Vapaaehtoinen yksinäisyys ja ajatuksia mammautumisesta

Ajattelin ensin pitäväni tänään jonkin sortin ”vapaapäivän”, koska viime viikkoina on hommaa riittänyt melkolailla arkeen ja viikonloppuun. En edes muista milloin olisin viettänyt edellisen kerran vapaapäivää. Siis semmosta, jolloin en olisi tehnyt mitään blogiin tai muuhun työaiheisiin liittyvää. Varmasti ehkäpä kuukausia sitten? Huomaan muutenkin, että viime viikot ovat menneet siitepölyallergian vuoksi vähän nuutuneissa merkeissä ja viime viikkoinen räkätautikin verottaa edelleen tässä ikävien allergioiden lisänä. Miten voikin olla, että allergiat pistävät väsyttämään näin paljon! Onko teillä muilla sama juttu?

Heräsin jo kuuden jälkeen, tein aamulla mini-meditaation ja köllöttelin äsken sohvalla katsoen Ruutu+:sta Bacheloria. Tälle päivälle olin laittanut kuitenkin to-do-listalle veroilmoituksen täyttämisen, mutta onnistuin saamaan pankin tunnuslukusovelluksen puhelimesta lukkoon kokonaiseksi vuorokaudeksi kun näyttö on ollut jo jonkin aikaa hajalla ja heittää vähän väliä ihme kosketushäiriöitä. Noh, täytyy hoitaa verojutut sitten huomenna. Enhän ollutkaan yrittänyt lykätä hommaa kun about parilla viikolla 😀

Lähdin eilen ensimmäistä kertaa VIIKKOIHIN käymään keskustassa asioilla. En muista milloin olisin viimeksi meikannut tai pukeutunut muihin kun verkkareihin tai kotivaatteisiin. Tai itseasiassa muistan sittenkin, ennen eilistä meikkasin muistaakseni viimeksi näihin postauksen kuviin. Balin reissun jälkeen on hommaa riittänyt kotona ja toki nautin omasta rauhasta, sekä kotona vietetystä ajasta. Se on kuitenkin fakta, että kotiin jämähtää helposti. Varsinkin silloin kun riittää tekemistä, eikä käy aika pitkäksi. Mitä kauemmin kököttää kotona, oli sitten äityslomalla tai vaikkapa etätyöskennellen, on totuus se, että kynnys kasvaa nopeasti lähteä mihinkään. Vaikka rakastan kotona hengailua, olen jostain kumman syystä alkanut nauttia myös kotitöiden tekemisestä ja kaikenlaisesta fiksailusta täällä. Ja tämähän ei kuulosta lainkaan minulta, haha.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että nyt on oikeasti lähdettävä lähitienoon lenkkipolkuja kauemmaksi, iski melkein jo pieni paniikki. Olen nykyään nimittäin juuri se mammaihminen, joka kiireisenä aamuna valitsee ennemmin lelujen keräämisen lattialta, kuin meikkaamisen tai hiusten fiksaamisen. Oikeastaan puen useimpina päivinä päälle collariasun, jalkaan lenkkarit ja tukan sotkunutturalle. Fun fact: Välillä käyn koirien kanssa aamukävelyllä pyjamahousut jalassa, koska eihän se ole niin vakavaa. Kai?

Tietynlainen ”mammautuminen” on varmasti monen naisen kauhu, mutta onko se nyt loppupeleissä niin kamalaa? (Okei, jos mieheltä kysytään, niin mun kotona ahkerasti käyttämäni kulahtaneet kasari-teepparit saisivat kadota jonnekin mystiseen paikkaan, lopullisesti :D). Onko tämä nyt sitä tyypillistä ruuhkavuosien arkea kun arjen pientä luksusta on se, ettei aina tarvitse miettiä pukeutumista, jaksaa meikata ja välillä on ihana iloita niistä arjen pienistä hetkistä yksin? Nykyään semmoinen pelkkiin ulkonäköseikkoihin keskittyminen on alkanut jopa suunnattomasti ärsyttää. Toki tykkään itsekin laittautua sen kerran kun jonnekin lähden, mutta turhamaisuus ja pinnallisuus kyllä risoo, pahasti.

Minä olin itseasiassa vielä se, joka alkuun hieman vastusteli muuttoamme kauemmaksi keskustasta tänne omakoti-idyllin keskelle. Ihan rehellisesti tuntui välillä, että Käpyläkin oli ärsyttävän kaukana kaikesta, vaikka nykyään kyllä ajattelen hieman toisin. Ah, jos saisin päättää jonkun alueen Helsingistä, haluaisin ehkä takaisin Alppilaan! Rakastin Alppilassa asumista. Lähellä kaikkea, mutta silti sopivan syrjässä ydinkeskustasta. Mutta sitten taas, tällä hetkellä tuntuu, että olisi jopa kaikkein ihaninta muuttaa jonnekin metsän keskelle täysin omaan rauhaan.

Vauvavuoden aikanahan olin täysin varma, että olen se kahvilaäiti, joka keksii päivittäin uusia paikkoja vierailla, kerhoja ja sun muuta ajanvietettä päiviin. Satunnaisia päiväuniajan lounasteluita lukuunottamatta keskityimme pääasiassa vaunulenkkeihin, rauhalliseen kotihengailuun ja satunnaisissa blogitapahtumissa piipahtamiseen. Kerho- tai leikkipuistoaktiivia ei minusta kyllä totisesti kuoriutunut. Tosin, koen itse arjen taapero/leikki-ikäisen lapsen kanssa huomattavasti hektisemmäksi, kuin mitä se oli esimerkiksi vauva-aikana. Itselläni ainakin tulee välillä kausia kun kaipaa enemmän myös omaa aikaa niiden uhmisraivareiden ohelle. Ehkä siksi en olekaan jaksanut stressata sitä, että täytyisi olla riittävän sosiaalinen ja aktiivinen, ettei nyt vaan jää mistään paitsi. Silti, jokaikinen päivä tekisi mieli hakea poika jo kesken päivän pois tarhasta, koska tulee niin kamala ikävä jo puolenpäivän aikaan.

 Usein tuntuu, että yksinolosta tehdään kamala mörkö ja negatiivinen asia, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä syrjäytymisen tai yksinäisyyden kanssa. Tottakai sosiaalinen elämä on tärkeää, eikä kenellekään varmasti ole hyväksi roikkua pitkiä aikoja kotona tekemättä konkreettisesti mitään, mutta toki vapaaehtoisella yksinololla ja yksinäisyydellä on vissi ero. Rehellisyyden nimissä on ihanaa, että on ajoittain mahdollisuus tehdä hommia melko itsenäisesti ja joustavasti ilman tietynlaisia aikaan tai paikkaan sidottuja seikkoja. Tai sitä, että oikeasti tarvitsisi useimmiten miettiä, että minkä näköisenä vietät työpäivääsi. Kai niitä suurempiakin murheita voisi olla.

 

Samaistutteko tai tunnistatteko ”mammautumisen” ? 🙈

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?

Vapusta selvitty! Oma vatsani on edelleen aivan pallo kaikista herkuista, joita tuli eilen ja toissapäivänä vedettyä. Munkkeja, tippaleipää, poppareita.. Olisikohan viikon herkkusaldo tällä kertaa tässä? Eilen hengailtiin omassa pihassa ja vietettiin vappubrunssia ystävien kanssa. Poika oli kaksi päivää kertakaikkisen takertuneena vappupalloonsa, eikä ollut kaukana, että olisi yrittänyt raahata sitä illalla sänkyynkin mukaan. Onko muuten muita taaperoita, jotka haluavat ehdottomasti ottaa aina sänkyyn unileluksi auton? Ei tulisi kuuloonkaan, että pehmolelu kelpaisi, koska oman lemppariauton (tai siis anteeksi kuorma-auton) on oltava vieressä ihan joka yö 😀

Toukokuu on kuukautena itseasiassa yksi suosikeistani. Kevään virallinen startti, se mitä on odottanut koko pitkän talven ajan. Minulle kevät merkitsee usein tietynlaista itsetutkiskelun ja pohdinnan aikaa. Keho ja mieli heräävät  pimeän talven jäljiltä, joka voi tuoda mukanaan myös ristiriitaisia tunteita. Kevät vuodenaikana symboloi kasvua, luovuutta ja uusia alkuja. Luodaan edellytykset tulevalle kaudelle ja kesälle. Vähän kuin perusta vuodelle niistä asioista ja ajatuksista, jotka ehkä ovat hautuneet mielen sopukoissa talven aikana.

Aikaisemmin olen ollut aina tarkasti päämäärien nainen. Tiedättekö kun aina odottaa vähintään sitä kesän lomaa, reissua tai jotain tapahtumaa. Sinänsä on tilanne tällä hetkellä erilainen, koska rehellisyyden nimissä en tiedä mitä kesällä tai syksyllä tapahtuu. Ei suunnitelmia, eikä mitään konkreettista päämäärää, jota odottaisi. En tiedä onko tilanne sen huonompi kuin se, jossa on ollut ne selkeät päämäärät, mutta ainakin erilainen.

Toki työ on yrittäjällekin tärkeä asia elämässä, ellei jopa aiempaa tärkeämpi, koska on eri tavalla vastuussa työsi tuloksista ja tulevasta, kuin tavallisena palkansaajana. Tällä hetkellä ei minulla esimerkiksi ole mitään kiinteää tuloa. Semmoista, jonka tietäisi rullaavan tilille kuukaudesta riippumatta. Palkkatyössä tämmöisiä asioita ei juurikaan edes ajattele. Sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä piti palkkaa, verrattuna esimerkiksi yrittäjyyteen, kun joudut oikeasti tekemään paljon hommia jokaista euroa kohden.

Tilanne on se kun tiedät tulosi 2-3 kuukautta eteenpäin, jonka jälkeen voi olla täysin tyhjää. Viisi vuotta takaperin en olisi kuuna päivänä nähnyt itseäni tässä tilanteessa. Epävarmuus oli vihollinen. En kertakaikkiaan sietänyt sitä ollenkaan ja halusin pelata varman päälle kaikessa. Usein eniten kuitenkin pelkää niitä asioita, joita ei ole mahdollista hallita tai joista ei tiedä tarpeeksi. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Epävarmuus tulevasta ei tietyllä tapaa enää pelota tai ahdista, vaikkakin tottakai ajoittain mietityttää esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Tunne siitä, että kaikki kyllä järjestyy ja tämä on oikea polku, on vahva. Ehkä suurin askel onkin ollut tämän vuoden aikana oppia luottamaan juuri siihen tunteeseen.

Ajatustyö tulevan suhteen onkin vienyt aivan valtavasti energiaa viime aikoina. Mihin suuntaan kehitän käsityöbisnestä? (Vai kehitänkö edes?) Jos, niin miten minulla edes olisi yksin siihen resursseja näin yhden naisen käsityötehtaana? Tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta samalla toiveikkaat. Optimistiset, mutta silti vielä jollain tapaa ajoittain epävarmat. Tiedättekö kun on siinä elämäntilanteessa, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta silti on vähän umpikujassa, koska joutuu tietyllä tavalla luomaan asioita tyhjästä.

Kuuntelin alkuviikosta ensimmäistä kertaa äänitteen viime syksyn kanavoinnista. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa kanavoinnista erillinen postaus, mutta loppupeleissä vaati tuo istunto melkoisesti prosessointia ja koin, että moni sen aikana kuultu asia olisi liian henkilökohtaista tänne. En edes tiedä miksi olin jännittänyt tuon äänitteen kuuntelua lähes puolen vuoden ajan? Maanantaina kuitenkin pistin nauhan pyörimään. Kanavoinnissa nousi esille esimerkiksi se, että kontrollin ja hallinnan tarve ovat asioita, jotka ovat vahvasti hallinneet elämää ja tunnistan tämän ehdottomasti. Kontrolli siitä, että arki sujuu tietynlaisella kaavalla, eikä epävarmuus pääse yllättämään. Samalla nuo kontrollin kahleet ovat kuitenkin esteenä asioille, joita kenties voisi tapahtua, mikäli niille antaa mahdollisuuden. Kun pyrkii välttämään epävarmuutta joka asian suhteen, pysyy helposti siellä helpolla mukavuusalueella, josta ei pahimmassa tapauksessa ole joustovaraa kehittymiseen tai uusiin mahdollisuuksiin.

Sinänsä hassua, että juuri tämän puolen vuoden aikana olen enemmän pyrkinyt tästä eroon alitajuisesti, vaikken edes muistanut, että asia oli noussut kanavoinnissa ilmi. Olen kehittäjä, jonka tulisi työssään pyrkiä kehittämään juuri sitä ”omaa juttuani”, eikä jumittua pisteeseen, josta ei ole mahdollista laajentaa omaa osaamistaan ja kehittyä. Tässä maailmassa ei ole valmiina odottamassa mitään minulle tarkoitettua, vaan se pitäisi luoda itse. Tämä onkin saattanut aiheuttaa tunnetta ulkopuolisuudesta tai siitä, etten aina tule ymmärretyksi. Yhteiskunnan byrokratia, kriittisyys itseään kohtaan ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat taakkoja ja hidasteita, joka aiheuttavat turhautumista kun haluaisi tehdä ja luoda asioita, mutta jokin hidastaa etenemistä. Oma ihannemaailmani olisi se, jossa ihmiset olisivat aina oma itsensä, ilman peliä tai valheita. Se juuri ahdistaakin valtavasti, koska naiivisti haaveilen siitä utopistisesta haavemaailmasta, jossa ihmisillä ei ole taka-ajatuksia tai intressejä toisten loukkaamiseksi. Miksi kaikki ei voisi olla niin yksinkertaista?

Uskon itse vahvasti siihen, että hyviä asioita tapahtuu kun antaa niille mahdollisuuden ja on valmis ottamaan riskejä. Kuinka koskaan voisikaan tietää, mitä matkan varrella voi tulla eteen, ellei edes anna asioille mahdollisuutta? Myös niille mahdottomille ideoille. Mikä on loppupeleissä pahin, mitä voisi tapahtua? Palatakseni postauksen alkuperäiseen pointtiin, täytyy todeta epävarmuuden olevan ennen kaikkea mahdollisuus. Haluankin uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus ja myös menneisyydessä tehdyt valinnat ovat olleet osana muokkaamassa sitä kokonaisuutta, jota elämme tässä hetkessä. Silti, jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa jotain nuoremmalle minulle esimerkiksi kymmenen vuoden taakse, yrittäisin rohkaista sietämään paremmin epävarmuuden tunteita ja päästämään irti turhasta kontrollista.

Tulipas ajatuspläjäys näin aamutuimaan. Mukavaa alkanutta toukokuuta teille 🙂

Ja hei, onko epävarmuus teille vihollinen vai mahdollistaja? ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Näitä ette ehkä tienneet minusta x 13

Huomenta! Tänään on vuorossa hieman kevyempi postaus vapun kunniaksi. Listasin pitkästä aikaa asioita, joita ette ehkä vielä tienneet minusta..

Lapsena ja nuorena oli minulla vaikka mitä lemmikkejä. Ensin salamanteriliskoja, sitten maakilpikonna Arca, gerbiilejä, hamstereita.. Joskus olen miettinyt, että jos tulisi tilanne, että harkitsisimme jotain muuta lemmikkiä vielä joskus, haluaisin marsun 😀 Semmoisen pitkäkarvaisen pörrön, millä on niitä ihania pyörteitä turkissa. Sanon niitä takkumarsuiksi. Jostain syystä ne ovat mielestäni maailman söpöimpiä! Tommi ei ihan lämpeä tälle idealle ja tiedän itsekin, että marsuhaave ei ehkä ole realistisemmasta päästä, mutta.. Ne on niin söpöjä! Mitäköhän meidän hauvat tuumaisivat marsusta?

Pienenä rakastin käydä ulkoiluttamassa naapureiden koiria ja nämä tottakai olivat tästä ihan innoissaan, kun joku 10-vuotias tarjoutuu lähtemään koiransa kanssa useamman kilometrin kävelylle, haha.

Vihaan sitä kun tekniikka ei pelaa. Minulla on aina läppärillä kymmenen sovellusta auki, melkein kymmenen välilehteä selaimessa ja kuvatiedostoissa varmaan 10 000 kuvaa. Sitten raivostun kun Macin teho ei aina meinaa pysyä perässä kun suhaan eestaas tai AirDrop jumittaa. Tämä on todella rasittavaa ja kertoo ehkä siitä, miksi haluan panostaa toimivaan elektroniikkaan. Kärsivällisyys ei riitä jumittaviin juttuihin, vaikka yleensä melko kärsivällinen olenkin.

Myyn todella harvoin vaatteitani ja pyrin ennemmin kierrättämään omaa vaatekaappia. Saatan tyhjentää vaatevarastoa kirppiksellä muutaman vuoden välein, kuten viime syksynä, mutta noin yleisesti koen todella harvoin tarvetta luopua jostain vaatteesta. Miksi olisin sen ylinpäänsä ostanut jos kyllästyisin parissa kuukaudessa? On ihanaa laittaa joku vaate jäähylle vaikka pariksi vuodeksi ja löytää se sitten uudelleen. Eilen löysin ihan sattumalta jonkun aivan supervanhan leopardihuivin eteisen kaapista, joka lähtee heti käyttöön. Jee!

Bloggaamisessa ehkä eniten ahdistaa nykyään omien kuvien lisääminen tai niiden ottaminen. Olen todella kriittinen omista kuvistani ja välillä saatan jättää kuvia tai asuja julkaisematta, koska olen mielestäni niissä aivan kamalan näköinen. Ensin meinasin myös heittää tämän postauksen kuvat roskakoriin, koska en ollut yhtään tyytyväinen näihin ja huonoon valaistukseen. Välillä ahdistaakin se, että se oma naama näyttelee tässä hommassa niin suurta roolia, aloitinhan itsekin aikanaan bloggaamisen anonyyminä ihan vain rakkaudesta kirjoittamiseen, paljastamatta kasvojani pitkään aikaan. Loppupeleissä ovat esimerkiksi asukuvat niin helppoa kuvasisältöä melkein mihin tahansa tekstiin, reissuissa onkin ihanaa kun voi täyttää blogin maisema- ja rantakuvilla. Kotona kun olisi hieman vaikeaa keksiä tavaroista ja asetelmista uutta kuvattavaa jokaiselle päivälle. Musta on nykyään niin ihanaa hengailla kotona ilman meikkiä ja tukka laittamatta. Puuhailla pihassa bikineissä ja olla kantamatta huolta mistään ulkonäköön liittyvästä. Moni saattaa saada bloggaajista ulkonäkökeskeisen kuvan, mutta voin kyllä omalta kohdaltani kertoa, ettei pidä kyllä yhtään paikkansa. Toki tykkään pukeutua kivoihin asuihin, mutta useimmiten pidän omien kuvien lisäämistä jopa kiusallisena.

Opiskelin ala-asteella saksaa ja lukiossa espanjaa, silti kumpikaan näistä ei tempaissut täysillä mukaansa. Kielten opiskelu oli koulussa kuitenkin aina juttuni ja olin todella pettynyt itseeni, jossen saanut enkun ja ruotsin osalta kokeista arvosanoiksi 9 tai 10. Tein kielten läksyjä aina vapaaehtoisesti varmaan viikkoja eteenpäin, vain koska se oli kivaa. Haha. (Olisipa sama pätenyt matikan tehtäviin, lol) Vielä joskus tekisi mieli mennä ranskan kielikurssille, jotenkin nimittäin luulen, että se voisi olla juttuni!

Rakastan tutkia salaliittoteorioita. Toki tiedostan, että monet ovat ihan höpöhöpöä (esimerkiksi pizza gateen en kyllä usko ollenkaan), mutta välillä on kiva miettiä asioita toiselta kantilta, että mitä jos? Ehkä tämän vuoksi olen ala-asteesta asti rakastanut X-filesia, jota muuten aloitin katsomaan alusta taas kolmannen tai neljännen kerran. En kyllästy siihen ikinä! X-filesin salaliittoteoriat on lisäksi aivan parhaita ja hyvin perusteltu (:D). Välillä uppoudun miettimään, että kukakohan tässä maailmassa tietää eniten vaiettuja salaisuuksia?

Mua naurattaa eniten tyhmät vitsit. Mitä huonompia, sitä parempi. Ne ovat ehdottomasti tie sydämeeni!


Kosmetiikkapurkit on pakko käyttää aivan kertakaikkisen loppuun asti, ennenkö heitän ne pois. Leikkaan tuubit aina auki ja käytän tuotteet aina konkreettisesti siihen viimeiseen pisaraan. Tuntuisi jotenkin tuhlaukselta heittää pois ennen aikojaan! Ehkä kaikki mun tuotteet siksi kestää aina niin kauan, haha.

Rakastan kasarimusiikkia. Mielestäni ehkä paras musiikki ikinä on tehty 80-luvulla. Vaikka pääasiassa kuuntelenkin vain räppiä ja sekalaista alternativea, niin kasarimusa on myös yksi, joka pysyy suosikkina. Tuleekohan enää koskaan samanlaisia hittejä, mitä on tehty vaikkapa tuolloin?

Ennen suorastaan vihasin tiskaamista. Jopa niin paljon, että käytin astiat aina siihen pisteeseen, että oli aivan kertakaikkisen pakko tiskata. En tiedä onko pienlapsiarki jotenkin niin kaoottista, mutta jostain syystä jopa nykyään pidän tiskaamisesta ja monet arjen pienet askareet ovat jotenkin ihanan rauhoittavia. Ehkä syynä on nykyään se, että meillä on ollut jo pitkään tiskikone, eikä tiskaaminen ole enää semmoinen pakkopulla. Nyt en edes tajua mikä siinä tiskaamisessa on muka ollut niin kamalan vaikeaa?

Yksi suurimmista intohimoistani ovat hyvät dekkarit, olen ollut koukussa jo varmaan 20 vuotta. Useimmilta lemppari-dekkaristeiltani olen lukenut kaiken tuotannon ja vitsi kuinka ihanaa on kun löytää uuden lempparin. Tai sitten kun suosikkikirjailijalta tulee pitkän odotuksen jälkeen uusi dekkari. Kaunokirjallisuuden kirjat saattavat jumittaa minulla viikkokausia, mutta dekkarit saatan lukea läpi parissakin päivässä, kuten nyt viimeisimpänä Camilla Läckbergin Kultahäkin.

Ja näin vappuna on myös pakko mainita, että vappu on ihan paras. Pienestä asti on vappu ollut yksi suosikkijuhlistani. Jotenkin ihanaa juhlia kevään alkamista. Tippaleivät ja munkit ovat myös ihan lemppariherkkuja!

 

Samoja juttuja? ✨

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Vihreitä tabuja: Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä?

Lentopäästöt ovat olleet yksi ympäristökeskustelun puhutuimpia aiheita jo jonkin aikaa. Olen huomannut, että erityisesti bloggaajat ovat mielipidevaikuttajina joutuneet melkoisen luupin alle tämän matkailuaiheen myötä. En ole aikoihin kirjoittanut aiheesta, koska en yksinkertaisesti ole tiennyt mitä sanoisin tai miten. Kuinka voisin puolustella valintojani ja mitä minun edes pitäisi sanoa kun tuntuu, että aiheesta keskustelu on pääasiassa loputonta väittelyä? Lentomatkailu tuntuu olevan punainen vaate, aihe johon ei oikeastaan edes voi tai saa sanoa puolustuksen sanoja. Miten siis käsittelisi aihetta niin, että ajatukseni ehkä edes joten kuten tulisivat ilmi?


Näiden kymmenen blogivuoteni aikana on matkailu aina ollut merkittävässä osassa blogissa ja edelleen miellän blogini myös osittain matkablogiksi kaiken muun lifestyle-asian ohella. Siksi koenkin olevani hieman puun ja kuoren välissä tässä asiassa. Jos bloggaat matkailusta, miten voisit puhua esimerkiksi ympäristöasioista niin, ettet ärsytä ketään tai aiheuta vastaväitteitä? Onhan se kieltämättä vähän hankalaa. Ellei jopa täysin mahdotonta. Pitäisikö kaikkien matkabloggaajien yhtäkkiä keksiä jotain täysin uutta?

Ymmärrättekö pointtini siitä, kuinka ristiriitaista olisi itselleni yrittää muuttaa koko identiteettiäni tai myös elinkeinonani toimivaa blogia profiililtaan täysin erilaiseksi vain sen vuoksi, etten enää uskalla kirjoittaa matkustamisesta sen vuoksi, ettei koskaan voi miellyttää kaikkia? Kun kirjoitan maailmanympärysmatkan olleen yksi elämäni upeimmista kokemuksista tai jaan kokemuksia kohteista, tiedostan tottakai sen aiheuttavan ihmisissä halukkuutta matkustaa. Sitten taas, ihan rehellisyyden nimissä en voisi sanoa sitäkään, ettei matkustaminen kannata tai etten siitä nauttisi, koska eihän se ole totta. Koen, että tämä on asia, joka on pala minua, identiteettiäni.

Haasteena onkin ehkä miettiä tapoja, joilla voisin tuoda ympäristöseikkoja enemmän huomioon myös matkustamisen suhteen. Onhan tämä tottakai melko kaksipiippuinen juttu. Monien köyhien maiden talous on täysin riippuvaista turismista, matkailun väheneminen saattaisi useammat ihmiset ahdinkoon, mutta sitten taas lisääntyvä lentoliikenne on erittäin tuhoisaa maapallolle. Haluttomimpia ilmaston lämpenemistä vastaan taistelemaan ovat juurikin ne köyhimpien maiden asukkaat, eli juuri ihmiset, jotka mitä todennäköisimmin joutuvat ensimmäiseksi ja eniten kärsimään ilmaston lämpenemisen aiheuttamista ilmiöistä. Karu totuus on kuitenkin se, että jos sinun täytyy valita sen väliltä, että jääkö perheesi ilman ruokaa vai oletko valmis kärsimään tulevien sukupolvien vuoksi, tottakai valitset täyden vatsan. Eihän meidän suomalaisten edes tarvitse miettiä näitä asioita. Tämän vuoksi muutoksen tekeminen on oikeasti todella vaikeaa, koska aina loppupeleissä kärsii joku. Aihe on silkkaa politiikkaa, jossa on helppo osoittaa sormella muita.

 Ja tottakai, jutun ydinhän on nimenomaan se, että meidän, joilla on mahdollista tehdä pieniä muutoksia, pitäisi juurikin pyrkiä siihen. Suomalaisen parin euron vihreämpi uhraus ruokakaupassa on loppupeleissä melko pientä verraten uhraukseen siitä, että valitsenko ympäristön vai kärsinkö itse perheineni nälästä ja ahdingosta. Mutta entäs sitten kun tuntuu, ettei mikään riitä? Tuntuu, että aina tekee väärin jonkun toisen mielestä. Olen aikaisemmin kirjoittanut lentämisestä esimerkiksi tässä postauksessa, sekä listannut lukuisissa muissa postauksissa asioita, joita itse teen arjessa ympäristön vuoksi. Luovuin punaisesta lihasta pääasiassa ekologisista syistä, en edes omista ajokorttia, olen vähentänyt maitotuotteet minimiin, suosin kotimaista, en harrasta turhaa shoppailua tai kertakäyttömuotia, sekä pyrin blogissani kannustamaan ihmisiä 2nd hand-polulle, suosimaan käsitöitä ja innostumaan valmistamaan itse hyödykkeitä käsin.

Silti ehkä koenkin vääräksi sen, että kritiikki kohdistuu niin kärkkäästi yksittäisiin ihmisiin. Ja tottakai siksi, että on niin helppoa ottaa maalitauluksi joku konkreettinen henkilö. Itse kuitenkin näen, että esimerkiksi bloggaajien satunnaiset lomalennot ovat melko eri mittapuulla päästönäkökulmasta suhteessa siihen, mitä esimerkiksi lukuisat suuryritykset käyttävät kokousmatkoihin, jotka järjestäisi helpostikin virtuaali-konferenssina. Unohtamatta tietysti teollisuuden rahtiliikenteen päästöjä, jotka aiheutuvat kuljettaessa niitä hyödykkeitä, joita me niin iloisena taas kerran klikkailemme verkkokaupan ostoskoriin palkkapäivänä. Tai sitten yksityisautoilu, jota tuhannet ja tuhannet ihmiset harrastavat Suomessakin huolimatta siitä, että matkat tekisi huomattavasti nopeammin ja edullisemmin julkisen liikenteen avulla. Miksei näistä puhuta?

Sehän on selvää, että vaikuttajilla on tietynlainen vastuu ja tottakai myös valta mielipideseikoissa. Mutta onko sekään reilua, että pieneltä yksittäiseltä ihmiseltä vaaditaan kaikki tai ei mitään-tekoja ja tehdään kaikki ne muut, ehkä omassa elämässä suuretkin uhraukset ja valinnat täysin merkityksettömiksi? Muuten leimataan itsekkääksi. Samalla kun päättäjät, jotka ajavat juuri näitä asioita, lentävät huomattavasti bloggaajia enemmän ja autoilevat varmasti moninverroin suhteessa keskivertosuomalaiseen. Tekopyhää? Aina löytyy ihmisiä, jotka eivät muutenkaan pidä matkustamisesta ja joiden on ehkä helppo asettua semmoisen ”En matkusta ympäristön vuoksi”-asenteen taakse. Vähän kun itse mainitsin, etten autoile. No en tietenkään, koska en omista ajokorttia. Enkä missään nimessä tuomitse. Asian ydin onkin tehdä juuri ne valinnat, jotka kokee omaan elämäänsä parhaiksi. Oli se sitten luopuminen lihasta, yksityisautoilusta tai lentämisestä. Jos aletaan vertailemaan ja syynäämään toisten tekoja ja valintoja, on harva varmasti täydellinen. Loppupeleissä on helppo luopua jostain mikä ei muutenkaan ole ollut osa elämää kuin se, että vaadittaisiin yksittäiseltä ihmiseltä yhtäkkiä totaalikieltäytymistä asioissa, jotka ovat tähän saakka olleet suuressa osassa heidän elämäänsä.

Välillä tuntuu jopa siltä, että puolet ajasta menee väittelyyn siitä, kuka tekee oikein ja kuka väärin tai tietynlaiseen tekojen todisteluun, koska on niin cool olla vastuullinen. Sanotaan toisin ja tehdään toisin, koska pelätään kritiikkiä. Mihin jäi ajatus siitä, että tiedostaisi itse tekonsa ja pyrkisi käyttämään aikansa oikeisiin asioihin todistelun ja väittelyn sijaan? Ei tämä ole edelleenkään mikään kilpailu siitä, jossa näennäisesti parhaiten toimiva palkitaan. En yritä hakea oikeutusta esimerkiksi matkailulleni, mutta ihan oikeasti yritän tehdä asioiden eteen jotain niillä keinoilla, jotka parhaiten sopivat omaan elämääni. Luovuin tästä syystä esimerkiksi lihansyönnistä, maksan päästöhyvityksiä ja teen useita vihreitä tekoja, joiden koen olevan merkittävä askel myös näin vaikuttamisen näkökulmasta.

Sinänsä harmillista, että moni kokee näidenkin olevan asioita, joita on jollain muotoa todisteltava muille. Tai joihin kokee kaikilla ulkopuolisilla ihmisillä olevan jonkinlaista etuoikeutettua arvosteluvaltaa, että näyttäisi muiden silmissä paremmalta ihmiseltä. En henkilökohtaisesti itse koe olevani oikeutettu kritisoimaan tai arvostelemaan muiden ihmisten valintoja. Jos joku toinen grillaa somefeedissään kilokaupalla lihaa, esittelee uutta autoaan tai fast fashion-ostoksiaan, en voisi kuvitellekaan, että paasaisin tästä toiselle vaikka ajattelisinkin toisin. Emme koskaan tule olemaan siinä pisteessä, jossa ne omat valinnat olisivat asioita, jotka soveltuvat kaikille muille tässä maailmassa. Tärkeintä on, että tiedostaa omat valintansa.

Toki haluan itsekin jatkossa miettiä enemmän matkailuani ja ennen kaikkea tiedostaa tilanteen. Pyrkiä esimerkiksi reittien suhteen mielummin niihin suorempiin tai viettää kertaheitolla pidempiä aikoja reissussa, kuten talvella teimme – sen sijaan, että lentäisin kotiin välissä. Haaveenani tietysti on, että voisi vielä joskus asua paikassa, jossa olisi tyytyväinen ympäri vuoden. Ihmisten matkustaminen tuskin kokonaan loppuu koskaan, joten miksi olisi sitten huonompi ajatus nostaa esille niitä ”vihreämpiä tapoja” matkustaa tai edistää vähempipäästöisten teknologisten innovaatioiden kehitystä sen sijaan, ettei tekisi sitä ollenkaan? Eikö tämä ole osa juuri sitä ihmisten asenteiden muuttamista askel kerrallaan?

 

Tulipas sekava teksti, mutta toivottavasti ymmärsitte edes osittain pointtiani ✨

 

Onko teillä ajatuksia aiheesta?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Balin ostospostaus: Mitä Balilta kannattaa etsiä ja mitä itse ostin?

Ajattelin tehdä pitkästä aikaa tämmöisen perinteisen ostospostauksen vanhojen blogiaikojen muistoksi, edellisestä kerrasta kun taitaa olla vuosia aikaa. Ennenhän nämä olivat blogissa ihan perinne. Reissujen jälkeen esiteltiin aina ostokset! Löysin Balilta niin kivoja juttuja, että ajattelin esitellä ostokset ihan omassa postauksessaan ja vinkkailla, mitä kaikkea ostettavaa Balilta löytyy.


Se mitä huomasin hintatasossa sitten edellisen Balin reissuni vuonna 2015, oli ehdottomasti hintatason nousu ostosten suhteen. Jos joskus aikanaan sai tingittyä saronkeja parin euron hintaan, ovat pyyntihinnat nyt jopa aivan poskettomia. Ensimmäisiä hintoja esimerkiksi sarongeille oli 200 000-400 000 rupiaa (noin 12-20€), käsi- ja kaulakoruille jopa enemmän. Toki, lähtöhinta on aina lähtöhinta, eikä se ole tyhmä, joka pyytää, mutta anyway. Tinkimisvaraa kyllä löytyy, muttei kyllä ehkä ihan samaan malliin kun joskus aikanaan. Haaveenani olisi päästä joskus shoppailemaan Balilla jonnekin paikallisten markkinoille ihastelemaan.

Perinteisiä surffimerkkejä löytyy Balilta pilvin pimein, mutten itse ole järin niiden perään. Ollaan Tommin kanssa käyty aikaisemmin aina koluamassa surffimerkkien outlettejä Kutalla, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän basaarihenkisistä jutuista ja cratfwork-kojuista. Jossain vaiheessa ostin matkoilta aina jonkun käsin maalatun taulun tai muun taideteoksen, mutta nyt en ole itseasiassa Havaijin matkan jälkeen ostanut yhtäkään. Unelma olisi edelleen joskus tehdä kunnon matkamuisto-taulujen seinä, jonka laittaisin täyteen eri paikoista ostettuja tauluja tai printtejä. No mutta kuitenkin, jos käsityöt ja taide-esineet kiinnostaa, on Bali kyllä ehdottomasti shoppailijan paratiisi. Menneen talven lumia ovat ne vuodet kun päällimmäisenä tuli mieleen Balin ostoksista piraatti-DVD:t ja t-paidat 😀 Toki, varmasti niitäkin sieltä vielä löytyy?

Sitten niihin ostoksiin…

 

Nykyään rakastan aamutakkeja. Olen viime syksystä saakka käyttänyt kotona päivittäin Changen kylpytakkiani, johon olen jo melkein kasvanut kiinni, haha. Kesän lähestyessä en saanut näppejäni irti silkkisistä aamutakeista Balilla ja nyt kieltämättä harmittaa, etten ostanut toista. Nämä ovat nimittäin kesäisin todella ihania myös ihan kodin ulkopuolellakin käytettynä, esimerkiksi neuletakin sijaan. Sain tingittyä kuvan silkkisen aamutakin hinnan noin 15 euroon. Tämä on todella mukavan tuntuinen päällä ja sopivan vilpoinen kesäksi.

Puiset esineet, astiat ja tarjoiluvälineet ovat tavaroita, joilta ei oikeastaan voi välttyä Balilla. Rakastan itse kaikkia kippoja ja kuppeja, yleensä bongailenkin niitä reissuista juuri käsityönä tai antiikkikaupoista. Nyt bongasin noita ihania kookoskippoja, joita olisin halunnut kantaa kotiin enemmänkin. Yhden kipon hinnaksi jäi muutama euro, toki varmaan olisi saanut halvemmaksikin tingittyä, mutta olen todella huono tinkimään ja välillä säälittää maksaa liian vähän. Pojalle ostin tuon puisen norsun, josta toinen oli niin riemuissaan! Tulipa parina yönä sänkyyn unileluksikin, haha.

Simpukka-korit ostin Canggusta. En muista tarkkaa hintaa, mutta olisinkohan maksanut näistä kahdesta ehkä 10€? Lisäksi kaikki punotut jutut ja korit olivat kova juttu. Ihan kaikkialla oli korilaukkuja myynnissä ja kieltämättä harkitsin jo semmoisenkin ostamista kesäksi 🙂

Käsin painettu saronki, sekä koruja itselleni ja Tommille. Ostan reissuista aina kaikenlaisia käsikoruja ja niitä löytyykin kieltämättä melkoiset varastot kun en aina edes raaski käyttää matkamuistokoruja, hehe. Ostin talvella Byron Baystä tuommoisen simpukka-kaulakorun ja vitsit kuinka innoissani olin kun Balilta löytyi niitä vaikka minkälaisia. Pakkohan se oli hamstrata pari lisää ja Tommille myös mieskoruja. Pakkaan reissuille aina mukaan sarongin ja aikanaan käytin niitä myös pojan vauva-aikana aurinko- ja tuulisuojana vaunuihin. Ovat todella monikäyttöisiä ja mahtuvat pieneen tilaan. Tämä on siis asia, joita sorrun ostamaan aina yhä uudelleen 😀 En ikinä pakkaa matkoille mukaan pyyhettä tai muuta ranta-alustaa,  vaan aina sarongin. Ainiin ja ovat myös matkoilla käteviä myös mekoksi kietaistuna! Sarongeista on kyllä moneksi.

Alkumatkasta ostin tämän Balilla valmistetun kietaisuhameen, jonka itseasiassa Jutta bongasi rekistä ja sanoi, että näyttää ihan minun hameeltani. Ja tämä oli niin kiva ostos! Sopii kivasti Suomenkin kesässä käytettäväksi ja helppo yhdistää asiallisempaankin tyyliin, eikä ihan vain rantavaatteeksi 🙂

Tätä edellisellä Balin reissulla ostin Lombokilta pampulashortsit, jotka ovat olleet edelleen ahkeralla käytöllä. Yleisesti kaikkea kivaa huitulaa, shortseja ja kevyitä vaatteita löytyy, mutta niiden suhteen kannattaa olla tarkkana laadun, materiaalien ja toki myös hintojen suhteen.

 

Mitäs tuumaatte ostoksista?

Millaisia juttuja yleensä ostatte reissusta? ✨

 

Kuvat minusta Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.