Julkaistu

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Suorittajan arkea ja kuinka olen pyrkinyt eroon suorittajan roolista?

Suorittaja. Käsite, joka on kuvannut minua täydellisesti ainakin suurimman osan elämääni ja jonka itse jossain määrin oivalsin vasta aikuisiällä. Tuo piirre, joka tuo myös paljon hyvää elämään ja varsinkin työhön, kuten esimerkiksi juuri kyvyn saada asioita aikaan, tunnollisuuden ja täydellisyyteen pyrkimisen niiden asioiden osalta, mihin ikinä ryhtyykään. Minäkin lukeudun niihin, jotka useimmiten kokevat huonoa omaatuntoa siitä, että on tekemättä ”ei mitään”. Vaikkakin olen parhaani mukaan pyrkinyt jo vuosia oppimaan tästä pois ja oikeastaan koko suorittajan roolista. Eihän se aivan helppoa ole ollut, mutta tänä päivänä voisin todeta, että olen vähemmän suorittaja kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Millainen on sitten suorittaja? Entisen suorittaja-minäni ajattelumaailmaa kuvasi esimerkiksi se, että jokainen minuutti, työssä tai vapaalla, oli jollain tapaa pyrittävä käyttämään hyödyksi. Monesti ihmettelinkin niitä, jotka esimerkiksi kykenivät ottamaan töissä rennosti, lukemaan välissä uutisia, eivätkä tuntuneet ottavan mistään sen koommin stressiä. Eihän nyt niin voinut tehdä! Tässä esimerkki vajaan kymmenen vuoden takaa viikonlopun vapaapäivästäni ylitöitä sisältäneen viikon jälkeen: Monesti tein blogijuttuja, järjestelin kotona, lenkitin koiraa, tein perusteellisen monen tunnin siivouksen kotona ja keksin hoidettavia asioita niin kauan, kunnes rojahdin sohvalle todeten, etten jaksa kertakaikkisesti enää mitään. Elin näin vuosia, kunnes tajusin, ettei vapaa-ajan ole todellakaan tarkoitus olla jatkuvaa suorittamista – kun ei myöskään työn! Useimmiten oli vapaa-aikani velvotteiden ja to-do-listojen purkamista. Listoja, joille olisi keksinyt lisättävää aivan loputtomiin. Tiedättekö, kuten ne kaikki maailman randomeimmat jutut, joita on pitänyt hoitaa about vuodet, kuten käydä etsimässä varastosta joku ikivanha tavara x ja tätä rataa. Sama jatkui myös töissä.

Äitiys oli yksi niistä tapahtumista, jotka itselläni johtivat jonkinlaiseen silmien avautumiseen tämän suhteen. Onko tässä järkeä? Mitä sitten, vaikkei aina saisi kaikkea hoidettua heti pois alta? Ei tekeminen tästä maailmasta lopu, päinvastoin! Olen pikkuhiljaa pyrkinyt opettelemaan tietynlaista ”hälläväliä-asennetta” ja ajatusmaailmaa siitä, ettei työ ole koko elämä tai ei ole niin justiinsa, jossei aina ehdi tehdä suursiivousta ennen viikonloppua tai hoitaa jokaista to-do-listan ”ei oikeasti maailman tärkeintä asiaa” juuri siinä hetkessä kun oli suunnitellut. Nykyään olenkin oppinut laittamaan tuolle edelleen käytössä olevalle listalleni ne akuutit hoidettavat asiat, joilla on merkitystä esimerkiksi tällä tai ensi viikolla.

Se, mitä olen viime vuosien aikana oppinut on, että ensinnäkin jatkuva suorituskeskeinen on pidemmän päälle äärimmäisen kuluttavaa, vaikkakin itse suorittaminen ja asioiden valmiiksi saattaminen tuntuu myös palkitsevalta, sekä näin ollen toimii tietynlaisena motivaattorina itse suorittamiselle. Saan valtavaa palkitsemista ja hyvää mieltä siitä, että saan asioita hoidettua ja nän tekoni konkreettisen tuloksen. Tämä onkin ehkä juuri se suurin motivaattori ja samalla ansa suorittajalle. Hyvää mieltä, mielenrauhaa ja tietynlaista hyväksyntää itselleen haetaan usein aikaan saatujen asioiden kautta. Laiskottelusta kun tulee vain huono omatunto.

Myös tietynlainen työ on todella huonoksi suorituskeskeiselle ihmiselle, ainakin näin oman kokemukseni mukaan. Esimerkkinä tehtävät, joissa tekemisen delegointi muille on mahdotonta tai vaikeaa silloin kun hommaa on liikaa. Pitkät tai lukuisat projektit, joissa ei loppua näy ja jotka sisältävät yllättäviä käänteitä, jotka vain lisäävät tehoja suorittamiseen. Suorittaja kun murehtii ja stressaa eniten juuri niitä tekemättömiä töitä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat vain ja ainoastaan hänen harteillaan. Monessa tapauksessa ainakin voi tuntua siltä. Pahin vihollinen on ehkä kuitenkin riittämättömyyden tunne. Se, että teet parhaasi, mutta koet silti, ettet tee asioita tarpeeksi hyvin. Tässä on ainekset todelliseen itsensä uuvuttamiseen suorittajalle.

Voisin näppituntumalta todeta, että suorittajaluonteisella yrittäjällä on parhaimmat motiivit ja ainekset menestykseen kun taas helposti stressaantuvalle suorittajalle sopii parhaiten työ, joka on selkeästi erillään muusta elämästä ja semmoista, jonka voit helposti jättää työpaikalle lähtiessäsi kotiin. Tiedostan itse selvästi esimerkiksi työhistoriaani tuumaillessani ne tehtävät, jotka ovat aiheuttaneet eniten ”päänvaivaa” suorittajana ja tämä toki toimii selkeänä ohjenuorana sille, millainen työ loppupeleissä soveltuu parhaiten esimerkiksi omalle luonteelleni. Pahin skenaario on se, että elämässä kaikesta tulee suorittamista aina harrastuksista ja ns. arjen kivoista asioista lähtien. Itsekin myönnän lipsuvani tähän ajoittain esimerkiksi treenin suhteen, kunnes tiedostan nykyään tilanteen ja pyrin liikunnassa rentouteen, enkä siihen että lähtisin vartavasten lenkille ratkomaan jotain tiettyä asiaa, vaan yksinkertaisesti ”olemaan”.

Suorittaja olen edelleen, enkä varmasti tule koskaan pääsemään piirteestä täysin eroon, vaikka jossain määrin olenkin siinä onnistunut. Monesti käytän arki-iltoina suurimman osan ajastani työpäivän jälkeen erinäisten askareiden tekemiseen samalla kun mies ehkä istuu saman ajan sohvalla liikkumatta siitä kertaakaan mihinkään. Noh, tämmöinen minä olen. Nyt pitkittyneen flunssan kourissa olen jo pari viikkoa toitottanut itselleni, jos malttaisin pitää esimerkiksi viikon lepotauon blogista ennen lomaa, mutta enhän tietysti ole malttanut 😀 Puoliso muistuttaa ja päivittelee aina säännöllisin väliajoin sitä, kuinka minulle on useimmiten aivan mahdotonta olla tekemättä yhtään mitään. Ja kyllä, se on minulle todella vaikeaa. Juuri tästä syystä jaksankin haaveilla niistä kaiken maailman ”haahuilulomista” jossain autiolla saarella, joka ehkä jossain määrin pakottaisi vain siihen olemiseen.

Mutta kuinka sitten olen siirtänyt suorittaja-minääni sivuun edes vähän ja keksinyt ”lempeämpiä” tapoja suorittaa tai ottaa rennosti?

 

Elämän ja tärkeiden asioiden priorisointi. Vielä viitisen vuotta sitten oli työ ja ura ehdottomasti elämäni top3-asioiden joukossa. Elin työlle ja tunsin enemmänkin nautintoa ylitöiden tekemisestä, kun taas nykyään ajatus suorastaan ahdistaa. Kun asettaa oman lapsensa luonnollisesti etusijalle, on se automaattisesti muuttanut ajatusmaailmaa niin, että peilaa suunnilleen kaikkea perhe-aspektiin. Kumman parissa siis viettäisin nykyään mielummin iltani? Ylitöissä vai perheen kanssa? Heh, tämä valinta ei ole ainakaan vaikeimmasta päästä.

Opettelu siihen, että joskus täytyy vain antaa olla. Aina ei voi saada kaikkea hoidettua, eikä maailma totisesti kaadu siihen. Opettelu pieneen kaaokseen ja yllättäviin seikkoihin on ollut varsinkin lapsen myötä tietynlaista siedätyshoitoa suorittamisesta eroon pyrkimiseen. Esimerkiksi äitiyslomalla pyrin siihen, että siivosin kotona ja keittiön aina ennenkö mies tuli kotiin, etten antaisi itsestäni laiskan kuvaa (lol, vaikka hoidin päivät kotona vauvaa), kunnes turhauduin siihen, että koti ja se keittiö olivat viimeistään illalla tuplasti sotkuisempia, jonka jälkeen annoin yksinkertaisesti periksi. Jos suorittaja-listallasi on ollut asioita, jotka olet tehnyt päivittäin (esimerkiksi joku siivoamiseen liittyvä), mieti voisitko hoitaa nämä asiat esimerkiksi kerran viikossa ja tehdä jotain mielekästä sen ajan, minkä ehkä käyttäisit itse suorittamiseen.

Edelliseen kohtaan mainitakseni haluan todeta, että äitiysloma ja hoitovapaa voivat yltyä melko rankaksi kokemukseksi suorittajatyypille, varsinkin josset opettele ”päästämään irti”. Itselleni oli vaikeaa oppia hyväksymään juuri se, että koti ei voi olla aina yhtä tiptop kuin ennen lasta ja ei ole niin vakavaa, jos et saa päivittäin hoidettua kaikkia niitä asioita, joita olit suunnitellut tekeväsi. Omat päiväni vauvan kanssa olivat hyvin rutinoituneita ja podin usein kamalaa omaatuntoa siitä, jossen syystä tai toisesta jaksanut / ”ehtinyt” tunnin vaunulenkille tai viittä muuta asiaa. Saatoin imettäessä (eli tosin suurimman osan ajasta :D) selailla jotain FB-ryhmiä ja jutella kavereiden kanssa Whatsapissa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en esimerkiksi lähes koskaan katsonut esimerkiksi Netflixiä tai sarjoja. Ajattelin, että olisi väärin ja laiskottelua ”vain olla”, vaikka se oli ehkä juuri sitä, mitä tuolloin olisi kaivannut. Sittemmin olen onneksi oppinut rentouteen esimerkiksi kotitöiden suhteen.

Vaihda stressaavat suorittaja-tehtävät mielekkäämpiin ja meditatiivisiin, esimerkiksi käsitöihin. Itselläni on auttanut tämä PALJON. Mies valittaakin usein siitä, että neulon ”koko ajan”, mutta itselleni on käsitöiden tekeminen rentouttavaa ja palkitsevaa, vaikka toki silloinkin ”teen jotain”. Mutta samalla voi vaikka chillailla ja katsoa dokumentteja YLE Areenasta. Parasta! Itselläni on lenkkeily semmoista aikaa, jolloin haahuilen menemään ja yritän olla suorittamatta tai stressaamasta mistään.

Tunnistatteko itsessänne suorittajaa?

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai samaistumista? ✨

 

Kuvat Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Onko elämän ja arjen liika suunnitelmallisuus ansa?

Viikonloppu tuli ja meni. Jotain kovin poikkeuksellistakin tapahtui, valvoin nimittäin perjantaina lähes keskiyöhön muiden mentyä jo ajat sitten nukkumaan. Kuuntelin musiikkia ja vain mietiskelin kaikkea, tuommoiset hetket ovat nykyään viikonloppuilloissa suosikkejani. Nukuin myös ensimmäistä kertaa kuukausiin yli yhdeksään kun mies nousi lauantaina naperon kanssa ylös jo ennen kahdeksaa.

Mikä siinä muuten onkin, että lapsi nukkuisi myöhään aina juuri silloin kun on tarhapäivä, jolloin herääminen on välillä jotenkin niiiin hankalaa ja kiukun täyteistä? Viikonloppuisin taas ollaankin usein pirteänä jo heti seiskalta, haha. Perus! Viestittelin viikonloppuna Rarotongan majoituksemme kanssa lentotiedoista ja ajauduin taas hetkeksi ihmettelemään sitä, kuinka hassua on sähköpostitella kirjaimellisesti maapallon toiselle puolelle. Tai siis eihän siinä nyt nykypäivänä mitään kummallista ole, mutta ajauduinpa vain ihmettelemään. Kolmen viikon päästä ollaankin jo siellä! Haluaisin varata päiväreissun Aitutakille, joka on yksi omista kohokohdistani Cookinsaarille reissatessa. En yleensä katso juuri ikinä mitään YouTubesta (okei, paitsi oldschool räppimusavideoita haha), mutta Cookinsaarista, Rarotongasta ja Aitutakista on tullut katsottua useitakin videoita.

Alkuvuodesta olen kaivannut kovasti semmoisia rauhallisia haahuiluhetkiä, hetken mielijohteesta syntyviä blogipostauksia tai ideoita ja ennen kaikkea, aikaa jolloin ei olisi mielessä ne hommat, joita ehkä pitäisi hoitaa. Hah, olen varmaan vuoden haaveillut aidosta vapaapäivästä arkena, jolloin voisin chillata yksin kotona koko päivän tehden kaikkea hömppää ja olla miettimättä työasioita. Tai edes sitä yhtä iltaa / yötä kun olisin (ekaa kertaa ikinä lapsen synnyttyä) kotona yksin. Enkä nyt tarkoita, etten haluaisi viettää aikaa perheen kanssa. Välillä sitä vain kaipaa myös sitä yksinoloa kun olet hiljaa yksin ajatustesi kanssa ilman melua ja härdelliä.

Vihaan arjessa eniten sitä tietynlaista kaaosta, tiedättekö kun hoidettavien asioiden to-do-listalla on vapaapäivänäkin about kymmenen asiaa ja oikeasti harvassa ovat ne hetket kun köllähtäisit sohvalle todeten, että kaikki on kerrankin reilassa. Koti siistinä ja hommat hoidettu. I wish! Kai tämä sitten on sitä tyypillistä ruuhkavuosien arkea. Aivan rehellisesti täytyy sanoa, että minua ahdistaa koko ruuhkavuosien käsite. Ajatus siitä, että tämä nyt vain on tätä jatkuvaa arjen kaaosta, koska lapsi. Toki, monessa tapauksessa se menee juurikin näin, mutta ehkäpä se elämä joskus helpottaakin, vaikka koenkin olevani joustavan työn suhteen tällä hetkellä melko onnekas ja on mahdollisuus suunnitella viikkoja perhe etusijalla.

Itseäni tympii ehkä eniten juuri se suunnitelmallinen arki. Se, että joutuu suunnittelemaan kaiken aikatauluista ja blogipostauksista lähtien ennakkoon. Kalenterissa on sitä ja tätä, eikä mahdollista mukauttaa menoja tai päiviä fiiliksen mukaan. Ainakin omalla kohdallani on liika suunnitelmallisuus myös melko tehokas tapa tappaa luovuus. Varsinkin työssä rassaa ehkä eniten semmoinen jokaisen minuutin optimointi, vähän kuin työntekijä olisi joka hetki kone, jonka tuottama työpanos optimoidaan niin, ettei hassuttelulle tai sille, että vetäisi hetken henkeä silmät kiinni todellakaan jää aikaa. Ja kyllä, mielestäni työelämä suhtautuu tekemiseen nykyään entistäkin vahvemmin ajatuksella, että olemme koneita, joiden tarkoitus on tuottaa rahaa, emmekä työn näkökulmasta ihmisiä. Okei, hieman kärjistettyä ja lähdin taas aivan muille raiteille aiheen suhteen 😀 Ja ihanaa! Tänään vietin itseasiassa pitkästä aikaa juurikin semmoista melko rauhallista aamua. Ei ollut kiire mihinkään, paniikkilähtöä aamulla kotoa ja kirjoittelin näitä aamulla mielessä pyörineitä ajatuksiani blogipostauksen muotoon.

Joku on aivan valmis päiväunille 😀

Liika kalenterointi ja arjen suunnittelu ei jätä varaa haahuilulle, ellei sitten ole fiksu ja muista myös kalenteroida juuri sitä. Hektisinä kausina olen itse pyrkinyt juuri siihen, että kalenteroisin itselleni myös aikaa liikuntaan ja ”ei millekään”. Tämä on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat helpommin sanottu kuin tehty. Luppoajan kalenterointi siis todella myös vaatii sitä, että konkreettisesti varaat ajan, koska muuten homma yksinkertaisesti jää ja sitten ihmetellään kun aikaa ei jää mihinkään kivaan. Palatakseni tuohon postauksen ostikkoon, eli onko liika suunnitelmallisuus loppupeleissä hyvästä vai ansa? Jos suunnittelet kaiken ennakkoon, teet worst case-skenaarioita kaikkeen ja elät täyden kalenterin armoilla, muistatko enää keskittyä hetkeen ja elää? Elämää ei voi ennakoida ja vaikka tietynlainen suunnittelu toisikin arkeen jotain tolkkua ja käytännön apua, onko liika kuitenkin liikaa? Juuri tämän vuoksi olen jossain määrin pyrkinyt pois turhasta ennakoinnista. Heivaamalla ensin viisivuotissuunnitelmat ja sittemmin pyrkinyt viettämään enemmän aikaa kalenterin ulkopuolella.

Sama suunnitelmallisuus tympii myös somessa ja ette ehkä ole voineet välttyä siltä kun olen tässä vuoden sisällä purkanut viha-rakkaussuhdettani sosiaaliseen mediaan. Selasin viikonloppuna vuoden takaisia kuvia puhelimen rullalta ja tulin jotenkin niin iloiseksi. Niin paljon hetkiä, aitoja fiiliksiä, hassuttelua ja hyvää mieltä. Miksi ihmeessä olen julkaissut kaikkien näiden kuvien sijaan suunniteltuja tai hillittyjä, ehkä kuvanlaadullisesti ”parempia” kuvia, joista kuitenkin puuttuu se ”elämä”? Hah, tämä ehkä kiteytti juuri sen, miksi olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan. Kaikki on juuri niin suunniteltua. Ei pointti ole se, että panostetaan enemmän puhelimella otettuihin kuviin tai enemmän hetkeen (toki sekin on tärkeää), vaan taltioimaan niitä inhimillisiä ja aitoja hetkiä. Mihin ihmeeseen (ja milloin??!) jäi pois se varsinainen elämä, jota meidän oli tapana jakaa? Olenko se vain minä vai oletteko huomanneet saman itse? Jatkossa tahdon ehdottomasti pyrkiä enemmän juuri siihen aitoon elämään. Aidompaan minuun. Nyt kun ajattelen, tunnistan itseni harvoin monista blogin ”suunnitelmallisista” kuvista, mutta näistä hassuttelukuvista kylläkin.

 

Onko nykymaailmassa vain yksi turha toive lisää ajatella, että arki voisi olla ennakkoon suunnittelematonta ja enemmän hetken mielijohteesta tai fiiliksestä lähtevää?

Mitäs tuumaatte?✨

 

 

Ps. Mun viime viikon kohokohta oli ehdottamasti yhdeltä seuraajaltani saama viesti, jossa tämä kertoi luopuneensa älypuhelimesta ja käyttävänsä nykyään old school-Nokiaa. Ihan parasta!! Elämänlaatu on kuulemma parantunut huomattavasti. Heh, voi niitä aikoja. T. Entinen 3310:n omistaja 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Toivepostaus: Kurkistus kauppakassiin

Postaustoive, jonka olen saanut muutamaan kertaan jo kauan aikaa sitten, on ollut ruokaostoksistani! Heh, ihanaa (ja niin totta), että yleensä juuri ne kaikkein tavallisimmat jutut ovat niitä, jotka loppupeleissä kiinnostavat eniten. Kuten nyt vaikkapa, että mitä muut ostavat ruokakaupasta! Otin itseasiassa jo viime kesänä kuvan tehdäkseni tämän postauksen, mutta jostain syystä unohdin sitten tietysti koko homman, kunnes taannoin muistin ottaa uuden kuvan ruokaostosten yhteydessä 🙂 Saamme edelleen osan talouden ruoista miehen työn kautta, yleensä syövätkin mies ja poika illallisen näistä ruoista, itse tosin kokkailen usein arjessa omia ruokia etäpäivien lounaaksi ja päivälliseksi. Koska olen perheessämme ainoa, joka syö arkena aamiaisen kotona, kannan myös kaupasta niitä aamiaistarvikkeita. Siltä osin kertoo juuri tämä kauppakassi ehkä hieman harhaanjohtavasti sen, mitä perheemme syö ja enemmänkin sen, mitä minä itse syön.

Tänään siis aiheena ruokaostokset ja mitä itse yleensä ostan kaupasta?

Tässä on tyypillinen kauppakassini silloin kun lähden hakemaan kaupasta ”vähän kaikkea”. Tietyt ”peruselementit” ovat niitä, joita ostan kaupasta lähes aina. Useimmiten esimerkiksi kasvikset, kuten tomaatti, kurkku ja kauden kasvikset, joka tällä hetkellä on ruusukaali. Ketodietiltä jäi ruokavalioon vahva ”kaalipainotteisuus” ja ostankin edelleen aina kaupasta kukkakaalia, ruusukaalia tai parsakaalia, kesällä taas on painotus kesäkurpitsassa. Kasviksista pyrin aina ensisijaisesti ostamaan kotimaista, erityisesti tomaatin ja kurkun suhteen. Banaanit ostan lähes poikkeuksetta luomuna. Silmusalaatti on myös asia, jota ostan oikeastaan joka viikko! Kesällä innostuin idättämään itse ituja, kunnes totesin homman olevan loppupeleissä melko työlästä, ottaen huomioon että kaupasta saa reilulla 2 eurolla paketin valmiita ituja. Syön ituja päivällisen seurana tai aamupalaksi munakkaan ja kasvisten kanssa.

Olemme jo pitkään pyrkineet karsimaan maitotuotteita, mutta tietyiltä osin ostan vielä joitakin maitopohjaisia juttuja, kuten esimerkiksi juustoja. Rakastan fetajuustoa, joten tietyt herkut sallin itselleni ja esimerkiksi ajoittain purkin raejuustoa. Esimerkiksi lehmänmaitoa emme kuitenkaan enää ole ostaneet pitkiin aikoihin, vaan kahvimaitona toimivat yleensä Alpron kasvipohjaiset juomat. Oma suosikkini kahvin sekaan on tuo manteli-kookosmaito! Pojan suosikki on Alpron vaniljajogurtti, jota löytyy meiltä kaapista melkein aina. Välillä hivutan pienen lautaselle myös Yosan vanilja-kaurajugua, joka uppoaa myös hyvin (jossei napero satu näkemään pakkausta :D).

Olin viime kesään saakka lähes 15 vuotta syömättä keitettyä tai paistettua kananmunaa, kunnes vihdoinkin viime vuonna totuttauduin syömään paistettuja munia. Siitä asti ne ovatkin olleet lähes jokapäiväinen aamupala-suosikkini. Nykyään kannan siis munia about joka kauppareissulla, itse valitsen kauppareissulla vapaan kanan munat.

Yleensä suosin peruselintarvikkeiden ja taloustuotteiden suhteen esimerkiksi Rainbowta tai Pirkkaa, joista tykkään kovin, haha! Olenhan tämmöinen tarkan markan nainen 😀 Suosin voin ja oliiviöljyn suhteen useimmiten luomu-versiota, vaikkakin kuvien kerralla näköjään valitsinkin perus-oliiviöljyn. Rypsiöljyä emme käytä ollenkaan. Myös pesuaineista suosin yleensä edullisinta, vaikkakin välillä saattaa iskeä joki hifistely-into ja valitsen hyllystä jotain muuta.

Vegaaniset riisipiirakat ovat meidän perheessä kovassa kulutuksessa. Jos saan vinkata ehkä maailman parhaimmista valmis-riisipiirakoista, ovat ne nuo maidottomat HoviRuoka vege-riisipiirakat. Ihan superhyviä!! Ovat jugun kanssa useimmiten pojan iltapala-suosikki ja itsekin syön niitä silloin tällöin. Niitä ostammekin lähes joka kauppareissulla.

Kanan tai kalan suhteen pyrin yleensä ostamaan punaisen lapun juttuja, jotka muuten menisivät roskiin. Haluaisin ostaa enemmän esimerkiksi kotimaista kirjolohta (jota muuten juurikin usein on punaisella tarralla), mutta harmikseni on kirjolohi monesti maultaan tosi mutaista. Harmittaa! Välillä silti lappaan ostoskoriin sitäkin ja yritän unohtaa järven maun.

Näiden lisäksi eksyy kauppakassiin viikonloppuisin kiitettävästi herkkuja, välillä broilerinakkeja pojalle, satunnaisesti leipää (pojalle, itselläni ei kuulu leipä ruokavalioon oikeastaan lainkaan, pojalle ostan monesti ruisleipää tai jotain kasviksia sisältävää jyvä- tai siemenleipää), koiranruokaa tietty ja kaikkea sekalaista.

Asiat, joita taas en osta oikeastaan koskaan, ovat pakasteet (okei, paitsi joskus jäätelöt :D), limsat, valmisruoat tai säilykkeet. Jossain vaiheessa yritin innokkaasti kannustaa poikaa syömään enemmän kasviksia ujuttamalla lisukkeeksi höytytettyjä tai keitettyjä pakastekasviksia, koska koin, että olisi turha ostaa tuoreena jotain, mikä todennäköisesti useimmiten ei päädy lapsen suuhun asti. Eipä ollut loppupeleissä siis kovinkaan menestys tämä kokeilu. Lapsen suosikkikasvis on edelleen kurkku 😀

 

Mitkä jutut kuuluvat teidän vakio-ostoksiin ruokakaupasta?

 

Onko joku näistä teidänkin vakkari? 🥦🥒🧄

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Julkaistu

Vanhoja päiväkirjoja ja paluu rakkaan harrastuksen pariin

Viimeiset viikot ovat vierähtäneet varsin nostalgisesti. Aloitin nimittäin taannoin lukemaan vanhoja päiväkirjojani ja reilu viikko takaperin sainkin kaikki merkinnät luettua loppuun. Hassua, että kirjoitin lähes kymmenen vuotta aktiivisesti päiväkirjaa, kunnes sitten lopetin kuin seinään. Oikeastaan olen todella harmissani, koska olisi ollut mielenkiintoista lukea syvimpiä ajatuksiani näiltä yli 15 vuodelta, joiden aikana en ole kirjoittanut päiväkirjaa. Paitsi, toki monet jutut ovat dokumentoituna sentään tänne blogiini. Täytyy mainita, että olin päiväkirjan kirjoittajana todella tunnollinen – jos päiväkirja ei syystä tai toisesta ollut joskus mukana jossain, keksin kyllä keinot ja kirjoitin päivän mietteet vaikka irralliselle paperille, jonka sitten teippasin päiväkirjaan oikealle sivulleen.

Kuten teille ehkä jo monet kerrat on tullut selväksi, rakastan jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla ja tämä onkin ollut minulle aina todella tärkeää. En muistanutkaan kuinka yksityiskohtaisesti olin raportoinut päiväkirjoissani asioita, huvittavaa lukea ties mistä kommelluksista ja olen ollut todella koukuttunut pääsemään eteenpäin kaikissa juonenkäänteissä. Enpäs muuten muistanutkaan, että olen 11-12-vuotiaana kirjoitellut ahkerasti runoja. Vanhoja runoja lukiessa sainkin kimmokkeen aloittaa runojen kirjoittamisen uudelleen – asia, jota hassua kyllä harkitsin jo joululomalla, ennenkö edes olin bongannut noita vanhoja runokyhäelmiä. Runot jäivät ”kesälomalle” päiväkirjasta päästessäni ala-asteelta ja sen koommin ei niitä enää näkynyt kertaakaan. Minulle jäikin mysteeriksi syy runojen loppumiseen? Surullista. Voin toisella kertaa koota tänne otteita runoista, vaikka monet melko melankolisia olivatkin.

Vanhojen päiväkirjojen lukeminen oli äärimmäisen terapeuttinen kokemus, vaikka välillä kieltämättä iskikin pieni suru palatessani joihinkin nuoruuden haikeisiin tai murheiden täyttämiin hetkiin. Ja se juuri on päiväkirjoissa parasta, että niiden avulla voi näin lähes kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua palata niihin tismalleen samoihin ajatuksiin ja hetkiin (jotka muuten ovat aivan täyttä kultaa). Suosittelen siis kaivamaan vanhoja kirjoituksia esiin 🙂

Tämän nostalgiapläjäyksen inspiroimana päätin pari viikkoa takaperin ottaa vanhat ohjat käsiini ja aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen uudelleen tämän (aivan liian pitkän) tauon jälkeen! Itseasiassa oli asia käynyt mielessäni jo kauan, mutta jostain syystä olen ajatellut, ettei minusta enää nykypäivänä olisi raapustelemaan päivittäisiä ajatuksiani käsin. Ja kuinka väärässä olinkaan. Ei päiväkirjan kirjoittaminen katso ikää tai paikkaa. Muistin heti myös sen, miksi olen päiväkirjan kirjoittamista ylinpäänsä rakastanut. Toki blogi ajaa paljolti samaa asiaa, mutta päiväkirjaan tulee kuitenkin kirjoitettua paljon asioita ”ilman filtteriä” kun taas täällä joutuu tottakai miettimään paljon, että mitä haluaa avata kaikkien luettavaksi. Odotan innolla matkapäiväkirjan kirjoittamista maaliskuun reissulta 🙂

Tässä joitain otteita reilun viikon ajanjaksolta 8-luokkalaisena. (Saa nauraa, itsekin tein niin :D) Paljon osioita jouduin jättämään näistä blogiotteista pois, mutta onneksi löytyi myös hauskaa materiaalia tänne julkaistavaksi!

 

18/2/2002

”Meni lopullisesti järki siihen edelliseen päiväkirjaan, koska siihen oli hankala kirjoittaa! Mä & Ronja oltiin tänään siellä Matin työpaikalla TET:issä.. Ihan tosi tyhmää! Aamulla me istuttiin siellä n. tunti ilman mitään tekemistä, sitten se yksi eukko keksi, että me voitais siivota ne kaikki keittiön kaapit.. ok. Me sit otettiin kaikista niistä 20 hyllyköstä tavarat pois ja pyyhittiin ne. Vaan parissa hyllyssä oli jotain likaa tai muruja, kaikki muut oli ihan puhtaita. Meniköhän meillä about vähän yli tunti kun me putsattiin ne. Sit me lähdettiin tunnin ruokatauolle. Ei me tietenkään käyty Cygnaeus-lukiolla syömässä, koska siellä oli jauhemaksapihvejä, joita en tosiaankaan syö! Mulla oli eväänä 1 riisikakku ja omena. Jäi kamala nälkä! Mummolassa oli muuten eilen supertyhmää, olin vahingossa kamalan epäkohtelias kaikille, kun oli vähän huono päivä.”

19/2/2002

”Mä haluan itkeä.. Mä haluan vajota maan alle, mua itkettää.. Koko päivä on ollut ihan paska. TET:issä oli taas ihan tylsää.. Ei mitään tekemistä. Äiti vitsaili, että sekin on tulossa meidän risteilylle, samaan hyttiin. Mulla meni hermot äitiin ja päätin olla menemättä mukaan kauppaan.. ja sitten äiti sanoikin, että se oli vitsi, eikä se ollut tulossa laivalle.. Miksi se valehtelee aina? Tänään meidän piti piiskata pari mattoa ja pyyhkiä pölyt parista kaapista, ei sitten muuta koko päivänä, luettiin jotain ihme testi-kirjoja, joita lainasin kirjastolta.. Huomenna en tiedä menenkö äitin vai Matin työpaikalle.. Mua väsyttää kyllä molemmat. TET:issä on aika tylsää! Olin tänään tunnin Vuittonin nettikaupassa ja tallensin sieltä kuvia kaikista ihanista Vuittonin laukuista. Voi että ne on ihania! Ja siellä oli kanssa Vuittonin hiuspompuloita! Semmoset kuminauhat, missä oli sellanen LV-logo.. Ihanaa! Mä kyllä ostan vielä joskus ne kaikki!”

21/2/2002

”Yess! Enää viikko meidän risteilyyn!!!! Vähän siistiä! Eilen tehtiin TET:issä suursiivous ja pelattiin välillä pelikorteilla ja pyyhittiin pölyjä viherkasveista!! Ihan älytöntä!! Käytiin ekan kerran eilen syömässä Cygnaeus-lukiossa. Ei mikään ihmeellinen koulu. Jotkut ehkä kattoi meitä hieman pitkään kun oltiin siellä syömässä. Kamalan pieni se ruokala ainakin oli, varsinkin jos verrataan meidän koulun ruokalaan! Kävin illalla viemässä pulloja kauppaan ja sain 2,4€! Vein muutenkin tänään pankkiin rahaa aamulla. Mä yritin, että olisin ollut päivän ensimmäinen asiakas, mutta semmonen papparainen oli tullut jostain sivuovesta ja mä olin numero 002.. Hitto. No olinpahan toinen, mutta seuraavalla kerralla kun menen aamulla pankkiin niin haluan olla eka. Siinä tiskillä oli se ihan kiva nainen ja se laittoi mulle tulemaan tiliotteen kotiin joka kuukausi..cool. Käytiin myös Sokoksella. Sellanen nainen esitteli mulle peiteaineita. Se Clarinsin oli halvin ja vaikutti ihan hyvältä.. Saatan ostaa sen sit laivalta! Oon kirjoittanut sitä äikän Madonna-esitelmää vähän.. Tai itseasiassa luonnostellut sen. Pitää etsiä kuvia ja lisätä tekstiin vielä jotain.. Taidan lähteä käymään kohta Ronjalla.. Pelaamaan vaikka yhtä hauskaa tulevaisuus-peliä korteilla. Paljonkohan mä muuten saan rippirahaa? Kun mulla on synttäritkin kesällä niin saankohan edes paljoa? Pakko saada kun en kerta mene edes leirille! Mä haluaisin kesätöihin, mutten kyl kestäisi missään mansikkamaalla hetkeäkään..”

23/2/2002

”Enää alle viikko risteilyyn.. itseasiassa 6 päivää.. Yess. Äiti antaa mulle sinne vaivaiset 20 euroa ja nekin on ruokarahaa. Mulle tuli äsken mamman kanssa riitaa, kun pelkään etten pääse lentoemännäksi.. ja ettei mulla ole tarpeeksi rahaa ostaa Vuittonin laukkuja ja Guccin kenkiä.. Voi ei! Mulla on muutenkin stressiä, että pääsenkö minnekään opiskelemaan ja onko mulla paljoa rahaa.. Mä aion ainakin ostaa aikuisena ihan kamalasti kaikkea Vuittonia, Guccia, Pradaa, Fendiä, Chanelia, Dioria.. Otan vaikka lainaa. Mutta Tukholmaan mä ainaskin muutan, se on varmaa! Mutta mulla on stressiä, että pääsenkö lentoemännäksi vai suunnittelijaksi.. vai kummaksikaan. Ja pystynkö hakemaan lentoemoksi Ruotsista.. ääh! Oltiin eilen äitin työpaikalla Ronjan kanssa koko päivä. Me saatiin oma työhuone, koska joku työntekijä oli sairaana.. Meidän piti ensin järjestellä semmonen parin tuhannen laskun nippu numerojärjestykseen pienestä alkaen. Kamala homma, mutta ei meillä mennyt kun hieman yli tunti, ja sit me vaan oltiin netissä koko aika.. Paitsi tehtiin myöhemmin äitille vielä palvelus.. Me löydettiin netistä julkkisten osotteita.. Kim Cattrall, Britney Spears, Sarah Jessica Parker, Madonna.. Mä aion kirjoittaa jollekin noista! Mä näin toissapäivänä unta, jossa mulla oli lukihäiriö ja mun täytyi lukea se Madonnan esitelmä ja kukaan ei kuunnellut mua, kun mä yritin epätoivoisesti lukea sitä, nauroivat vain.. Äiti ei muuten tulekaan sinne laivalle samaan aikaan! Yess!”

Tuota risteilyä tuli hehkutettua niin pitkään ja hartaasti, että odotin niin innolla pääseväni kirjoituksissa sinne asti. Eniten kuitenkin huvitti (ja nolotti :D) nuo kaikki Vuitton-hömpötykset, voiei! Kerrankos sitä on ollut 14-vuotias ja haaveillut ties mistä. Tulin kuitenkin surulliseksi siitä, kuinka paljon stressiä ja murhetta nuoren elämään mahtuikaan tuolloin. Mitä ehkä nyt sanoisin tuolle 8-luokkalaiselle minulle, olisi että asiat kyllä järjestyvät ja murehtiminen on turhaa, sitä kyllä ehtii tehdä sitten aikuisena aivan yllin kyllin. Toisaalta, nuorena kaikki pienetkin murheet tuntuivat monesti aivan maailmanluokan jutuilta. Kuten nyt vaikka esimerkiksi tuo, että riittävätkö rahat laukkujen ja kenkien ostamiseen, haha.

Toivoisitteko jatkossa tämmöisiä tb-juttuja esimerkiksi vanhojen päiväkirjamerkintöjen muodossa?

 

Kirjoitatteko te päiväkirjaa tai oletteko aikaisemmin kirjoittaneet? 🌸

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.