Julkaistu

Korona-ahdistus teki paluun

Syksyn saapuessa ja samalla koronatilanteen taas asteittain pahentuessa olen havahtunut siihen, että kevään epämääräinen korona-ahdistus on tehnyt paluun. Tämä postausluonnos on lojunut täällä arkistossani jo pari viikkoa, kunnes tällä viikolla koin, että haluan vihdoinkin käsitellä asiaa. Tunteet ovat nimittäin viime viikkoina olleet todella ristiriitaiset. Perus. Tästä onkin muotoutunut suorastaan joku new normal tässä myllerrysten vuodessa 2020. Tunteet menevät vuoristorataa. Välillä on toiveikas ja tuntuu, että kaikki menee parempaan suuntaan, kunnes iskee epätoivo vol.10 ja aloittaa sisäisen spekulaatiorupeaman siitä, että palaako maailma koskaan täysin ennalleen? Toki, vuosi on ollut monelle opetuksen paikka ja kieltämättä toivon joidenkin ”uusista normaaleista” pysyvän ennallaan, mutta eläminen koronapaniikin lietsomaa elämää hamaan tappiin asti kuulostaa kieltämättä aika helvetilliseltä. Ja sitähän se nyt on. Kukaan ei oikein tiedä miten tästä eteenpäin ja milloin helpotusta (ehkä) on edessä. Okei, toivottavasti en nyt kuulostanut aivan lannistuneelta 😀

Tällä hetkellä koen oman tilanteeni monelta osalta melko vakaaksi (ainakin näin toistaiseksi), mutta mieltäni on enemmänkin kalvanut huoli muista yrittäjistä, erityisesti ravintola-alalla. Ja no muutenkin tulevaisuudesta. Vaikka en yleisesti kovin pessimistinen olekaan, on nyt käynyt muutaman kerran mielessä, että palaako tilanne maailmalla ennalleen koskaan? Kuulin muutama viikko takaperin ystävältäni erään ravintolan konkurssiuutisen Jyväskylästä. No, tämä ei tosiaan ollut mikään maailmanluokan uutinen ja rehellisyyden nimissä on Jyväskylässä melko tyypillistäkin, että ravintoloita tulee ja sitten lähtee kannattamattomina, joka on todella surullista. Muutama viikko takaperin sitten pysähdyin järkyttyneenä Instagram-feediä selatessani uutiseen siitä että yksi suosikkikahviloistani, Vaasankadun Ohmygoodness menee konkurssiin ja näin ollen päättää toimintansa. Jähmetyin muutamaksi sekunniksi, otin päivityksestä screenshotin ja lähetin whatsapissa Jutalle. Tuumasin vain, että mitä hittoa, onko tämä nyt edes todellista. Sitten iski suru. Parin vuoden aikana olen viettänyt kyseisessä kahvilassa kymmeniä kertoja lounastaen, kahvitellen ja samalla etätyöskennellen. Voisinkin sanoa, että se on ollut ehkä eniten ”vakiopaikkani” etätyöskentelyyn viime vuosina. Ja kohta ei enää sitten olekaan.

Vaikka ravintoloiden ja kahviloiden tuleminen, sitten meneminen ovat jollain surullisella tapaa ”tuttua” esimerkiksi Jyväskylästä, olen jotenkin shokissa siitä, että samaa tapahtuu nyt täällä Helsingissäkin. Kaupungissa, jossa kahvilakulttuuri on todella vahvaa ja ravitsemusliikkeiden kannattavuus ainakin näin asiakkaan näkökulmasta ollut ennen koronaa vahvaa. Tällä hetkellä ahdistaa juurikin, että tuntuu tilanteen olevan se, että nekin yritykset, jotka keväällä sinnittelivät läpi ensimmäisen kriisin, eivät enää olleet tarpeeksi vahvoja siihen, mitä edessä odotti syksyllä. Kurjinta tässä on myös se, että ihminen sopeutuu nopeasti uusiin tapoihin ja rutiineihin. Vaikka tilanne joskus tulevaisuudessa olisikin erilainen, palaavatko asiakkaat enää koskaan? Silläkin oletuksella, että ne harvat asiakkaiden kantapaikat vielä myöhemmin olisivat pystyssä.

Olen itsekin pienyrittäjä, mutta oma toimintani (esimerkiksi verkkokaupan pipobisnes) eroaa sillä, että toimintani on melko riskitöntä, eikä minulla ole käytännössä kovin suuria kiinteitä kuluja. Vaikka yritystoimintani onkin työlästä siinä mielessä, että se on hyvin aikaavievää, on suurin kuluerä oma henkilökohtainen työpanokseni. Eli seikka, joka nyt vain konkreettisesti on menetettyä aikaa, eikä asia, joka ajaisi taloudelliseen ahdinkoon. Monilla tilanne taas ei ole tämä. Liikehuoneiston vuokrat ja työntekijöiden palkat on maksettava, eikä tämä ole mahdollista jos asiakkaita ei ole nimeksikään.

Korona on ollut monelle yrittäjälle mietinnän paikka ja juuri uudistumisen hetki. On pakonkin edessä kehitetty uusia toimintatapoja vastaamaan tätä päivää ja muuttuneen kulutuskäyttäytymisen haasteita. Tietysti tämä on myös hyvä asia, koska jokaisen yrittäjän tulisi ajoittain myös innovoida toimintaansa, kuten itsekin tämän vuoden aikana olen tehnyt, mutta valitettavasti ei uusilla toimintatavoillakaan ole kaikkien osalta edetty voiton puolelle. Kurja faktahan on kuitenkin vaikkapa tässä ravintola-casessa se, että näinä päivinä vietän itsekin kaikkein mieluiten päivät kotona opiskellen ja työskennellen, koska kuka nyt tietoisesti haluaisi altistaa itseään koronalle tartuntojen lisääntyessä päivä päivältä? Itse olen koko syksyn käyttänyt kasvomaskia aina julkisissa (ja koulussa), mutta nyt olen harjoitellut sen käyttöä myös ruokakaupassa, asioilla jne. ”Harjoittellut” sen vuoksi, että ainakin itseltäni vaatii edelleen pientä harjoittelua se, että muistaisin vain ottaa sen maskin aina mukaan vaikkapa sinne kauppaan, vaikka julkisten osalta onkin jo rutiinia.

Aikaisemminkin olen nostanut täällä esille huoleni kotimaisista matkailuyrittäjistä ja tämä oli vahvasti mielessä myös Lapin reissullani, jossa itseasiassa myös keskustelin aiheesta majoitusteni omistajien / henkilökunnan kanssa. Lapin matkailu nojaa vahvasti ulkomaisiin matkailijoihin ja vaikka monet selättivätkin kevään haasteet, näyttää tulevan talven tilanne todella synkältä. Tämä veti oikeasti mielen todella matalaksi reissussa. Kinkkinen juttu on ehkä se, että suomalaisten kotimaan matkailu keskittyy tiettyihin kohteisiin ja aktiviteetteihin, eivätkä monet kotimaiset matkailijat kenties (ainakaan vielä) osaa antaa samanlaista arvoa luonto- tai elämysmatkailulle hiihtokeskusten ulkopuolella, kuin mitä sitten taas ulkomaalaiset turistit, jotka tulevat Suomeen juuri näitä varten. Toki on positiivista kuulla, että tilanne on tänä vuonna ollut muuttumaan päin ja luontomatkailu on alkanut kiinnostaa suomalaisia yhä enemmän. Oma fokukseni onkin tukea juuri näitä suomalaisia matkailuyrittäjiä, vaikka tietty karu fakta onkin, ettei oma pieni panokseni tai antamani näkyvyys muuta kokonaistilannetta juurikaan, vaan vaatii niitä suurempia muutoksia ihmisten käyttäytymisessä ja matkailuintresseissä. Itse henkilökohtaisesti toivon jo pelkästään Lapin yrittäjien vuoksi, että pian tulisi linjauksia vastuulliseen matkailuun, jolla rajoja voitaisiin hallitusti avata talvikaudelle ja sallia turisteja maahan tehostetuilla testauksilla, sekä majoituspaikkojen karanteenitoimenpiteillä saapuville turisteille.

Mitä me yksittäiset ihmiset sitten voimme tehdä?

 

Ensisijaisen tärkeänä tietysti huolehtia omasta suojauksesta tehostamalla käsihygieniaa, sekä käyttämällä kasvomaskia, joka suojaa myös muita. Suosia kotimaisia pienyrittäjiä ja yrittäjiä yleisesti pienillä teoilla, oli se sitten take-away lounas, verkkokauppatilaus kotisohvalta tai elämysmatka kotimaan sisällä. Ja yrittää luottaa siihen, että paremmat ajat ovat edesssä 💙

Onko teillä korona-ahdistus iskenyt tai tehnyt paluun syksyn edetessä?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Kulkevatko etätyökulttuuri ja yksinäisyys käsi kädessä?

Viikko on vierähtänyt opiskeluhommien parissa ja olenkin monena päivänä uppoutunut kouluhommiin niin syvälle, että havahdun tuntien päästä siihen, että on kulunut koko päivä ja olen unohtanut esimerkiksi lähteä lenkille, vaikka lenkkikamat ovat jo päälläkin. Olen saanut tällä viikolla uppoamaan jo pelkästään kemian tehtäviin varmaan lähes 10h stoikiometristen laskujen kanssa tuskaillessa ja kieltämättä näin jo untakin niistä viime yönä. Aineiden tasapainoitus on jotenkuten hallussa, mutta laskemisen suhteen ei tosiaankaan olla aivan samalla viivalla. Istahdin eilen näiden pariin ”hetkeksi” klo 12 luennon ja kotilounaan jälkeen, kunnes havahdun äkkiä siihen, että kello on jo yli neljä. Ja jatkoinpa hetken vielä illallakin, koska en olisi halunnut antaa periksi ennenkö saan ratkaisun kasaan, mutta sitä odotellaan edelleen, haha. Tarkoitus olikin eilen julkaista postaus, mutta sen kirjoittamiseen suunniteltu aika nyt sitten hupenikin ajatuksissani noiden laskujen kanssa, ups. Ajattelin, että tämä syksy olisi semmoinen kevyt sukellus opintoihin, mutta tässähän pääsi heti aivan asian ytimeen. Onneksi helpotusta on tiedossa jo muutaman viikon päästä kun ensimmäiset kurssit tulevat päätökseen.

Aloitin tällä viikolla myös matikan kertauskurssilla ja samalla selailemaan niitä kirjastosta hakemiani lukion lyhyen matikan kirjoja. Täytyy myöntää, että vaikka alkuun pidinkin erityisesti tätä matikkahommaa aivan ylitsepääsemättömänä rastina, ovat nämä yksinkertaisemmat matikkahommat tuntuneet jotenkin niin paljon loogisemmilta kuin nuorempana. Toisaalta, niinhän ne tuntuvat aina alkuun esimerkiksi opettajan neuvomana, kunnes yrität ratkoa jotain yksin hiki hatussa ja neuvottomana sen suhteen, että mistä edes aloittaisit. Kuten minä eilen tuon kemian kanssa. Onneksi nyt tämän kertauskurssin suhteen ei olla vielä toistaiseksi aivan samassa pisteessä.

Nyt ehkä vähän harmittaa, että motivaatio laskemisen suhteen aikanaan oli melkolailla nollissa. Ja se sitten kostautuu nyt esimerkiksi tuon kemian suhteen. Tuntuu silti jotenkin äärimmäisen koomiselta havahtua siihen, että googlettelee jotain opetusvideoita lukujen supistamisesta ja laventamisesta (ja kyllä, nyt ollaan oltu aivan konkreettisesti perusasioiden äärellä!! :D), joiden käsitteen olemassaolon on vuosien varrella ehtinyt jo täysin unohtaa. Yksi päivä tässä laskin kolmion pinta-alaa ja mietin samalla, että olenko mahtanut palata peruskoulun penkille, haha. Jos tuskailen noiden kemian tehtävien suhteen, niin en vielä edes halua ajatella tilannetta tulevan varsinaisen matikan kurssin suhteen. Ihan jo siitäkin syystä jätän luultavasti ensi periodissa väliin valinnaiset kurssit, että voi rauhassa yrittää ymmärtää matikan yhtälöitä. Painotus sanalla yrittää. Samalla ehkä jo vähän odottelen ensi vuotta ilman näitä pakollisia kursseja ja matemaattisia aineita 😀

Vaikka viikko päällisin puolin onkin hujahtanut täällä kotosalla etäopiskellessa, olen yrittänyt patistaa itseni aamuisin salille tai lenkille. Tiistaina piipahdin kuitenkin Kallioon lounaalle Jutan kanssa ja kyllähän se kotoa lähteminen tosiaan välillä kannattaa. Kieltämättä on kynnys lähteä kotoa mihinkään noussut koronan myötä ainakin itselläni, varsinkaan kun niitä pakottavia menoja keskustaan tai muualle ei kovinkaan usein ole ollut. Toki pidän etäopiskelusta, mutta samalla huomaan meneväni yhä enemmän semmoiseen omaan maailmaani täällä kotona puuhaillessa, varsinkin kun työtkin ovat pääosin yksin kotona-tyylistä tekemistä. Toisaalta se on tehokasta, mutta samalla myös jotenkin lannistavaa kun arki on (edelleen) paljolti ilman semmoista normaalia arjen sosiaalista vuorovaikuttamista.

Luin muistaakseni joku aika takaperin jonkin jutun työelämän perinteisten käytäntöjen muuttumisesta / katoamisesta tämän etäilyn myötä ja tulin jotenkin surulliseksi kun aloin pohtia miten tämä on edennyt. Tietysti myös työelämä kehittyy muun maailman mukana teknologian myötä, mutta samalla sitten taas siirrytään myös työn suhteen samanlaiseen yksinäisyyden ympyrään, jossa tekniikka tuo meitä ajatuksen tasolla yhteen, mutta kuitenkin loppupeleissä erottaa ja tekee yksinäisemmäksi. Tai tämä näkemys on ainakin itselläni. Tietynlaista tasapainoa tulisi olla esimerkiksi juuri sosiaalisen elämän kanssa ja monelle on työpaikka voinut olla se tärkeä kontakti muihin ihmisiin. Näin on ollut ainakin minulla. Vapaalla vietetään enemmänkin aikaa perheen kanssa kun sitten taas työpaikalla keskustellaan ajankohtaisista jutuista ja sosialisoidaan muiden aikuisten kanssa.

Se, mikä arjessa on eniten vähentynyt koronan myötä, on kasvokkain tapahtuva täysin arkinen jutustelu. Kun jokainen keskittyy tässä etämaailmassa pääosin siihen ”ydintekemiseen”, unohtuu helposti se kaikki ns. ”turha” tai enemmänkin ehkä asiat, joita aikaisemmin on pitänyt ehkä ”turhina”, mutta joita sitten havahtuu kaipaamaan. Tasapainottelu sen kaiken tekemisen välillä. Monesti kun ne pienet päivän aikana tapahtuvat kohtaamiset ja sosiaaliset tapahtumat ovat juuri niitä, jotka tuovat mielekkyyttä työhön tai arkeen. Itselläni ovat työkaverit olleet monella työpaikalla juuri se kantava voima, joka motivoi aamulla töiden pariin. Vastuu sosiaalisen elämän ylläpitämisestä onkin siis enemmän sysätty vapaa-ajalle ja yksilön vastuulle kun ne pienet työ- tai opiskeluarjen kohtaamiset ovat karsiintuneet pois ajankäytön tehostuessa. Olen itse ainakin huomannut, että toimin kaiken suhteen ”konemaisemmin” kun on yksin vastuussa tekemisestään. Harvemmin olen tuntenut oloni yksinäiseksi, mutta nyt tätä asiaa pohtiessani olen kieltämättä ehkä ajautunut pieneen yksinäisyyden ansaan tänä vuonna. Ei ole kyse siitä, ettei olisi ystäviä joita nähdä, vaan enemmänkin siitä, että kynnys lähteä näkemään ja tekemään on tämän digi-etäilyn myötä noussut valtavasti. Kun on tottunut liikkumaan kilometrin säteellä kotoa ja palaveeraamaan tietokoneen välityksellä, tuntuu matka junalla keskustaan ja järkevien vaatteiden pukeminen päälle nykyään jotenkin valtavalta uurastukselta.

Ovatko nuo aikaisemmat työelämän niin arkiset, tavanomaiset käytännöt, kuten satunnaiset kohtaamiset käytävillä, rennot lounastauot ja rupattelut työkaverin kanssa kahviautomaatilla semmoisia, jotka ehkä tulevaisuudessa katoavat kokonaan? Olen itse toisaalta toiminut työn suhteen jo pitkään tässä ”etäilymallissa”, mutta asia, jota olen eniten kaivannut perinteisessä työelämässä ovat juurikin nuo pienet arkipäiväiset sosiaaliset rutiinit ja semmoinen yhteisöllinen läsnäolo, jossa tehdään asioita myös yhdessä, eikä vain yksin. Vaikka pidänkin itsenäisestä työskentelystä, kaipaa arkeen kuitenkin myös niitä pieniä vuorovaikutuksen palasia ja monelle onkin työpaikka tai työyhteisö juurikin merkittävä pala sosiaalisen elämän kokonaisuutta. Sitä ilman uppoaa semmoiseen yksinäisen tekemisen kuplaan, kuten esimerkiksi on itselleni käynyt. Sitten yhtäkkiä havahdun siihen, että olen viettänyt päiviä ilman minkäänlaista perheen ulkopuolista ihmiskanssakäymistä ja tuumailen, että ilman sitä on esimerkiksi aiheiden keksiminen tänne blogiin todella vaikeaa. Ellei nyt sitten sattumalta innostu kirjoittamaan juuri tästä samaisesta aiheesta tai vaikkapa koulujutuista, joiden parissa pakertaa päivästä toiseen yksin. Ah, enpä olisi uskonut, että kaipaisi näin paljon niitä niin arkisia pieniä keskusteluita ja arjen tavallisia lounastaukoja, joista monesti myös kumpuaa se kaikki pohdinta kaiken työhomman ulkopuolelle. Ehkei kaikilla edes iske tämmöinen kaipuu tai sosialisointi on sitten ahkerampaa siellä vapaa-ajan puolella? Itselläni on tilanne taas ollut juuri päinvastoin ja sen vuoksi varmasti asiaa harmitellutkin.

Toimistoni tällä viikolla 🌻

Mielenkiintoista mihin suuntaan homma etenee. Ja mahdanko itse kääntää kelkkani ja palata takaisin irl-elämän kannattajaksi, vaikka vuosia olinkin etäilyn ja paikkasitoutumattoman työnteon kannattaja. Hassua sinänsä miettiä tätä vaikka siltä kantilta, että siinä missä vaikkapa some on mennyt enemmän nopean, pinnallisen sisällön suuntaan ja muutenkin vapaa-ajan vuorovaikutus eri viestintäpalveluiden varaan, ollaan massa-aaltona menossa vauhdilla samaan myös työelämän suhteen kun moni työnantaja on hoksannut, että hommahan pelaa jopa tehokkaammin näin. Oli se sitten yksilön sosiaalisen elämän kustannuksella tai ei. Viime vuosina olen havainnut itsessäni pientä kapinaa perinteisiin juttuihin palaamisessa. Äänikirjojen yleistyessä olen pyrkinyt lukemaan enemmän myös oikeita kirjoja, nopean somesisällön lisääntyessä kirjoittamaan enemmän tekstiä, pikamuodin jyrätessä halunnut neuloa itse ja niin edespäin. Tuntuvatko nuo perinteiset työpaikkojen kahvikone-kohtaamiset vuoden päästä yhtä vanhanaikaisilta kuin blogitekstit Instagramin maailmassa?

Ja niin! Tällä viikolla kävin lounastamassa Sushibar + Winessa. Oli muuten aivan superhyvää sushia pitkästä aikaa. Ehkäpä syksyn kovin juttu olisikin tehdä haastelista kivoista lounaspaikoista, joita testata ja yrittää ottaa nuo rennot arkilounaat taas ahkerammin mukaan arkeen 🙂

Onko etäarki herättänyt teissä yksinäisyyden tunteita? Kertokaa, etten ole yksin tämän kanssa!

 

Kuvat minusta Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.