Uhmisjuttuja ja kotiäitinäkö pääsee helpolla?

Minulla on ollut jo pitkään mielessä kirjoittaa eräästä aiheesta, nimittäin kotiäitiydestä. Aihe muistui itseasiassa taas mieleeni töissä lomilta palattua ja lomakuulumisia kerratessa kun totesin työkavereilleni, että melko totuus on, että töissä on jopa ”helpompaa” kuin lapsen kanssa kotona ”lomaillessa”. Ja hei, olin juuri se mamma, joka 4kk vauvan syntymän jälkeen toitotti nimenomaan sitä, kuinka paljon helpommalla kotona pääsee töihin verrattuna. Toki lapsi kasvaa ja sitä myötä tulee uusia ihania asioita, mutta myös erilaisia haasteita. Arki taaperon kanssa on ”hieman” eri juttu kuin viettää päivät lähinnä sängyssä loikoillen (eli imettäen tunteja) samalla pläräämällä puhelinta kyllästymiseen saakka tai sarjojen katsomista. Ainiin ja ne ihanat vaunulenkit.

Yhteistyössä Lindex (=kuvien vaatteet saatu, sisältää kaupallisia linkkejä)

Myönnän, että elämä oli tuolloin vauvavuotena oikeasti useimmiten melko huoletonta. Ainakin jos vertaa tuota arkea pienen uhmiksen kanssa kaupassa tai lenkkipolulla taisteluun, täysien lattialle heitettyjen ruokalautasten siivoamista ja mitä näitä nyt on. Nämä nyt ovat juttuja, jotka lähinnä pistävät naurattamaan kun toinen raivoaa niin tosissaan, mutta jokainen uhmismamma kyllä varmasti tietää mitä tarkoitan, haha. Ja korostan, että tottakai niitä hyviä ja ihania puolia on enemmän, mutta asioilla on aina ne kaksi puolta, eikä kotimammailu aina todellakaan ole helppoa. Ainakaan siis kaikilla. Heräsin tänään jo viiden maissa kukkumaan ja jostain ajauduin pohdiskelemaan, että mikä äitiydessä on parasta. Sitä ei oikein osaa selittää, mutta se lämmin tunne, joka leviää rintaan kun edes mietit omaa lastasi. Kun tämä nukahtaa kainaloosi, haluaa halata tai pusutella, kun kutittelette, tanssitte yhdessä tai heräätte aamulla koko perhe toistenne vierestä. Se on maailman parasta. Ja se, kuinka kaikkein huonoimpanakin päivänä muistat, että mikä on oikeasti tärkeää. Mikään ei saa niin hyvälle mielelle kun oman lapsen kanssa oleminen. Ne ajoittain hankalat kiukuttelut ovat siihen verrattuna aivan mitätön juttu.

Sitten meidän uhmisjuttuihin! Meillä on nimittäin taas lähipäivinä ollut ihme rageiluita. Viikonloppuna poika oli tosi kiukkuisella tuulella. Poskihampaita on ilmeisesti puskenut viimeaikoina, joka on tuonut kiukkua ja myös vienyt ruokahalua. Päikkäreiden jälkeen tarjosin omenaviipaleita, joita hän selvästi halusi (omppu suurinta herkkua), mutta sitten taas ei. Omenat lentelivät ympäri terassia, kunnes tämä tuli toisiin aatoksiin, paiskasi terassin oven kiinni ja meni omppulautasen kanssa YKSIN istumaan terassille. Perushomma. Haha! Ja tämmöiset eipäs – juupas -jutut on nykyään niin tuttuja. Jos tarjoat jotain, ei se missään nimessä kelpaa, mutta jos hän itse keksii ottaa, niin onkin ok 😀 Ei voi koskaan tietää! Ja siis missään asiassa ei missään nimessä saa auttaa tai avustaa! Joskus ollaan niin isoa poikaa ja lukitaan itsensä omaan huoneeseen, kunnes sitten 10 sekunnin päästä tuleekin jo kamala hätä, heh. Äärimmäisen itsepäinen tyyppi on jokatapauksessa kyseessä, vanhempiinsa selkeästi tullut! Ja tosiaan, ne täydet ruokalautaset lentävät meillä edelleen lattialle, päivittäin. Ei ikinä tarhassa, mutta kotona kyllä. Kellään muilla ollut tätä…? Mikä avuksi? Tuntuu, että ollaan kokeiltu kaikki keinot.

Eräs juttu, josta on pitänyt mainita jo ikuisuuden ajan, on kiitollisuus päivähoidon henkilökuntaa kohtaan. Ihan totta, he tekevät aivan mieletöntä työtä, eivät pienestä hätkähdä ja jaksavat aina olla kärsivällisiä, vaikka riehuvia uhmiksia olisi sen yhden sijaan vieressä viisi. Mielestäni lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien työ on aivan liian aliarvostettua siihen nähden, millaista työtä he tekevät. Samaa voisi sanoa esimerkiksi sairaanhoitajista. Ovat aivan ihania lapsillemme, joista pitävät päivittäin hyvää huolta, vaikkei lapsi olisikaan oma. Keksivät ihania aktiviteetteja, huumoria ja ovat oikeasti kiinnostuneita hoitolapsista. Tai tämä käsitys on ainakin meidän kohdallamme ja koen, että olemme todella onnekkaita. Myönnän, etten tiedä olisiko minusta tuohon työhön, hoitamaan päivän ajaksi vilkkaita pikkulapsia ja siitä sitten kotiin oman lapsen luokse, joten siitäkin syystä haluan antaa ison hatunnoston heille.

Nuo Niken Air Force Onet ostin muuten pienelle keväällä Portugalista, mun piti esitellä ne jo joskus ajat sitten, mutta unohdin. Yritän selkeästi leipoa tästä lapsesta toista Nike-fania. Kuvassa myös pienen syysvaatteita, jotka tilasin jokunen viikko takaperin Lindexin verkkokaupasta blogin kautta saamallani lahjakortilla.

Keltaiset hauvatrikoot ovat nämä ja tilasin myös saman setin paidan. Molemmat ovat pehmeää luomupuuvillaa. Collegepaita on taas tämä ja on hurjan pehmeää materiaalia. Vuori on todella mukavan tuntuinen ja lämmin! Bongasin myös, että Lindexin verkkokaupassa on vielä 19.8 saakka tarjous lastenvaatteista ja kaikki lasten tuotteet osta 3, maksa 2 koodilla kids18. Oman tilailuni jälkeen on tuonne tullut vaikka mitä kivaa, mutta esimerkiksi nämä tilaamani autohousut ovat kovin juttu ikinä meillä!! 😀 Koko lastenvaatevalikoima löytyy täältä!

Reilu vuoteni kotona äitiys- ja hoitovapaalla oli ehdottomasti elämäni tärkein (ja ihanin) vuosi. Oman lapsen vauvavuosi ja ensimmäiset kehitysaskeleet ovat asioita, joita ei ikinä saa takaisin ja vaikka luulin olevani juuri se tyyppi, joka vannoo palaavansa töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä, niin eihän se nyt ihan niin tietysti mennyt. Omalla kohdallani reilu vuosi oli se rajapyykki kun alkoi tulla seinä vastaan kotirutiinien suhteen. Vaikka kotona olikin tietysti ihanaa, tarvitsen itse arjessani erilaisia haasteita ja virikkeitä. Voin suoraan todeta, että päivittäin toistuvat kotityöt ja aina uusien leikkien, sekä harrastusten keksiminen ei vain ole minun juttuni. Huomasin nimittäin, että myös lapsi alkoi turhautua kotona, vaikka paljon asioita teimmekin. Todella temperamenttisen ja voimakastahtoisen pojan äitinä ei aina pääse kovin helpolla, mutta toki arki on kasvattanut meitä vanhempiakin hurjasti. Kotiäideille nostan todella hattua, koska se käy taaperon kanssa oikeasti kokopäivätyöstä, mikä tuli taas tässä parin ensimmäisen lomaviikon aikana todettua.

Lapset ovat erilaisia, kuten myös me äidit. Luonteemme eivät tee kenestäkään sen huonompaa ja ainakin toivon, että jokainen tietää rajansa, halunsa ja tekee päätökset sen mukaan. Tarkoitan tässä lähinnä työhönpaluuta sun muuta. Omalla kohdallamme koimme, että päiväkodin aloitus oli juuri oikea päätös viime vuoden syksynä. Poika oli tuolloin vähän vajaa 1,5v. Arkemme helpottui, poika oli tyytyväisempi kun sai ryhmästä seuraa ja uusia virikkeitä. Toiset lapset viihtyvät paremmin kotona, nauttivat rauhasta ja toiset taas ovat niitä hyperaktiivisia, jotka haluavat uutta ja jännittävää jokainen hetki, jolloin toistuvat rutiinit ja samat virikkeet turhauttavat.

Ja hei, teidän lukijoiden joukossahan on tarhahenkilökuntaa, jos teillä on vinkkailla kivoista ideoista, joilla voisi kiittää tarhatätejä, niin vinkkejä otetaan vastaan!

 

Saa jakaa teidän uhmis-kommelluksia!! 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

”Mun työ on rankempaa kun sun työ!”

Toivoin, etten sanoisi tätä vielä viikkoihin, mutta nyt lähipäivinä on kieltämättä hiipinyt itsellänikin mieleen ekat syksyn ajatukset. Apua!! Mitään syystakkeja tai neuleita en (todellakaan) ala vielä aikoihin kaivamaan esille, mutta kieltämättä on villasukkia tullut pidettyä kotona jalassa näinä viileämpinä päivinä. Olen niin iloinen noista helteistä, itse ottaisin ehdottomasti mielummin joka vuosi tämmöisen kesän, kuin sen villasukat jaloissa-kesän, joka on tullut todettua ihan liian monena vuonna. Ehkä tässä elokuussa nyt vietetään sitä ”Suomen perinteisempää kesää”, joka kieltämättä tuntuu jotenkin todella viluisalta noiden +30c- jaksojen jälkeen!

Olen pyrkinyt ottamaan nyt välillä käyttöön yhden blogivapaan päivän viikossa, usein juuri viikonloppuna. IG:n päivityskin jäi viikonloppuna melko minimiin, mutta olisi melko turha stressailla moisista seikoista. Ihminen, joka ei tee somea työkseen, ei ehkä tiedä sitä tunnetta kuinka somen päivittämisestäkin voi tietyllä tavalla tulla stressaavaa. Ei sillä, että se nyt olisi mitenkään ajatuksellisesti ”rankkaa puuhaa”, mutta palataan taas samaan aiheeseen siitä, että pitkässä juoksussa luova työ on oikeasti kuluttavaa. Välillä tarvitsee sitä aikaa kun et joudu miettimään, suunnittelemaan tai kirjoittamaan mitään. Vähän sama kun raksamies kaipaa fyysisen työpäivän päätteeksi sitä, että loikoilee sohvalla, haha 😀

Olen käynyt paljon keskusteluja esimerkiksi fyysistä /  seisomatyötä tekevien kanssa siitä, että voiko a) toimistotyö istuen b) luova ajattelutyö olla lainkaan kuormittavaa. Välillä sitä ei nimittäin oikein tunnuta ymmärtävän. Jokainen työ kuormittaa jollain tavalla, mutta nimenomaan eri tavalla. Olen itse työskennellyt joskus ikiajat sitten esimerkiksi hotellin aamiaisella, lounaspaikassa ja vuosia eri tehtävissä kaupoissa, joissa seistään ja juostaan ympäriinsä päivät pitkät. Kyllä, jalat siinä ovat päivän mittaan tohjona ja olo tietysti väsynyt, mutta täysin eri tavalla kun ajatustyön jäljiltä.

Esimerkiksi työtehtävät pankissa saattavat joidenkin mielestä vaikuttaa ulospäin leppoisalta istumahommalta. Istut nätisti tuolissa ja näytät asiakkaille diagrammeja sijoitustuotteiden odotetuista tuotosta, noin esimerkiksi. Jep, kauempana tästä ajatuksesta ei voitaisi olla. En ole itse törmännyt millään työpaikkallani niin paljon työuupumukseen sairastuneihin, kuin pankissa! Asioita, jotka oikeasti kuluttavat loppuun ovat liian korkeat tavoitteet (ja se kun niihin ei ikinä pääse, vaikka yrittäisi parhaansa), jatkuva kiire, sisäinen paine siitä, että täytyisi tehdä vieläkin enemmän, sadan asian muistaminen ja se, että kaiken tämän ohella täytyy kuitenkin pistää parastaan asiakaspalvelun suhteen ja tottakai olla tarkkana lukuisten muiden asioiden suhteen. Mutta, vaikka itse koin esimerkiksi työn pankin konttorissa vuosia taaksepäin vaativana, oli se myös opettavaista, eivätkä työt koskaan seuranneet kotiin tai ajatuksiin sen jälkeen kun suljin työpaikan oven.

Ja nyt jos vertaisin esimerkiksi pankkicasea tehtäviini kaupassa ja harjoitteluitani hotellissa, oli työ todella erilaista juuri sen vuoksi, että henkinen kuormittavuus on näissä kuin yö ja päivä. Kaupassa on helppo miettiä omia juttujaan, kuunnella musiikkia, sama homma tuossa toisessa fyysisessä työssä. Et joudu ratkomaan vaativia asioita ja tekemään ajatustyötä, joka on aivoille haastavaa. Toki, kyllähän fyysinen työkin haastaa. Mutta sehän tässä onkin, että kaikissa töissä on juuri se oma haasteensa ja omasta mielestäni on merkki tietämättömyydestä arvostella toista työtä vähemmän rankaksi vain sen tähden, ettei ole sitä kokeillut.

Olin usein todella poikki 10v sitten viikonlopun Glitter-päivien jälkeen, mutta lähinnä fyysisesti. Noiden työpäivien jälkeen oli ihana köllähtää sohvalle ja tehdä esimerkiksi blogijuttuja. Kun vertaa sitten esimerkiksi enemmän ajattelua ja aivotyötä vaativaa hommaa, ei se tarvittu lepo olekaan välttämättä fyysistä, vaan nimenomaan henkistä. Kun ajattelet aivan kokoajan, yksinkertaisesti tarvitset joskus tauon ajattelusta. Jatkuvasti ei nimittäin voi olla luova ja keksiä uutta. Luovuus kärsii siinä, että aivot joutuvat kuormitukselle liiasta ajattelusta, ideoinnista tai kirjoittamisesta. Vähän sama kun keho joutuu rasitukselle tekemällä 10h vuoron vanhustenhoidossa, varastotyössä tai missä ikinä, missä tarvitaan fyysisyyttä.

Työelämässä käydään jatkuvaa taistelua siitä, että kenen työ on rankinta. Ja usein fyysiset työt ovat niitä, joiden tekijät ilmoittautuvat ”rankimman työn tekijöiksi”. Enkä nyt tietenkään väitä vastaan. En ole nimittäin ihminen, joka väheksyisi toisen tekemää työtä, oli se sitten mitä tahansa. Jokainen työ on arvokasta ja palvelee sitä omaa osa-aluettaan. Sanoisin myös, että jokaisella on myös oikeus todeta ja sanoa ääneen työnsä ”rankkuudesta”, teit sitten sitä fyysistä tai kevyeltä näyttävää toimistotyötä. Esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät fyysistä työtä, johon liittyy suuri vastuu potilaista ja sinun täytyy olla skarppina. Mutta jos 40v automekaanikkona työskennellyt Pertti tekee johtopäätöksen, ettei esimerkiksi toimistotyö tai esimerkiksi blogityö voi olla ”rankkaa” kertoo yksinkertaisesti vain tietämättömyydestä. Aina se, mitä silmillä näkee ei ole koko totuus.

Kerron muutaman esimerkin vaikkapa blogityöstä: Käytät viikossa aikaa valokuvaamiseen, kuvien siirtoon ja editointiin about 7h, tekstin tuottamiseen about 15h, somen päivittämiseen 5h, sähköpostitteluun 5h ja uusien juttujen ideointiin niin paljon tunteja, ettei niitä ole edes mahdollista laskea. Aina aamusta iltaan, öisin ja heti herättyäsi. Itselläni tuo ajatustyö on aika paljon kytköksissä myös päivätyöhöni, jonka ideointityötä käyn läpi lähes jatkuvasti. Moni unohtaa sen, ettei esimerkiksi bloggaajan työ ole vain sitä, että istut alas ja tuherrat tekstin kokoon, jonka jälkeen lähdet lööbailemaan kivaan kahvilaan. Se on jatkuvaa luomista, itsensä brändäämistä, sisällöntuottamista (ja myymistä), verkostoitumista, vuorovaikutusta ja montaa muuta asiaa. Esimerkiksi bloggaaja on käytännössä töissä aina, koska jos tämä on itselle intohimo ja suuri pala elämää, ei sitä tuosta vain napsaista katkaisimesta pois päältä. Ja toki, tämä on oma valinta, kuten jokaisen muunkin kohdalla. En missään nimessä väitä, että oma työni olisi niin paljon rankempaa kuin jonkun toisen, mutta haluan korostaa, että rasittavuutta on erilaista. Vähän sama juttu kun yksitoikkoinen ja muuttumaton manuaalityö voi rasittaa sillä, että lamaannuttaa työntekijän haasteiden puuttumisella. Voi sekin käydä rasitteeksi.

Paita / H&M

Hame / Weekday

Kengät / Isabel Marant

Yhtälailla luova työ käy työstä ja ainakin itse veikkaan, että moni Pertti olisi melko hukassa jo parin päivän jälkeen, kun työt eivät lopukkaan siihen kun kuittaat kellokortin klo 16 tai kun päivität somea sängystä ennen nukkumaanmenoa. Tai, että heräät kuudelta avataksesi läppärin ja alat tuumailemaan. Mutta onni onkin se, että töitä ja tekijöitä löytyy niin eri muottiin! Jos mielessäsi käy tuomita jotain, mistä et yksinkertaisesti tiedä, mieti uudestaan 🙂

Oletteko samaa mieltä? Millä tapaa koette oman työnne rankaksi?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Ystävyyssuhteeni aikuisena

Usein ystävyys- ja ihmissuhteet muuttuvat ainakin jossain määrin aikuistuessa. Mikäli nyt eivät täysin muutu, niin ainakin muuttavat muotoaan. Pisimmät ystävyyssuhteet omalla kohdallani ovat semmoisia, jotka ovat alkaneet joko ala- tai yläasteella. Siis kun puhutaan niistä, jotka ovat edelleen suurissa määrin läsnä elämässäni.

Omalla kohdallani ystävyyssuhteet aikuisena tarkoittavat tietynlaista äänetöntä luottamusta. Vaikka ystävät eivät olisikaan fyysisesti läsnä niin usein, tiedät kuitenkin heidän olevan siinä tarpeen tullen. Tukenasi. Ja tietysti päinvastoin. Aikuisuuden ystävyysuhteet ovat kumppanuutta, sielunsiskoutta, eivätkä enää ehkä samoissa määrin sitä, että vietät konkreettisesti aikaa tämän kanssa, kaupoissa kiertelyä ja yleistä hengailua, mitä se nyt joskus teinivuosina  enemmänkin oli. Nyt aikuisena toinen on se, jonka kanssa puntaroidaan asiota, tuetaan vaikeina hetkinä ja nimenomaan sitä henkistä tukea. Ei sillä, että hengailu tai kaupoissa kiertely olisi meiltä aikuisilta kiellettyä, päinvastoin! Sehän on ihanaa, mutta olen ainakin itse kokenut, että sille vain on nykyään perheen ja muun arjen ohella vähemmän aikaa.

Kun perheen ja arjen lomassa vapaa-aikaa ei ole enää aivan yhtä paljoa kuin joskus ennen, panostaa mielellään myös ystävien suhteen niihin timantteihin, joille oikeasti haluaa sataprosenttisesti antaa aikansa. Itse ainakin noudatan ystävyyssuhteiden suhteen seuraavaa: Määrä ei merkkaa mitään, vaan ihmissuhteiden laatu. Kun alkaa kartoittamaan sitä suhteiden todellista laatua, lähtevät helposti karsintalistalle ainakin ne tapaukset, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Jos autan ystävää pahan päivän tullen, toki toivon, että vaikeina aikoina saan myös toiselta samanlaista tukea, vaikken tietysti tarkoita tällä sitä, että ystäväni olisi minulle jotain velkaa siitä, että tuen tätä. Ymmärrätte nyt kuitenkin varmasti pointtini.

Minulla on noin kourallinen, ehkäpä 5 semmoista sydänystävää, joille voin kertoa lähestulkoon mitä vain ja keiden kanssa olen yhteyksissä melkeinpä päivittäin. Vaikka en hetkeen näkisikään ystäviäni, on yhteydenpito silti todella tärkeää. Kuvat, kuulumiset, ääniviestit ja muut tyttöjen jutut. Välillä voi mennä useampi päivä tai jopa viikko siitä, ettei ole johonkin ystävään yhteydessä, mutta itse ainakin tunnistan hyvät ystävyyssuhteet siitä, että pienen tauonkin jälkeen tuntuu siltä, kuin ei oltaisi erossa oltukaan! Suuri onni on pitkäaikainen ystäväverkosto, mutta olen usein miettinyt, että aikuisena on oikeasti melko hankalaa saada uusia ystäviä. Tiedättekö, jotenkin ainakin itsestäni tuntuu, että aikuisena semmoinen ”hei, voisiko meistä tulla kavereita”-meininki on jotenkin ”noloa” vaikkei se edes ole! Ja pakko myös todeta, että kenelläkään läheisimmistä ystävistäni ei ole lapsia ja toisaalta joskus mieltäni on painanut juuri se, ettei ole ketään ”mammakaveria” vertaistueksi.

Koen, että minulla on melko hyvä ihmistuntemus ja aistin helposti potentiaalisen ystävän. Tiedättekö sen tunteen kun ”kuudes aisti” antaa uudesta henkilöstä tietynlaisen vaikutelman, hyvän, huonon tai joskus harvoin semmoisen mysteerisen, josta ei oikein ota selvää muuta kuin tutustumalla. Useimmiten nuo mysteeritapaukset ovat paljastuneet todellisiksi timanteiksi, jotkut ihmiset kun puhkeavat kukkaan vasta syvemmän tutustumisen jälkeen. Sitten taas on niitä tapauksia, joista saa heti semmoiset vibat, että nyt ei kemiat oikein kohtaa. Tai päinvastoin, tuntuu että klikkaa heti ensi hetkellä! Ja sehän on täysin normaalia, eihän sitä voisikaan olettaa, että me kaikki miljardit ihmiset tulisimme toistemme kanssa toimeen, siinä tapauksessa maapallo olisi todennäköisesti hieman erilainen paikka, parempi siis.

Olen itse kokenut monenlaisia ihmissuhteita. Niitä, joissa minusta on jollain tapaa yritetty hyötyä (valitettavasti ihmisillä riittää monenlaisia motiiveja, vaikken itse pidäkään minkäänlaisesta tuomitsemisesta), pidetty vakio-olkapäänä suruille, mutta karattu pois heti toisen murheiden kohdalla ja sitten tottakai niitä aivan upeita ja toivottavasti loppuelämän mittaisia ystävyyksiä, jotka antavat hurjasti. Ehkä tärkein juttu ystävyydessä on arvostaa toista ja toisen erilaisuutta. Kaikki eivät ole kuten sinä, mutta sehän siinä rikkaus onkin. Jokaisella meistä on opetettavaa ja annettavaa toiselle osapuolelle 🙂

Kimono / No brand

Toppimekko alla / Gina tricot

Kello / Swatch

Korvarenkaat / Glitter (aitohopea, saatu)

Sandaalit / Sam Edelman

Ja hei, aiheesta toiseen. Olin nimittäin superinnoissani näistä asukuvista jostain syystä. Kuvissa nimittäin supermukava vaatekappale, jonka ostin Köpiksestä, eli siis tietysti tuo vihreä kimono. Tuo on sieltä samaisesta oudon nimettömästä putiikista, josta mainitsin aikaisemmin, jossa kävi maksuvälineenä vain käteinen. Oli pullollaan juuri erilaisia vastaavanlaisia kimonoja eri pituuksissa ja printeissä. Eivät olleet mitään aivan edullisia, mutta sitäkin kauniimpia!

 

Ovatko teidän ystävyyssuhteet muuttaneet muotoaan aikuistuessa?

Onko teidän ystäväpiirissänne enemmän ”mysteeritapauksia”, vai niitä keiden kanssa on klikannut heti ensi hetkestä lähtien?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Nousevana trendinä luonnollisuus

Juuri tässä yksi päivä mainitsin ystävälleni siitä, kuinka innoissani olen siitä, että luonnollisuus on noussut hiljalleen trendiksi oikeastaan kaikkeen. Kaiken contouringin, filleriövereiden ja ripsenpidennysbuumin jälkeen on jotenkin ihana huomata, että luonnollisuus on yleistynyt ja ehkäpä monella on tullut jonkinlainen mitta täyteen tietynlaisen ehostautumisbuumin jälkeen? Ainakin omalla kohdallani on jo vuosia noussut asteittain esiin luonnollisempi suuntaus. Vuosi toisensa jälkeen olen vähentänyt meikkaamista ja hiustenlaittoa, siinä missä turha shoppailu on vähentynyt, on samalla hakeutunut myös ehostautumisen kanssa minimalistisempaan suuntaan. Ihmisten ilmoille lähdetään todella vähäisellä meikillä tai välillä menee useita viikkoja lainkaan ilman meikkiä, kuten nyt kesällä. Eikä se haittaa ollenkaan, vaikka toki myönnän, että pidemmän meikittömän jakson jälkeen kotivaatteissa röhnöttäessä kieltämättä jo kaipaa pientä ehostausumista, heh.

Itse olen testaillut vaikka mitä härpäkkeitä aina rakennekynsistä ripsenpidennyksiin. Enkä tietysti väitä, että näissä mitään vikaa olisi todellakaan, vaan ehkä sitä kuinka itse on alkanut vierastamaan ”ylimääräisiä asioita”. Kymmenen vuotta taaksepäin, eli suunnilleen blogin alkuaikoina oli mottona enemmänkin more is more. Mitä isompi tukka, mitä värikkäämmät rakennekynnet, tummempi rusketus, harkitumpi asukokonaisuus ja huolitetumpi meikki, sitä parempi. Noh, olin jossain määrin melkeinpä kävelevä Barbie 😀 Muistan tuolloin, kuinka tärkeää itselleni oli juuri se, että olen erityisesti töissä ”huoliteltu”. Käytin aina luomiväriä, tein rajaukset silmiin (nykyään en ikinä jaksaisi päivittäin!!), olin tarkka ripsistä (silloin jo) ja esimerkiksi asusteet olivat vaatteiden lisäksi todella tärkeitä. Yleinen koristautuminen siis. Nyt kun taas ajattelen taaksepäin, voi herranjestas kun olen muuttunut! (Voisinkin pitkästä aikaa muuten tehdä joku päivä tb-postauksen!) Vaikka olenkin aina ollut tyyppi, joka ei kyllä häpeile mennä minne tahansa ilman meikkiä tai kulkea verkkareissa ympäriinsä, niin siisti työpukeutuminen on aina ollut itselleni tärkeä juttu. Ennen viime vuotta olin mennyt ilman meikkiä töihin ehkä pari hassua kertaa, outoa! Mutta, kun kaikesta turhasta pääsee eroon, hoksaa viihtyvänsä paremmin ilman. Pidän omista kynsistäni, hiusteni luonnollisesta sävystä ja ripsistäni.

Mistä se semmoinen ”täydellisen ulkokuoren” hakemisen tarve sitten johtuu? Ekana voisi heittää huonon itsetunnon, mutta en itseasiassa koe, että minulla olisi koskaan ollut huonoa itsetuntoa. Enemmänkin vertaisin tätä jonkinlaiseen nuoruuden täydellisyyden hakemiseen, juuri ulkoisten seikkojen avulla. Nyt kymmenen vuotta taaksepäin kun päinvastoin pyrkii olemaan ”täydelliSEMPI” päinvastoin niiden sisäisten seikkojen puolesta. Eihän kukaan ole täydellinen! Voipi olla, että se todellinen minä on ollut kovin hakusessa tuolloin parikymppisenä. On ollut hieman epävarma siitä, mitä haluaa elämältään ja kuka se todellinen minä oikeastaan on? Ehkä nuori sielu silloin pyrkii kompensoimaan tätä niillä ulkoisilla seikoilla, tietynlaista persoonan kypsymättömyyttä. Ja okei, myönnettäköön, että olihan myös ulkonäkötrendit tuolloin hieman erilaisia, enkä koe olleeni ainut näin ”härpäkkeiden kera” kulkeva.

Nykyään taas on ihana olla enemmän se oma itsensä, ilman turhia härpäkkeitä. Toki, onhan minulla ollut pitkään hiustenpidennykset ja muutaman kerran on myös ollut ripsenpidennykset. Tällä hetkellä voin todeta, ettei minulla ole mitään ylimääräistä. Ja olen tyytyväinen itseeni juuri tämmöisenään. En ole koskaan toivonut olevani kukaan muu ja ollut melko sinut itseni kanssa. Silti kaikilla, myös minulla tietysti on niitä ultimaalisia rumuuspäiviä ja sen semmoista. Olen kuitenkin hyväksynyt ne seikat, joiden suhteen ”en ole täydellinen” ja että olen itselleni hyvä juuri tämmöisenään. Ja sitten pieni ristiriitaisuus: Asia, josta en ainakaan vielä toistaiseksi (ehkä) halua luopua ovat hiuksenpidennykset. Tällä hetkellä minulla ei ole pidennyksiä, mutta näiden hiuskatastrofien jälkeen olen päättänyt pysyä pidennyksissä niin kauan, että hiukseni kasvavat edes siihen polkkamittaan. Tukkani on edelleen todella lyhyt päältä ja sanoisinko, että jos kaikkien hiusten pituus olisi edes 10cm enemmän, pysyisin täysin mieluusti omalla tukallani. Eli toivottavasti ensi vuoden puolella voin viimeinkin sanoa pidennyksille heippa. Siihen asti on se ainoa ylimääräinen härpäkkeeni 😀 Kampaamoaikaa tässä odotellen, heh. Aikomuksenani on jokatapauksessa kasvattaa oma hiustenväri esiin.

Toppi / Forever 21

Hame / 2nd hand

Kengät / Vans

Korvikset / Glitter (saatu)

Kaulakoru / Glitter (saatu)

Ja jos nyt yleisesti vertaa Suomen kauneustrendejä muihin maihin, poikkeavat ne todella paljon. En ole esimerkiksi nähnyt missään niin paljoa ripsenpidennyksiä kuin Suomessa, joissain maissahan ne ovat ihan harvinaisuus. Mitä tulee käsitykseeni (ainakin menneiltä vuosilta) on esimerkiksi ruotsalaisille ja norjalaisille todella tärkeää rusketus, solkussa ravaaminen on ihan yleinen juttu. Suomessa kun oikeasti varmaan kukaan ei enää käy solariumissa. Onko kellään tietoa ovatko ruotsalaiset edelleen yhtä solkuttajia..? Ja esimerkiksi Los Angelesin naisten todella vahvasta ulkonäköön ja plastisuuteen panostamisesta en edes jaksa aloittaa. Silti uskon, että luonnollisuus on nostanut päätään kaikkialla. Panostetaan enemmän hyvinvointiin ja terveeseen ihoon, tällöin on ok viettää meikittömiä päiviä ja huoleton, laittamaton kampauskin on täysin ok. Semmoiseen lopputulokseenhan pyritään ihan muotoilemallakin.

Ja hei ps. Haluan vinkkailla teille yhdestä loistavasta jutusta! Sain jakoon linkin, jota kautta saatte 30€ käyttörahaa Airbnb:lle rekisteröityessänne. Itse innostuin Airbnb:stä viime vuoden aikana, perheenä matkustaessa kun on huomattavasti hotellia parempi vaihtoehto yöpyä ”kotioloissa” ja perheenä matkaillessa pyrimmekin aina kun mahdollista, yöpymään apartment-tyylisesti. Eli jos kiinnostaa 30€ käyttöraha Airbnb:lle, rekisteröidy tästä. Paljastan myös, että selasin eilen illalla ihania Airbnb-majoituksia Tahitille ja Moorealle… Tähän ei ehkä tarvita enempää sanoja…

 

Herättääkö aihe teissä jotain ajatuksia? Onko joku muu siirtynyt lähivuosina ”luonnollisempaan minään”? 

 

Kuvat Jutta. Sisältää kaupallisen linkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Lapsen eka yö omassa sängyssä (iik!) ja muita kuulumisia

Hupsista, oli aamupöhnässä tullut pieni virhe otsikkoon, mutta korjasin sen näin jälkeenpäin ;D

Tällä viikolla on koittanut virallisesti paluu arkeen. Työt, tarha ja sen semmoista. Viime viikkoina olemme koko perhe nukkuneet hieman vaihtelevasti. Poika on ollut jo jonkin aikaa öisin todella levoton. Ensin arvelimme, että syy on puhkeavassa poskihampaassa, sitten tuli se flunssa ja tosiaan, vaikka flunssa on sairastettu niin villit yöt jatkuvat edelleen. Ehkäpä se on tämä kuumuus.. Tässä eräänä iltana oltiin Tommin kanssa molemmat aivan silmät ristissä 22.30 aikoihin sängyssä kun eräs pieni herra vielä mönkii täysillä, eikä suostu käymään nukkumaan. Vaikka siis olemme heränneet ihan normaaliaikoihin reippaasti ennen kahdeksaa ja päikkäritkin olleet ihan kohtuullisia, ei mitään superpitkiä.

No, viimeinen viikko ollaan pojan kanssa nukuttu alakerrassa futonilla, jossa olen todennut pääsevän huomattavasti helpommalla. Alakerrassa on viileämpää ja futonilla ei tarvitse olla ihan kokoajan heräämässä ja panikoimassa, että toinen pyörii sängystä alas jostain kulmasta. Yleensä kun herään yöllä, niin napero pyörii milloin missäkin, eilen herätessäni puoliksi lattialla pitäen futonin reunaa tyynynä.. Muilla näin hurjia unissaan pyörijöitä? On jo käynyt mielessä, että olisiko pian edessä se omassa sängyssä nukkumisen harjoittelu? Ja arvatkaa! Eka yö omassa sängyssä on nyt takana.

Pojalla on nyt ollut hetken semmoinen ”juttu”, että haluaa illalla katsoa isin kanssa telkkaria ja on tottunut siihen, että mennään yhdessä kaikki nukkumaan, kuten muutamina iltoina ollaan menty. Toissailtana nukahti isin viereen sohvalle. Kai tämä on jotain semmoista, että halutaan olla isoa poikaa 😀 Aikaisemmin kun painuttiin aina ennen ysiä pojan kanssa kaksin yläkertaan ja tämä suorastaan aina oikein odotti sitä, keräsi unikirjat ja lelun valmiiksi mennen odottelemaan portaiden alle. No nyt tämä onkin sitten lähtenyt jatkuvasti karkuun tuolta omasta huoneestaan, eikä nukuttamisesta ole tullut mitään kun tämä tietää isin vielä valvovan, (”Minäkin haluan!”).

Eilen sitten hetken mielijohteesta keräsin unikirjat sun muut pojan omaan sänkyyn ja pian tämä jo kantoi itsekin erään kirjan ja laittoi sänkyyn. Sinne sitten lukemaan iltasatuja, näin me ollaan toimittu siis aina päikkäreiden suhteen, jotka pieni nukkuu omassa sängyssään. Menin itse pötköttämään futonille viereen ja hetken päästä tämä nukahti. Ja mikä hulluinta, ei herännyt kertaakaan yön aikana hulisemaan, että olisi halunnut viereen! Olen aivan ällistynyt! Menikö se tosiaan näin helposti? No katsotaan kuinka seuraava yö menee, toistaiseksi ajattelin helteidenkin vuoksi kuitenkin edelleen nukkua pojan kanssa tämän huoneessa futonilla 🙂

Useinhan tämmöisissä jutuissa tarvitaan vain sitä päättäväisyyttä, tottakai lapsi saattaa kapinoida ekoja kertoja, kuten joskus aiemmin kun ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, mutta harvalla hommat varmasti menevät kerralla nappiin. Kun jaksaa olla sinnikäs ja olla ajattelematta niitä ”ei pieni halua nukkua yksin”-juttuja, niin kaikki sujuu varmasti hienosti. Ainakin tämä meidän herra nukkui tosiaan varsin sikeästi ja tyytyväisenä yksin sängyssään, verrattuna siihen millaista pyörimistä, yöllisiä huutoja ja potkimista meidän perhepetiys on useimmiten ollut, haha. Kamalinta on se, että tunnen itseni jotenkin julmaksi kun siirrän lapsen omaan sänkyyn, vaikka kyseessä on täysin normaali juttu. Varsinkin siis kun lapsi on jo yli 2-vuotias ja nukkunut tähän saakka kaikki yöt vieressämme. Vanhemmillehan tämä loppupeleissä varmasti on rankinta kun on tottunut siihen, että pieni myyryläinen tuhisee vieressä.

Töihinpaluu on sujunut kiireisissä merkeissä lähinnä sähköpostia purkaessa, voiton puolella ollaan jo! Paras asia ikinä on muuten palata lomalta keskellä viikkoa, tulee nimittäin nopeammin viikonloppu. Yay! Kuten keskiviikkona ohimennen kirjoittelinkin, olen pyrkinyt olla marmattamatta näistä helteistä. Niin monta vuotta on toivottu kunnollista kesää Suomeen ja sen kerran kun semmoinen saadaan, tulee heti ensimmäisinä viikkoina marmatusta sieltä täältä kuumuudesta. Ja kyllä, rajansa tietty kaikella. Onhan helleputki ollut jo aivan käsittämättömän pitkä, mutta ainakin tämä kesä jää mieleen! Tietysti olen välillä itsekin tuskaillut kuumasta kelistä, meidän pihassa (=sauna) ja viimeksi keskiviikkona kahvilassa työskennellessä kun hiki vain valui ympäri kehoa ja kasvoja, mutta silti olen pyrkinyt nauttimaan. Rakastanhan matkustaakin trooppisiin maihin! Mutta, meidän ilmastointi on kyllä osoittautunut kuitenkin aivan ihanaksi härveliksi näillä keleillä! (Ja useinhan niillä lomareissuilla on kuitenkin aina se ilmastoitu huone, johon illalla pakenee kuumuutta :D) Ja joo, ulkona en ole kyllä kertaakaan tänä kesänä kokenut, että olisi yksinkertaisesti niin kuuma, että toivoisin kesän jo menevän ohi. Kai sitä yrittää miettiä asioista ennemmin niitä positiivisia puolia, toki ymmärrän että oltavat voivat oikeasti olla äärimmäisen tukalat huonosti kuumaa kestäville tai esimerkiksi raskaana oleville ihmisille (apua!!!).

Vielä pukkaa asukuvia Köpiksestä. Kuvan kukkahameen ostin myös reissusta. Tämä löytyi semmoisesta pienestä ”nimettömästä” putiikista Nørrebrohon vievän sillan kupeesta Nørrebrogadelta. Putiikissa kävi vain käteinen ja se oli täynnä ihania kimonoita, koruja, astioita ja ties mitä! Yritin urkkia nyt jälkeenpäinkin sen nimeä, mutta eipä löydy. Melkoinen mysteerikauppa siis.

Hame / No brand

T-paita / H&M Premium

Kengät / Toms

Aurinkolasit / Prada

Noniin, kello tulee seitsemän ja olen jo saanut tämän postauksen naputeltua. Huhhei! Heräsin tänään jo 5.30 miehen kolinoihin, enkä enää saanut unta, joten päätin nousta itsekin puuhastelemaan hommia koneella. Nyt siis työjuttuja kovalla tempolla ja sitten iltapäivällä fokus viikonloppuun! 🙂

Loistavaa viikonloppua! Kertokaa ihmeessä, millaisia kokemuksia teillä on lapsen omaan sänkyyn totuttelusta.

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.