustaan ja järkevien vaatteiden pukeminen päälle nykyään jotenkin valtavalta uurastukselta.

Ovatko nuo aikaisemmat työelämän niin arkiset, tavanomaiset käytännöt, kuten satunnaiset kohtaamiset käytävillä, rennot lounastauot ja rupattelut työkaverin kanssa kahviautomaatilla semmoisia, jotka ehkä tulevaisuudessa katoavat kokonaan? Olen itse toisaalta toiminut työn suhteen jo pitkään tässä ”etäilymallissa”, mutta asia, jota olen eniten kaivannut perinteisessä työelämässä ovat juurikin nuo pienet arkipäiväiset sosiaaliset rutiinit ja semmoinen yhteisöllinen läsnäolo, jossa tehdään asioita myös yhdessä, eikä vain yksin. Vaikka pidänkin itsenäisestä työskentelystä, kaipaa arkeen kuitenkin myös niitä pieniä vuorovaikutuksen palasia ja monelle onkin työpaikka tai työyhteisö juurikin merkittävä pala sosiaalisen elämän kokonaisuutta. Sitä ilman uppoaa semmoiseen yksinäisen tekemisen kuplaan, kuten esimerkiksi on itselleni käynyt. Sitten yhtäkkiä havahdun siihen, että olen viettänyt päiviä ilman minkäänlaista perheen ulkopuolista ihmiskanssakäymistä ja tuumailen, että ilman sitä on esimerkiksi aiheiden keksiminen tänne blogiin todella vaikeaa. Ellei nyt sitten sattumalta innostu kirjoittamaan juuri tästä samaisesta aiheesta tai vaikkapa koulujutuista, joiden parissa pakertaa päivästä toiseen yksin. Ah, enpä olisi uskonut, että kaipaisi näin paljon niitä niin arkisia pieniä keskusteluita ja arjen tavallisia lounastaukoja, joista monesti myös kumpuaa se kaikki pohdinta kaiken työhomman ulkopuolelle. Ehkei kaikilla edes iske tämmöinen kaipuu tai sosialisointi on sitten ahkerampaa siellä vapaa-ajan puolella? Itselläni on tilanne taas ollut juuri päinvastoin ja sen vuoksi varmasti asiaa harmitellutkin.

Toimistoni tällä viikolla 🌻

Mielenkiintoista mihin suuntaan homma etenee. Ja mahdanko itse kääntää kelkkani ja palata takaisin irl-elämän kannattajaksi, vaikka vuosia olinkin etäilyn ja paikkasitoutumattoman työnteon kannattaja. Hassua sinänsä miettiä tätä vaikka siltä kantilta, että siinä missä vaikkapa some on mennyt enemmän nopean, pinnallisen sisällön suuntaan ja muutenkin vapaa-ajan vuorovaikutus eri viestintäpalveluiden varaan, ollaan massa-aaltona menossa vauhdilla samaan myös työelämän suhteen kun moni työnantaja on hoksannut, että hommahan pelaa jopa tehokkaammin näin. Oli se sitten yksilön sosiaalisen elämän kustannuksella tai ei. Viime vuosina olen havainnut itsessäni pientä kapinaa perinteisiin juttuihin palaamisessa. Äänikirjojen yleistyessä olen pyrkinyt lukemaan enemmän myös oikeita kirjoja, nopean somesisällön lisääntyessä kirjoittamaan enemmän tekstiä, pikamuodin jyrätessä halunnut neuloa itse ja niin edespäin. Tuntuvatko nuo perinteiset työpaikkojen kahvikone-kohtaamiset vuoden päästä yhtä vanhanaikaisilta kuin blogitekstit Instagramin maailmassa?

Ja niin! Tällä viikolla kävin lounastamassa Sushibar + Winessa. Oli muuten aivan superhyvää sushia pitkästä aikaa. Ehkäpä syksyn kovin juttu olisikin tehdä haastelista kivoista lounaspaikoista, joita testata ja yrittää ottaa nuo rennot arkilounaat taas ahkerammin mukaan arkeen 🙂

Onko etäarki herättänyt teissä yksinäisyyden tunteita? Kertokaa, etten ole yksin tämän kanssa!

 

Kuvat minusta Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Randomjuttuja viime viikolta ja pari sanaa ajanhallinnasta

Uusi viikko ja uudet jutut taas kerran. Loppuviikosta iski pieni nuha ja otinkin sen myötä rennommin treenien suhteen, sekä viikonloppukin meni lähinnä chillaten ja lautapelien perissa. Allerginen krooninen nuha vaivaa oikeastaan ympäri vuoden, mutta aina syksyn kynnyksellä ilman kylmetessä tuntuu, että olen nuhainen jatkuvasti. En osaa sanoa oliko kyseessä pientä flunssaa vai vaan joku kehoni psyykkinen allergiareaktio tähän syksyn starttaamiseen 😀

Opiskelukauden alun jälkeen on tuntunut, että viikot hujahtavat aivan silmissä, koska hommaa ja opiskeltavaa kyllä riittää. Eikä sillä, itselleni tämä on ollut ainoastaan positiivinen juttu ja itseni haastaminen juurikin yksi niistä sekoista, joita olen opinnoilta hakenutkin. Vaikka tämä ensimmäinen jakso onkin melko hektinen ja tahdiltaan intensiivinen, en ole kuitenkaan kokenut työmäärää olevan liikaa, vaikka sitä paljon onkin. Yhden valinnaisen jätin kuitenkin heti alkuunsa pois, koska luennot menivät sittenkin päällekkäin erään toisen kanssa, eikä niitä taltioitu myöhemmin katsottavaan muotoon. No mutta ehkä näissä muussa kahdessa valinnaisessa riittää tähän alkuun tekemistä aivan tarpeeksi, heh. Toisen periodin suhteen ajattelin ottaa hieman rennommin ja panostaa silloin enemmän myös työtunteihin. Saa nähdä maltanko!

En koe, että olisin aikaisemmin kokenut mitään suuria ongelmia ajanhallinnan kanssa, mutta jo nyt alkuun olen huomannut, että yliopisto-opintojen kohdalla (ja nyt tietysti opintojen yleensä) tarvitaan erityisesti niitä ajanhallinnan taitoja. Varsinkin jos tarkoitus on jakaa niitä vuorokauden rajallisia tunteja myös perheen, treenin ja töidenkin kesken. Ennen olen kalenteroinut tekemisiä jossain määrin, mutta ennemmin ehkä keskittynyt to-do-listaus-tyyppiseen tehtävien asioiden listaamiseen ja ylivetämiseen sitä mukaa kun ne on hoidettu. Nyt olen kuitenkin aivan suosiolla ryhdistäytynyt asiassa kunnolla, synkronoinut opintojen viikkosuunnitelman sähköiseen kalenteriin, johon myös laadin aikataulut aina päivittäisellä tasolla. Kun joku asia on kalenteroitu tiettyyn hetkeen, niin se tulee todennäköisesti myös hoidettua silloin ja semmoinen tulevaisuuteen lykkääminen vähenee, ainakin itselläni.

Monella kurssilla on luettavaa, tehtäviä ja verkkotestejä, joilla on tietty deadline, näitä on PALJON ja tulee jatkuvasti lisää, joten tietty systematiikka on ehdottomasti tarpeen, että saa ne aina ajoissa alta pois. Itse vihaan asioiden jättämistä viime tippaan ja pyrinkin siihen, että aikataulutan hommat aina mahdollisimman nopeasti alta pois, koska aina tulee myös niitä yllättäviä juttuja tai muuta, johon ei ole varautunut. Voin kertoa, että vielä toistaiseksi ei kyllä ole ollut päiviä kun olisi joutunut miettimään, että mitäs tässä nyt tekisi. Toisaalta rakastan juuri sitä, että on itse valta suunnitella tekemisiään ja toki homma on yrittäjänä jo tuttuakin. Se, että parin pidemmän ja intensiivisemmän päivän jälkeen voi raivata kalenterista pari löysempää päivää, jolloin ehtii nähdä ystäviä tai tehdä muita juttuja.

Vaikka alkuun harmittelinkin etäluentoja, olen nykyään suuri zoom-luentojen fanittaja! Mikäs nyt olisikaan parempaa kun seurata luentoja samalla aamupalaa syöden tai vaikka iltapäivällä sängystä, haha. Juuri ajankäytön näkökulmasta kyllä äärimmäisen tehokasta kun esimerkiksi siirtymäajat voi käyttää työntekoon sun muuhun ja olla jotenkin rennommalla otteella. Ainakin näin perheellisen ja ohella kotoa käsin töitä tekevän näkökulmasta on asetelma täydellinen. Jos tilanne olisi ollut aikaisemminkin tämä niin harmittelisin sitä, etten ole hakenut opiskelemaan jo vuosia sitten! Olen käyttänyt tuon aamun reilun tunnin, joka käytännössä säästyy tavaroiden kasaamiseen ja matkoihin, yleensä treenaamiseen. Yleensä se treeni tuleekin silloin tehtyä kun kalenteroi sen mielessään aamun ohjelmaan.

Kirjoittelinkin perjantaina hiusjuttuja ja kävin viime viikolla kampaajalla ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Edellinen kerta oli siis helmikuun puolivälissä ennen Uuden-Seelannin matkaa ja tuntuu, että siitä on aikaa jo ikuisuus. Ja niinhän siitä nyt tietysti onkin 😀 Hiukseni olivat vielä vuosi takaperin pituudeltaan niin lyhyet, ettei teippien testaaminen vuosien tauon jälkeen vielä tullut kyseeseen, mutta nyt ollaan kasvatusprojektin suhteen siinä pisteessä, että päädyin sinettien sijaan kokeilemaan pitkästä aikaa niitä! Vaikka kasvatus edelleen jatkuu, tuntuu kieltämättä aika ihanalta olla taas isommalla ja pidemmällä tukalla, joka ehdottomasti on kyllä juttuni. Olen tukkaan aivan äärimmäisen tyytyväinen ja yksi asia, josta en luovu on luottokampaaja! Minä olenkin juuri se tyyppi, joka käy samalla kampaajalla hamaan tappiin asti, kunnes kampaaja esimerkiksi muuttaa ulkomaille, kuten kävi siis kolme vuotta takaperin. Sen jälkeen löysinkin pidennysguru-Marian, jolla olenkin käynyt uskollisesti nämä seuraavat vuodet.

Kävin jo eilen vähän läpi tulevan viikon koulujuttuja, mutta nyt sitten kunnolla niiden pariin!

Kivaa viikkoa ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Neljävuotiaan äitinä

En olekaan hetkeen kirjoitellut äitiydestä. Tämä on osittain johtunut siitä, että olen kokenut jo pitkään perhesuhteisiin liittyvät todella henkilökohtaisina ja jotenkin jopa vaistomaisesti olen jättänyt niitä vähemmälle. Turinat ovatkin painottuneet pääasiassa meidän arkijuttuihin, vaikkakin niistä vain pieni murto-osa edes päätyy blogiin saakka. Olen viime aikoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaisiin asioihin haluan itse panostaa äitinä ja tavallaan myös ehkä pohtinut asioita, joita itse olen kokenut lapsena. Asioita, joita siis haluan viedä eteenpäin omalle jälkipolvelleni ja sitten taas niitä, joita en.

Poikamme täytti kesän kynnyksellä 4-vuotta ja täytyy taas todeta, että huhheijaa kuinka nopeasti aika meneekään. Tämä on  se niin perinteinen lausahdus jokaisen vanhemman suusta, mutta täyttä totta jokatapauksessa kliseisyydestään huolimatta. Välillä mietin, että olin aivan äskettäin äitiyslomalla, kunnes sitten havahdun palanneeni töihin jo 3 (!!) vuotta sitten ja lapsukaiseni aloittavan esikoulun 2 (!!) vuoden päästä. Apua. Vaikka innolla, ylpeydellä ja jännityksellä lapsen kasvamista seuraankin, iskee välillä kuitenkin pieni haikeus siitä, ettei tämä enää pian olekaan niin pieni. Välillä haluaisin pysäyttää ajan, jäädä ikuisesti näihin aikoihin kun äiti ei vielä ole ärsyttävä, vaan halit, pusut ja äidin syliin kiipeäminen kipeänä ovat niitä hyvin tärkeitä juttuja. Juuri tätä tuumaillessani palaa mieleeni aina se, kuinka aina muka niin hektisessä arjessa tulisi osata pysähtyä ja nauttia juuri näistä hetkistä. Koska pian taas havahtuu siihen, että vuodet ovat vierineet ohi aivan huomaamattaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna oli vauvavuosi loppupeleissä melko leppoista aikaa. Koko perhe nukkui hyvin, harvemmin oli kiire mihinkään ja arki oli muutenkin (rutiinintäyteisyydestä huolimatta) melko hidasta elämää. Olin vielä odotusaikana totaalisen pimennossa kaikesta äitiyteen liittyvästä, kuuntelin kauhistuneena muiden kertomuksia siitä, kuinka tulen valvomaan seuraavan vuoden, ehtimään suihkuun ehkä kerran viikossa ja taloudessa kaikki raha uppoaa lapseen. Noh, oman kokemukseni myötä olen monesta seikasta melko eri mieltä ja ennen kaikkea ehkä yllätyin jopa niin päin, että elämä vauvan kanssa oli yllättävänkin helppoa. Ehkä tilanteessa auttoi se, että oli juurikin varautunut siihen ”pahimpaan”, jolloin todellisuus tuntui verraten helpolta. Toki jokaisessa perheessä on ne omat haasteensa (kuten meilläkin) ja lapsen yksilölliset ominaisuudet merkitsevät paljon, mutta itse pääsimme melko helpolla esimerkiksi yöunien suhteen, joka jo auttoi paljon jaksamisessa.

Vaikka nautinkin vauvavuodesta ja koen sen olevan yksi elämämme parhaista vuosista, en siltikään myönnä olevani mikään vauva-tai pienlapsiarjen fanittaja. Jos on ”pakko” päättää niin nautin eniten juuri siitä kun voimme tehdä asioita yhdessä lapsen kanssa. En tietysti vaihtaisi vauva-aikoja pois mistään hinnasta, mutta elämä vauvan kanssa on kuitenkin hyvin erilaista. Meidän arjessa se oli hyvin paljolti pelkkää imettämistä 😀 En haluaisi mainita mitään negatiivista vauvavuodesta, mutta pidemmän päälle koin itse juurikin ahdistusta siitä, kuinka äitinä on lähes joka hetki kiinni vauvassa, varsinkaan kun pulloruokinnasta tai kiinteiden opettelusta ei oikein tullut mitään.

Tietynlainen oman identiteetin hämärtyminen on ehkä kuvaava sana sille kun koet, että olet se ainoa, jonka on oltava läsnä 24/7 ja sukellat niin syvälle siihen imetysrumbaan ja mammamoodiin, että alat jopa unohtaa kuka itse olet tämän äitiroolin ulkopuolella. Vauva-aikoina kun ollaan enemmänkin vauvan kanssa ”yhtä”, kun taas vanhemman lapsen kanssa jo omia yksilöitämme ja vuorovaikutuskin aivan eri tasolla.  Arjessa nykyään parasta onkin juuri se yhteinen tekeminen. Pelata jalkapalloa (apua, minä!), kertoa tarinoita, hyppiä trampoliinilla, jutella ja hassutella yhteisillä jutuilla, joista tiedämme vain me.

Te kaikki ehkä tiedätte sanonnan siitä, ettei vauva voi saada liikaa läheisyyttä. Mielestäni tämä pätee kyllä aivan kaikkiin lapsiin. Olen itse äitinä pyrkinyt alusta alkaen panostamaan juurikin siihen läheisyyteen, fyysiseen ja henkiseen läsnäoloon. Läheisyys ja läsnäolo vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja tietoa siitä, että olen tässä. En ollut aikaisemmin juurikaan mikään halailija, mutta äitinä olen yrittänyt opetella fyysisyyttä eri tavalla. Meillä onkin todella paljon tapana juurikin halata, pitää toisiamme kädestä kiinni, istua nojatuolissa vieri vieressä, olla sylikkäin ja juurikin pitää vahvasti yllä fyysistä tunnesidettä vanhemman ja lapsen välillä. Tästä ehkä kertoo jotain sekin, että kylläpä vaan, nukumme näiden neljän vuoden jälkeen edelleenkin koko porukka perhepedissä.

Läheisyys onkin siis meillä todella vahvasti läsnä 😀 (Tosin, kesällä nukuin välillä viikkoja lattialla futonilla, koska tila kävi ajoittain hieman ahtaaksi, mutta nyt taas sängyssä koko porukka.) Ajatus siitä, että lapsi nukkuisi eri kerroksessa kuin me, on jotenkin raastava (vaikkakin varmasti aivan perusjuttu), joten toistaiseksi olemme pitäytyneet edelleen tässä järjestelyssä, vaikka omaan sänkyyn totuttelu onkin ollut suunnitelmissa jo pari vuotta (apua, haha!). Jokainen perhe tietysti tekee omat valintansa, enkä koe vääränä sitä, että jonkun toisen lapsi siirtyy omaan huoneeseen jo varhain. Me taas olemme kokeneet tämän omalta kannaltamme hyväksi vaihtoehdoksi, enkä koe, että läheisyyttä voisi tässäkään tapauksessa olla liikaa, vaikka toki omassa huoneessa nukkuminen varmasti lähitulevaisuudessa tuleekin eteen. Toki haaveilen useinkin sängyn riittävästä tilasta ja paremmista yöunista, mutta jostain syystä emme vain ole tohtineet ottaa askelia tämän suhteen. Jos nukkuisimme kaikki samassa kerroksessa, olisi asia varmasti eri.

Varmasti jonkinlainen turvallisuuden tunteen korostaminen on se, johon alitajuisesti yritän erityisesti kiinnittää huomiota. Ehkä jotenkin itse yritän samalla sinnikkäästi taistella parhaani mukaan niitä tulevien teinivuosien äiti- ja isi-angsteja vastaan vahvistamalla keskinäistä dynamiikkaamme sillä, että juurikin vietämme poikkeuksellisen paljon aikaa kaikki yhdessä ja panostetaan siihen tiiviiseen läheisyyteen myös fyysisesti. Ehkäpä tämä vain on jotain aivan omaa mutuiluani, kuten olen sanonutkin, niin itse ainakin harjoittelen äitiyttä edelleen päivittäin. Toisaalta en usko äitiksi kasvun tietyllä tavalla koskaan loppuvan, koska me kaikki kehitymme ja opimme jatkuvasti, sekä tietysti myös maailma ympärilläkin muuttuu.

 

Semmoisia vähän random-mietteitä tänään. Toivotteko jatkossa enemmän äitiysjuttuja?

 

Entä onko fyysinen läheisyys teillä tärkeä juttu? ✨

 

Ps. (Aikaisempi yhteistyö) Muistin muuten, että 30 päivän ilmainen kokeilujakso Nextoryn ääni- ja e-kirjavalikoimaan on edelleen voimassa! Voit kokeilla palvelua kuukauden ajan ilmaiseksi täällä, mikäli et sitä vielä ole tehnyt 🙂

 

www.nextory.fi/iines

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Torstai 20

En voi vastustaa kiusausta aloittaa tätä postausta toteamuksella siitä, että apua! Illat ja yöt ovat jo alkaneet hämärtämään! Havahduin tähän faktaan jotenkin aivan puulla päähän lyötynä eilen illalla kun olin jo mennyt nukkumaan (vähän ennen ysiä, lol) ja heräsin reilun tunnin päästä käymään alakerrassa. Ulkona oli jo hämärää ja olin hetken aivan ihmeissäni, että paljonkos se kello nyt olikaan. Sama homma kävi sitten aamuyöllä viideltä kun heräsin ensimmäisen kerran, ihmettelin samaa hämärää ja olin aivan varma, että kello on jotain kaksi. No, nukuinpa vielä tunnin sen jälkeen. Hah, tämmöisiä jännitysmomentteja mun viikkoon! Onpahan vielä shortsikelit kuitenkin, en nimittäin valita ollenkaan 🙂

Olimme alkuviikon poikkeuksellisesti kotosalla pojan kanssa ja olen muutenkin yrittänyt ottaa kaiken irti näistä (mahdollisesti) viimeisistä kesäpäivistä. Vietettiin koko perhe viikonloppu ja vielä alkuviikkoakin kotona karanteenissa, koska puolisolla oli loppuviikosta lievää pahoinvointia, jonka myötä kävi varmuuden vuoksi koronatestissä. Vaikka minä ja poika olimmekin oireettomia, sekä myös puoliso heti testissä käymisen jälkeen, pysyimme kaikki kotosalla ja odotimme tuskallisen pitkään tuon testin tuloksia. Negatiivinenhan se siis oli, mutta aikamoinen piina oli usean päivän ajan. Ette usko millaista taistelua on yrittää selittää 4-vuotiaalle about tuhannetta kertaa, että tänään(kään) ei voida mennä meidän yhteiskäyttöiselle jättitrampalle hyppimään. Se on nimittäin ehkä päivittäisistä jutuista se kaikkein lempparein. Kesän aikana on tullut hypittyä varmaan useamman tunnin ajan joka viikko 😀

Jokatapauksessa, tällä hetkellä on jotenkin aivan käsittämätöntä kuinka ruuhkautunut tuo koko testiproseduuri on. Toki ymmärrän, että volyymiä testattavien suhteen riittää ovista ja ikkunoista, mutta sitten taas kehoitetaan olemaan varuillaan pienistäkin oireista, hakeutumaan testiin matalalla kynnyksellä, vähänkään nuhaista lasta ei hoitoon viedä ja sitten kun (ehkä) onnistut testattavaksi pääsemään niin voit huonolla tuurilla joutua odottelemaan tuloksia kotona viikon. Apua! Nyt viime päivinä olen muutenkin havahtunut pohtineeni sitä, että mikä on fiilis nyt noin yleisesti? Vastailin IG storiesissa muutamiin kysymyksiinne ja samalla ehkä kiteytyi mielessä semmoinen tämänhetkinen olotila.

Olen oikeastaan tykästynyt arkeen juuri näin. Kun saa ja voi olla paljon kotona, mutta silti käydä ns. normaalisti treenaamassa, välillä asioilla ja halutessaan ihan jopa lounastamassa. Nähdä ystäviä ja halutessaan reissata Suomen sisällä. Arki rajoittuu useimmiten aika pienelle alueelle, mutta en itse näe sitä pahana. Introvertin unelmaa, sanoisinko. Keväällä hajotti pahasti ajatus siitä, että pienet arjen mukavuudet oli hetkellisesti ”viety pois” ja oli pakon sanelemana jumissa kotiympyröissä. Itseäni ei lopulta kamalasti järkytä ajatus syksyn etäopinnoista ja kotikeskeisyyden jatkumisesta, mutta kieltämättä pelottaa tilanne, jossa on taas jumissa neljän seinän sisällä ilman niitä arjen ”pieniä iloja”. Sitä, että voit halutessasi käydä vaikka museossa tai mitä ikinä onkaan normaalisti pitänyt itsestäänselvyytenä. Alunperin odotin esimerkiksi opintojen ja työkuvioiden suhteen kovasti sitä, että pääsisin edes osittain sosialisoimaan ”ihmisten ilmoille”, mutta yllättäen olen aivan fine myös näin jos niin on ollakseen.

Mulla on ollut koko kevään ja kesän kamalia keskittymisongelmia kotona työskennellessä silloin kun olemme koko perhe koolla. Tai tuskinpa olen ainoa, jonka keskittymiskyky on koetuksella kun ympärillä on ajoittain melkoinen sirkus, hyppiviä koiria ja ajatus katkeilee about puolen minuurin välein. Tästä syystä vähensin loppukevään aikana työmäärääni aivan tietoisestikin, koska totesin, ettei siinä täällä hälinässä tullut yhtään mitään. Syksyn aikana olisikin tarkoitus on-off-lomaviikkojen jälkeen lisätä työtunteja alkavien opintojen ohelle. Tarkoittanee siis myös uusia juttuja yrittäjyyden parissa, olen nimittäin viime viikot puuhastellut erään projektini kanssa ja toivon mukaan saan sen pian finaaliin.

Kävin pari viikkoa takaperin pitkästä aikaa myös kellumassa (kellumiskerta saatu). Tämä olikin itselleni muistutus siitä, että täytyy syksyllä yrittää varata kellunta ainakin kerran kuussa. Aivan lempparihommaani nimittäin silloin kun haluaa totaalirentoutuksen. Olen aikaisemmin käynyt kellumassa Float Kalliossa ja nyt ensimmäistä kertaa Float Robassa, josta tykkäsin myös hurjasti. Robalta löytyy myös isompi cabin-kelluntatankki, jonka varaan kyllä varmasti uudemmankin kerran.

Alkuviikon karanteenin vuoksi olen henkisesti ihan jossain tiistaissa, mutta huomenna on jo perjantai! Olen jemmaillut koko viikon jääkaapissa viime viikolla ostamiani jäätelöitä, joita en saanut viikonloppuna syötyä sen jälkeen kun sain jonkun ihme sokerishokin hasselpähkinäsuklaasta 😀

Nyt jatkan hommia ja Spotifyn viikon suositukset-listan kuuntelua, jossa on vaikka mitä ysärin räppihelmiä!

 

Kivaa torstaita! 🌞

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.