Eräs ajatus lähti kytemään mielessäni ensimmäisen kerran pari vuotta taaksepäin. Ajatus siitä, että haluaisin joskus alkaa tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Yksi asia on nimittäin huolettanut jo vuosikaudet ja päivä päivältä enemmän: Nuorten syrjäytyminen. Kun Suomessa näyttäisi olevan asiat päällisin puolin niin hyvin, miten voi olla, että yhä suurempi joukko nuoria voi huonosti, syrjäytyy ja hyppää pois koulun penkiltä? Juuri taannoin luin uutisen, jossa kerrottiin Tikkurilan asemalla pyörivän jopa 10-vuotiaita lapsia täysin sekaisin. Siis anteeksi mitä? Lapsia? Miten tämmöistä edes voi tapahtua Suomessa? Suurimpana kolkuttaa kuitenkin sisälläni huoli siitä, että voisinko tehdä jotain?
Moni saattaa muistaa, että ennen olin poliittisilta arvoiltani melko kokoomukseen suuntaan kallistuva. Ajattelin, että lähes yhtäläiset menestyksen avaimet ovat meillä kaikilla, vain asenne ja itsensä pistäminen likoon ratkaisevat. Olin itsekin teininä melkoinen hulivili, mutta tietyt tavoitteet olivat aina selkeät: Suhteellisen hyvä keskiarvo lukuvuodesta riippumatta, lukio, korkeakoulu ja myöhemmin mieleinen ura. Olen itse ollut lapsesta saakka todella itsenäinen, halunnut ja saanut keksiä itse ratkaisuja asioihin, ottaa jossain määrin vastuuta ja ehkä tietyllä tavalla myös joutunut vanhempana sisaruksena melko nuorena ottamaan sen vastuun monesta asiasta elämässäni. Mottoni on aina ollut, että ”Yritän kaikkeni ja näen asioiden suhteen aikaa ja vaivaa”. Monesti tällä onkin päässyt pitkälle. Omalla kohdallani näen, että vastuun ottaminen on on ollut hyvä asia. Olen oppinut hoitamaan asioita ja pärjäämään omillani, järjestänyt itse kaikki aina työpaikoistani vuokrasuntoihin. Hommasin ensimmäisen vuokra-asuntoni 18-vuotiaana itse, järjestin tuet, takuuvuokran, vakuutukset ja sähkösopparit itse, sitten ilmotin kotona, että ainiin, muutan sitten kuukauden päästä pois ja äiti oli aivan shokissa. No, hyvin pärjäsin ja tien toiselta puolelta oli kivan lyhyt matka Voionmaan lukioon viimeiselle lukukaudelle, heh.
Karu totuus on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Mistä tiedät kouluttautumisen ja mukaan työelämään pääsyn tärkeydestä esimerkiksi sosiaalisesta näkökulmasta, jos lähelläsi ei ole tähän yhtäkään esikuvaa tai kannustajaa? Tottahan se on, että perhetausta, lapsuuden kokemukset, sosiaalinen verkosto ja jollain tasolla genetiikkakin määrittävät paljon. Osa näistä on ehkä kukistettavissa sillä omalla vahvalla tahdolla ja motivaatiolla, mutta aina ei päästä sinne saakka. Entäs tilanne, jossa nuori joutuu ottamaan niin paljon vastuuta esimerkiksi nuoremmista sisaruksistaan, kotitöistä tai vanhemmistaan, että oman tulevaisuuden miettiminen ei ehkä käy edes mielessä? Kun nuorelle ei välttämättä edes anneta mahdollisuutta olla nuori. Myönnän itsekin nyt, että helppohan se on huudella jos päivänselvä juttu mitä elämänsä suhteen täytyy tehdä. Kaikille se ei valitettavasti ole niin. Psyykkisiä resursseja, perheen tai ystäväpiirin tukea ei ole ehkä edes henkisellä tasolla antamaan eväitä rakentamaan semmoista tulevaisuutta, jollaisen ehkä toivoisi saavansa.
Pari viikkoa sitten luin Linda-Maria Roineen (aka Mercedes Bentson) kirjan ”Ei koira muttei mieskään” ja tämä aihe nousi taas mieleeni kirjan aiheuttaneen lievän järkytystilan jälkimainingeissa. Erityisesti ajatus siitä, että haluaisin jollain tapaa auttaa juuri niitä nuoria, jotka kokevat, ettei heillä ole mitään. Mutta onko tsempeistä ja kauniista sanoista mitään apua siinä vaiheessa kun tuntuu, että elämä on yhtä helvettiä ja tulevaisuus pimeän peitossa? Tottakai näihin tarvitaan radikaalimpia yhteiskunnallisia panoksia. Koulutuksen ja terveydenhuollon edistämiseen kyllä nähdään paljon aikaa, vaivaa ja rahaa, mutta kirjoitin jo vuosia sitten blogiin, että näen itse tärkeänä panostaa juurikin siihen ennaltaehkäisevään työhön. Rikkinäistä maljakkoa on aina vaikeampi yrittää korjata takaisin ehjäksi kun pitäisi keskittyä siihen, että tehdään niistä alunperin kestäviä ja estetään rikkoontumasta.
Sehän on selvää, että varhainen puuttuminen ja ennaltaehkäisevä toiminta on huomattavasti tehokkaampaa pitkässä juoksussa, kuin asioiden lakaiseminen maton alle tai paapominen sitten, kun ollaan jo syvässä suossa (millään tapaa siis tätä auttavaa työtä väheksymättä, mutta ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa). Mitä itse olen jo vuosia halunnut tehdä, olisi jollain tapaa auttaa, tukea ja neuvoa näitä nuoria, jotka kokevat, ettei heillä ole paikkaa tässä maassa. Tsempata opintoihin, tukea talouden hallinnassa, neuvoa raha-asioissa ja ennen kaikkea ymmärtää. Tämä on asia, joka on jostain syystä todella lähellä sydäntäni ja oikeasti pyörii mielessä usein. Toki näen myös esimerkiksi vanhustenhuollon tärkeänä asiana, mutta sitten taas toisaalta: Nuorissa on Suomen tulevaisuus. Eikö tuleva sukupolvi ratkaise koko maamme tulevaisuuden? Aikuisia ihmisiä on todella vaikeaa yrittää muuttaa tai auttaa esimerkiksi päihdeongelmien suhteen, koska usein ainoa henkilö, joka muutoksen voi tehdä, on henkilö itse. Mutta eikö kuitenkin pitäisi pyrkiä siihen, etteivät nämä ihmiset joutuisi tähän tilanteeseen? Ja tottakai niillä tukitoiminnoilla on suuri merkitys. Monesti vain tuntuu, että byrokratia ja asioiden hoitamisen hankaluus on se suurin kompastuskivi meillä Suomessa.
Olen ollut aina ahkera äänestäjä vaaleissa, mutta tänä vuonna en ole vielä ehtinyt tehdä edes vaalikonetta ja se olisi tarkoitus tehdä nyt lähipäivinä. Asiat, joita itse kuitenkin ehdottomasti korostan ja kannatan näin tulevien eduskuntavaalien alla, on erityisesti ehkäisevä nuorisotyö, ympäristöasiat ja tottakai myös tärkeänä naisten asema, sekä esimerkiksi naisten aseman kohentaminen työelämässä, kannustamalla esimerkiksi miehiä enemmän perhevapaille.
Tulipas syvällisiä ajatuksia tänään. Onko teillä ajatuksia tästä?
Ps. Kuvien neulemekko on itse tekemäni, ohje löytyy täältä 🙂
Sisältää kaupallisen linkin. Kuvat Jutta
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.
