Äitiys ja kehoni, kuinka olen muuttunut? + arvonta äideille

Kaupallinen yhteistyö: Change Lingerie

Loppukeväästä vietämme poikamme kaksivuotis-synttäreitä ja siinä samassa tulee tietysti täyteen kaksi vuotta synnytyksestä. Hetkestä kun maailmani mullistui, lopullisesti. Minusta tuli äiti ja elämä sai aivan uuden tarkoituksen. Pieni ihminen tarvitsee minua ja elämäni tärkein tehtävä on taata tuolle pienelle pojalle kaikki, mitä tämä tarvitsee. Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä millainen olen nyt. Verrattuna siis siihen, mitä olin vuosi, kaksi tai kenties viisi vuotta sitten? Paljon on tapahtunut, olen muuttunut fyysisesti ja henkisesti, mutta kuinka? Olen kirjoittanut blogissa paljon kehon muutoksista raskaana ja synnytyksen jälkeen. Yleinen toteamus on, että kehon palautuminen raskaudesta kestää vähintään yhtä kauan kun itse raskaus, eli 9kk. En itse juurikaan stressannut kehon muutoksista raskauden aikana. Miksi nyt suotta jännittämään jotain, jolle nyt ei oikeastaan edes voi mitään? Aina voi rasvailla vatsaa ja ennaltaehkäistä vaikka nyt niitä venymäarpia, mutta loppupeleissä se vatsan kasvaminen on kuitenkin väistämätön tosiseikka, samoin kuin moni muu asia. Raskaus opetti ainakin minulle olemaan armollisempi itselleni. Hyväksymään sen, että kroppa muuttuu ja mullistuu, vieläpä maailman tärkeimmästä syystä. Eihän siinä nyt ole mitään kamalaa.

Täysi totuushan on, että raskaus ja synnytys muuttavat kehoa ainakin jollain tapaa. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Toisilla äitiyden tuoma mullistus voi olla enemmän henkistä, toisilla taas fyysistä. Itselläni suurimmat mullistukset olivat henkisellä puolella, mutta kyllähän niitä fyysisisiäkin on riittänyt: Raskauden ja imetyksen tuoma nesteturvotus, ihon venyminen, rintojen muutokset ja toki koko kehonkoostumuksen muuttuminen. Omalla kohdallani lihasmassaa lähti ja tilalle tuli raskauden aikana rasvaa. Vaikka paino olikin vuosi synnytyksen jälkeen tasan sama kuin ennen raskautta (tai jopa vähemmän), oli kehonkoostumus täysin erilainen. En itse saanut raskauden aikana venymäarpia, mutta toki myönnän, että varsinkin vatsan iho koki melkoisen venymismaratonin, eikä ole edelleenkään täysin yhtä litteä kuin ennen raskautta. Rintani ovat pienentyneet kahdella kuppikoolla, joten valehtelisin jos sanoisin, että olen tismalleen samanlainen kun ennen raskautta.

Lueskelin juuri läpi vanhoja kirjoituksiani aiheesta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Teksteistä tuli ilmi täysin samat jutut mitä pyörii mielessä tälläkin hetkellä: Suurin muutos äitiydessä tapahtuu pään sisällä, usein ne fyysiset mullistukset ovat toissijaisia, toki suuria asioita nekin. Raskauden aikana se ratkaisevin juttu itsensä ja muuttuvan kehon hyväksyntään oli juuri se miksi tämä kaikki tapahtuu, nimittäin sen oman rakkaan pienokaisen tähden. Vaikka ennen raskautta jaksaisi kuinka stressata ulkonäköseikoista ja kehon muuttumisesta, ovat nuo asiat juuri siinä hetkessä täysin toissijaisia. Muutoksista huolimatta, rakastan kehoani. Voisin todeta, että juuri äitiys on opettanut itselleni enemmän itseni ja oman kehoni hyväksymistä. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen, vaikken olekaan täydellinen. En haluaisi olla kukaan muu kuin minä, pienen pörröpäisen kohta kaksivuotiaan villin pojan äiti.

En ole koskaan aikuisiällä mitenkään pakonomaisesti stressannut painostani, mutta toki myönnän aikaisemmin kiinnittäneeni siihen enemmän huomiota. Kyllä, liikuin toki hyvän olon vuoksi, mutta myös pitääkseni painoni kurissa. Tietysti sitä synnytyksen jälkeen kiinnitti normaalia enemmän huomiota painoonsa, sanoisinko, että siinä vaiheessa kun puntari näyttää sen 20kg enemmän kun vajaa vuosi aikaisemmin, on ihan ymmärrettävää, että asiaa miettii. Sitä siis, että palaako sitä koskaan takaisin ”normaaliksi”. Voin todeta, että nykyään en ajattele painoani ollenkaan. En ole käynyt puntarilla kai viime kesän jälkeen ja itselleni liikunnassa se tärkein juttu on juuri hyvä olo ja itsestään huolta pitäminen. Sanoisinko, että vaikka palautumiseen menee aikaa, olen itse luottanut paljon siihen, että keho palautuu itsestään. Alkuun yritin hikihatussa liikkua ja päästä eroon imetyspöhötyksistä, mutta siinä vaiheessa kun viime kesänä lopetin reilun vuoden imetystaipaleen, lähti keho palautumaan kuin itsestään.idkuva

Olen todennut, että raskauden jälkeen on tasan yksi ainoa asia vaatekaapissa, joka on lähtenyt uusintaan: Rintaliivit! Fakta on, että keho muuttuu vuosien varrella, esimerkiksi kuppikoko voi vaihdella hurjastikin ja toki painonvaihtelutkin vaikuttavat siihen. Itse olen joutunut siirtymään kaksi kuppia pienempään, mutta eihän siinä. On ainakin ollut hyvä syy uusia samalla alusvaatevalikoimaa ja heittää menemään niitä nyhvääntyneitä kappaleita, joiden olisi ollut aika lentää roskiin jo vuosia sitten. Itselläni pitkäaikaisimmat rintaliivit ovat olleet juurikin Changelta (lisäksi muuten myös ne istuvimmat) ja olen ollut jo vuosia merkin asiakas. En tiedä mitään inhottavampaa kun epämukavat ja huonosti istuvat rintaliivit. Siis tiedättekö niitä halpoja, joita aina silloin tällöin on sortunut tilaamaan jostain nettikaupasta ihan vain sen tähden, että näyttävät kuvissa niin kivalta. Totuus selviää siinä vaiheessa kun haet paketin ja toteat liivien kiristävän ja hiertävän, vaikka luulit ottaneesi oikean koon. Puhumattakaan siitä, että välillä on todella vaikea löytää esimerkiksi ympärysmitan 65 liivejä tai sitten taas niitä suurempia kuppikokoja. Ihan kun kaikkien pitäisi istua niihin standardikokoihin, eihän se ole realistista! Alusvaatteiden kun on tarkoitus olla justiinsa, eikä sielläpäin. Itse yllätyin aikoinaan kun Changen myyjä kiikutti minulle joskus sovitukseen E-kupin liivit. Mitä hittoa, minulleko? Vielä enemmän yllätyin kun ne vielä passasivat. Alusvaatteiden suhteen moni nainen tarvitsisi kipeästi apua sopivan koon löytämisessä, mutta harmittavan harvassa paikassa sitä on tarjolla. Paitsi Changella, jossa asiakkaalle etsitään juuri se sopiva koko ja malli mittojen mukaan.

Changen Sisterhood-kampanja meneekin yhteen oman ajatusmaailmani kanssa, nimittäin siinä, että jokainen keho on kaunis. Olit sitten pitkä, lyhyt tai vartalotyyppisi mikä tahansa. Jutun juju onkin kiinnittää huomio asioihin, joista eniten pitää omassa kehossaan ja oppia rakastamaan itseään juuri niiden vuoksi. Olet uniikki ja jokaisen naisen pitäisi olla siitä ylpeä, eikä ajatella, että kaikkien pitäisi istua johonkin tiettyyn standardiin. Ei löydy yhtä täydellistä, vaan niin monta erilaista täydellistä kun meitä naisiakin on.

Yhteistyön tiimoilta sain myös kunnian arpoa yhdelle äidille siellä ruudun toisella puolella vapaavalintaisen alusasusetin, jonka voittaja pääsee valitsemaan Changen liikkeeseen ammattitaitoisen henkilöstön opastamana.

Osallistustumisohjeet:

 

Kommentoi tähän postaukseen mistä erityisesti pidät itsessäsi ja miten itse suhtauduit äitiyden tuomiin muutoksiin? Jätäthän kommentin mukaan myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan voittajaan yhteyden. Aikaa osallistua on sunnuntaihin 22.4 saakka.

Hyvä me äidit!

 

Kuvat Jutta. Korut Glitter.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 49 kommenttia.

Minäkö masentunut?

Eilen koin jonkun ihan ihme tunnepurkauksen. Päätin käydä töiden jälkeen kivikaupassa, koska oli vain semmoinen fiilis. Halusin jonkun kiven reissuun tuomaan hyvää onnea. Semmoinen löytyi, mutta sitten myös toinen. Kivikaupan nainen antoi minulle oman savukvartsinsa, jonka oli ottanut mukaan kotoa, eikä edes tiennyt miksi. Kunnes tulin kauppaan ja ohimennen lopussa keskustelimme negatiivisista energioista, kun kysyin, että onko ostamani kivi semmoinen, joka estää niiltä ja suojaa minulta. Kauppias kaivoi savukvartsin esille ja sanoi, että se olikin tarkoitettu minulle.

Kivestä sanotaan näin:

”Suojaava kivi, hyvä maadoittaja, yhteys myös korkeampiin energioihin. Sopii herkille ihmisille suojaamaan negatiivisilta energioilta”

No, juuri tuotahan varmasti olin lähtenytkin sieltä hakemaan, enkä sitä reissukiveä. Olin (taas kerran) jotenkin todella hämmentynyt ja ihmettelin kiveä koko junamatkani ajan. Kävelin kotiin ja löysin yhden biisin, jota olen kuunnellut viimeksi joskus about yli 10v sitten. Aloin yhtäkkiä itkeä, enkä edes tiennyt miksi. En ikinä itke musiikille, en edes pidä semmoisesta koskettavasta musiikista. Olin menossa hakemaan poikaa tarhasta ja samalla pyyhin kaulaliinaan niitä kyyneleitä. Mietin, että kaikki on hyvin ja enemmän kuin kunnossa, mutta silti koen välillä pahaa oloa. Tiedättekö mikä syyllisyyden tunne tulee ajatella, että minulla on kaikki hyvin, asioita, jotka eivät ole itsestäänselviä. Minunhan pitäisi olla kiitollinen, eikä surullinen.

En aikaisemmin pitänyt itseäni millään tapaa herkkänä. Vasta viimeaikoina olen oivaltanut, että hei, olen juurikin se herkkä tyyppi. Mitä ihmettä! Koen, että elämäni roolit ovat todella erilaisia. Voisin kuvitella, että joku ehkä saattaisi työroolini perusteella saada minusta kylmän kuvan, ehkä se on tietynlainen suojakuori eroittaa työ siitä muusta elämästä ja pitää ne erillään ajatuksen tasolla. Työminäni on melko kova ja asiapitoinen, en tykkää sekoittaa henkilökohtaista elämääni työhön. Se privaatti-minä taas on juuri se herkkä tyyppi, joka miettii ja murehtii paljon, mutta on myös todella rakastava äiti.

Pian tulee vuosi täyteen siitä kun sain vauvavuoden päätteeksi lääkäriltä diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Täh, minäkö? Huoleton vauva-arkihan oli ihanaa ja sain viettää jokaisen päivän maailman rakkaimman pienokaiseni kanssa. Vai oliko se kaikki sittenkään niin täydellistä? Huhtikuun 2017 tienoilla äityi tilanne siihen pisteeseen, että useimmat päivät tuntuivat maailmanlopulta ja voimavarat alkoivat pikkuhiljaa olla tipotiessään kaiken valvomisen, imettämisen ja hulinoinnin keskellä. Luulin oikeasti tulevani hulluksi. Välillä itkin kotini lattialla, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Monen kuukauden harkinnan jälkeen julkaisin aiheesta postauksen syyskuussa, olihan pahin jo ohi. Harvemmin kun niistä tuntemuksistaan osaa, kehtaa tai uskaltaa puhua avoimesti silloin kun tilanne on päällä. Yrittää vaan jotenkin sinnitellä eteenpäin, että ehkä tämä tästä.

Mitä tulee omiin kokemuksiini, on vauvavuosi samalla ihanaa ja kamalaa. Vaikkei perheenlisäys ole meille juuri nyt ajankohtaista, myönnän silti välillä haikailevani niiden maidontäyteisten vauva-kuukausien perään. Silloin kun päivän suurin missio oli varmistaa, että nappula syö tarpeeksi (siihen ei tosin kyllä tarvinnut kannustaa, mitä tuli rintamaitoon… Sori yksityiskohdista te ei-mammat :D), nukkuu päiväunet ja tuumailla, että mitä sitä kokkailisi päivälliseksi. Elämä oli yksinkertaisesti huoletonta. Sanoisinko, että omasta mielestäni 2-6kk ikäisen vauvan kanssa on se kaikkein helpoin aika. Sitten taas siitä eteenpäin aina yhden vuoden ikään se haastavin aika. Verrattuna taas vauvavuoden loppupuoleen on tämä taaperoikä niin ihanaa! Vaikka täytyykin jatkuvasti olla varuillaan, vahtia, kiukkukohtauksia tulee ja ruoatkin lentelevät (edelleen) ympäri lattioita, on tämä mielestäni huomattavasti helpompaa. Ehkä se on se kun lapsi osaa jo itse osallistua asioihin ja ilmaista tahtonsa. Vai olenko minä vain muuttunut?

Mietin alkuun kerronko tätä ollenkaan, mutta koin joku aika sitten jonkun mini-romahduksen. Kirjoitin tännekin, että olen ollut väsynyt, flunssassa ja diipadaapa, mitäs kaikkea muuta. Nukuin 12h yöunia ja olin silti väsynyt. Flunssaputki piinasi ja varmaan osittain turha stressaaminen vain pidensi sitä. Kertakaikkiaan tuntui siltä, etten jaksa nousta aamulla ylös. Muuten en varmasti olisi noussutkaan, vaan dataillut sängystä käsin, mutta ei äitinä voi jäädä sänkyyn lorvimaan, vaikka olisit 40c kuumeessa. Ylös, aamupuuhat ja tarhaan, juuri siihen voimat suunnilleen riittivät. Tein töitä etänä ja muutaman päivän vietin jopa flunssan vuoksi saikkua, hurjaa! En vieläkään tiedä mistä tuossa kevätkriisissä oli kyse, mutta onneksi pahin väistyi sopivasti auringon myötä. Nyt ollaan jo menty huomattavasti energisemmissä meiningeissä.

Ehkä osasyy koko tässä arjen härdellissä on se, ettei meillä ei ole sitä tukiverkkoa käytännössä lainkaan. (Ja tätä muuten kysytään ihan kaikkialla! Menet sitten neuvolaan, lääkäriin tai mihin tahansa! Ei, ei meillä ole on vakiovastaus.) Kaikki sukulaiset asuvat muualla, lapsen hoitoon ”tyrkyttäminen” kummeille tai ystäville tuntuisi jotenkin kiusalliselta, koska kaikilla on kuitenkin se omakin arki. Ehkä siksi tuntuukin juuri siltä, että ollaan tilanteessa jotenkin ypöyksin. Monelle tukiverkko on varmasti itsestäänselvyys ja oikeasti, olkaa siitä todella onnellisia ja kiitollisia!

Olenko sitten vielä masentunut? En osaa sanoa. En ainakaan joka hetki. Myönnän, että jossain määrin ahdistunut kuitenkin. Se onkin sitten asia, joka on ollut läsnä jo pitkään, lapsesta saakka. Tiedättekö, olen se tyyppi, joka helposti murehtii asioita, ahdistuu ja menettää yöunensa. Huolehtii ihan turhista jutuista, miettii helposti, että pahoitinko toisen mielen tai teinkö itse jotain väärin, vaikkei syytä edes ole. Uskallan sanoa mielipiteeni, enkä jää konflikteissa alakynteen, mutta kyllähän erinäiset asiat jäävät vaivaamaan. Vuosien varrella olen toki oppinut hallitsemaan ahdistuneisuutta, mutta oppinut ennen kaikkea sen olevan osa minua. Semmoinen minä olen. Vaikka kuinka esitän rohkeaa ja reipasta, saatan mennä kotiin ja tuntea itseni ahdistuneeksi, usein vielä täysin turhasta asiasta. Olen myös oppinut tiedostamaan asiat, joista ahdistun eniten. Esimerkiksi kun hommaa kasaantuu liikaa tai koen, etten suoriudu jostain asiasta niin hyvin kun ehkä toivoisin, ajoittain olen itselleni todella ankara, vaikka homman pitäisi mennä nimenomaan toisinpäin.

Tiedän itsekin, että on todella huono piirre olla se, kuka haalii lisää hommaa ja suostuu kaikkeen mukaan vain siksi, koska hei, vähänkö siisti uusi projekti! Toisaalta sitten taas olen juuri se, joka haluaa niitä uusia juttuja ja vaihtelua perusarkeen. Vaikka rakastankin elää melko ”turvallista” elämää, tiedättekö, että on säännöllinen kuukausipalkka, vakaa parisuhde ja selkeät arjen rutiinit. Silti kyllästyisin kuoliaaksi, jossei arjessa ikinä olisi niitä vuoristoradan ylä- ja alamäkiä. Pakko myös mainita, että vaikka arjen kaaos välillä hajottaakin, teen juuri niitä asioita, joista oikeasti tyykkään. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut sanomaan ei. En mene tapahtumiin, jotka eivät kiinnosta, en suostu yhteistöihin, joihin ei ole aikaa ja teen etäpäiviä, jolloin voin käyttää aamutoimiin ja työmatkoihin kuluvan ajan muulla tapaa hyödyksi. Oma ”ongelmani” on kuitenkin ikävistä jutuista puhuminen. Olen keskustellut näistä tuntemuksista tasan kahden ystäväni kanssa. Päällimmäinen ajatus on usein, ettei halua valittaa tai kuormittaa toista omilla huolillaan. Siksi ehkä blogi onkin itselleni semmoinen luontainen kanava, koska usein moni teistäkin uskaltautuu kertomaan omista tuntemuksistaan kun sen voi tehdä anonyyminä. Silti aiheesta kirjoittaminen taas vähän jännittää.

Vuoden aikana onkin fokuksessa ollut juurikin se, että yrittäisi olla itselleen armollisempi. Ja myönnän, kyllähän se toimii, jos vain ottaa itseään niskasta kiinni. Liiallisten hommien haaliminen, suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat tietysti piirteitä, jotka ovat ominaisia tietylle luonteelle. Siksipä se ”irti päästäminen” onkin erityisen tärkeä ominaisuus. Jos kokee esimerkiksi kiireen ”ongelmaksi” ja osa-aiheuttajaksi ahdistukseen, on todella tärkeää osata kalenteroida itselleen sitä aikaa ladata akkuja. Sopia, että huomenna menen joogaan, päättää olla työmatkan ajan somettamatta, varata kiva loma tai edes ottaa ilta, jolloin ihan vain itseksesi töllötät kaikessa hiljaisuudessa jotain telkkarista. Tai neulot, mikä ikinä onkaan se sinun juttusi. Koska oikeasti, kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

Tästä syystä olemmekin jakaneet tälle viikolle puolison kanssa molemmille viikot ”omille lomille”. Lähden eka ja sitten toinen. Oikeasti, jokainen vanhempi tarvitsee joskus aikaa itselleen. Ladata akkuja, miettiä ihan muuta kun niitä arjen miljoonaaa tai jopa tsiljoonaa asiaa, jotka pyörivät mielessä. (Ja ei millään pahalla, mutta mikä siinä onkin, että juuri miehet eivät oikeasti tunnu tajuavan kuinka paljon äidin päässä liikkuu koko ajan ajateltavaa??!! 😀 Se mitä oikeasti tekee, kuten pyykinpesu, siivoaminen, lelujen etsiminen tai neuvolakortin etsiminen on vain niitä ulospäin näkyviä juttuja. Päässä pyörii ihan jatkuvasti jotain. Nykyään unohdan jopa kastella viherkasvit, koska päässä pyörii niin paljon kaikkea ihan joka sekunti!) Kun olen kotona tai keskityn hoitamaan hommia, laitan puhelimen äänettömälle, jotta saan olla häiriöittä ja välillä myös siksi, että ahdistun siitä, että varsinkin nykypäivän somemaailmassa sinun on oltava ihan joka sekunti saatavilla jonkun kanavan kautta. Puhelin, whatsapp, Facebook Messenger, IG.. Arghh! Välillä on yksinkertaisesti pakko laittaa mutelle ja puhelin pois, koska aina on joku tulossa lankoja pitkin. Vastaan sitten kun ehdin ja on hyvä hetki. Elän sillä periaatteella, että jos olen perheen kesken kotona, kukaan tuskin soittaa minulle ennen hätäkeskusta, jos on oikeasti tosi kyseessä.

Ja kyllä, koska koemme olevamme tasavertaisia vanhempia, joihin lapsella on aikalailla yhtälainen kiintymyssuhde, emme koe maailmanlopuksi (paitsi kamalan ikävän kannalta), vaikka poika olisikin vajaan viikon erossa toisesta. Onneksi on Facetime! Eihän poika ole ollut edelleenkään yötä kylässä, joten emme ikinä raaskisi lähteä reissuun kaksin ja laittaa lasta hoitoon, varmaan edes päiväksi. Se nyt vielä menettelee, jos toinen on poissa hetken. Mehän olemme perheenä yhdessä ihan kokoajan, nukumme yhdessä, käymme kaupassa yhdessä ja siis kaikkialla. Olen miettinyt lastenvahdin palkkaamista, jotta joskus ehkä pääsisimme kahdestaan dinnerille, mutta jotenkin ajatus ulkopuolisesta hoitajasta pelottaa ja tiedän, ihan syyttä. Tietysti lapsen luonnekin ratkaisee tässä, oma lapsukainen kun on todella sopeutuvainen, eikä oireile, vaikka toinen meistä ei aina olisikaan siinä, kunhan toinen on ja tämä tuntee olonsa turvalliseksi.

 Olen pääosin todella itsevarma, mutta sitten taas joissain asioissa hieman epävarma. Pelkään myös hurjasti muiden tuomitsemista. Tiedättekö semmoista, olet paska äiti, koska lähdet yksin lomalle. Miksei isä koskaan saa tätä tuomiota lähtiessään viikon työmatkalle tai poikien saunailtaan, miksi äiti on aina se ketä syyllistetään ja syytetään lapsensa hylkääjäksi? Toisaalta (vaikkei nyt koko postauksen pointti ollutkaan tämä loma-asia), jokainen varmasti punnitsee asian omalta kantiltaan. Onko se kerran vuodessa kunnolla levännyt äiti (tai isä) kenties perheenkin ja yleisen jaksamisen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, joka puurtaa itsensä loppuun asti, koska ei uskalla / hoksaa / osaa / raaski ottaa aikaa itselleen silloin kun sitä tarvitsisi.

Ja oikeasti, se on ihan kamalaa, kuinka helposti tuntee itsensä huonoksi sillä hetkellä kun tuntuu pahalta tai on surullinen. Minä olen tehnyt jotain väärää, olen liian huono tai en kelpaa. Olen heikko, koska en jaksa. Tai sitten kun jo valmiiksi rankan päivän päätteeksi joku sanoo vielä jotain tyhmää, josta pahoitat mielesi ja kaikki tuntuu maailmanlopulta. Kuulostaako jollekin tutulta? Eikä mikään näistä väittämistä edes pidä paikkaansa! Usein nämä tyypit ovat juuri niitä tunnollisia, ahkeria, jotka murehtivat paljon, ihan tyhmistä jutuista vielä. Tiedättekö, päällimmäinen ajatus tätäkin postausta kirjoittaessa on ”en haluaisi valittaa tai näyttää olevani heikko”. Silti toivon, että tämä tsemppaisi jotain siellä ja saisi ymmärtämään, että sinussa ei ole mitään vikaa, asioita voi edes jonkun verran muuttaa ajattelutavan muutoksella. Tilanteet ovat aina erilaisia, eivätkä asiat niin yksiselittäisiä. Äidit ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia. Ei koskaan voi sanoa, että joku toinen on reppana, koska ei pärjää  vaikka nyt sitten yksinhuoltajana, jos itse samassa tilanteessa kokee sen helpoksi kun heinänteko. Joskus on sitä suurinta viisautta osata ajatella itsensä toisen asemaan ja muistaa, että meitä on moneen junaan.

Kohtalontovereita?

 

Ja ps. Ihan muusta aiheesta: Vielä viikonloppu aikaa antaa äänesi minulle Momondon vaikuttajakisassa  Virtuaalihali kaikille, jotka jaksavat nähdä vaivan  Äänestys tapahtuu tämän linkin kautta nimellä + sähköpostilla.

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Miten menee? Ja vähän myös ehkä reissuturinoita

Huomenta! Viimeinkin olisi aika kuulumisille, päätin nimittäin viikonloppunakin viettää pitkästä aikaa kaksi päivää ”blogivapaata”. Ja mitäs se sitten meinasikaan? En julkaissut postauksia, mutta kuvasin ja setvin kuvasaldoa, sekä hommailin muita blogijuttuja yhteensä varmasti yhden kokonaisen työpäivän verran. Se joka sanoi, että bloggaaminen on helppoa hommaa ja vielä semmoista, joka ei vie aikaa, niin ei ole kyllä itse kokeillut. Varsinkin kun yrittää kokopäivätyön ja perhearjen ohessa säätää, älkää siis ihmetelkö jos joskus tulee yksittäisiä päiviä kun postausta ei tipu. Bloggaajalla kun ei vapaapäiviä tunneta. Silti tämä on ihan parasta hommaa! Olen yrittänyt olla stressaamatta vähemmän kaikesta blogiin liittyvästä, joten aina ei ole niin vakavaa, vaikkei juuri sillä sekunnilla saisikaan jotain käsityöohjetta ulos 🙂

Lähden ensi viikolla lomalle ja sen jälkeen onkin Tommin vuoro lomailla. Vietän muutaman viikon etäillen pojan kanssa ja sitten Portugalista käsin. Ihanaa kun saa pientä vaihtelua arkeen! Ja toivon mukaan myös hieman korkeammat lämpöasteet kun täällä meillä. Edessä muutaman viikon päästä myös ihkaeka lentomatka naperon kanssa kahdestaan. Iik! Hyvin se varmasti menee, tuommoisen villi-veikon kanssa se vaikein homma on varmaankin se paikallaan pysyminen. No, pakko taas ladata iPadiin tarpeeksi akkua ja hyvät pelit kehiin 😀 Jos teillä on jotain hyviä viihdykevinkkejä, niin kertokaa! Maissinaksut voisi olla aika kova (tosin niillä saa pelattua aikaa sen max 30min), pehmolelut, käsinuket, kirjat sun muut on täällä semmoisia, joista poika suunnilleen pyörittelee silmiään jos yrittää niillä hassutella. Paitsi yksi kirja, jossa on muttereita, kaivinkoneita, traktoreita ja kaikkea, jonka luultiin olevan epäkiinnostavaa, mutta siitä kehkeytyi ihan lemppari. Harmi, että kyseinen kirja on tällä hetkellä noin kuudessa kappaleessa..

Tähän mennessä olemme lentäneet kaikki lennot perheenä ja varsinkin pitkillä lennoilla on hyvinä puolina a) lapsi usein nukkuu ainakin osan matkasta (TAI vaihtoehtoisesti kiukuttelee yliväsyneenä, kunnes tunnin sylissä keinuttelun jälkeen nukahtaa) b) voi puolison kanssa vaihdella hoitovuoroa, jolloin toinen voi hyvällä lykyllä nukkua tunnin-pari. Kamalin skenaario olisi päästä perille kaukokohteeseen, jossa molemmat vanhemmat olisivat silmät ristissä aikaerosta ja valvomisesta, lapsi taas pirteä kun peipponen 😀 Onneksi kyse on vain melko lyhyehköstä, muutamien tuntien lennosta kahdestaan, joten en nyt oikeasti koe siitä mitään erityisiä paineita. Onneksi lentokoneet ovat pojan mielestä ihan paras juttu (osaa näyttää hienosti miten lentokone lentää taivaalla), joten ehkäpä tulevat lennot menevät sitten fiilistellessä 😀

Tässä asukuvat, joiden suhteen ensin harkitsin, että julkaisenko ollenkaan. Näytän aivan zombielta, mutta menkööt tämän kerran. En tiedä olenko iloinen vai surullinen siitä, että UGGs-kausi alkaa olla lopuillaan. Todennäköisesti ikävöin jo kesäkuussa niiden perään, vaikka talvi saakin puolestani pysyä poissa. Viime viikot onkin käppäilty varsin tyylikkäästi kumppareissa. Todellinen mamma-moment on kun huomaat alkavasi panostaa joka sään kestäviin ulkoilukamoihin. Ensi talveksi täytyy varmaan kaivaa varastosta toppahousutkin pitkästä aikaa, kun pääsee vähän aktiivisemmin jo lumileikkeihinkin lapsen kanssa 😀

Ja hei!! Tänään alkoivat Hullut Päivät! Harmittaa, etten tänä vuonna ehtinyt tehdä postausta omista suosikkitarjouksistani. Hullareiden tarjoukset löytyvät kuitenkin täältä ja ovat käynnissä tästä hetkestä sunnuntaihin saakka 🙂

Aurinkoista keskiviikkoa!

 

Sisältää kaupallisia linkkejä. Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Arkea uhmiksen kanssa

Voi apua. Tajusin aivan yhtäkkiä tällä viikolla, että meidän pojallahan on alkanut uhmaikä! 2v-synttärit kolkuttelevat vajaan parin kuukauden päästä ja ollaankin tässä jo hetki ihmetelty, kuinka niin monesta arjen asiasta on tullut jotenkin niin hankalaa. Siis sillä tavalla, että lapsi pistää hanttiin. Itsepäinen tapaushan tuo pieni on aina ollut, mutta nyt on menty ihan uudelle levelille kun herra saattaa suuttua melkein mistä vain. Ei suostu autossa turvaistuimeen, saa raivarin jos yritän auttaa ulko-oven kynnyksen yli, jos joutuu istumaan pulkassa tarhamatkan (vaikka ennen oli maailman siistein juttu) ja sitten kun pääsee kävelemään itse, nin heittäytyy tielle makaamaan lötköksi. Perus! Uhmaikä on siis virallisesti täällä.

Pahimpia ovat ehkä aamut tämän uhmiksen kanssa. Napero kun mielellään jäisi aamuisin nukkumaan mukavasti sänkyymme, joten voitte kuvitella, että hiusten harjaus, pukeminen, hampipesut ja muut eivät ehkä ole siinä kohdin ihan helpoimmasta päästä unipöhnässä. Viime syksynä ilmeni tarhan aloituksen jälkeen pientä esiuhmaa, joka oli juuri tuommoista oman tahdon ilmituomista ja kaikenlaista kapinointia ihan ihme asioihin. Kai sitä tarhassa ottaa mallia muista lapsista. Esiuhma meni pikkuhiljaa (hetkeksi) ohi, kunnes sitten nyt. Lautaset ja mukithan täällä ovat lennelleet lattialle melkein kokoajan, mutta se on ehkä jopa viimeaikoina vähentynyt. Jotenkin olin tässä tohinassa unohtanut ajatella koko tulevaa uhmaa, mutta juuri tässä hetkessä mietin, että voisihan tämä nyt olla hankalampaakin. Alkuun kun sitä maalaili kauhukuvia tulevasta uhmasta jo ennakkoon. Toisaalta, sitä ei tiedä mitä tulemaan pitää, joten turha ehkä lähteä liikaa suitsuttelemaan vielä 😀

Uhmahan liittyy lapsen itsenäistymiseen, harjoitellaan olemaan oma itsensä ja vanhemmistaan erillinen pieni tyyppi. Useinhan uhma ilmenee pahimpana juuri niille lähimmille, eli vanhemmille. Ja tämähän ollaan kyllä huomattu. Saattaa olla, että päivän päätteeksi tulee tarhasta palautetta, että päivä on ollut niin loistava ja pelkkää hymyä, kunnes sitten kotona alkaa koko illan kestävä kiukku. Vaihetta toisen perään siis, taas vaihteeksi. Olen itse todennut, että uhmaa helpottaa juuri asioiden selittäminen. Äiti auttaa, ettei käy köpelösti. Kerron, että nyt vaihdetaan vaatteet ja sopiiko, että mennään pesemään hampit. Tietysti kaikki ei mene aina niin mallikkaasti, mutta kai tuo pieni herrakin näin hoksaa, että hänellä on edes jotain valtaa vaikuttaa asioihin. Nykyään kun pyydän halia, on vastaus tiukka pään pudistus, mutta sitten tullaankin jo seuraavassa hetkessä antamaan se hali. Eihän halata nyt voi silloin kun käsketään! 😀

t-paita / Gina Tricot (valkoisena tämä)

pörrötakki / Gina Tricot (ostettu viime vuonna)

farkut / Gina Tricot (ostettu joskus 2012)

nilkkurit / Sixtyseven

korvarenkaat / Glitter (saatu)

Huh, en ollutkaan tajunnut, että koko asu on tässä Gina Tricotia 😀 Ostin tuon teepparin juuri viikko-pari sitten, kaikki muu päällä on ikivanhaa. Ginan printti-teepparit on niin parhautta! Myönnän, että ne ovat mun pieni pahe. Kun saa kivan t-paidan kympillä, saattaa niitä helposti hamstrata silloin tällöin yhden – tai pari, ups! Helppo vaate yhdistää, lisäksi myös todella kestävä.

Rakastan korvarenkaita siis yli kaiken. Voisin käyttää niitä aina, olivatpa sitten muodissa tai ei. Onneksi ovat taas pinnalla ja löytyy kivasti tarjontaa. Nämä omani sain valkata Glitteristä ja tykkään hurjasti. Jos joku näistä innostuu, niin ovat melko uudet eli luultavasti löytyy vielä valikoimista 🙂

 

Onko siellä muita uhmisten mammoja? Onko meno ihan mahdotonta vai helpompaa kun odotitte?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

Sisältää kaupallisen linkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Kuinka erilaista arki olisi…

..jos lapsemme olisi tyttö?

Ajatus, joka kaikessa hulluudessaan on pari kertaa käynyt mielessäni. Enkä jotenkin jaksa uskoa, että olen ainut, joka on miettinyt asiaa omalla kohdallaan. Siis sitä, että olisiko oma lapsi erilainen jos sukupuoli olisi toinen? Eihän asiaa tietysti osaa ajatella enää sillä tavoin ja älkää käsittäkö väärin, en tässä postauksessa tietenkään tarkoita, että sillä sukupuolella olisi kertakaikkiaan mitään väliä, mutta toki oman lapsen luonnetta tulee usein mietittyä. Tietysti tässä reilun vuoden aikana ja tietty jo odotuksenkin aikana ehti tottua siihen ajatukseen, että meille tulee poika. Ihan alkuraskaudesta tunsin vahvaa ”tyttöoloa”, joka tosin muuttui jo ennen rakenneultraa.

Sitä ei osaa selittää, mutta jossain vaiheessa vaan tuli semmoinen olo, että poika sieltä varmasti tulee ja niinhän se sitten olikin. Mikä siinä mahtaakaan olla, että jotenkin sen vain tuntee? Olin itse kertakaikkiaan niin malttamaton sukupuolen selvittämisen kanssa, etten olisi ikinä jaksanut odottaa synnytykseen asti! Mietin asiaa päivittäin, enkä nyt sillä että sillä olisi ollut mitään väliä, mutta jotenkin vaan jännitti. Vähän kun olisi jännittänyt arvontaa, jossa voittaisi joka tapauksessa 😀

Enää en toki sitten osaisikaan ajatella, että olisin tyttölapsen äiti. Meillä on pojan kanssa niin omat jutut ja leikit. Reilun vuoden aikana ”poikameininkiin” on tottunut, menoa ja meininkiä nimittäin riittää. Silti se on joskus käynyt mielessä, että olisiko arki erilaista tyttölapsen kanssa? Ja millä tavalla? Tai olisiko lapsemme luonne erilainen tyttönä? Tietysti jokainen ihminen on yksilö ja olemme kaikki erilaisia, mutta kuinka paljon luonteeseen mahtaa vaikuttaa esimerkiksi se, miten vanhempi ohjaa lapsen kiinnostuksen kohteita, esimerkiksi lelujen tai harrastusten suhteen? Ainahan se pohjimmainen luonne ja temperamentti on synnynnäinen, mutta onhan kasvatuksellakin suuri vaikutus. Ollaanhan me miehet ja naisetkin erilaisia, vaikka sukupuoliroolien sekoittuminen tai katoaminen onkin nykypäivän juttu.

idkuva   Luonteensa ja persoonallisuutensa perusteella poikamme on juurikin tyypillinen poika. Tai no ”tyypillinen” on ehkä huono sanavalinta, koska kaikkihan me ollaan erilaisia, mutta tarkoitan ennemmin semmoista stereotyyppistä poikaa. Rämäpää, jonka täytyy lukuisista kielloista huolimatta olla tekemässä niitä juttuja, jotka varsin hyvin tietää kielletyiksi. Tykkää paukutella tavaroita, testata rajojaan ja varsinkin kaikki napit ja tekniikka ovat ehdoton kiinnostuksen kohde. Olen itse pyrkinyt siihen, että lapsi saa itse valita kiinnostuksen kohteensa ja ainakin meillä on valikoitunut juuri mielestäni melko ”poikamaisia juttuja”.

Tietokoneeni johdon kiskominen seinästä aina kun yritän hetken ladata läppäriä, takan oven rämpyttäminen, kylppäriin livahtaminen aina jos ovi on jäänyt auki, kaikkien kosmetiikkatuotteiden, sekä vaatteiden levittäminen lattialle kaapeista ja lipastoista.. Kuulostaako tutulta? Ja kaiken kruunaa se kun koirien kulhot ovat jääneet lattialle. Tämä pikkuherra nimittäin kiihdyttää niille salamana ja alkaa viskoa koiran nappeja ympäriinsä minkä ehtii. Näkisitte millainen kiihdytys lähtee jos huomaa minun huomaavan ja yrittävän tulla estämään 😀

Vaikka perässä saakin olla lähes joka hetki, ovat nuo semmoisia meidän omia hauskoja juttuja, jotka naurattavat, vaikka olisinkin viidettä kertaa päivässä noutamassa erästä herraa sieltä koirien kupeilta. En voisi kuvitellakaan, että pikku-N rauhoittuisi kanssani lukemaan esimerkiksi kuvakirjaa tai syliin köllötteelemään, semmoiset jutut eivät nimittäin kiinnosta yhtään. Nuo kaikenlaiset tavaroiden levitykset nyt luultavammin ovat asioita, jotka ovat tietyssä iässä yleisiä sukupuolesta riippumatta?

Meidän juttumme on enemmän juuri semmoinen konkreettinen tekeminen, joihin me molemmat osallistumme. Välissä ei unohdeta tulla hakemaan voimahaleja ja jos täytyy nimetä riemukas ja energinen lapsi, niin meillä asuu eräs! Sitten taas kun jotain halutaan, niin sitä kyllä sitten myös halutaan. Veikkaan, että tämän jälkeen voisi pian kyllästyä liian rauhallisen lapsen kanssa kun on tottunut siihen, että kokoajan ollaan menossa.

Nykyään on pinnalla sukupuolineutraali kasvatus, joka pyrkii olemaan korostamatta sukupuolirooleja. Ei tyrkytetä pojalle niitä autoja, tytölle nukkeja, vaan annetaan lapsen itse valita asiat, jotka häntä kiinnostavat. Emme itse ole tätä mitenkään sen koommin tarkoituksenomaisesti noudattaneet tai muutenkaan pyrkineet kyseiseen kasvatustapaan, vaan antaneet lapsen itse valikoida ne itseään kiinnostavat asiat. Suurin osa leluistamme on muutenkin melko ”neutraaleja”, pehmoleluja, palikoita, erilaisia aktivointileluja, joitain autojakin mahtuu joukkoon. Pehmolelut eivät kiinnosta yhtään, kun taas palikat ja niiden järjestely (ja paukuttelu) on kivointa ikinä. Samoin kepit, kaukosäätimet, johdot, varmaan juttuja jotka kiinnostavat kaikkia lapsia 😀

Toki itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä vauhtiveikosta, mutta sitten kun kuulee juttuja itsestäni pienenä, kuinka en koskaan tehnyt kiellettyjä juttuja ja uskoin kerrasta, olen miettinyt että ovatko pojat poikia jo tässä vaiheessa, onko kyse vain muuten erilaisesta luonteesta? Ovatko tytöt ja pojat muka oikeasti niin erilaisia?

Mikä on teidän mielipide ja kokemuksenne? Ovatko tytöt ja pojat todella erilaisia jo pieninä vai onko myös niitä poikien rajuista leikeistä tykkääviä tyttöjä ja päinvastoin?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.