Julkaistu

Korona-ahdistus teki paluun

Syksyn saapuessa ja samalla koronatilanteen taas asteittain pahentuessa olen havahtunut siihen, että kevään epämääräinen korona-ahdistus on tehnyt paluun. Tämä postausluonnos on lojunut täällä arkistossani jo pari viikkoa, kunnes tällä viikolla koin, että haluan vihdoinkin käsitellä asiaa. Tunteet ovat nimittäin viime viikkoina olleet todella ristiriitaiset. Perus. Tästä onkin muotoutunut suorastaan joku new normal tässä myllerrysten vuodessa 2020. Tunteet menevät vuoristorataa. Välillä on toiveikas ja tuntuu, että kaikki menee parempaan suuntaan, kunnes iskee epätoivo vol.10 ja aloittaa sisäisen spekulaatiorupeaman siitä, että palaako maailma koskaan täysin ennalleen? Toki, vuosi on ollut monelle opetuksen paikka ja kieltämättä toivon joidenkin ”uusista normaaleista” pysyvän ennallaan, mutta eläminen koronapaniikin lietsomaa elämää hamaan tappiin asti kuulostaa kieltämättä aika helvetilliseltä. Ja sitähän se nyt on. Kukaan ei oikein tiedä miten tästä eteenpäin ja milloin helpotusta (ehkä) on edessä. Okei, toivottavasti en nyt kuulostanut aivan lannistuneelta 😀

Tällä hetkellä koen oman tilanteeni monelta osalta melko vakaaksi (ainakin näin toistaiseksi), mutta mieltäni on enemmänkin kalvanut huoli muista yrittäjistä, erityisesti ravintola-alalla. Ja no muutenkin tulevaisuudesta. Vaikka en yleisesti kovin pessimistinen olekaan, on nyt käynyt muutaman kerran mielessä, että palaako tilanne maailmalla ennalleen koskaan? Kuulin muutama viikko takaperin ystävältäni erään ravintolan konkurssiuutisen Jyväskylästä. No, tämä ei tosiaan ollut mikään maailmanluokan uutinen ja rehellisyyden nimissä on Jyväskylässä melko tyypillistäkin, että ravintoloita tulee ja sitten lähtee kannattamattomina, joka on todella surullista. Muutama viikko takaperin sitten pysähdyin järkyttyneenä Instagram-feediä selatessani uutiseen siitä että yksi suosikkikahviloistani, Vaasankadun Ohmygoodness menee konkurssiin ja näin ollen päättää toimintansa. Jähmetyin muutamaksi sekunniksi, otin päivityksestä screenshotin ja lähetin whatsapissa Jutalle. Tuumasin vain, että mitä hittoa, onko tämä nyt edes todellista. Sitten iski suru. Parin vuoden aikana olen viettänyt kyseisessä kahvilassa kymmeniä kertoja lounastaen, kahvitellen ja samalla etätyöskennellen. Voisinkin sanoa, että se on ollut ehkä eniten ”vakiopaikkani” etätyöskentelyyn viime vuosina. Ja kohta ei enää sitten olekaan.

Vaikka ravintoloiden ja kahviloiden tuleminen, sitten meneminen ovat jollain surullisella tapaa ”tuttua” esimerkiksi Jyväskylästä, olen jotenkin shokissa siitä, että samaa tapahtuu nyt täällä Helsingissäkin. Kaupungissa, jossa kahvilakulttuuri on todella vahvaa ja ravitsemusliikkeiden kannattavuus ainakin näin asiakkaan näkökulmasta ollut ennen koronaa vahvaa. Tällä hetkellä ahdistaa juurikin, että tuntuu tilanteen olevan se, että nekin yritykset, jotka keväällä sinnittelivät läpi ensimmäisen kriisin, eivät enää olleet tarpeeksi vahvoja siihen, mitä edessä odotti syksyllä. Kurjinta tässä on myös se, että ihminen sopeutuu nopeasti uusiin tapoihin ja rutiineihin. Vaikka tilanne joskus tulevaisuudessa olisikin erilainen, palaavatko asiakkaat enää koskaan? Silläkin oletuksella, että ne harvat asiakkaiden kantapaikat vielä myöhemmin olisivat pystyssä.

Olen itsekin pienyrittäjä, mutta oma toimintani (esimerkiksi verkkokaupan pipobisnes) eroaa sillä, että toimintani on melko riskitöntä, eikä minulla ole käytännössä kovin suuria kiinteitä kuluja. Vaikka yritystoimintani onkin työlästä siinä mielessä, että se on hyvin aikaavievää, on suurin kuluerä oma henkilökohtainen työpanokseni. Eli seikka, joka nyt vain konkreettisesti on menetettyä aikaa, eikä asia, joka ajaisi taloudelliseen ahdinkoon. Monilla tilanne taas ei ole tämä. Liikehuoneiston vuokrat ja työntekijöiden palkat on maksettava, eikä tämä ole mahdollista jos asiakkaita ei ole nimeksikään.

Korona on ollut monelle yrittäjälle mietinnän paikka ja juuri uudistumisen hetki. On pakonkin edessä kehitetty uusia toimintatapoja vastaamaan tätä päivää ja muuttuneen kulutuskäyttäytymisen haasteita. Tietysti tämä on myös hyvä asia, koska jokaisen yrittäjän tulisi ajoittain myös innovoida toimintaansa, kuten itsekin tämän vuoden aikana olen tehnyt, mutta valitettavasti ei uusilla toimintatavoillakaan ole kaikkien osalta edetty voiton puolelle. Kurja faktahan on kuitenkin vaikkapa tässä ravintola-casessa se, että näinä päivinä vietän itsekin kaikkein mieluiten päivät kotona opiskellen ja työskennellen, koska kuka nyt tietoisesti haluaisi altistaa itseään koronalle tartuntojen lisääntyessä päivä päivältä? Itse olen koko syksyn käyttänyt kasvomaskia aina julkisissa (ja koulussa), mutta nyt olen harjoitellut sen käyttöä myös ruokakaupassa, asioilla jne. ”Harjoittellut” sen vuoksi, että ainakin itseltäni vaatii edelleen pientä harjoittelua se, että muistaisin vain ottaa sen maskin aina mukaan vaikkapa sinne kauppaan, vaikka julkisten osalta onkin jo rutiinia.

Aikaisemminkin olen nostanut täällä esille huoleni kotimaisista matkailuyrittäjistä ja tämä oli vahvasti mielessä myös Lapin reissullani, jossa itseasiassa myös keskustelin aiheesta majoitusteni omistajien / henkilökunnan kanssa. Lapin matkailu nojaa vahvasti ulkomaisiin matkailijoihin ja vaikka monet selättivätkin kevään haasteet, näyttää tulevan talven tilanne todella synkältä. Tämä veti oikeasti mielen todella matalaksi reissussa. Kinkkinen juttu on ehkä se, että suomalaisten kotimaan matkailu keskittyy tiettyihin kohteisiin ja aktiviteetteihin, eivätkä monet kotimaiset matkailijat kenties (ainakaan vielä) osaa antaa samanlaista arvoa luonto- tai elämysmatkailulle hiihtokeskusten ulkopuolella, kuin mitä sitten taas ulkomaalaiset turistit, jotka tulevat Suomeen juuri näitä varten. Toki on positiivista kuulla, että tilanne on tänä vuonna ollut muuttumaan päin ja luontomatkailu on alkanut kiinnostaa suomalaisia yhä enemmän. Oma fokukseni onkin tukea juuri näitä suomalaisia matkailuyrittäjiä, vaikka tietty karu fakta onkin, ettei oma pieni panokseni tai antamani näkyvyys muuta kokonaistilannetta juurikaan, vaan vaatii niitä suurempia muutoksia ihmisten käyttäytymisessä ja matkailuintresseissä. Itse henkilökohtaisesti toivon jo pelkästään Lapin yrittäjien vuoksi, että pian tulisi linjauksia vastuulliseen matkailuun, jolla rajoja voitaisiin hallitusti avata talvikaudelle ja sallia turisteja maahan tehostetuilla testauksilla, sekä majoituspaikkojen karanteenitoimenpiteillä saapuville turisteille.

Mitä me yksittäiset ihmiset sitten voimme tehdä?

 

Ensisijaisen tärkeänä tietysti huolehtia omasta suojauksesta tehostamalla käsihygieniaa, sekä käyttämällä kasvomaskia, joka suojaa myös muita. Suosia kotimaisia pienyrittäjiä ja yrittäjiä yleisesti pienillä teoilla, oli se sitten take-away lounas, verkkokauppatilaus kotisohvalta tai elämysmatka kotimaan sisällä. Ja yrittää luottaa siihen, että paremmat ajat ovat edesssä 💙

Onko teillä korona-ahdistus iskenyt tai tehnyt paluun syksyn edetessä?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Matkailun vuosi 2020? Forget it, nyt pysytään Suomessa!

Elokuu on alkanut kieltämättä jotenkin ristiriitaisin fiiliksin. Ensinnäkin valehtelisin jos väittäisin, ettei tuleva syksy mietitytä mahdollisen tulevan uuden aallon suhteen, varsinkin näiden viime päivien jälkeen. Muutenkin tuntuu, että moni asia on kesän aikana junnannut paikallaan, joka on aiheuttanut jonkinlaista kärsimättömyyttä. En missään nimessä halua tehdä blogistani tämmöistä koronapäiväkirjaa (kuten ehkä keväällä siihen suuntaan mentiin), enkä muutenkaan koe olevani mikään hysteerinen koronapelkoinen, mutta kieltämättä olen ollut jo usean viikon ajan huolissani ihmisten välinpitämättömyydestä, kieltämättä myös hieman vihainen.

Käytin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa julkista liikennettä puoleen vuoteen ja reaktioni oli jotenkin järkyttynyt. Kukaan ei välitä. Siis mistään. Ihmiset tönivät, poukkoilevat ja kävelevät päin kun viimeistä päivää. Noiden kahden lähijunalla kuljetun keskustamatkan jälkeen päätin, etten hetkeen astu jalallani junaan, ellei nyt ole hoidettavana jotain aivan välttämättömiä asioita. Eilen päätin sitten ajaa pyörällä Kallioon ja takaisin tapaamaan Juttaa (ekaa kertaa puoleen vuoteen, apua!), vain siksi että ajatus junasta nyt ihmisten toimistolle paluun jälkeen ahdisti. Olihan se aikamoinen matka kieltämättä ja ajoin eilisen aikana yhteensä 30 kilometriä, haha 😀 Saa nähdä miten hoidan ensi viikon pakolliset menot keskustaan! Ehkäpä innostun taas pyörällä, vaikka siinä matkan varrella ehdinkin muutamaan otteeseen tuumata, että mihin helvettiin ryhdyinkään. Selässä about 10kg kiloinen reppu ja takana vielä aamun 8 kilsan juoksulenkki. Okei, ei ehkä näin.

Eikä nyt varmasti yllätä, että olen jo parin kuukauden ajan seurannut tilannetta säännöllisesti mm. päivän Hesarin lukujen varjossa ja ollut jo pitkään sitä mieltä, että tartuntalukemat lähtevät aivan varmasti taas pian nousuun. Samalla olen myös ollut järkyttynyt siitä, kuinka moni on nähnyt tarpeelliseksi tässä tilanteessa lähteä ulkomaille puhtaasti lomamatkalle ja viis välittää vapaaehtoisista karanteeneista kotiinpaluun jälkeen. Osallistua joukkotapahtumiin, käydä baarikierroksilla ja elää muutenkin kuin mitään ikinä ei olisi tapahtunutkaan. Ihmisten ajattelemattomuus on juurikin se, joka edesauttaa tilanteen ajautumista huonoille urille ja luulisi, että se kevään jälkeen olisi meille jokaiselle selvä juttu. Ilmeisesti ei kuitenkaan. Voisin heittää tähän muutaman mielipiteen ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta en lähde sille tielle.

Juuri tällä viikolla vertailin HS:n taulukon tartuntalukemia eri Euroopan maissa, jossa Suomi loisti yläpäässä pienimmillä tartuntaluvuilla väestöön suhteutettuna. Tällä hetkellä mahdollisuus saada tartunta täällä on suhteellisen pieni, mutta tilanne ei ehkä hetken päästä ole enää yhtä hyvä. Varsinkin jos porukka ravaa reissuissa viis karanteeneista välittäen, eikä ajatustakaan siitä, että voisi tehdä sen edes muiden vuoksi. Meistä jokaisen on helppo ajatella, etten minä ole tartuttaja, mutta siinä samalla voi juurikin kuka tahansa meistä olla oireeton tartuttaja ja täten myös potentiaalinen taudin levittäjä. En itse suostuisi tai keväällä suostunut karanteeniajan sisällä tapaamaan edes Ruotsista tulevia läheisiäni.

Jo keväällä päätin, että loppuvuosi 2020 kuluu todennäköisesti ilman yhtään ulkomaan matkaa. Tuolloin tuumailin, että jos tilanne syksyllä sallii, saattaisin harkita lyhyttä matkaa Pohjoismaiden sisällä Islantiin, Norjaan tai Tanskaan. Eipä mennyt aikaakaan kun nämäkin karsiutuivat pois listalta uusien tartuntojen myötä, eikä nyt edes harmita. Kuka nyt haluaisi riskeerata mitään tässä tilanteessa? Tai toivottavasti ei ainakaan kovin moni? Kuka tietää, ehkä koko ensi vuosikin kuluu täysin reissaamatta? Niin pitkälle en kuitenkaan vielä edes halua miettiä. Tietysti kaipaan matkailua ja haaveilen jopa päivittäin vanhojen reissujen perään miettien paikkoja, joita haluan nähdä ”sitten joskus”. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe, että oma into matkustaa menisi suuremman asian edelle. Reissata kyllä ehtii tulevaisuudessakin.

En ole koko tämän vallitsevan tilanteen aikana kokenut, että minun olisi ”pakko päästä johonkin”. Vaikka rakastan matkailua, ei se mielestäni ole ketään kohtaan reilua juuri nyt ja ajattelin näin jo aikaisemmin kesällä ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia. Poislukien tietysti kotimaan matkailun. Itse en halua olla oman matkakuumeeni vuoksi vaarantamassa omaa, läheisteni tai kenenkään muunkaan terveyttä. Alkukesästä kirjoittelinkin, etten myöskään koe tarpeelliseksi olla eturintamassa matkustamassa mihinkään tilanteessa, joka on edelleen monelta osin erittäin tulenarka. Ja toki, tilanne oli vielä kesä-heinäkuun vaihteessa hyvin erilainen ja myös rajoitettuun ulkomaan matkailuun suhtauduttiin jo huomattavasti myönteisemmin. En tuomitse niitä, jotka matkailurajoitusten vapauduttua varasivat matkoja sallittuihin kohteisiin. Päinvastoin, ymmärrän täysin ihmisten fiilikset ankean kevään jälkeen kun matkailua vihdoin avattiin. Monihan meistä ajatteli tuolloin, että pahin on ohi ja uskaltautui varailemaan reissuja ns. turvallisiin kohteisiin. Tilanne kuitenkin elää ja moni asia on jo toisin. En itse olisi henkilökohtaisesti uskaltanut kesällä ulkomaille, enkä uskalla nytkään.

Toivoisin, että yhä useampi voisi unohtaa ulkomaan matkailun edes loppuvuoden ajaksi. Ainakin nyt tämän kesäkauden jälkeen. Kiltit, jossei ole aivan pakko reissata, älä tee sitä. Tai jos niin, kunnioita myös meitä muita, kanna vastuusi ja pysyttele se 14 päivää karanteenissa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Edes meidän muiden vuoksi, mistä tahansa maasta sitten palaatkin. Vaikka kohdemaa täyttäisikin sallitun matkailun puitteet, saattaa maa kuitenkin sallia matkailua myös korkean riskin maissa, joka taas mahdollistaa altistumisen kohteessa näiden matkailjoiden kautta. Ja luultavasti juuri tämä on osasyynä uusien tartuntamäärien kasvuun. Näen henkilökohtaisesti jo pelkästään lentoasemat ja lennot itsessään riskinä, reissasit sitten mihin tahansa. Jos itse saisin päättää, suositeltaisiin kahden viikon karanteenia jälleen aivan kaikille ulkomailta palaaville (hyvin mahdollista, että tähän tuleekin pian muutos!). Itseäni jännitti aivan tarpeeksi jo junamatka Jyväskylään 😀

Kesän aikana olen itsekin rohkaistunut vihdoinkin elämään normaalimmin. Käynyt esimerkiksi (aamuisin kun siellä ei hyvällä lykyllä ole lisäkseni ketään) meidän hiljaisella lähi-kuntosalilla, jonne kannan mukanani aina käsidesin ja pesen muutenkin käteni about viidesti treenin aikana ja työnnän vesipulloni tiskikoneeseen pestäväksi jokaisen treenin jälkeen. Kulkenut muutaman kerran julkisilla, käynyt pari kertaa kirjastossa, muutaman kerran ravintoloissa ja kahvilassa. Tuntenut hyvää mieltä siitä, että poikamme on kesän aikana iloinnut ikäistensä seurasta päiväkodissa keväällä kotona vietettyjen kuukausien jälkeen. Nyt olen myös vihdoinkin itse nähnyt asteittain ystäviäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Ihan jo puhtaasti siksi, että kökötin käytännössä kokonaiset kolme kuukautta kotona karanteenin omaisissa oloissa ja kyllähän se kieltämättä jo alkoi ahdistaa. Kevään tilanne kolkuttaa kuitenkin edelleen jatkuvasti takaraivossa, pyrin välttämään ihmisjoukkoja, turhia kontakteja ja muutenkin pitää parhaani mukaan maalaisjärjen mukana arjessa. Kyllähän se harmittaa jos tilanne etenee siihen, että rajoituksiin palataan ja syksy jatkuu samanlaisen kotona kököttämisen parissa kuin kevätkin. Itse olen elätellyt toivoa syksyn jo perinteeksi muodostuneesta Pyhä-Luoston reissusta, mutta tällä hetkellä en jotenkin uskalla suunnitella edes sitä sen pidemmälle.

Itseäni harmittaa suuresti se, mitä koronapandemia on tehnyt juuri matkailusektorille ja useilta kotimaisilta matkailualan toimijoilta on vedetty matto jalkojen alta turistiliikenteen tyrehtyessä. Toki tässäkin on aina monta puolta. Ulkomaan matkailun tyrehtyminen uudelleen asettaa jälleen kerran lentoliikenteen hankalaan asemaan ja tarkoittaa yhä uusia lomautuksia ilmailualalle täällä Suomessakin. Toisaalta taas ulkomailta tuodut tartunnat riskeeraavat kotimaista matkailua, joka on kesän aikana vihdoinkin vilkastunut ja asettaa kotimaisen turismin jälleen kerran ahdinkoon, jonka seuraukset voivat olla taloudellisesti kevättäkin vakavammat. Tästä huolimatta aion itse (varovaisin mielin ja tilannetta seuraten) panostaa juurikin siihen kotimaan matkailuun, tietysti sillä oletuksella, ettei myös Suomen sisäistä matkailua määritellä riskiksi.

En kuitenkaan halua manailla tästä mitään katastrofia ja toivonkin, että varhaisella reagoinnilla ja toimenpiteillä saadaan tilanne kuriin, eikä jouduta takaisin kevään poikkeusoloihin. Kieltämättä syksy kuitenkin mietityttää monelta osin. Nyt on ehkä siis hyvä aika panostaa niihin positiivisiin juttuihin, joista rakentaa turvaa syksyn varalle 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Toukokuun ristiriitaisia fiiliksiä ja opiskeluhaaveita

Hei pitkästä aikaa! Kuten joku on ehkä saattanut huomata, on blogin postaustahti ollut viime viikkoina hieman hajanainen ja normaalia harvempi. Kuten tänään avaudin instafeedissäni, olen potenut pientä kriisiä tämän vallitsevan tilanteen tiimoilta ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Toki nämä samaiset ajatukset ovat olleet matkassa jo parin kuukauden aikana, mutta nyt pian kolmen perheen kanssa intensiivisesti vietetyn kuukauden ja kotiympyröissä hengailun jälkeen on kieltämättä alkanut iskeä pieni lamaantuminen ja kaipuu normaaliin arkeen. Kun päivät pyörivät samojen juttujen ympärillä täällä kotona, on monesti tuntunut siltä, ettei tänne blogiin ole ollut juurikaan mitään tähdellistä kirjoitettavaa, inspiraatio nollissa ja kuvaaminen mahdotonta kotona, joka on päivästä toiseen pommin jäljiltä, vaikka kuinka ahkerasti siivoilisi. Tällä hetkellä tympii kotona olo ja kotitöiden rumba melkoisesti, kuinka luksusta olisikaan päästä lähtemään töihin kodin ulkopuolelle ja näkemään muita ihmisiä! Vaikka noin yleisesti viihdynkin hyvin kotona, perheen kanssa ja myös itsekseni, on sosiaalisten suhteiden kaipuu iskenyt pahimman kerran. Ja juuri niin, että kaipaisi ihmisten näkemistä kasvotusten tylsien Whatsapp-viestien sijaan. Onhan tässä vierähtänyt jo kolme kuukautta siitä kun olen nähnyt ystäviä tai (suomalaisia) aikuisia kasvotusten.

Ajattelin ensin, että kirjoittelenko tästä aiheesta vasta myöhemmin kesällä (vai ollenkaan), mutta päädyin kuitenkin alustavasti avaamaan ajatuksiani opiskeluhaaveista jo nyt. Eniten ehkä siksi, että aihe on pyörinyt mielessäni kuluneiden viikkojen aikana suurimman osan ajasta ja keskittyminen mihinkään muuhun on osoittautunut todella vaikeaksi. Tässäpä siis yksi syy siihen, miksi postaustahti blogissa on ollut lähiaikoina hieman harvempi. Toinen syy on tietysti myös ollut tuo ylempänä mainitsemani, että meidän lähes identtisistä päivistä alkaa olla hyvin vaikeaa ammentaa uusia ideoita, mutta ehkäpä niitäkin taas tulee mieleen kun tilanne tästä (sitten joskus) normalisoituu.

Päädyin siis maaliskuussa osittain hetken mielijohteesta hakemaan opiskelemaan ja olenkin nyt pian parin kuukauden ajan lukenut pääsykokeisiin, lähiviikkoina enemmissä määrin kun parin muunkin hakemani koulutusohjelman valintakoemateriaalit julkaistiin. Päivittäin olenkin käyttänyt lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen useita tunteja, joten välillä onkin tuntunut, ettei kodin- ja lastenhoidon ohella oikein muuhun aikaa riitäkään ja luetut aiheet ovat tulleet ihan yöuniin asti. Edessä onkin vielä reilun viikon lukurutistus ennen etä-valintakokeita.

Sinänsä hassua, koska opiskelu ei ole jostain syystä kiinnostanut minua vuosiin. Varsinkaan kaupalliset maisteriohjelmat, kunnes sitten aivan lähikuukausina olen löytänyt hurjasti motivaatiota mahdollisiin opiskeluihin oivallettuani talven reissussa, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi opiskelumielessä. En muista mainitsinko aikanaan edes blogissa kun hain muistaakseni keväällä 2015 LUT:in kauppatieteiden maisteriohjelmaan, johon en siis tuolloin päässyt. En muista harkitsinko tuolloin hakevani uudestaan, mutta hakemattomuudesta voi päätellä, ettei jostain syystä yksinkertaisesti kiinnostanut. Jossain vaiheessa tutkin aktiivisemmin eri maisteriohjelmia, mutta nuo kauppatieteiden maisterit eivät jostain syystä ole kiinnostaneet ollenkaan, vaan fiilis on enemmänkin nyt ollut se, että haluaisi opiskella jotain aivan muuta ja uutta alaa. Oikeastaan taisin joskus viime vuoden puolella ensimmäisen kerran puolittain vitsillä miettiä, että olisipa hauska opiskella jotain aivan uutta.

En vielä tässä vaiheessa halua avata hakukohteitani tai muutakaan tähän liittyvää sen koommin, koska olen kriiseillyt melkoisesti asiaa mm. koronatilanteen vuoksi muuttuneiden valintakoekäytänteiden suhteen ja sitä, onko esimerkiksi todistusvalinta omalla kohdallani uhka vai mahdollisuus. En voi enää tulla valituksi ensikertalaisten kiintiöstä koska olen jo aiemmin suorittanut kotimaisen korkeakoulututkinnon ja ensikertalaiskiintiö pitää sisällään kuitenkin enemmän aloituspaikkoja kuin ei-ensikertalaiskiintiö. Tässä viikkojen varrella on kuitenkin tullut plärättyä tilastoja läpi melko perusteellisesti ja onneni on toisaalta juuri siinä, että ensikertalaiskiintiön ulkopuolella on usein myös huomattavasti pienempi määrä hakijoita, vaikkakin hakijamäärät ovat tänä vuonna olleet aiempia vuosia suuremmat. Todistusvalinnan kohtalo siis jännittää tällä hetkellä valtavasti, varsinkin siitä syystä, että tämän vuoden ”korona-haussa” on (ainakin näissä opinto-ohjelmissa joihin itse hain) todella minimaaliset mahdollisuudet tulla valituksi valintakokeen kautta ja toki kokonaisuus riippuu aina siitä, millaisilla todistuksilla muut hakijat ovat liikkeellä. Tietysti harmittaa, jossei valinta osu kohdalleni, mutta olen yrittänyt asennoitua tulevaan mahdollisimman neutraalisti. Tai siltä osin kun se tässä tilanteessa ja avoimen tulevaisuuden tiimoilta nyt on mahdollista 😀 Mutta kerron asiasta varmasti vielä myöhemmin kun olen saanut luku-urakan pakettiin tai uutisia tältä rintamalta!

Se miksi halusin avata asiaa täällä on, että samaisista syistä voi olla, ettei blogi vielä päivity aivan päivittäin, mutta toivottavasti päästään pian taas aktiivisempaan tahtiin olosuhteiden muututtua. Näillä näkymin palaan blogin pariin aktiivisemmin viimeistään parin viikon kuluttua! 🙂

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Poikkeusarki on tuonut mukanaan hyviäkin asioita

Viikkoja kestänyt poikkeusaika vetelee ainakin suurella todennäköisyydellä pian loppuaan, askel kerrallaan tietysti. Ovathan nämä menneet viikot olleet tavallisesta poikkeavia ja ajoittain vähän turhauttaviakin, mutta toisaalta myös ehkä niitä, joita jää normaalin arjen tempossa kaipaamaan ja muistelee ehkä vielä vuosienkin päästä juurikin ”poikkeuksellisena”. Tai kuka tietää, ehkä arki ei palaudukaan täysin entiseksi, vaan jatkaa tilanteesta muokkautuneena aivan uuden äärellä? Koen, että perhe-elämä ”karanteenilaisena” ei aina ole ollut sieltä helpoimmasta päästä kun arki pyörii yhdessä lähes vuorokauden jokainen hetki, eikä omaa rauhaa tai aikaa yksinololle juurikaan ole. Tämä on ehkä niitä seikkoja, jotka vain perheelliset ymmärtävät. Alkääkä ymmärtäkö väärin, en tarkoita etteikö perheen kanssa vietetty aika olisi ihanaa, mutta näinä viikkoina on korostunut erityisesti oman rauhallisen ajan tärkeys.

Kuinka luksuksena pidänkään jatkossa edes niitä muutamaa tuntia, jotka voin viettää täysin yksin täydessä hiljaisuudessa vaikka kirjaa lukien. Kyllä, sitä omaa aikaa olen kieltämättä kaivannut. Ajoittain on pinna ollut todella kireällä tismalleen samanlaisten päivien toistuessa kerta toisensa jälkeen yhdistettynä jonkinlaiseen tulevaisuuden epävarmuuteen, joka on juurikin vaatinut sitä ”päivä kerrallaan”-elämistä. Pointin ei pitänyt olla näissä kääntöpuolissa vaan nimenomaan hyvissä jutuissa, joita olen näinä aikoina pitänyt arvossa.

Mitä hyviä juttuja on poikkeusaika tuonut arkeen?

 

Kunto on noussut kohisten. Lenkkeiltyä on tullut nimittäin oikeastaan melkein päivittäin ja huhtikuun aikana lenkkeilin hurjat 150 km! Vaikka kuntosalille onkin jo ikävä, olen kyllä viihtynyt hyvin myös lenkkeilyn ja kotitreenin parissa, jälkimmäisen suhteen olen kokeillut myös aivan uusia juttuja, kuten hyppynaruhyppelyä.

Terveellinen ruokavalio. Vaikkei ehkä uskoisi, on viime viikkoina tullut syötyä normaalia terveellisemmin, huolimatta siitä että myös herkkuja on kyllä myös tullut ostettua melkoisesti. Kasvisten määrä ruokavaliossa on kasvanut kuitenkin lähiviikkoina huomattavasti ja olenkin käyttänyt kokatessa ennätyspaljon lehtikaalia,  pinaattia ja monia muita vihreitä, sekä kotimaisia kasviksia. Juonut selleri- ja viherjuomia, sekä tehnyt oikeastaan päivittäin monipuolisia aamupalasmoothieita. Myös helpot arkiruoat ja lounaat ovat astuneet kuvioihin. Suosikkejani ovat olleet esimerkiksi uunijuurekset yrtti-valkosipulimarinaadiksi, sekaan olen heittänyt keitettyjä linssejä ja couscousia, tosi hyvää!

Kiireettömyys. Mihinkään ei ole ”pakko” mennä tai lähteä, joka tuntuu ihanalta (okei, vaikka olenkin yrittänyt ottaa lenkkeilystä semmoista ns. pakollista rutiinia, ettei menisi ihan kotona hengailuksi). Päivät kuluvat usein melko rennoissa merkeissä. Kiireen karsiminen oli jo alkuvuodesta yksi suurimmista tavoitteistani ja olen iloinen, että tämä on toteutunut!

Yhdessäolo perheen kanssa. Emme ole koskaan viettäneet perheenä yhtäjaksoisesti näin pitkää aikaa yhdessä (ainiin paitsi kylläkin maailmanympärysmatkalla vajaat 3kk :D). Itselleni on ollut suuri helpotus, että tilanne on mahdollistanut sen, että olemme voineet olla yhdessä puolison kanssa hoitamassa lasta kotona koronakriisin pahimman vaiheen yli.

Puuhastelut kotona, kuten omiin projekteihin syventyminen. Otin pitkästä aikaa Helsingin Sanomien digilehden tilauksen ja olenkin lukenut päivän näköislehden oikeastaan joka päivä. Parhautta on tiedepalsta ja tottakai myös mielipideosasto, heh. Olen yrittänyt ottaa viikkoihin erinäisiä projekteja tai uusia juttuja, oli kyse sitten uuden käsityöjutun kokeilusta tai rikkaruohojen kitkemisestä meidän pihasta.

Meikittömyys. Meikkasin edellisen kerran joskus noin 2,5kk sitten ja nyt alkaa tuntua jotenkin todella kaukaiselta ajatukselta kaikki meikkaamiseen ja ehostautumiseen liittyvä näiden rentoiluviikkojen jälkeen. Toisaalta on välillä tuntunut, että olisi kivakin laittautua jonnekin lähtemistä varten, mutta sitten taas on ollut aivan ihanaa, ettei ole paineita siitä, että pitäisi laittaa meikkiä tai välttämättä edes hiuksia sen koommin. En myöskään ole itse tyyppi, joka jaksaisi meikata vain huvikseni kotiin, joten homma on yksinkertaisesti vain jäänyt, enkä ole tainnut ”ikinä” olla näin kauaa meikittä putkeen. Saa nähdä jatkuuko ”meikittömyyshaaste” nyt pitkin kesää!   

 

 Allekirjoitatteko samoja juttuja? 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Kannattaako yrittäjän enää edes yrittää?

Miten voisin parhaiten pukea sanoiksi viime viikkojen tuntemukseni? Siis koronasta, elämästä ja maailmasta noin yleisesti. Avauduin eilen instan puolella turhautumisestani tilanteeseen yrittäjänä ja valtion tukien epäjohdonmukaisuudesta, joka on suututtanut jo päiviä. Fiilikset ovat muutenkin menneet tässä viikkojen varrella laidasta laitaan. Suoraan sanottuna olen välillä ollut aivan masiksissa tilanteen vuoksi. Välillä kaikki on hyvin ja usko tilanteen paranemiseen kannattelee kun taas viikon päästä turhauttaa kaikki, elämän epävarmuus ahdistaa ja pää on lähellä räjähtää täällä 24/7 kotiympyröissä sotkuja siivoillessa. Sitten masistelen hetken ja hoksaan, ettei tämä korona-arki nyt loppupeleissä ihan kamalasti eroa meidän tavanomaisista viikonlopuista. Paitsi kun sitä tavanomaista arkea ja ihmisten näkemistäkin alkaa näin introverttinakin kaipaamaan jossain vaiheessa. Luulisin, että näitä samoja fiiliksiä on liikkeellä paljon. Aika näyttää, eikä nyt kai auta muu kuin odotella ja pyrkiä ns. normaaliin elämään, siis niissä puitteissa kun se on mahdollista.

Itse koen olevani tässä tilanteessa ehkä  jonkinlainen väliinputoaja. Tähän asti on mennyt taloudellisesti ihan ok, mutta tiedostin jo maaliskuussa, että tilanne tulee kevään mittaan vaikuttamaan omaan työtilanteeseeni radikaalisti. Varsinkin kun olin jo vuodenvaihteessa irtisanonut konsulttihommani sillä ajatuksella, että jalostaisin omia ideoitani ja liiketoimintaani kevään, sekä kesän aikana, vähentäen samalla työtuntejani ollakseni enemmän läsnä perheelle (jos jotain hyvää, niin se on ainakin toteutunut <3). Jo sovittuja töitä on peruttu jonkin verran, mutta yritysten tilanteen vuoksi ovat muut neuvottelun alla olleet työkuviot (joista monet juurikin kotimaan matkailuun liittyviä) loppuvuodelle menneet pahasti jäihin tai kuopattu kokonaan. Olen pyrkinyt elämään päivä kerrallaan, mitään hengenhätää kun en kuitenkaan pode. Meillä on katto pään päällä, olemme terveitä, en esimerkiksi jatkuvasti velkaannu yritystoimintani vuoksi, eikä maailma nyt varmasti kaadu tähän, tilanne kun on mikä on.

Kesä toki mietityttää, koska mahdollisen työmarkkinatuen kera ei paljoa näitä omankaan yritystoiminnan kuluja maksella, muista perheen ja asumisen kuluista puhumattakaan. Varsinkin kun puolisokin on lomautettuna. Että niin, kyllähän tilanne hieman mietityttää. Ja varsinkin näiden yritystukien näkökulmasta siksi, ettei esimerkiksi itseni kaltaiselle yrittäjälle ole tällä hetkellä myöntökriteerien nojalla olemassa lainkaan ns. täsmätukea tai etuutta, työmarkkinatukea nyt lukuunottamatta, jossa siinäkin ehtonsa. Kiinteät kuluni ovat muutamien satasten luokkaa (ilman ennakkoveroja ja YEL:iä) ja erään viime viikolla kuulemani TEM:in asiantuntijan mukaan esimerkiksi 2000€ kerta-avustus ei olisi tarkoitettu minun kaltaiselleni yrittäjälle, jolla kiinteät kulut ovat melko alhaiset, verrattuna siis moneen muuhun. Hain sitä kuitenkin eilen, saa nähdä mikä tilanne ja menetänkö uskoni koko systeemiin 😀

Haluan täsmentää, etten itse esimerkiksi edes harkinnut tai saati sitten kokenut, että esimerkiksi Business Finlandin kehittämisrahat olisivat tarkoitettu minun tilanteessani, jossa hätä ei ole ns. ”kriittinen”, mutta hullunkurista on kuitenkin se, etten yritystoimintaan liittyvien ehtojen nojassa olisi edes ollut oikeutettu sitä hakemaan, koska toiminimi-yrittäjille ei nykyisellään ole olemassa etuutta, vaikka liiketoiminta olisi täysin identtinen jonkin saman alan osakeyhtiön kanssa. Näin jälkeenpäin olen pohtinut asiaa ja miettinyt esimerkiksi jo pari vuotta mielessäni pyörinyttä käsityöjuttujen kehittämistä ja jalostamista oppi- ja ohjemateriaaleihin, kyllähän näitä ideoita keksisi itse jos kukin. Viime vuoden puolella mietinkin itseasiassa apurahan hakemista juuri tähän samaisen idean jalostamiseen.

Ja taas kerran, älkää ymmärtäkö väärin. En ole katkera tai saati sitten kateellinen muiden saamista avustuksista, vaan enemmänkin vihainen koko systeemille siitä. Ymmärrän täysin näiden eri instanssien myöntämien avustusten erot ja käyttötarkoitukset. Tällä hetkellä verorahoja sysätään miljoonittain (mahdollisesti jopa) keksimällä keksittyihin kehittämisprojekteihin sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin kipeimmin apua tarvitseville yrityksille, joiden liiketoiminta on kannattavaa (tai oli ennen tätä), mutta mahdollisesti tilanteen vuoksi taloudellisesti niin huonossa samassa esimerkiksi lomautusten tai suuren velkaantumisen vuoksi, etteivät he ole oikeutettuja kehittämistukeen. Siis samalla kun hyvin menestyvä ja vakavarainen yritys saa kymmeniä tuhansia kivaa puuhastelurahaa, jonka mahdollistaminen olisi varmasti ollut mahdollista myös omasta kassasta, eikä kehittämismielessä välttämättä edes yritykselle välttämätöntä koronatilanteen huomioon ottaen. Onhan tässä ristiriitaa. Onko nyt tosiaan oikea hetki edistää yritystoiminnan kehitystä valtion rahoilla, mikäli yrityksen taloudellinen tilanne ei sitä kriittisesti vaadi? Tottakai ymmärrän pitkän tähtäimen logiikan kannattavan yritystoiminnan tukemisessa, mutta samalla voivat pienempien yritysten konkurssiaallot koitua valtiolle hyvin kalliiksi. Täytyy myös muistaa, etteivät kaikki näistä rahoitetuista kehityshankkeista varmasti loppupeleissä ole niitä, jotka tuovat sitä talouskasvua, jota investoiduilla summilla ehkä odotettaisiin. Just saying.

Esimerkki: Erään verkkokauppamyyntiin keskittyvän nykyään globaalistikin toimivan ja satojen tuhansien voittoa tekevän vaatetusalan yrityksen saama 100k kehittämisraha mm. ”verkkokaupan kehittämiseen”. Jo verkossa toimiva, voittoa tekevä yrityskö ei kykenisi tuottamaan esimerkiksi tätä kehitystyötään esimerkiksi tilikauden voitoilla, jotka lähtökohtaisesti investoidaan juurikin yrityksen kehitykseen? Tarvitaanko tähän oikeasti veronmaksajien kautta 100 000€ avustus, joka ehkä muiden tukijärjestelmien kautta olisi voitu summana ohjata suurelle joukolle pienempiä yrittäjiä, jotka kipeästi tarvitsisivat juuri akuuttia apua.

Ja jos väkisinkin sitten peilaan tilannetta esimerkiksi omaani ja mahdollisuuteen, etten välttämättä saa esimerkiksi tuota eilen aamulla hakemaani 2000€ avustusta kattamaan pahimman yli kiinteitä kulujani työmarkkinatuen ohella. Koska tässä aamun hiljaisuudessa kerrankin ehdin, päätin mielenkiinnosta huvikseni laskea huvikseni yhteen kuukausittaisia yritystoimintani kuluja, joita ovat mm. YEL-vakuutus, verkkosivun palvelin- ja domainmaksut, kirjanpito, tietoliikennekulut, ennakkoverot, sekä sairauskulu- ja tapaturmavakuutus. Nämä tekevät yhteensä noin 810€ kuussa, ilman mitään asumiseen tai päivittäiseen elämiseen liittyviä menoja. Maksan YEL:iä vajaat 250€ kuussa, joka on minimisumma, jotta on oikeutettu sairauspäivärahaan, ihan kamalasti kun ei huvittaisi tilanteen huomioon ottaen senkään piiristä heittäytyä pois. Oikeastaan ainoa kulu, josta periaatteessa voisin tällä hetkellä vähentää ovat ennakkoverot (esimerkiksi 100€ kuussa), joita olen toistaiseksi himo-veronmaksajana halunnut maksaa ennemmin liikaa kuin liian vähän. Sairauskuluvakuutus on tällä hetkellä ns. ”työterveyshuoltoni” ja siitä en näin vuosien jälkeen tinkisi muutenkaan. Avataan sitten kriteereitä työmarkkinatuen saamiselle. Kela voi myöntää yrittäjälle työmarkkinatukea a) jos yritystoiminta tai päätoiminen työskentely yrityksessä on päättynyt b) päätulo on epidempian vuoksi vähemmän kuin 1089,67€ /kk. Lähde: Kela.fi

Itselleni on edelleen hieman epäselvää, mikä päätulon tarkka määritelmä on. Esimerkiksi: Laskutan tässä tilanteessa asiakkaaltani vaikkapa 700€+500€ (alvit ei otettu huomioon) = 1200€, joista vähennän yritystoiminnan kuluja vaikkapa tuon mainitsemani 810€, jolloin tilille jää 390€, joka on jopa vähemmän kuin mitä tukisummasta mahdollisesti jäisi verojen jälkeen. Onko päätulo siis 390€ vai laskutettu alviton summa 1200€? Kaiken järjen mukaan ei tässä esimerkkitilanteessa ole oikeutettu työmarkkinatukeen, koska yritys on kuitenkin saanut kuukauden aikana tuloja. Ja pääsemme taas keskusteluun siitä, että kannustaako systeemi siis esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ennemmin antamaan periksi ja ”työttömäksi” kuin jatkamaan tällä hetkellä vaikeutunutta yritystoimintaa? En itse ole millään muotoa tukien varassa elämisen kannattaja, mutta tässä tilanteessa ymmärrän kieltämättä hyvin sen, miksi tämä ”työnteon kannattamattomuus” on ollut Suomessa jo pitkään paljon väitelty aihe. On myös selvää, että työmarkkinatuella ei paljoa yrityksen menoja maksella.

Moni teistä tietääkin, että nostin viime vuonna anomaani starttirahaa, joka oli paras juttu ikinä! Olen edelleen superkiitollinen mahdollisuudesta starttirahaan ja sen tuomasta taloudellisesta turvasta aloittelevalle yrittäjälle. Starttirahaa maksettiin tililleni vuoden ajan noin 500€/kk, huolimatta siitä tienasinko yrittäjänä kuussa 400€ vai 3000€, koska epävarmuutta ja heittelyä tosiaankin aloittelevana yrittäjänä oli. Itselleni suurin juttu starttirahan suhteen oli henkinen turva siitä, että vaikka mitä kävisi, niin tiedän saavani edes tuon summan, joka taas osaltaan kannusti paiskimaan hommia ja edistämään liiketoimintaa, koska edes joku perusturva x ajaksi eteenpäin oli turvattu. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta esimerkiksi tässä postauksessani ”Perustulolla potkua työllisyyteen?”, jossa otan kantaa myös ajatukseeni perustulosta.

Perustulosta voi olla montaa mieltä ja vaikken itse vielä vuosia takaperin kuulunut sen kannattajiin, on mieleni yrittäjänä ja työelämän muuttuessa yhä vain enemmän ”yrittäjämäiseen” suuntaan alkanut vahvasti kääntyä sen puoleen. Esimerkiksi nykytilanteessa olisi perusturva tuonut taloudellista turvaa ensisijaisesti juuri meille kaikille yrittäjille. Kuten tuossa postauksessakin olen maininnut, näen itse perustulon ehdottomasti esimerkiksi kannustimena nuorten yrittäjyyteen ja innovaatioihin, joita meillä Suomessa tällä hetkellä kipeästi kaivataan, sekä ohella parantamaan työn mielekkyyttä sillä, että yhä useampi voisi luoda itselleen työn, josta oikeasti nauttii. Voisiko esimerkiksi perustulo olla ratkaisu tilanteeseen? Tai miksei satojen miljoonien kehitysapujen sijaan (tai edes osaa tuosta potista) käytetty esimerkiksi yrittäjien tukemiseen starttirahaa vastaavalla etuudella, jota olisi voinut hakea perustellen sitä, miksi tarvitsee vallitsevassa tilanteessa taloudellista tukea?

Ahhh, asiaan liittymättömästi en ehkä kertonutkaan mikä kämmi kävi työttömyyskassan suhteen. Selvittelin jo Uudessa-Seelannissa, että saisinko mahdollisesti työttömyyskassastani (JATTK) ansiosidonnaista, koska olin edelleen ns. ”suoja-ajalla” erottuani palkansaajajäsenenä 2018 lopussa. Palkkatuloni olivat 2018 todella hyvät, joten tilanteessa ansiosidonnainen olisi ollut todellinen pelastaja. Noh, olisin mahdollisesti ollut oikeutettu, mutta sitten selvisi, että olin viime syksynä erään suoramarkkinoijan soitolla päätynyt liittymään yrittäjäkassan jäseneksi. Asiasta tietysti kaikkea tietämättä ja soittajan vakuutellessa esimerkiksi, ettei yritystoimintaa tarvitse päättää nostaakseen yrittäjän ansiosidonnaista ja muuta tämmöistä, jotka nyt jälkeenpäin ehtoja lukiessani selvisivät perättömiksi ja myös se, että tämä SYT:hen liittyminen oli este esimerkiksi tuolle suoja-ajan ansiosidonnaiselle, vaikken kuitenkaan ole oikeutettu myöskään etuuteen yrittäjäkassasta. Että semmoista sitten 😀 En ikinä osta suoramarkkinoijilta MITÄÄN, mutta tämä sai jäädä ensimmäisen kerran lisäksi myös viimeiseksi. T. Työttömyyskassa 4life ja sen ainoan kerran kun maksetut jäseenmaksut olisivat tulleet tarpeeseen, käy sitten näin. Noh, semmoista sattuu ja turha asiaa on enää harmitella. Ero SYT:stä on kyllä edessä.

Loppuun haluaisin hieman kiteyttää näitä sekavia ajatuksiani. Onhan se nimittäin hassua, että vaikka ollaan kuinka puhuttu juuri pien- ja yksinyrittäjien tukemisesta, ovat juuri nämä ehkä tilanteesta eniten kärsivät jääneet eniten kaiken avun ulkopuolelle. Oli kyse sitten siitä, että selviytyisi päivittäisistä menoista, saati sitten mahdollisuudesta kehittämisapua vastaaviin etuuksiin. Toivonkin niin kovasti, että juuri pienyrittäjien tilanne otettaisiin vielä uuteen tarkasteluun ja asiaan saataisiin jonkinlainen ratkaisu, joka auttaisi eniten kärsineitä myös niissä akuuteissa menoissa hädän yli.

Ja kuten kaikessa, löytyy varmasti myös tässä asiassa erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Nämä nyt olivat vain ajatuksia vain omasta näkökulmastani 🙂

 

Huhhei! Kylläpä helpotti päästää tämä kaikki ulos!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.