Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut hiljalleen haaveilla omakotitalossa asumisesta. Apua, mitä? Minä?! Tuntuupa oudolta sanoa näin! En ole oikeastaan koskaan nimittäin ollut oman talon perään kaipaava ja siksi olenkin ollut hieman hämmästynyt tästä itsekin. Kotona on tänä vuonna tullut vietettyä aivan ennätyspaljon aikaa ja siinä samassa on myös todennut realiteetin meidän kodin neliöiden suhteen. Niitähän on siis virallisesti 55m2, yläkerran epäviralliset mukaanlaskettuna noin 20 lisää. Tällä hetkellä haaveilenkin juuri niistä lisäneliöistä (mieluiten vähintään 150m2), sekä tietysti siitä ettei joku kolkka kotona jatkuvasti vaatisi remppaa tai fiksaamista, kuten tämmöisissä vähän vanhemmissa asunnoissa nyt näköjään tuppaa olemaan. Ehkäpä eniten kuitenkin on rassannut tilanpuute ja erityisesti säilytystilan vähyys. Käytännössä joudun pelaamaan jokaikisen ostamani isomman tavaran tai huonekalun kanssa täällä tetristä, että saisin sen mahtumaan meille. Enkä edes käytännössä osta juurikaan mitään, vaan olen enemmänkin pyrkinyt kunnostautumaan siinä, että pääsisin ylimääräisestä tavarasta eroon. Nytkin olen jo pari vuotta tuskaillut, että saisin erään pienehkön hyllyn kiinnitettyä seinään, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole ainuttakaan paikkaa, mihin se mahtuisi. Niinkin simppeleistä asioista, kun kirjahyllystä ja kokovartalopeilistä olen haaveillut vuosia, mutta tullut jo lopputulokseen, ettei kumpaakaan tulee luultavasti koskaan mahtumaan tänne. Onpas siis kinkkistä! Todellisia maailmanluokan pulmia siis täällä suunnalla 😀
Ahtaasti asuminen on tietysti osittain oma valinta. Itse olen asunut melko ahtaasti suurimman osan aikuisiästäni yksiöissä ja pienissä kaksioissa. Tietysti neliöiden vähyys on Pk-seudulla huomattavasti yleisempää kuin muualla Suomessa. Jossei rahaa tai lainahalukkuutta ole rajattomasti, täytyy väistämättä tinkiä joko sijainnista tai neliöiden määrästä. Näiden noin seitsemän vuoden aikana kun olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti seurannut pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoita, olen todennut kantakaupungin neliöiden käyvän yhä saavuttamattomammiksi. Ja silti tuntuu, että hintojen nousu on ollut todella rajua myös täällä kantakaupungin ulkopuolella. Ihan hullua, että enää ei välttämättä ole vaihtoehto muuttaa Helsingin tai edes Pk-seudun sisällä mikäli tavoite on tuntuvasti kasvattaa elintasoaan. Ainakaan siis ilman jättimäistä lisälainaa.
Kun muutimme Käpylästä tänne nousi asuntolainamme määrä (sisältäen remontin osuuden) noin 40 000 eurolla. Nyt taas olen laskeskellut, että vaatisi samainen upgrade tuntuviin lisäneliöihin jopa 200 000€ lisälainan, vähintäänkin. Riippuen toki kohteen iästä, koosta ja sijainnista. Huh, pelkästään jo sillä saisi pohjoisemmasta jo melkoisen lukaalin! Mitä siis tulee omakotitalosta haaveiluun, voi täällä pääkaupunkiseudulla nopeasti lannistua asian suhteen. Ellei nyt siis halua megalomaanista asuntolainaa tai muuten vain ole todella hyvin toimeentuleva. Ennen haaveilin vielä uudehkosta omakotitalosta tästä meidän kulmilta kunnes sitten totesin, ettei puoli miljoonaakaan ole edes lähellä realistista hintaa. Sen jälkeen olenkin sijoittanut talohaaveiluni lähinnä esimerkiksi Klaukkalaan tai Jyväskylään 😀 Toisaalta olen kyllä tykännyt paritaloasumisesta ja vaikka vielä muutama vuosi sitten ehkä jossain määrin edelleen haikailin kantakaupunkiin, en ehkä enää kovinkaan mielelläni lähtisi kerrostaloon ainakaan niin kauan kun on koiria.
Sen jälkeen kun remontoimme täällä keittiön, kylppärin, portaat ja maalasimme seiniä, ajattelin ettei mitään remontti-ideoita tule hetkeen, mutta kuinka väärässä olinkaan! Meidän alakerran parketti (joka toki on melkein 30v vanha) on parin vuoden aikana mennyt järkyttävään kuntoon ja viime kuukausina olen kiinnittänyt siihen yhä enemmän huomiota. Todellisuudessa kiinnitän lattiaan huomiota melkein kokoajan ollessani kotona ja asia on alkanut vaivata aivan todenteolla. Lattian fiksaus onkin ollut suunnitelmissa jo yli vuoden, mutta ajankohta on vain odotellut sopivaa. Itse asiassa melkein jo löimme lukkoon homman nyt koronakeväänä, kunnes ongelmaksi osoittautui lähinnä se, että minne olisimme lähteneet evakkoon kun Uusimaa ja koko Suomi oli tsäpissä. No, ehkäpä vielä tässä ehtii! Pulmana on myös ollut päättää, että yritämmekö hioa vielä kerran jo aikaisemmin hiotun, todella kuluneen parketin ja näin säästyä koko lattian vaihdolta? Entä sävylakkaus vai parketin maalaus esimerkiksi valkoiseksi? Vielä viime kesänä tuumailimme vakavissamme parketin maalaamista valkoiseksi, mutta nyt olemme kääntyneet kuultolakkauksen suuntaan. Tai oikeastaan itse olen jo alkanut kääntyä täysin uuden puulattian kannalle. Saa siis nähdä mihin päädymme ja milloin, haha.
Palatakseni neliöihin ja tilanpuutteeseen, olen aikaisemmin ollut varsin sopeutuvainen tämmöiseen intensiiviseen asumiseen ja jopa elätellyt ties mitä tiny house-haaveita. Viimeisen vuoden aikana (tai viimeistään kevään jälkeen) olen havahtunut siihen, että ahtaus ja täynnä pursuavat kaapit ovat alkaneet tosissaan ahdistaa. Kun tilaa on vähän, näyttää kotikin lähes poikkeuksetta aina kaoottiselta ja siivoamassa saa olla jatkuvasti. Olisipa ihanaa elää kerrankin niin, että tilaa olisi niin paljon, että kodin täyttäminen jo olemassaolevilla tavaroilla ja huonekaluilla olisi enemmänkin positiivinen ongelma, eikä pulma siitä mikä järjestys laitetaan, että saadaan kaikki nippanappa mahtumaan. Toisaalta olen viime vuosina alkanut kaivata yhä enemmän myös luonnonrauhaan. Sitä, että kodin tuntumasta pääsisi vaivattomasti metsään ja tämä on valitettavasti asia, joka muuttuu pääkaupunkiseudulla yhä harvinaisemmaksi tiiviin rakentamisen lisääntyessä.
Olen tullut siihen tulokseen, että voisin varmasti viihtyä pienemmälläkin paikkakunnalla. Äitinä mietityttää Helsingin levottomuus, mutta toisaalta pienemmissä kunnissa taas palveluiden vähyys tulevaisuudessa. Pandemia lisäsi kuitenkin merkittävästi etätyövalmiuksia ja itse elättelenkin toivoa siitä, että teknologia voisi tulevina vuosina mahdollistaa yhä laajemman työskentelyn kotoa käsin, joka toisaalta voisi lisätä nuorten halukkuutta asuttaa muuttotappiokuntia ja tätä kautta estää palveluiden lakkauttamista. Tällöin ei haave unelmien omakotitalosta, luonnonrauhasta ja ehkäpä vähän kiireettömästä arjestakaan olisi kovin kaukainen unelma. Tietysti palveluiden saatavuus on Helsingissä ihanaa kun kaikki löytyy läheltä, mutta tänä keväänä on tullut herättyä myös siihen, kuinka harvoin näitä samaisia palveluita on todellisuudessa tullut käytettyä. Ehkäpä niitä kaipaisi juuri sitten kun sitä mahdollisuutta niiden hyödyntämiseen ei yhtäkkiä olisikaan? 😀
Nyt uskallan ehkä paljastaa ymmärtäväni ihmisten elinikäisen haaveen ”omasta talosta” ja ehkä juurikin siitä ”lopullisesta” kodista, jossa on riittävästi tilaa vuosikymmenien asumiseen. Moinen ei nimittäin enää nykyään ole Helsingissä aivan itsestäänselvyys.
Muita ahtaudesta ahdistuneita?
Entä haaveiletteko pienempiin kuntiin muutosta? ✨
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.
Meikittömyys. Meikkasin edellisen kerran joskus noin 2,5kk sitten ja nyt alkaa tuntua jotenkin todella kaukaiselta ajatukselta kaikki meikkaamiseen ja ehostautumiseen liittyvä näiden rentoiluviikkojen jälkeen. Toisaalta on välillä tuntunut, että olisi kivakin laittautua jonnekin lähtemistä varten, mutta sitten taas on ollut aivan ihanaa, ettei ole paineita siitä, että pitäisi laittaa meikkiä tai välttämättä edes hiuksia sen koommin. En myöskään ole itse tyyppi, joka jaksaisi meikata vain huvikseni kotiin, joten homma on yksinkertaisesti vain jäänyt, enkä ole tainnut ”ikinä” olla näin kauaa meikittä putkeen. Saa nähdä jatkuuko ”meikittömyyshaaste” nyt pitkin kesää! 
