Parhaat hyvinvointi-aiheiset kirjat syksyksi X 3

Kesä on vierähtänyt ahkerasti kirjojen parissa, sekä ihan fyysisten, että myös äänikirjojen. Sain alkukesästä valita muutamia kirjoja Viisas Elämä-kustantamolta lomalukemiseksi. Olen itseasiassa myös aikaisemmin lukenut heidän monipuolista kirjavalikoimaansa ja voin lämmöllä suositella. Jos hyvinvointi, mindfulness, terveelliset elämäntavat tai lempeäotteinen työelämä aiheina kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Nyt vinkkaisin kolmesta erinomaisesta hyvinvointi-aiheisesta kirjasta syksyn pimeneviin iltoihin…

 

Jo alkukesästä luin Erkki Lehtirannan ”Astrologia ja hyvinvointi”-kirjan, josta tykkäsin aivan mielettömästi. Tässä käsiteltiin astrologiaa hieman edistyneemmällä tasolla, käsiteltiin syntymäkarttojen kuviota ja mitä ne voivat merkitä elämässä. Kirjassa käydään lyhyesti myös läpi jokainen aurinkomerkki, sekä myös astrologian ”huoneet”, jotka määrittelevät elämän osa-alueen, johon planetaariset tapahtumat heijastuvat. Tilasin tämän jälkeen myös toisen Erkin kirjan, joka tällä hetkellä odottaa juurikin siellä mainitsemassani kiinnostavien kirjojen pinossa. Tämä on ehkäpä koko vuoden lempparikirjoja! En olisi malttanut ollenkaan laskea tätä käsistäni. Odotankin nyt innolla, että saisin erään kesken olevan kirjan luettua, seuraavaksi vuorossa Erkkiä 🙂

Hyvinvointigurun Gabrielle Bernsteinin ”Ihmeitä nyt”– kirjassa käydään läpi 108 pikakonstia sisäiseen rauhaan. Jokainen näistä on vajaan parin sivun mittainen ja kirja on todella helppolukuista, oivallinen esimerkiksi työmatkoille. Itse nuo pikaharjoitukset olivat erilaisia meditaatioharjoituksia, tappingiä, mietiskelyä, rentoutusta ja kaikkea mielenkiintoisen ja myös hieman erikoisen välillä. Todella mielenkiintoinen kirja jokatapauksessa! Vaikka osa harjoituksista oli hieman outoja, löytyy näistä 108:sta pikakonstista aivan varmasti jokaisen arkeen helposti sovellettavia rauhoittumisen, rentoutumisen tai sisäisen rauhan etsimisen harjoituksia. Pitäisikin kaivaa tuo kirja taas esille ja käydä läpi harjoituksia.

Kolmas kirja, jonka itseasiassa sain päätökseen kesälomani lopulla, kosketti paljon ja sai myös paljon miettimään omaa toimintaa. Sitä miten järki usein pyrkii ohjailemaan arjessa päätöksenteossa, sen sijaan, että kuuntelisi intuitiotaan. Katja Frangen ”Intuitiolla”-kirja oli aivan ihana! Kirjassa on muutamia simppeleitä harjoituksia vahvistamaan intuitiota ja saa muutenkin pohtimaan paljon omaa elämää. Vaikka moni asiaan perehtymätön ehkä ajattelee, että intuitiohöpinä on täyttä puppua, voin todeta että tämän kirjan jälkeen ajattelet toisin! On nimittäin täyttä asiaa ja käsittelee myös sitä, kuinka intuitiivista päätöksentekoa pyritään yhä enemmän soveltamaan myös johtamistyössä ja liike-elämässä.

Viime viikkoina tosiaan koukuttunut Jo Nesbohon äänikirjoina! Nyt on menossa kuudes Harry Hole-dekkari, ihan parhaita. Juttuhan meni niin, että vuosia sitten yritin aloittaa jonkun Nesbon kirjan, mutta jostain syystä se ei heti vetänyt mukaansa, niin jätin kirjan kesken enkä sen koommin niihin kajonnut. Kunnes nyt kesällä kun ajattelin antaa kirjoille uuden mahdollisuuden. Se ensimmäisenä aloittamani taisi olla huonolla tuurilla varmaan joku koko kirjasarjan tylsimmin alkava kappale, heh.

Onko joku näistä kirjoista teille tuttu?

 

Kirjat saatu kustantomolta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Vauvakuumetta ilmassa (?)

Ihme ja kumma en ole hetkeen kohdannut kysymyksiä perheenlisäyksestä tai siitä, että onko vauvakuume taas päässyt yltymään. Tiedättekö kun olet yhden pienen lapsen äiti, olet jatkuvasti tietynlaisen tarkkailun alla ja tuntuu olevan vain ajan kysymys, milloin toinen lapsi on tuloillaan. Jollain tapaa tämä on todella ahdistavaa. Ensinnäkin siksi, että tuntuu olevan jollain tapaa ”väärin” olla vain sen yhden lapsen äiti (koska täytyyhän lapsella olla aina leikkikaveri!) ja toisekseen kun se kyselyihin vastaaminen on jotenkin todella vaivaannuttavaa. Tietynlainen paine siitä, että pitäisi lisääntyä vain siksi, että ulkopuoliset jollain tapaa sitä odottavat. Mitä vikaa olisi olla yhden lapsen perhe?

Eikä sillä, että raskautuminen olisi mikään itsestäänselvyys. Vaikka omalla kohdallani olin onnekas, enkä kokenut sen suhteen mitään erityisiä haasteita, oli raskausaika sitäkin stressaavampaa. Synnytystä unohtamatta. Rehellisyyden nimissä ahdistun edelleen valtavasti kun mietin taaksepäin kasvututkimuksia, rakenneultraa, josta saimme lähetteen lisätutkimuksiin poikkeavien mittojen vuoksi, keskusteluita lapsivesipunktiosta, mahdollisen keskenmenon riskistä ja kehityshäiriöistä. Kaikkien tutkimusten ja NIPT:in  jälkeen todettiin, että ”vauva nyt vain on pikkuinen, kuten sinäkin”, mutta kontrolleissa ravasin parin viikon välein aina synnytykseen saakka. Huh. Unohtamatta alkuraskauden panikointia kaiken maailman listeriatartunnoista ja hysteriaa ruoka-aineiden suhteen. Kertakaikkiaan raskaus oli kohdallani todella stressaavaa aikaa.

Kaikesta huolesta ja murheesta huolimatta saimme maailman kauneimman terveen pojan, joka ihme ja kyllä oli vielä kaiken hössötyksen jälkeen melko normaalin mitoissa 3,3kg painollaan ja 50cm pituudellaan. Kokoarvio kun oli koko ajan jotain maksimissaan 2700g luokkaa. Ja no, synnytyksestä en tässä postauksessa edes aloita, muttei sekään mennyt ihan oppikirjojen mukaan. Vaikka pääosin olenkin päässyt suurimmista raskaus- ja synnytystraumoistani yli, painavat ne edelleen välillä mieltä. Ajatus siitä, että pystyisinkö tuohon kaikkeen uudelleen? Kestäisinkö pahimmillaan samanlaisen stressin ja vielä samalla olemaan äiti tälle rakkaalle pörröpäälle? Mitä jos seuraavalla kerralla joku menisi oikeasti kunnolla pieleen synnytyksessä jos kerta jo ensimmäisellä kerralla luulin etten selviäisi? Ajatusta ei helpota tieto siitä, että virhetila, jossa poika oli, on periytyvä ja olen myös itse syntynyt hätäsektiolla samassa virhetilassa.

Noin yleisesti olen ajatellut, että jos saisin enemmän kuin yhden lapsen, olisi kaksi lasta ihan ehdoton maksimi. Minulla ja miehellä on kummallakin yksi sisarus, joten ehkä siitäkin syystä se oma perhetausta usein antaa tietynlaisen mielikuvan sopivasta lapsimäärästä? Tai ainakin oman tuttavapiirini perusteella tämä pätee todella usein! Jos perheessäsi on ollut 3 lasta, haaveilet itse usein kolmesta lapsesta ja niin edespäin. Ei nyt tietenkään aina, mutta monissa tapauksissa se oma sisarusmäärä tietyllä tavalla tuntuu luontevalta ja ehkä myös osaa itsekin asettua lapsen asemaan siitä, miltä tuntuu kun on yksi tai kaksi sisarusta.

Ja mitä tulee siihen vauvakuumeeseen, en koe että potisin erityisemmin vauvakuumetta. Välillä toki käy mielessä, että olisi ihana saada toinen vauva, mutta jotenkin ajatus pelottaa liikaa. Arkemme on tällä hetkellä melkoisen hektistä tuon yhden villivekaran kanssa ja välillä olen kauhuissani miettinyt, että apua, mitä jos heitä olisi tuplat? Tottakai omat lapset ovat maailman tärkeimpiä ja he menevät aina kaiken edelle, mutta itse pyrin myös ajattelemaan käytännön seikkoja ja kyllä, itsekkäästi myös sitä omaa aikaani. Jos minulla olisi mahdollisuus olla kotiäiti, olisi tilanne varmasti eri, mutta sitten kun on kuitenkin intohimoa tehdä uraa ja omia juttujaan. Ja tietysti kaiken sen takana tärkeimpänä seikkana, olla äiti.

Jos lapsiluku tuplaantuu, kasvavat myös asumiskulut ostaessa isomman asunnon, omaa aikaa on huomattavasti vähemmän, matkustaminen paljon kalliimpaa ja sitä rataa. Eikä siinä, voisin helposti olla eri mieltä mikäli tukiverkostomme olisi parempi. Tiedättekö tilanteen kun 2,5-vuotias ei ole vielä kertaakaan ollut yötä poissa vanhempien luotaan ja tarhan lisäksi hoidossa ulkopuolisilla noin 3h ajan koko tämän reilun kahden vuoden aikana. Kyllähän se verottaa myös parisuhdetta. Kuinka kireänä pinna olisi kahden pienen lapsen kanssa ilman tukiverkkoa..? Ihan oikeasti, te keillä on lähellä isovanhempi, sisaruksia tai joku, joka voi tarvittaessa tukea tai avustaa, saatte olla niin onnekkaita.

Moni varmasti pitää itsestäänselvänä sitä, että isovanhemmat auttavat hoidossa kun haluatte puolison kanssa lähteä kahdestaan päivälliselle tai vain viettää rauhallisen illan kotona kahdestaan. Olkaa todella kiitollisia!! Meidän kahdenkeskistä aikaa ovat perjantain nopeat kauppareissut lähikauppaan ennenkö haemme pojan päivähoidosta. Very romantic 😀 Kahdestaan olemme käyneet dinnerillä tasan yhden kerran. Poika on iltakukkuja ja yleensä olen itse aikaisemmin nukahtamispisteessä, joten harvemmin tulee iltaisinkaan istuskeltua kahdestaan viettämässä aikaa. Ja sitten miettii, että miten tämä kuvio muuttuisi, jos mukaan tulisi pieni vauva? Tietysti kaikkeen sopeutuu, mutta ymmärrätte varmasti, että juuri tällä hetkellä tuntuu tämä perhe-elämä aivan tarpeeksi hektiseltä yhden villin minitapauksen kanssa. Eikä siinä, emme tietenkään valita pojan kanssa vietetystä ajasta. Mehän rakastamme olla yhdessä. Nukumme yhdessä, katsomme telkkaria yhdessä, teemme kaiken yhdessä. Mutta sitten taas, ymmärrätte varmasti pointin myös parisuhteen ja sen kahdenkeskisen ajan kannalta.

Lopuksi kerron salaisuuden. Kesällä teki eräs ystäväni minulle tarot-ennustuksen, jonka kaikki kortit liittyivät jollain tapaa hedelmällisyyteen tai lisääntymiseen. Menin tästä jotenkin täysin lukkoon, koska ajatus ei juurikaan ollut käynyt mielessä. Sinänsä hauska sattuma, että kolme korttia neljästä liittyi juuri tuohon aiheeseen, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

 

Muita yhden lapsen perheitä, jotka ovat kokeneet sosiaalista painetta siitä, että yhden lapsen perhe on ”väärin”?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Miksi kaikki tuntuu pahemmalta öisin?

Tiedätte varsin hyvin sen millainen aamuvirkku olen. Rakastan aamuissa sitä rauhaa ja hiljaisuutta, varmaan vähän samalla tavalla kun joku toinen rakastaa yötä ja juuri sitä samaista pysähtyneisyyttä. Itseäni yöt taas jollain tapaa ahdistavat, enkä edes tiedä miksi? Itse kuulun niihin, jotka helposti murehtivat ja miettivät asioita öisin. Silloin, kun ne mielessä pyörivät asiat juuri pitäisi raivata pois. Sängyssä kun asioille ei useinkaan voi tehdä mitään. Mutta mikä siinä onkin, että kaikki murheet ja hoidettavat asiat tuntuvat juuri öisin moninkertaisilta? Ja tunne siitä, että olet jotenkin täysin yksin koko tässä maailmassa pyöriessäsi yksin hereillä sängyssäsi?

Juuri eräänä yönä heräsin ja havahduin stressaavani erästä tulevaa asiaa, jonka noin muuten koen varsin positiivisena haasteena. Yön pikkutunteina tuo asia paisui mielessäni maailmanluokan murheeksi, kunnes sitten jossain vaiheessa nukahdin. Aamulla herätessäni jouduin hetken miettimään, että mitä olinkaan murehtinyt yöllä, silloin kyseinen asia tuntui taas varsin arkipäiväiseltä. Vanha tuttu sanonta ”nuku asian yli” pätee ainakin omalla kohdallani. Unella ja asioiden käsittelyllä on ihmeen suuri voima saada tehtyä päätöksiä, sulatella asioita ja sopeutua muutoksiin. Usein kaikki on paremmin aamulla. Silti ne murheet kaivautuvat mielen sopukoista esiin juuri öisin, ehkä juuri siksi koenkin juuri yöt ahdistaviksi? En voisi kuvitellakaan esimerkiksi työskenteleväni öisin. Aamuisin taas jopa toivoisin, että aika pysähtyisi ja voisin pysyä juuri siinä hetkessä jopa tunteja. Tästä huolimatta olen viimeaikoina kokenut jollain tapaa ristiriitaisia tunteita myös aamuja kohtaan. Ehkä syy on hämärämmissä ja kylmemmissä aamuissa kun herääminen on normaalia vaikeampaa. Jopa minulle. Ehkäpä se johtuu tästä flunssasta, jonka myötä en ole jotenkin yhtään ollut oma itseni.

Päätin tosiaan viettää blogittoman viikonlopun ja mielestäni olin kyllä sen niiiin ansainnut. Viime viikko oli nimittäin jotenkin täysi katastrofi ja pinna on muutenkin ollut kireänä tässä flunssassa sinnitellessä. Kävin perjantaina lääkärissä ja labroissa, kun viime viikkoina on ollut kaikenlaista ihme oiretta ja sitten vielä tämä järkkysitkeä flunssa. Lievä poskiontelontulehdus, muttei kai onneksi mitään sen kummempaa. Ja sitten sain vielä perjantaina sen  uuden noidannuolen selkään, joka onneksi on jo parempi, mutta silti. Ihme epäonnea ollut nämä viimeiset viikot. Mikä siinä onkin, että monet kurjat jutut sattuvat juuri aina samoihin aikoihin? Tosin, olisihan elämä paljon kurjempaa jos ne vastoinkäymiset varjostaisivat ripotellen myös niitä hyviä kausia?

 Tuntuu, että joko tämä puolen vuoden jakso on ollut kohdallani jotain ihme kaoottisten asioiden sekamelskaa. Ja jottei homma nyt menisi täysin hihhulittomaksi, niin täytyy mainita, että se astrologinen katsaukseni lupasi niin tätä. Sen mukaa koko loppuvuosi tulee olemaan todella haasteellinen, mutta samalla myös opettavainen. Kuulemma paljon on kiinni siitä, miten itse toteuttaa asiat ja suhtautuu niihin. Jotenkin jopa pelottaa kuinka yksiin tuo tähtikartta on tähän mennessä mennyt. Olen itseasiassa harkinnut meneväni loppuvuodesta teetättämään uuden tähtikatsauksen tulevaan. Mietin jo, että etsisin ensi kuussa Loseissa käsiini jonkun hyvän astrologin, mutta sen viime kerran täysin naurettavan tarot-ennustuskerran jälkeen taidan ehkä mennä jollekin pätevälle tyypille täällä Suomessa 😀

Olisi kyllä tosi mielenkiintoista etsiä sieltä käsiin joku tyyppi, joka tekee semmoisia istuntoja edellisiin inkarnaatioihin. (Tehdäänköhän Suomessa jossain ”pastlife regressionia”?? Haluaisin niiiiiin paljon kokeilla, varsinkin sen jälkeen mitä astrologinen syntymäkartta kertoi entisistä elämistäni!!) Tommilla saattaisi mennä hermot lomalla kun joutuisi kokoajan olla kuskaamassa mua hihhulitohtoreiden tyköön, haha. Jos nämä hihhuleissönit kiinnostaa, niin uskon, että ensi kuun lomalta on luvassa niitä yllin kyllin!

Ja ps. Oikeasti, sanokaa mun sanoneen, että nämä kivijutut ovat niiiiiin viimeistään ensi vuoden hittijuttu myös Suomessa 😀 Jo nyt olen bongaillut kristallijuttuja varmaan parin kymmenen instasta ja tässä vuoden aikana ohjannut kivikauppaan varmaan sata ihmistä. Eli vissiin asia kiinnostaa!

Pps. Annoin tuon sinisten sävyisen fluoriittipointin Tommille, koska mun mielestä se muistutti niin selvästi merta ja surffiaaltoja <3

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Henkisen muutoksen tuulia

Vaikka vuotta 2018 onkin vielä reippaasti jäljellä, on tämä vuosi ollut minulle monella tavoin merkityksellinen. Raskas, täynnä muutoksia ja oivalluksia, mutta ehkä eniten kuitenkin eniten henkistä kasvua, sekä tietyllä tavalla ”itsensä löytämistä”. Olen laittanut paljon asioita tärkeysjärjestykseen ja ymmärtänyt ne seikat, jotka oikeasti ovat omassa elämässäni tärkeitä ja joihin haluan panostaa. Perhe, terveys ja tietynlainen tasapaino. Sanoisinko, että ne vaikeat ja raskaat ajat todellakin kasvattavat, sekä samalla antavat asioille suuntaa. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja useimmiten juurikin siinä, että tapahtumat opettavat ja antavat perspektiiviä asioille. Meillä kaikilla kun välillä tapahtuu ”kulisseissa” vaikka mitä asioita, jotka harvemmin sosiaaliseen mediaan tai edes ulkopuolisille näy. Surut, murheet ja negatiiviset asiat ovat usein niitä, jotka jäävät sinne omaan mieleen. Joskus ymmärtää, että omat asiat ovat poikkeuksellisen hyvin ja oppii iloitsemaan niistä positiivisista asioista. Tai oppii virheistään tai vaikeista ajoista, sekä tietysti samalla myös itsestään. Mikä parasta, ehkä myös oivaltaa sen, mikä niiden koettelevien tapahtumien tarkoitus tai merkitys laajemmassa mittakaavassa on ollut.

Eniten olen nimittäin varmasti oppinut juuri itsestäni ja saavuttanut tietynlaisen tasapainon asioihin, joiden kanssa olin ikäänkuin ”hukassa”. Oivaltanut, että välillä on ok olla surullinen, kokea vastoinkäymisiä tai turhautumista. Voisin kuvailla asiaa niin, että koen tietyllä tapaa olevani jonkinlaisessa murroskohdassa, vanhan ja uuden välillä. Ainahan muutokset aiheuttavat kitkaa, tunteita laidasta laitaan ja sekalaisia ajatuksia. Hankala oikeastaan pukea tätä sen kummemmin sanoiksi. Mitä kuitenkin olen myös vahvasti oivaltanut, on itsensä toteuttamisen merkityksen. Sen, kuinka tärkeää on tehdä juuri niitä itselleen tärkeitä juttuja, oli se sitten pipomallisto tai unelmien lomamatka. Joskus sydän vain viestittää kun ”on aika”. Ihan älytöntä kuinka juuri eilisiltana mietin muutamaa vuotta taaksepäin, jolloin suurimmat unelmani olivat suunnilleen saada maisterin paperit ja työskennellä seuraavan 5 vuoden sisään esimerkiksi johtotehtävissä suuressa konsernissa. Mitä ihmettä, tällä hetkellä taas ehkä vähiten haluan näitä asioita. Joku koulutus ja työmeriitit tuntuvat jotenkin niin ei-relevanteilta seikoilta, vaikka ne vielä lyhyt aika sitten olivat melkeinpä kaikki kaikessa ja ajatteli aina vain ura, ura ja ura. Enkä väitä, että tämä ajattelutapa olisi väärin, se ei vaan enää ole minua. Hassua kuinka paljon ihminen voi muuttua ihan muutamassa vuodessa? Toki olen edelleen uraorientoutunut ja kunnianhimoinen, mutten kuitenkaan enää samalla tavalla.

Ja te siellä ruudun toisella puolellakaan ette varmasti ole voineet välttyä esimerkiksi kivi- ja meditaatiohöpötyksistäni. Siitä, kuinka esimerkiksi meditoiminen laajentaa tietoisuutta, tutkitusti jopa muuttaa aivotoimintaa, sitä, että voisiko astrologiassa olla jotain perää, unohtamatta tietysti niitä kiviä. Heh. Olenkin miettinyt, että voisiko näillä asioilla olla yhteys siihen, että olen tosiaan oppinut ajattelemaan asioita ja elämää ylinpäänsä kovin eri näkökulmista kuin ennen. Siis kirjaimellisesti kuin päässyt toiselle tietoisuuden tasolle. Asiat, joiden kanssa olen aikaisemmin tuskaillut tai ne, joihin en edes ole kiinnittänyt mitään huomiota, ovat nyt aivan kristallin kirkkaina ja aivan itsestään selvinä. Tätä on todella vaikeaa selittää ulkopuoliselle tai jossei ole vastaavaa kokenut. En nyt väittäisi, että kyse on mistään yliluonnollisista taioista, vaan enemmänkin varmasti ajatusmallien muuttumisesta, jonka myötä asioita tarkastelee eri vinkkelistä. Ja kyllä, säännöllinen meditoiminen ja itsetutkiskelu ihan oikeasti muuttaa ihmistä sisältä. Sanoisinko, että omalla kohdallani tämä muutos on tapahtunut voimakkaimmin tässä viimeisten parin kuukauden aikana.

Näen nyt monen asian merkityksen ja selityksen täysin selkeänä. Ja mitä siihen vaadittiin? Itsensä tutkiskelua ja toki sitä, että oikeasti kuuntelet, mitä sisimpäsi sanoo. Esimerkkinä ajatus siitä, että mitä haluan esimerkiksi omalta elämältäni? Haluanko tehdä mielekkäitä asioita, vai valittaa vuosi toisensa jälkeen kiireestä ja stressistä. Jokainen kuitenkin tekee kaiken suhteen omat valintansa. Itse en halua olla se joka, märehtii, haaveilee ja tyytyy, vaan se, joka oikeasti tekee jotain asioiden ja oman elämänsä eteen. No, eiköhän tämä riitä tästä aiheesta, ettei mene aivan hullutteluksi 🙂

Kerroinkin pari viikkoa sitten IG Storiesin puolella hieman oudon, hassun tai voisiko tätä melko ihanaksi sattumaksi kutsua? Sain teiltä hurjasti kommentteja juttuun liittyen ja kai se kertoi siitä, etten ehkä sittenkään ole aivan höperöitymässä! Ostin Köpiksestä pojalle tuliaiseksi tuon vihreän malakiitin, kävin läpi kivikaupan valikoimaa ja heti kun silmä osui juuri tuohon kiveen, tiesin sen olevan meidän pikkuisen oma kivi. Malakiittia on käytetty muinoin esimerkiksi kristallipallon tavoin ”näkemään tulevaa”. Kiven kuviot ovat jotenkin koukuttavia ja niitä on todella kiva tutkailla. Muutamana päivänä otinkin kiven mukaani meditoidessani ja sitten hoksasin asian, jota olin jo muutaman päivän alitajunnassani pähkäillyt. Nimittäin, että mitä ihmettä nuo kiven täplät niin vahvasti muistuttavat? Sitten sen hoksasin: Havaijin saaria!

Saarimuodostelma on nimittäin näiden about 6-7 Havaijin matkan (en enää edes muista montako reissua :D) jälkeen aika vahvassa muistissa. Sinänsä hassu sattuma, että pienokaisen ensimmäinen Havaijin matka oli vielä masussani, joskus rv 25 tietämillä, jolloin pienokainen sai siskoltani lempinimen ”Oahu boy”. Tämän vuoden alussa Oahu boy reissasi ekaa kertaa kunnolla Oahulle ja kyllä, tämä on ehdottomasti Oahu boyn oma kivi. Ehkäpä tästä kasvaa myös kova Havaiji-fani? 😀

 

Kaikella on tarkoituksensa, kuten nyt vaikka aivan sattumalta ostetulla malakiitilla <3

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Unelmana talvi ulkomailla ja ajatuksiani juurettomuudesta

Olen välillä intoutunut kirjoittelemaan teille unelmistani, pienistä ja suurista. Vuoden aikana muutamat unelmat ovat nostaneet päätään ja olen esimerkiksi saanut blogistani jopa enemmän positiivista voimaa ja energiaa, kuin koskaan aikaisemmin. Tämän työstäminen on nimittäin yksi unelmistani. Voisiko olla parempaa kuin se, että saat tehdä jotain, mistä nautit, kirjoittaa ja jäsentää ajatuksiasi. Missä vain ja milloin vain. Tiedätte myös ikuisen matkakuumeeni ja kamalan kaamosangstini. Jo vuosia olen haaveillut viettäväni edes kerran elämässäni talven ulkomailla. Talven pimeys ja kylmyys yllättävät minut vuodesta toiseen rankkuudellaan ja viime talven kaamosmasennuksen kourissa kirosin mielessäni ”ei enää ikinä”. Niille, jotka nauttivat talvikuukausista, on sitä todella vaikea selittää, mutta jos jollain tavalla yrittäisin selittää miltä pimeä vuodenaika minusta tuntuu, voisin helposti kuvailla, että tunnen itseni osittain kuolleeksi. Energiatasot ovat nollissaan, kaikki on pakkopullaa ja mieliala täysin maassa. Vuosi toisensa jälkeen. Yksi suurimmista unelmistani olisikin viettää edes se yksi talvi jossain lämpimässä, toki loputtomiin tämä ei edes ole mahdollista. Muutamien vuosien päästä alkaa pojalla koulu, jolloin ei enää noin vain lähdetäkään pitkiksi ajoiksi minnekään.

 Sanoisinko, että tämän kuluvan vuoden aikana on hinku lähteä talveksi ulkomaille vain kiihtynyt. Yksinkertainen syy tähän on esimerkiksi juuri se, että koen itseni todella masentuneeksi Suomen talven keskellä. Tämä taas vaikuttaa elämässäni melkeinpä kaikkeen. Verraten tätä tilanteeseen, jossa voisin elää ja tehdä töitä talven ajan auringossa ja paikassa, jossa tunnen itseni onnelliseksi, vieläpä huomattavasti virkeämmällä ja tehokkaammalla työtempolla. Kamala myöntää, mutta viime talvi oli aivan kamala. Eikä edes ollut ensimmäinen moinen talvi. Joinain viikkoina oli fiilis lähinnä semmoinen, että olisi tehnyt mieli vaan maata sängynpohjalla. Näin elokuussa en haluaisi edes ajatella tulevaa talvea, mutta tunnen ahdistuvani jo pelkästä ajatuksesta. Me olemme kaikki erilaisia ja itse olen aina ollut semmoinen ”kauas haikaileva”, jotenkin tunnen itseni levottomaksi ja juurettomaksi, jos joudun olemaan samassa paikassa liian kauan, tekemään samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Minulle tämä on selvästi joku sisäänrakennettu juttu.

Välillä jotenkin tuntuu siltä kuin kuuluisin jonnekin muualle. Vaikka arki ja elämä onkin täällä, Helsingissä, on sieluni osittain jossain ihan muualla. Olen nuoresta saakka tuntenut näin ja sitä on todella hankala selittää muille. (Äh, aloin juuri itkemään tätä kirjoittaessani!) En ole elämäni aikana asunut esimerkiksi yli kymmentä vuotta samassa kodissa, olen aina reissannut paljon ja käynyt kolmea eri peruskoulua. Ehkä tietynlainen juurettomuus johtuu siitä, ettei niitä juuria ole ehtinyt kunnolla syntymään mihinkään tiettyyn paikkaan? Että olen aina kokenut itseni vapaaksi silloin, kun tulen ja menen. Silloin kun elämä vie, eikä tarvitse jäädä paikoilleen kahleisiin. Vihaan sitä, kun asiat eivät muutu ja elämä ei tuo uusia haasteita.

Mikä kuitenkin ahdistaa vieläkin enemmän on se, että pelkää niiden omien haaveiden jäävän juuri sinne haaveilun tasolle. Sehän olisi katastrofi! En itse halua olla se, joka harmittelee vuosien päästä, että miksei tullut tehtyä sitä ja tätä. Aikaisemmin olen harmitellut esimerkiksi sitä, etten koskaan lähtenyt vaihtoon opiskellessa. Asia, jolle silloinkin keksi jotenkin niin tyhmiä syitä, että miksi ei lähtisi.. Olen todennut, että haaveilun suhteen käy harmittavan usein niin, että jahkailee, lykkää ja hautaa asioita, kunnes ne sitten unohtuvat kokonaan vain tullakseen mieleen joskus myöhemmin, jolloin toteuttamattomia asioita harmittelee. Lapsen kanssa kun tulee jossain vaiheessa vastaan koulu, jolloin ei enää ihan tuosta vain lähdetäkään kuukausiksi pois. Ja toisaalta sitten, nyt kun poika on vielä pieni, haluaisi ehkä viettää aikaa juurikin tiiviimmin yhdessä perheenä. Niitä lapsuusvuosia kun ei enää saa takaisin ja pian eletään jonkun teiniangstin keskellä kun me vanhemmat ollaan kamalinta seuraa koko maailmassa.

Mutta eihän se lähteminen ole tietysti aivan niin yksinkertaista. Mitenkäs meidän koti? Koirat? Töistä puhumattakaan. Olen jo vuosia säästänyt juuri tämmöisiä haaveita varten, joten en koe rahan olevan suurin este. Mutta sitten ne muut asiat. Onhan siinä kuitenkin jonkin verran järjesteltävää. Toki, useimmat asiat ovat juurikin järjesteltävissä, mutta silti. Muutaman kuukauden ajan olen myös selaillut eestaas lentoja maailmanympärysmatkalle. Jotenkin joku sisälläni vain sanoo kokoajan vain kovempaan ääneen, että se on nyt jos koskaan. Hinku on vaan jotenkin ihan mieletön, vaikken muutama vuosi taaksepäin oikeasti realistisella tasolla ollut koskaan tosissani selannut mitään tämän tyylistä. Siis useamman kuukauden mittaista reissua. Noin yleisestihän selaan lentoja ja kohteita googlen kuvahaulla harva se päivä, mutta useimmiten se on vain ollut semmoista ankean päivän piristystä.

Asia, jota en itsekään oikein edes osaa selittää on tietynlaista arjen kahleista vapautumista. Vuosi vuodelta semmoinen perinteinen arki on alkanut tympiä yhä vain enemmän. Tiedättekö, että tekee päivästä toiseen asioita, joihin ei juurikaan voi vaikuttaa. Keskiviikko ei juurikaan poikkea perjantaista ja joka viikko lähtee käyntiin taas se sama oravanpyörä. Mutta onko sen pakko mennä niin? Itse haen arkeeni vaihtelua toki blogilla, etäpäivillä, jolloin voin hakea inspiraatiota työskentelemällä eri paikoista käsin ja vaihtelevilla työjutuilla. Mutta arkeahan se on. Viikko starttaa maanantaista ja viimeistään keskiviikkona odotatkin jo perjantaita. Eihän se perinteinen ja yleisesti tunnettu tapa ole se ainoa ja pakollinen tapa elää. Jossei koskaan tee mitään radikaalia, hyppää unelmiaan kohti tai kokeile muita juttuja, miten voisi koskaan tietää edemmäs siitä perinteisestä ”Mitä jos…?”.

Heh, onpas tänään herkkispäivä, jotenkin niin paljon nousi ajatuksia esille. Onko siellä muita ikuisia haikailijoita?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 26 kommenttia.