Henkinen väkivalta ihmissuhteessa – Kyllä, been there

Täytyy paljastaa, että olen aikanaan ollut itse todella manipulatiivisessa ystävyyssuhteessa ja vielä pitkään. Olen vuosia miettinyt kirjoittavani kokemuksistani, mutten ole vain jotenkin osannut. Tai uskaltanut. Vaikka edelleen mietin menneitä tapahtumia lähes päivittäin. Kokemukset ja ihmissuhteet muokkaavat ihmistä, luovat sinusta juuri sen, kuka olet tänään. Omalta osaltani koen, että kokemukset ovat vahvistaneet ja saaneet itsevarmemmaksi, vaikka kyky käsitellä ikäviä tai traumaattisiakin kokemuksia riippuu paljon omasta luonteesta. Halusin kuitenkin tänään kertoa omia kokemuksiani siitä, kuinka henkistä väkivaltaa voi kokea – myös ystävyyssuhteessa.

Ystävyyssuhde kesti useamman vuoden ja vaikka tästä on aikaa jo lähes parikymmentä vuotta, muistan edelleen monet tapahtumat, kuin eilisen. Toki niitä hyviä hetkiä oli paljon, mutta sitten taas myös mustasukkaisuutta, henkistä ja kyllä, jopa fyysistä väkivaltaa. Kerran tämä ystäväni suuttui jostain aivan suunnattomasti, tarrasi kiinni ranteistani kynsillään, jonka jälkeen toiseen ranteeseeni jäi arpi pitkäksi aikaa. Toisen kerran läimäistiin pulpettia täysillä käsieni päälle ja sitten hetken päästä oltiinkin taas parasta ystävää. Kiellettiin pitämästä yhteyttä muihin ystäviin, heidät haukuttiin lyttyyn (koskaan edes näkemättä), jopa painostettiin katkaisemaan välit tekstiviestein (tottakai ystäväni valvovan silmän alla) tai sitten tuli valheita, joiden mukaan oli soitettu meille kotiin ja kuultu, että olin ystäväni X luona. Tästä sitten syyllistettiin itkun kera, että kuinka voin tehdä hänelle näin. Tottakai paniikissa myönsin kamalan synnin toisen kaverin näkemisestä, mutta kysyessäni kotona kuulin, ettei kukaan ollut soittanut minulle. Tietenkään.

Vaatteitani haukuttiin, kasvonpiirteitäni haukuttiin, pisamiani haukuttiin, hiillostettiin ovelasti kertomaan syvimmät salaisuudet (joita sitten voisi myöhemmin käyttää hyväksi tai kiristyskeinona), kerrottiin minun olevan liian luihu, jotta kukaan poika koskaan voisi pitää minusta ja kyllä, pakotettiin jopa aivan sairaalloiselle herkkukuurille, tavoitteena tietysti saada minut lihoamaan.  Lyhyydestäni jaksettiin naljailla loputtomasti. Yritettiin siis kaikilla mahdollisilla tavoilla saada minut tuntemaan itseni huonoksi ja nujerrettua henkisesti.

Valheita tuli jatkuvalla syötöllä. Milloin oltiin muuttamassa ulkomaille ja käyty siellä tai täällä, kaikkia en läheskään edes enää muista. Kerran soitin ystäväni kotiin tämän ollessa muualla ja kysyin muuttohuhuista, koska tiesin homman olevan ihan höpötystä. No, eihän niissä ollut tietenkään mitään perää. Ja tämä kaikki henkilön toimesta, joka oli vuosia paras ystäväni. Olimme luokkamme suosituimpia, mutta riitojen aikoihin jäin yksin toisen osapuolen kääntäessä kaikki minua vastaan. Noina hetkinä ajattelin lähinnä, että fuck it, eiköhän tämä tästä, taas kerran. Silti välillä itketti kotona kun kerroin, että nyt on taas riitaa jostain aivan turhanpäiväisestä asiasta ja joskus saatoin esittää kipeää, ettei tarvitsisi lähteä kouluun. Hakkasin huoneessani päätä seinään, koska ahdisti niin paljon, enkä oikeasti tiennyt mitä tehdä. Pahinta ehkä oli, ettei kukaan tuntunut uskovan, jos yritin kertoa. Noina vuosina oli pelastukseni juurikin laaja kaveripiiri, joiden seurassa ei tarvinnut pelätä tulevansa haukutuksi tai lytätyksi. (Jännä sattuma, että tämä tyyppi yritti itse kaveerata juuri näille haukkumilleen kavereilleni sen jälkeen kun oli painostanut minua katkaisemaan välit.)

Nyt jälkeenpäin sitä ehkä miettii, että miksi tuon kaiken hyväksyi? Siinäpä onkin hyvä kysymys. Yleensä tämänkaltaisiin ihmissuhteisiin jämähtäminen pohjautuukin juuri siihen symbioottiseen suhteeseen ja helposti punnitaan vain ne toisen hyvät puolet. Ne kun jollain kummalla tavalla muistaa myös silloin kun ollaan siellä pohjamudissa. Tai sitten toisaalta pelätään seurauksia, joita välirikosta voi seurata. Saatoin jossain vaiheessa jopa ajatella, että tuo kaikki on omaa syytäni tai täysin normaalia. Ja hei, olin ala-asteella. Nykyään voin helposti kuvitella edes jollain tasolla, millaista on olla manipulatiivisessa parisuhteessa. Varmasti yhtä helvettiä. Nyt aikuisena on helppo todeta, etten enää ikinä sietäisi moista, mutta toki, tilanne voi olla hyvin eri silloin kun itse on siinä. Helppohan se on sanoa.

Oma oloni helpotti vasta kun päätin katkaista välit lopullisesti tilanteen mentyä entistäkin huonompaan suuntaan, eikä tämäkään ollut kieltämättä helppoa. Tämä tapahtui erään kesäloman alussa siirtyessä uudelle luokalle, joka tuntui sopivalta ajankohdalta aloittaa tavallaan alusta ja jättää vanha taakseen. Puheluita tuli, ensin itkuisia, syyllistäviä ja sitten vihaisia. Yläasteen aloittaminen oli ihan kamalaa. Ilmeisesti pettymyksestä seuraavaa mustamaalaamista ja selän takana valheiden kertomista jatkui pitkään, mutta se oli oikeastaan varsin pientä noihin muihin asioihin verrattuna, enkä edes jaksa miettiä mitä kaikkea minusta on sepitetty. Ja kylläpä helpotti. Koko episodin myötä löysin nimittäin yhden parhaimmista ystävistä, joiden kanssa olen pitänyt yhtä oikeastaan tuosta lähtien.

Kaikki tuo ja vuosien epävakaa ystävyys opetti paljon. Toisaalta vahvisti itseäni, sekä opetti lukemaan ihmisiä ja tunnistamaan niitä hälyttäviä ihmistyyppejä tai piirteitä, joiden kanssa en mielellään tahdo olla missään tekemisissä. Tämän vuoksi olen ehkä tietyllä tapaa tuntosarvet koholla uusia ihmisiä tavatessani, enkä luota ihmisiin kovin helposti. Koska olen luonteeltani melko avoin, saatan höpötellä niitä näitä ja tietyistä asioistani ihan puolitutuillekin, mutta oikeasti lähelle päästän uuden ihmisen vasta sitten, kun luottamus on täysin saavutettu. Aistin heti, jos uudessa ihmisessä on jotain hämärää ja huomaan myös valehtelun. Itselleni on epärehellisyys punainen vaate ja ehdoton este luottamukselle.

Mikä sitten saa ihmisen kohtelemaan toista huonosti? Oma paha olo tai sairaalloinen kateus on taustalla varmasti se suurin syy ja läheisin ihminen helpoin kohde purkaa sitä. Ihmistyyppi, joka pyrkii keinolla millä hyvänsä tuhoamaan toisen psyykkeen oman pahan olonsa tähden, on jotain niin sairasta, etten yksinkertaisesti voi käsittää. Varsinkin silloin kun se toinen osapuoli on se kiltti tyyppi, joka ei ehkä alkuun yksinkertaisesti pistä hanttiin tai uskalla mainita asiasta muille. Ja niin, täytyy sanoa, että näitä tapahtumia miettii edelleen usein. Jopa viikottain. Monesti minulla on jopa ikävä tätä vanhaa ystävää, koska loppupeleissä oli meillä paljon hyviäkin hetkiä. Silti olen miettinyt, että haluaisin jonkinlaisen selityksen tälle kaikelle. Ehkä anteeksipyynnön. Miksi tämä kaikki tapahtui? Auttaisiko, jos juttelisimme asiat halki ja kuulisin hänen kantansa asiaan?

Ja niin, saatatte muistaa vuosien takaisen ”blogistalkkerin”, jonka kommenttien vuoksi jouduin tekemään rikosilmoituksen? En tainnut koskaan raportoida siitä, kuinka kommentit loppuivat. Juuri viime viikonloppuna kerroin tästä koko hommasta eräälle kaverilleni ja totesin, etten juurikaan edes muista kommenttien sisältöä. Kunnes nyt aamulla kävin lukemassa ne uudelleen ja menin aivan totaalisesti pois tolaltani. Ja niin, pari vuotta taaksepäin tein rikosilmoituksen ohessa pientä tutkimusta ja lopulta kävi ilmi, että sama tyyppihän se ilmiselvästi on kommenttien takana, eli tämä vanha ystäväni. Yhtäkkiä oli koko homma aivan selkeä. Blokkasin henkilön sometilit (emme seuranneet toisiamme) ja kommentit loppuivat kuin seinään. Sattumaako? Tuskin. Nyt kun luen kommentteja läpi, en voi ymmärtää miksen hoksannut sitä aiemmin? Kun mietin noita nuorena kokemiani kommentteja ja tapahtumia, huomaan selvän yhteyden kommentteihin ja siihen, mitä niillä yritetään saavuttaa. Tosin potenssiin kymmenen. Toisinsanoen saada itsenikin uskomaan niiden sisältöön.

Tässä muutamia kommentteja vuosilta 2016-2017:

 

”Onkohan tuo teijän lisääntyminen nytte ihan loppuun saakka suunniteltua? Tunnut olevan nelikymppiseksi muijaksi kuitenki vielä ihan hukassa elämäsi kanssa. Siihen sit vielä lapsi päälle… Käy sääliks sitä lasta, kun eihän se ole vanhempiaan voinut valita. Kai senki täytyy sit olla mahollisimman ruskee ja laittaa tököttei ripsiinsä, että sopii sinun profiiliin. Muistele vain omaa lapsuutas, niin tiiät kyl miltä lapsestas tulee tuntuun. Isäsi tunneilla oli kuitenkin ihan kivaa, X ”.

”Voi lapsiraukka millaiseen perheeseen joutuu syntymään! Toivottavasti te älyytte, ettei lapsi ole mikään leikkikalu.”

”Voi raukkaa. Käynnistys on ihan hirveetä ja kauhee synnytys edessä. Tsemii babylle.” (Tämän sain synnytyksen käynnistyksen aamuna)

”Onpa ruma lapsi. Toivottavasti ei joudu kauheesti siitä kärsimään.”

”Ei voi olla totta! Sulla on yksi lapsi ja olet jo niin avuton, että joudut kauppakassipalvelua käyttään. Uusavuttomuuden huippu, ei voi muuta sanoo. Kas kun et laita miestäs vielä käymään kaupassa ja siivoomaan, että jää itsellesi aikaa istua koneen ääressä tai meikata/ laittaa hiuksia sekä poseerata kameralle. Niin, onhan ne tietysti pikkulapsen äidille TODELLA tärkeitä toimintoja. Olet uskomattoman laiska ja saamaton ihminen! Häpeisit edes.” (Kun testasin tilata ruokaostoksia Citymarketin kauppakassi-palvelulla ja totesin sen talvipakkasilla käteväksi sen sijaan, että rahjasin ruokaostoksia vaunuilla :D)

”Onpa järkevä asunto pikkulapsen kanssa asuville. NOT!
Mutta ethän sie ole ennenkään lapsesi parasta edes yrittänyt ajatella. Kaikille ei vain pitäis lapsia suoda. 🙁(Kun esittelin nykyistä asuntoamme)

”Ruma kersa! Kertakaikkisen RUMA. Jos lapsi edes voi olla ruma, niin toi oli sitä. YÖK.”

”Siun lapsella on mitä ilmeisemmin joku kehitysvamma. Onko hän Down vai mikä?”

”Kui sää voit jo vuoden jälkeen ja vain yhden lapsen kotiäitinä olla väsynyt? :-O Äitisi varmasti osaisi antaa neuvoja jaksamiseen.”

”Onpas N: lla keltainen iho. Toivottavasti ette oo syöttäneet sille maksaa tuhoovii särkylääkkeit.”

”Muahahahahahahahhahaaaaaa!!!!!!!!!! Tää oli niin hyvin arvattavissa. Pää ei kestänyt mennä takas töihin. Sanoiko mieli, että ei pikku- Iines enää pärjääkään töissä. Tuliko rimakauhu, ettei pikku- Iines enää osaakaan hoitaa duunejaan. Ollaan päätoimisii bloggareita ja mädännytään kotona ihteensä kuvaillen ja meikkaillen. Noloo, noloo, noloo, noloo. ”(Kun irtisanouduin viiden vuoden työsuhteestani pankissa. Juttuhan oli se, että homma oli niin yksitoikkoista, ettei pää tosiaankaan olisi sitä kestänyt, kai kommentoija siis oli oikeassa)

”Opettele ees valehteleen kunnolla. X (=isä) häpeis kun taas nää juttus kuulis. Kunnon tytärtä aina yritti sinusta kasvattaa. Luojan kiitos X on fiksu.”

”Onhan se rankkaa vetää roolia yllä, oli sitten työelämässä tahi vapaalla (netissä). Toivottavasti ymmärrätte opettaa N:lle hieman fiksummat mallit. N:stä näkee jo ulospäin, ettei hän ole ihan terve lapsi. Miksi häpeette sitä? Ymmärrättekö, että opetatte tämän pienen jälkeläisenne häpeemään itseään? Aiotko sinä, Iines, antaa omat psyykkiset ongelmasi kaiken muun perimän lisäksi perintönä pojallesi? Se on rankka kohtalo, kuten tiedät. X:llä on asiat paremmin, kun on ymmärtänyt pysyä poissa ”palstoilta” ja olemaan huuhailematta kaiken skeidan perään. X (=äitini) on ollut aina oikeessa, mitä sinuun tulee. Ensin en sitä uskonut, mutta blogejasi seuraamalla valitettavasti kaikki on näyttäytynyt todeksi. Kotiin hautautumalla et niitä pelkojasi selätä. Sieltä on joskus lähdettävä takaisin työelämään. Suosittelen terapiaa jo tässä vaiheessa. Olisi ehkä jo aika oppia tuntemaan se ihminen, joka todella olet.” (Kotiin hautautumalla = Olin hoitovapaalla 5kk)

”heh, miksi meidän pikku Iines häpee nykyistä työpaikkaansa, eikä uskalla paljastaa markkinnoinnin lisäksi enempää? Ei sen nyt niin kauheen noloo ole tehä blogimarkkinnoinnin työtä. Paitsi kun se pikku Iines niin halusi päästä tekeen uraa. Aika noloohan toi on joutuu vaikenemaan omasta työpaikastaan. Yleensä uudesta työstä ollaan ylpeitä ja kerrotaan, mutta pikku Iines joutuu salaileen.” (Ehkä koska mielestäni työpaikka ei aina ehkä kuulu blogiin, kuten esimerkiksi monta muuta yksityisyyteeni liittyvää asiaa :D)

”Voi, voi, kun pikku- Iinestä nyt itketti kun ei saanut hyvää kassia. Etkö ole mitettinyt, miksi näin kävi? Blogistasi välittyy pinnallisuutesi. Jos yrität kirjoittaa jostain syvemmistä aiheista, ne vaikuttavat ihan hirveen teennäisiltä. Peiliin katsoo hän. Ai niin, mutta pikku- Iines ei yletä peiliin.”

”Upeeta, että olet vihdoinkin ymmärtänyt olevasi sairas. Mielisairautesi on näkynyt ja kuulunut jo pitkään. Tomppaa ollaan jo pitkään säälitty, miten hän jaksaa??? Käsittämätöntä silti, että yhden lapsen KOTIÄITI uupuu. 😀
Mistä vetoo, X ei ikinä olisi samassa pisteessä.” (Kun kirjoitin kesällä 2016 vauvavuoden aikana syntyneestä uupumuksestani)

Ja niin. En voi oikeasti ymmärtää. Ette tiedä kuinka monta kertaa pyörittelin aikanaan noita kommentteja päässäni ja yritin saada selityksen. Miettiä, että olenko muka oikeasti huono äiti, sairas, laiska ja epäonnistunut. Koska juuri sitä nämä tyypit haluavat sinun uskovan. Lopulta koin parhaimmaksi lopettaa lukemisen alkuunsa kun huomasin uuden kommentin tulleen. Haluaisin kuitenkin myös herättää tämän henkilön miettimään tekojaan ja sitä, että miksi joku toimii näin? Saako muiden satuttaminen oikeasti aikaan mielihyvää?  Nyt lukiessani läpi kommentit (jotka siis rikkovat mennen tullen kunnianloukkauksen ja viestintärauhan määritteet), tunnen oloni niin surulliseksi ja tyhjäksi. Kaikesta tästä huolimatta en nimittäin ole koskaan toivonut tälle ihmiselle mitään pahaan – ennemmin päinvastoin.

 

Tietyllä tapaa tuntuu helpottavalta kirjoittaa tämä kaikki puhtaaksi, koska edelleenkin, vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää, ei se vain ole mahdollista. Miksi joku tekee näin? Onko teillä vastaavia kokemuksia ihmissuhteissa?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 51 kommenttia.

Ystävyyden peruspilarit ja ajatuksia empatiakyvystä

Ainakin omassa elämässäni ystävät ovat yksi tärkeimmistä asioista. Itselleni on todella tärkeä juttu, että on ystäväpiiri, jolle voi kertoa käytännössä kaiken. Suurin osa ystävistäni ovat niitä, joiden kanssa ystävyyssuhde on kestänyt vuosikaudet, jopa yli 15 vuotta, mutta onnekseni olen löytänyt myös aikuisiällä useita uusia ystäviä. Olen siinä mielessä onnekas, että omistan useamman läheisen ystävän, joihin luotan sataprosenttisesti ja joille voin kertoa käytännössä kaiken. Ja toki sitä haluaakin pitää kiinni niistä ihanista tyypeistä, joihin voit luottaa, jotka ymmärtävät ja vieläpä pysyneet rinnallasi vuosikaudet. Ystävyyttä ei saisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

Koen omaavani melko hyvän ihmistuntemuksen ja yleensä huomaan heti, jos uudessa tyypissä on jotain ”outoa”. Narsistiset piirteet tai epärehellisyyden usein tunnistaa melko alkumetreillä kun vaan tietää ”mitä etsiä”. En osaa selittää, mutta tietyistä (tosin harvoista) ihmisistä saattaa tulla omituiset vibat ja heidän kanssaan noudatan erityistä varovaisuutta. Päästän lähelleni ja luottamukseni piiriin ainoastaan ne tyypit keihin luotan. Ehkä siksi en sen koommin olekaan kokenut aikuisiällä mitään sen kummempia ihmissuhdedraamoja, jossa joku olisi pettänyt luottamukseni. Ennemmin siis olen vaikka yksin, kuin ihmisen seurassa, josta alkaa hälytyskellot soida edes vähän.

Jos luottamus on ystävyyden peruspilari, mielestäni myös empatiakyky on tärkeimpiä ominaisuuksia ihmisessä. Ainakin ihmisissä, joiden kanssa itse haluan olla tekemisissä. Itsekin olen tuntenut ja törmännyt työelämässä ihmisiin, joilla on ollut ainakin jossain määrin puutteellinen empatiakyky. Oma vaikutelmani näistä ihmisistä on jollain tasolla ”tunneköyhyys”, kykenemättömyys siis asettua toisen ihmisen asemaan, mitä tukee esimerkiksi vastoinkäymisiin elämässä. Empatian puuttuminen voi tuntua toisen ihmisen vinkkelistä siltä, että toinen ei ole kiinnostunut tai on välinpitämätön. En usko, että kukaan haluaa tietoisesti olla empatiakyvytön, vaan seikka kertoo enemmänkin juuri tämän ”kyvyttömän” osapuolen oman tunne-elämän tasosta.

Empatiakyky eli myötäelämisen taito on nimenomaan kyky samaistua toisen tunteisiin ja jollain tasolla ymmärtää niitä. Astua ikäänkuin toisen ihmisen saappaisiin, mitä tulee tunnekokemuksiin. Ymmärrys siitä, miksi toinen oikeasti tuntee tietyllä tavalla ja miltä nuo tunteet luultavammin tuntuvat.  Oman itsensä  ja oman tunneskaalan tunteminen onkin tärkeässä osassa mitä tulee empaattisuuteen. Kun on itse tuntenut ja käsitellyt tiettyjä asioita, osaa silloin myös samaistua siihen, miltä nuo samat tunteet tai tietty elämäntilanne toisen vinkkelistä tuntuu. Siksi onkin tärkeää, että omat tunteet, myös ne negatiiviset tunnistetaan ja nimenomaan käsitellään, eikä sysätä mielen uumeniin. Jos kaiken ikävän sysää aina pois tai yrittää tukahduttaa ne muilla asioilla, ei opi käsittelemään omia tunteitaan ”oikein”, opi miltä tuntuu olla surullinen tai järkyttynyt ja nimenomaan, että on normaalia tuntea niinkin välillä.

En itse halua ystäväpiiriini tai elämääni empatiakyvyttömiä ihmisiä, joiden kanssa on mahdoton tietyllä samaistuvalla tasolla keskustella pahasta olosta tai vaikeista aiheista. Kykyä siis tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan aidosti. Ystävyyssuhteet ovat itselleni tietysti hyvin tärkeä asia elämässä ja haluan panostaa niissä juuri niihin suhteisiin, jotka antavat puolin ja toisin. Keiden kanssa pystyy avoimesti ja aidosti keskustelemaan vaikeistakin aiheista ja niitä suhteissa, joissa kommunikointi on nimenomaan vastavuoroista. Puretaan omia huolia ja saadaan niihin tukea, apua ja kauniita kannustavia sanoja, mutta tärkeä asia on myös, että osaa itse tarjota näitä asioita aidosti myös sille toiselle ystävälle.

Ystävyys ja yleisesti ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa. Mikään ystävyys ei kestä ikuisuisesti, jos aina keskitytään vain toisen osapuolen asioihin ja huoliin, jokaisen pitäisi tässä kiireisessä maailmassa muistaa enemmän kysyä se perinteinen ”Mitä sulle oikeasti kuuluu?”. Itse olen pyrkinyt eroon niistä ihmissuhteista, jotka vievät energiaa enemmän kuin antavat. Niitä joissa kysytään ehkä pintapuolisesti ”Miten on mennyt?” , mutta väistetään vastaus vähätellen ja nostetaan esille niitä omia ongelmia tai huolia, jolloin omat kuulumisesi menevät ikäänkuin toisesta korvasta ulos.

Farkut / H&M (uutta vintage-mallia!)

Villpaita / H&M Premium

Nilkkurit / Acne (Cypress)

Kello / Suunto

Asusta haluan sanoa tähän väliin sen verran, että tämäntyylinen asukokonaisuus on ehdottomasti lempparini! Olen tykästynyt hurjasti niihin äitini vanhoihin vintage-Wranglereihin, jotka ovat useasti vilkkuneet asuissakin. Wranglerit ovat kuitenkin minulle aavistuksen verran isot, joten tilasin pari viikkoa sitten Hennesiltä vähän vastaavanlaiset (tosin revityt, hehe) vintage-farkut ja tykkään näistä ihan hurjasti! Oli useita eri pesuja ja muistaakseni maksoivat 39 euroa 🙂

Myönnän itsekin, että välillä tässä arjen tohinassa saatan unohtaa tarpeeksi usein kysyä ystäviltäni, että mitä heille kuuluu. Tuntuu, että arjessa viestittely ja kuulumisten vaihtaminen on yhä pintapuolisempaa. Jutellaan ehkä turhanpäiväisemmista asioista ja saatetaan unohtaa kysyä ne kaikkein tärkeimmät. Se ei tarkoita ettei välittäisi. Välillä saattaa varsinkin pidemmissä ystävyyssuhteissa olettaa, että toinen varmasti ottaa esille jos joku painaa mieltä, mutta niistä vaikeista asioista puhuminen ei aina välttämättä ole niin helppoa. Ei ehkä haluta vaivata toista omilla murheillaan, vaikka sitä varten ystävät mielestäni ovat olemassa. Juuri ne empaattiset ystävät.

Kasvotusten tapahtuva kuulumisten vaihtaminen antaa kuitenkin niin paljon enemmän irti, kuin se Whatsappin tai Facebookin välityksellä tapahtuva. Kasvotusten ei voi yhtä helposti piilottaa niitä oikeita tuntemuksia, myös eleet ja sävyt kertovat kasvotusten enemmän kuin tuhat Whatsapissa kirjoitettua sanaa. Oma tavoitteeni onkin taas aktivoitua enemmän nimenomaan näkemään ystäviä kasvotusten ja nimenomaan viettämään aikaa heidän kanssaan. Nykyään viettää liikaa aikaa virtuaalisesti kanssakäyden, jolloin nyt kuitenkin viettää käytännössä aikaa yksikseen. Kiire on nykyään liian yleinen tekosyy.

Millaisia tyyppejä te päästätte lähellenne? Onko empatiakyky myös teille perusjuttu ystävyydessä?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Mielestäni äitiyden haasteita ovat..

Olen useaan otteeseen kirjoittanut äitiydestä ja samalla todennut, ettei äidin rooli aina ole se kaikkein helpoin. Silti äitiys on maailman paras asia, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Sen lisäksi, että äitiys on kasvattanut minua paljon henkisesti, on sanoinkuvailemattoman antoisaa nähdä oman pienokaisen kasvu ja kehitys. Äideille osoitetaan tietynlaisia paineita suoriutumisesta ja jatkuvasti miettii, että teenkö nyt tämän tarpeeksi hyvin, vietänkö riittävästi aikaa lapseni kanssa ja onko kaikki nyt varmasti kunnossa? Monelle naiselle on tyypillistä olla perfektionisti monissa asioissa, myös äitiydessä. Halutaan olla tietysti paras, mutta sitten taas samalla ollaan epävarmoja siitä, että ollanko tarpeeksi hyviä.

Äitiys tuntuu myös nykyään olevan jonkinlainen kilpailu. Kilpaillaan siitä kenen napero kontttaa/kävelee/puhuu ensin, kuka syö parhaiten tai eniten kiinteitä, kuka kasvaa nopeiten. Kaikessa halutaan osoittaa, että se oma lapsi on kaikkein paras. Tietysti ymmärrän itsekn, että sitä ylpeänä haluaa toitottaa niitä uusia taitoja ja tottakai jokaiselle se oma lapsi onkin se paras lapsi, mutta olen itse jo ajat sitten hoksannut, ettei itseään tai omaa lastaan kannata miltään kantilta verrata muihin. Kukin tekee asiat omalla tavallaan ja omaan tahtiin, olematta yhtään sen huonompi kuin toinen. En itse jaksa vertailua ja vaikka alkuun olinkin huolissani monista asioista, kuten kasvusta, syömisestä ja sadasta muusta asiasta, olen todennut ettei sillä ole väliä miten joku toinen tekee, jokainen lapsi on yksilö. Sen lisäksi, etten vertaile itseäni tai lastani muihin, en myöskään halua tuomita tai arvostella jonkun toisen valintoja tai tapoja toimia. Ei ole minulta pois jos jonkun muun kasvatusmetodit eroavat omistani.

Myös neuvola luo tietynlaisia paineita. Milloin ei tule tarpeeksi pituutta, sitten taas painoa, tuntuu että aina on joku asia, josta tehdään järkyttävä haloo. Ihan kun se lapsi olisi jollain tapaa huonompi, jossei nyt satu noudattamaan jotain byrokraattista käyrää ja sen keskiarvoa. Toki on hyvä asia, että meillä Suomessa on erinomainen nevolajärjestelmä ja terveydenhuolto yleisesti, mutta välillä kyllä totuuden nimissä jaksetaan myös niihin epäoleellisiin syynäämisiin. Varmasti asia ei kaikkien kohdalla ole näin, mutta itselläni on alusta alkaen ollut vähän ristiriitaisia kokemuksia neuvolasta. Sen sijaan, että olisi nimeenomaan saanut niitä neuvoja, on enemmänkin luotu niitä paineita ja huolta, vieläpä täysin turhista asioista. Onneksi olen tämän (toki varsin lyhyen) 1,5v äitiyden aikana oppinut käyttämään omaa järkeäni asioissa ja olemaan stressaamatta oikeasti turhista jutuista. Alkuun se ei ollut ihan niin helppoa, kun kaikki äitiydessä ja lapsessa oli uutta.

Asia, joka varmasti ottaa monilla äideillä koville on osittain omasta elämästään luopuminen. Hetkeksi siis. Kuulostaa kamalalta sanoa ääneen, että ”joutuisi lapsen tähden luopumaan jostain”, eihän se nyt niin mene ja toki aina menee lapsi edellä, mutta itse kuitenkin käsittäisin sen tietynlaisena luopumisena, että asettaa lapsen etusijalle ja omien tarpeiden edelle. Varsinkin vauvavuotena kuluu aikaa niin paljon pienokaisen kanssa iho iholla, että välillä jo ehtii unohtaa olevansa erillinen ihminen tästä pienestä. Monella äidillä voi iskeä identiteettikriisi kun tuntuu joutuvansa luopumaan omasta itsestään, vaikka se olisikin vain tilapäistä.

Asiat, jotka ovat ainakin itselleni olleet äitiydessä itsestäänselvyyksiä ovat mm: huonot tai katkonaiset yöunet, oman ajan väheneminen, asioiden uudelleen priorisointi ja suunnittelu. Koko pakka menee lapsen kanssa uusiksi ja on opeteltava uusia tapoja toimia, säästää aikaa ja soveltaa. Nämä ovat myös asioita, joiden suhteen en ole sen koommin stressaillut, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Jossain vaiheessa koittaa se aika kun yöt ovat taas kokonaisia, lapsi pukee itse ja menee omia menojaan. Silloin varmasti päinvastoin kaipaa niitä aikoja kun se pienokainen vielä oikeasti kaipasi äitiä.

Lappuhaalari / H&M

Polopaita / H&M

Pipo / Breden (saatu, tämä)

Kello / Suunto

Kengät / UGG mini (nämä)

Siten vielä mammajutuista ihan muihin aiheisiin. Pakko hehkuttaa tuota 100% merinovillaista pipoa! Sain keväällä pojalle virolaisen Breden Kidsin valikoimista muutaman tuotteen ja saman lähetyksen mukana myös itselleni tuon aikuisten pipon, joka onkin syksyn mittaan päässyt ahkerasti käyttöön. Voisin ehdottomasti ostaa muissakin väreissä, todella hyvä hinta-laatusuhde (25e) 🙂 Lappuhaalarit pääsivät tauon jälkeen taas käyttöön. Noista kysyttiin keväällä ahkerasti ja olivatkin silloin kovalla käytöllä, tosiaan siis lopputalvesta ostettu Hennesiltä. Vaaleanpunaiset UGGsit kaivoin myös kaapista, nuo ovat ihana ja ikumuistoinen synttärilahja Tommilta vuodelta 2014♥

Ja mikä tässä asussa oli koomisinta.. Että hiukset, kello ja kengät ovat kaikki samaa sävyä, hahah! 😀

Komppaatteko näitä äitiys-seikkoja tai onko omalta kohdaltanne jotain muita asioita?

 

Kuvat Jutta. Sisältää kaupallisen linkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.