Avainsana: hyvinvointi

Lähiaikoina on kookosöljy ollut taas kovassa käytössä. Olen nimittäin aloittanut taas pitkästä aikaa oil-pullingin (postaus täällä), nyt kun on ollut aamuisin enemmän aikaa. En tosin edelleenkään jaksa purskutella vielä ennen aamupalaa ja kahvia, mutta sen jälkeen 15minuutin ajan kerran päivässä jonka jälkeen harjaan hampaat. Suussa on kyllä todella puhdas tunne tuon jälkeen ja vielä kun pesee sähköhammasharjalla, niin tuntuu kun olisi käynyt hammaslääkärissä puhdistuksessa. Tuo öljyhän imee purskuteltaessa suusta ja suun limakalvoilta kaikenmaailman pöpöt itseensä ja roskiksen kautta ulos koko kehosta. Nyt on muuten siitepökykausikin alkamassa tai vähän jo alkanutkin, joten saa nähdä auttaako tuo purskuttelu nyt esimerkiksi noihin allergioihin 🙂

Olen syksystä saakka käyttänyt kookosöljyä kosteusvoiteen alla seerumina ainakin kerran päivässä,  yhdessä muiden seerumeiden kanssa. Vaikkei ihoni enää olekaan ollut mitenkään erityisen kuiva, on se voinut kosteuden puolesta todella hyvin noiden öljykylpyjen ansiosta ja monet kuivuudesta johtuvat juonteetkin ovat väistyneet.  Oma ihoni ei tosin reagoi millään (huonolla :D) tapaa vaikka sille syöttäisi millaiset määrät erilaisia rasvoja ja öljyjä, joillekinhan ei moinen sopisi ollenkaan! Harmi ettei kookosöljy muulla tapaa pelasta viimeaikojen väsynaamaa, joku kunnon kohotus tulisi melkein jo tarpeeseen tähän pöhöön.

Ajat sitten talvella kirjoittelin muutenkin kokonaisen postauksen siitä
mihin kookosöljyä on tullut käytettyä ja siitä esimerkiksi se
”ripsiseerumi” on edelleen ollut käytössä. Eli iltaisin levittäessä
kookosöljyä kasvoille olen hieronut sitä samalla myös ripsiin. Kyllä
muuten vahvisti ripsiä jossain vaiheessa aivan selvästi! Nyt tosin
niihinkin tullut joku hormonaalinen kato ja on pitänyt ahkeraan taas
hinkkailla kaikenmaailman öljyjä että ripset kasvaisivat.

Sain Hyvinvoinnin tavaratalosta testiin myös tuota Ladyvita Mama-monivitamiinivalmistetta joka sekin siis on ”mammamonivitamiini”. Nyt olen suihkinut sitä suihkutettavaa mammavitamiinispraytä ja tämä lähteekin seuraavaksi käyttöön. Alunperin söin alkuraskaudesta Multivitan Raskaus- ja imetys- monivitaa, jonka nappasin meidän lähiapteekista. Panikoin syksyllä (yllättäen) jotenkin hysteerisesti esimerkiksi kalsiumin saannin kanssa kun en ollut enää aikoihin varsinaisesti juonut maitoa ja oli pakko ottaa sekin taas tavaksi sekä muutenkin lisätä maitotuotteita.

Esimerkiksi kuukauden Indoreissulla oli jotenkin ärsytys kun huomasin ettei siinä Multivitan valmisteessa ollut vaikkapa juuri kalsiumia ollenkaan! Muutenkin nyt myöhemmin vertailtua oli siinä valmisteessa muihin verrattuna melko suppeasti mitään vitamiineja ja hivenaineita, esimerkiksi kun tässä Ladyvitan on 12 vitamiinia ja 9 kivennäisainetta eli ihan superhyvin!

Vaikkei lisävitamiinien syömistä purkista nyt kai mitenkään virallisesti kuulukaan raskaudenajan ravintosuosituksiin sillä oletuksella että kaikki tarvittavat vitamiinit saa yleensä monipuolisen ruokavalion kautta, olen kyllä itse niiden kannalla. Varsinkin kun monella voi alkupahoinvoinnin syövereissä jäädä ravinto todella yksipuoliseksi ja siinä vaiheessa viimeinen asia joka mielessä pyörii on se että saisi riittävästi tarvittavia vitamiineja. Hyvä kun saa edes jotain alas oksentamatta!

Itse olen näiden monivitamiinien lisäksi syönyt purkista kalaöljykapseleita ja D-vitamiinia. Aluksi söin D-vitskua sen virallisen suosituksen 10mikrogrammaa jonka tuplasin talvella 20mikrogrammaan. Tuo 10 on tosiaan kai se vähimmäissuositus ja maksimisuositus raskaanaoleville käsittääkseni 50 mikrogrammaa päivässä. Kalaöljyhän ohentaa verta ja saattaa esimerkiksi leikkauksissa aiheuttaa verenhukkaa. Siksi jätin sen nyt pari päivää sitten pois kuukautta ennen laskettua vaikka käsittääkseni suositus on viimeistään rv38 tienoilla. Eihän sitä voi tietää jos vaavi tulisikin etuajassa!

Tätä suositellaan raskautta suunnittelevalle, raskaanaolevalle ja imettävälle naiselle. Valmiste ei muuten sisällä ollenkaan A-vitamiinia. Ladyvita Mama löytyy Hyvinvoinnin tavaratalosta täältä ja kookosöljyt taas täältä.

Esimerkiksi spirulinaa, chlorellaa tai chiaa en ole käyttänyt odotuksen aikana ollenkaan, useimmista superfoodeista kun ei ole raskaanaolevilta mitään luotettavaa tutkimusdataa. En ole vielä ehtinyt tutkia että suositellaanko noita vielä imettävällekään, luulisi että imetyksen aikana on aikalailla samanlaiset suositukset kun raskaana? Voisin tosin kuvitella että esimerkiksi chian uskaltaisi ottaa mukaan ruokavalioon parin kuukauden päästä? Täytyy tutkailla asiaa. 

Noissa levävalmisteissahan on suht paljon esimerkiksi A-vitamiinia, jota ei kai vielä imetyksen aikanakaan suositella, tokihan myös raskaanaolevat ja imettävät tarvitsevat jonkin verran A-vitskua joten luulisi että pienet määrät voisivat tulla kyseeseen! Onhan noissa paljon vitamiineja jotka ovat imetyksenkin kannalta suotuisia 🙂 Se suositus kai liittyy pääasiassa vain liikasaannin välttämiseen. Onhan vaikkapa chlorellassa huomattavasti vähemmän A-vitamiinia kun esimerkiksi maksassa ja silti maksaa saa syödä tietyn määrän! Onko kellään siellä hajua noista levävalmisteista?

Voimaruoan kookosöljy ja Ladyvita saatu blogin kautta.

Postaus sisältää kaupallisia linkkejä. 

Omat vauvauutiseni aiheuttivat monessa lukijassa hämmästystä. Suurimmassa osassa ihmetystä aiheutti se kuinka ja miksi ennen niin vuosia työnteon ja urakeskeiyyden puolesta liputtava teki näinkin radikaalin takinkääntötempun? Eikös minun pitänyt panostaa työntekoon? Opinnoistakin oli monesti ollut puhetta.

Vielä muutama vuosi sitten oikeastaan ainut asia joka päähäni mahtui oli työnteko. Työt, työt, työt. Olisin voinut viettää aikaa työpaikalla vaikka vuorokauden ympäri. Mietin aivan jatkuvasti, että mitä seuraavaksi ja kokoajan oli rattaat pyörimässä kaikenmaailman suunnitelmien tai itsensä kehittämisen suhteen. Blogiakin tein tuolloin ihan superaktiivisesti, joten aikaa omille ajatuksille ei oikein edes tainnnut olla. Olin tosi itkuherkkä, koska useimmiten olin todella väsynyt. Ajatus esimerkiksi itsestäni lykkäämässä lastenvaunuja lähinnä etoi, eikä tuo ajatus ollut oikeastaan koskaan edes käynyt mielessä. Ja ei missään nimessä yleisesti ihmisistä lykkäämässä niitä vaunuja, vaan minä tekemässä sitä. Enhän oikeastaan edes tiennyt mitään lapsista.

Siitä on aikaa varmaan reilu vuosi tai pari kun ensimmäisiä kertoja aloin miettimään, että haluanko ihan tosissani kuluttaa koko elämäni vain työntekoon keskittyen. Tokihan vaikkapa matkustelu tuo arkeen ja elämään ihanaa vaihtelua, mutta tietysti ne vuosilomatkin ovat  aina rajalliset. Unohtamatta tietty sitä arkeen paluuta aina lomien jälkeen..

Ehkä se pohjimmainen ajatus siellä kaiken takana oli se, että mitä sillä vuosien ”raatamisella” mahtaa ihan oikeasti saavuttaa elämässä? Siis konkreettisesti? Onko se loppupeleissä todella sen arvoista saavuttaa urallaan tietty asema jos kaikki on tehty oman elämän uhrauksella, pahimmassa tapauksessa terveyden? Oman elämän joka eletään vain sen yhden kerran. Nyt jälkeenpäin tuntuu, ettei itselläni ole ollut oikeasti kunnolla aikaa itselleni ja omalle elämälleni sen jälkeen kun aloitin 2008 opiskelut osa-aikatyön lomassa. Veikkaan, että joku tietty vaihde jäi päälle siinä tohinassa kun piti valmistua, löytää työpaikka, muuttaa, aina jotain meneillään.

Nyt raskaana olen tehnyt aivan ennenkuulumattoman jutun, joka ei olisi tullut vanhalle Iinekselle kysymykseenkään ja kieltäytynyt stressaamasta mistään töihin liittyvästä, ihan puhtaista terveyssyistä. Välillä olen herännyt jopa pieneen  huoleen siitä, että missä kaikki se kunnianhimo oikein on, mitä minulle tapahtuu? Sitä on vaan yrittänyt takoa päähänsä, että stressailla ehtii myöhemminkin ja jos tässä jotain ehtii tehdä vielä myöhemminkin kymmeniä vuosia niin se on työ!!

Tietysti omat hommat tehty niin huolellisesti kun vaan pystyn ja kykenen, mutta mikään ylisuoriutuminen ei ole kertakaikkiaan käynyt mielessäkään ja vauva on ollut siihen ihan hyvä syy. Miksi stressailla turhaan jossei siihen kertakaikkiaan ole ylimääräistä energiaa? Tokihan ne ajatukset ovat muistakin syistä olleet välillä aivan muualla kun siinä työnteossa. Ennenvanhaan pyrin ylittämään itseni työssä jokainen päivä ja ylisuoriutumaan vain sen vuoksi ettei kukaan voisi ikinä tulla sanomaan laiskaksi tai huolimattomaksi. Toisaalta, miksi omaa suoriutumistaan pitäisi todistella muille? Eikö sen pitäisi riittää että itse tiedät tekeväsi parhaasi ilman ylimääräistä hössötystä?

Kyllä itseäni voisi pistää ahdistamaan keski-ikäisenä siinä vaiheessa kun tajuaa ettei oikeasti ole edennyt mihinkään, varsinkaan josseivat ne tulevaisuuden näkymätkään näyttäisi ihan kamalan hyviltä. Mutta toisaalta mitä sitten loppupeleissä? Pääasiahan on kuitenkin että on itse onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Aika harvan ihmisen hautakiveen kuitenkaan kaiverretaan upeita urasaavutuksia, joten onko se oikeasti se tärkein juttu johon panostaa? Kai se pointti tässä pohdinnassa oli enemmänkin se, että kuinka ylös ja nopeasti täytyy edetä että voisi hetkeksi pysähtyä? Onko kaikki saatava alle kolmekymppisenä? Mihin sitä oikeasti on kiire?

On itselleni työ edelleen tärkeä juttu ja varsinkin nyt on huojentavaa tietää että on kuitenkin mukava työ johon palata takaisin kun tietää ettei joudu päivästä toiseen tekemään jotain oikeasti inhottavaa ”paskaa” jota vihaa, joka veisi elämästä kaiken muun ilon ikinä palkitsematta. Vaikkei oma työnikään loppupeleissä mitään rakettitiedettä ole, on siinä monia hyviä puolia ja ehdottomasti edellytykset edetä, kehittyä ja menestyä jos vain halua ja kiinnostusta löytyy. 

Olen myös iloinen, että olen saanut opiskeltua itselleni monipuolisen ja oman kokemukseni pohjalta oikein hyvin työllistävän tradenomitutkinnon, vaikkei jatko-opintojen jano sekään ole missään nimessä laantunut. Sen aika nyt vaan on myöhemmin. Olen itse vaan lähivuosina huomannut sen, ettei se koulutuskaan missään nimessä ole avain menestykseen. Omalla työpaikalla on päinvastoin tullut nähtyä huomattavasti enemmän niitä menestystarinoita, joissa nimenomaan se työkokemus painaa akateemista koulutusta huomattavasti enemmän kupissa. 

Toki itsekin ottaisin KTM-paperit käteen ihan milloin vain riemusta kiljuen, mutta ehkä luottaminen siihen että ne paperit ovat tie onneen on ehdottoman väärä, ainakin tässä taloustilanteessa ja mitä on itse tullut nähtyä. Tietysti vaihtelee varmasti huomattavasti yrityksestäkin (ja huom alasta!!), että mitä rekrytoinneissa arvostetaan, itselleni on kuitenkin ollut todella positiivista nähdä kuinka ainakin oman työnantajani leivissä voi edetä hienosti ”ihan vaan niillä tradenomin papereillakin”. Siksi en itse jaksa kantaa tällä hetkellä mitään ylitsepääsemätöntä huolta jatko-opintojenkaan suhteen.