Kuukausia takaperin, koronamylläkän ollessa pahimmillaan keskustelimme eräs viikonloppu Tommin kanssa Platonin luolavertauksesta ja aina siitä lähtien onkin mielessäni ollut saada tämä postaus pohdintoineen ulos. Tuolloin keväisenä lauantai-iltana pohdimme sitä, kuinka vertaus kiteyttää edelleen monen nykymaailman vitsauksen ja on tulkittavissa yleismaailmallisesti monen arkiseen ajatukseen tai poliittisiin näkemyksiin. Ja kyllä, joudun tuottamaan teille pettymyksen, koska emme (valitettavasti) useinkaan juttele keskenämme filosofisista tai sivistyneistä asioista, vaan enemmänkin kategorian ”Millä äänellä Bixu puhuisi jos olisi ihminen?”-sarjan juttuja. Haha. Luolateoriaa ajauduin kuitenkin pohtimaan useana päivänä tuon illan jälkeen, vaikka näin jälkeenpäin saakin sen helposti rinnastettua melkeinpä mihin tahansa tässä maailmassa. Tuumailin asiaa erityisesti siltä kantilta, että a) onko maailman kehityksen huono suunta ollut konkreettisesti havaittavissa jo Platonin aikana b) kuinka hämmästyttävän tarkasti vanha teoria voidaan rinnastaa moneen tänä(kin) päivänä yhä enemmän relevanttiin asiaan ja c) kuinka totta teoria on ainakin näin omasta mielestäni ja kertoo ihmisten ajatusmaailmasta. Platon saisi varmasti slaagin jos pystyisi jollain konstilla aikamatkaamaan nykymaailmaan! Pohdinkin siis tässä postauksessa omia tulkintojani luolateoriasta.
Luolavertaushan kuuluu ytimekkäästi selitettynä näin:
Joukko vankeja on lapsuudestaan saakka kahlittu luolan perälle niin, että heidän selkänsä on luolan suuaukkoon päin. Myös heidän päänsä on kahlittu niin, että he näkevät vain luolan peräseinän. Heidän takaan palaa tuli, jonka edessä olevalta korokkeelta heille esitetään heijastuksia, jotka piirtyvät kallion peräseinämään heidän eteensä. He näkevät ulkopuolen todellisesta maailmasta vain kallion seinämän heijastukset. Varjoja eläimistä, kasveista, tulesta ja vangeista itsestään. Tämä on ainoa todellisuus ja maailma, jonka he tietävät.
Yksi vangeista vapautetaan ja päästetään kulkemaan luolasta kohti suuaukkoa. Nuotion tuli sokaisee hänen silmänsä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän myös näkee, mitä luolan seinämään piirtyneet heijastukset todellisuudessa ovat. Asiat ja muodot, joita hän näkee, tuntuvat epätodellisimmilta kuin ne varjot, joita hän on koko elämänsä aikana tottunut pitämään todellisena maailmana. Astuessaan ensimmäistä kertaa auringonvaloon, hän ei hetkeen kykene sokaistuneena näkemään mitään. Hiljalleen silmät tottuvat valoon ja vanki alkaa nähdä, ensin varjoja, sitten kirkkaampia asioita ja esineitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän erottaa värejä. Lopulta hän näkee myös auringon ja ymmärtää sen merkityksen vuorokauden, vuodenaikojen kierrossa ja kaikessa ympärille luodussa.
Vanki valaistuu maailmasta ja todellisesta todellisuudesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on pelastaa toverinsa luolasta, jotta myös he kokisivat samanlaisen valaistumisen. Hän kuitenkin epäröi, koska vangitut luolatoverit eivät todennäköisesti haluaisi vapautua, koska heidän todellisuutensa luolassa on se maailma, jota he pitävät ainoana ja oikeana. Lisäksi tulisi vapautuneen vangin luolaan palatessaan totuttautua uudelleen pimeään, joka tarkoittaisi, ettei hän hetkeen näkisi kunnolla, eikä kykenisi enää näkemään kunnolla kallion seinämään heijastuvia varjoja. Tällöin luolatoverit saattaisivat hänet naurunalaiseksi ja voisivat kieltäytyä vapautumisesta. Todennäköisesti myös pitäisivät hänen väitteitään ”todellisesta maailmasta” aivan hulluina.
Tarina ei kerro mitä vapautuneelle luolaihmiselle kävi? Rakastuiko hän todelliseen maailmaan? Vai ahdistuiko hän ulkopuolisen elämän monimutkaisuudesta, paineista tai ulkopuolisuudesta? Kaipasiko hän takaisin tuohon yksinkertaiseen elämään varjojen todellisuudessa?
Tulkintoja teoriasta on monia ja tässä omiani:
Yksi omista tulkinnoistani onkin, että lähes kaikki kehitys, oli kyseessä sitten taloudellinen tai teknologinen, ovat näennäisesti tie parempaan. Kehityksellä luvataan ratkaista ongelmia, teknologialla tuoda ihmisiä yhteen ja lopettaa nälänhätä globaalisti. Kehittää tekoälyä, joka ehkä tulevaisuudessa kykenisi ihmistä tehokkaampaan innovointiin ja korvaisi ihmisiä myös työelämässä. Vaikkakin lopputulos onkin usein umpikuja, josta paluu vanhaan on mahdoton, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Yksinkertaisesti jo siksi, että tietää nyt liikaa ”paremmasta” ja toisaalta nykyajan hyödykkeistä luopuminen nyt on äärimmäisen vaikeaa. Juuri eilen illalla pohdin esimerkiksi nuoruusvuosiani ilman sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Kyllä elämä näin jälkeenpäin mietittynä oli tuolloin hitaampaa, jossain määrin elämänlaatukin parempaa. Vai tuntuuko se vain jälkeenpäin siltä? Että kaikki menee huonompaan, vaikka jokaisella aikakaudella on aina ne omat haasteensa. Ihmiselle on luontaista etsiä ja kehittää uutta. Pyrkiä aina yhä edellistä parempaan ja enempään. Onko tämä siis luontaista ahneutta?
Vaikkapa nyt sitten kapitalismi kuvaa tätä mainiosti. Nykymaailmassa kaikki pyörii enemmän tai vähemmän rahan ympärillä. Raha, joka on täysin keksitty (ja toki todelliseen tarpeeseen, eli vaihtotalouden jälkeen helpompaan kaupankäyntiin kehitetty) on käsite, joka määrittää nykymaailmassa kaiken. Missio on menestyä ja rikastua. Pyrkiä talouskasvuun. Ja mitäs sitten tapahtuu? Koittaako todella se parempi maailma, ilman ongelmia tai pahaa oloa? Käytännössä koko globalisoituva maailma on sidottu rahaan, oli se sitten käteistä isoäidin kukkarossa tai näkymätöntä bittien muodostamaa virtuaalirahaa rahoitusmarkkinoilla, jota ei konkreettisesti tavallaan edes ole olemassa. Kuvastaako varjojen maailma siis juuri tätä eri instituutioiden luomaa todellisuutta, jota mekin pidämme niin tavallisena, että osa meistä ei edes osaa kuvitella elämää oravanpyörän ja eri instituutioiden ulkopuolella? Olemme yleisöä, joille esitetään nukkenäytöksiä politiikasta ja rahoitusmarkkinoista, jotka taas vahvistavat juuri tätä kuvaamme ympäröivästä maailmasta. Epäilijöitä pidetään hulluina skeptikkoina ja salaliittoteorioiden junailijoina. Ja ei, en ole itse edes kapitalismin vastainen, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista 🙂
Jos voisimme elää vuoden elämää esimerkiksi 50 000 vuoden taakse, palaisimmeko vielä takaisin nykypäivään? Monet ylellisyydet, terveydenhuolto ja muut nykymaailman seikat varmasti houkuttelisivat jos niistä olisi valmiiksi tietoinen. Ihminen kun on pohjimmiltaan melko mukavuudenhaluinen, eikä näihin totuttuaan hevillä ylellisyyksistä luopuisi. Mutta entäs sitten ne yksinkertaisemman elämän edut? Onko kehitys pitkässä juoksussa todella palvellut ihmiskuntaa? Toki monenlainen raakuus on kadonnut maapallolta parin viime vuosisadan aikana, massakuolemia aiheuttaneita epidemioita on selätetty, terveydenhuolto on kehittynyt, jonka myötä elintaso ja ihmisten eliniänodote ovat nousseet ryminällä. Siinä samalla on pintaan noussut kuitenkin uusia ongelmia, ihmisten sisäinen paha olo kasvanut ja olemme etääntyneet toisistamme, vaikka teknisesti ottaen asia onkin aivan päinvastoin. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja edelleen myös nälänhätä ovat kaikki nykypäivän ongelmia. Olemmeko siis loppupeleissä plussalla vai miinuksella kehityksen myötä? Olivatko luolaelämään ja varjojen todellisuuteen koko elämänsä tottuneet vangit todella onnettomampia kuin me, yhteiskunnan paineisiin, rahan pyörittämän maailman ja jatkuviin katastrofeihin tai pelkoihin kyynistyneet? Onko tämä kaikki seurausta entropian kasvusta, koska teoriassa epäjärjestys kasvaa, mutta se ei maailmankaikkeuden mittakaavassa voi vähentyä? Tämähän tarkoittaisi sitä, ettei lisääntyvää epäjärjestystä vastaan edes oikeastaan voisi taistella. Kaoottisuus aivoissamme lisääntyy samaa tahtia kun fyysinen sekasorto ympärillämme maailmassa, jossa luodaan hetki hetkeltä lisää tavaraa ja hyödykkeitä täyttämään tyhjiöitä, ratkaisemaan yhä lisääntyviä pulmiamme. Pulmia, joita ei vielä hetki sitten edes ollut olemassa.
Todellisen elämän esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Pohjois-Korean loikkarit, joka riskeeraavat elämänsä loikkaamalla diktatuurista Etelä-Koreaan vapautumisen ja todellisen elämän toivossa. Todellisuudessa pieni osa heistä katuu loikkaustaan ja jopa palaa takaisin kotimaahansa, koettuaan nykymaailman raakuuden ja elämän kovien odotusten iskeytyessä vasten kasvoja. Joidenkin mielestä on nukketeatteri sittenkin turvallisempi valinta. Ainakin jos on kasvanut siihen tottuneena. Nykymaailma ei ole helppo paikka, mutta jokainen voi ottaa askelia tehdäkseen siitä enemmän omanlaisen. Odotukset ovat valtavia, aivan jo pelkästään työelämässä. Töihin kun ei enää haeta niitä hyviä tai kilttejä yksilöitä. Toki, sinun tulee olla hyvä tyyppi, mutta myös kielitaitoinen, yrittäjähenkinen ja korkeasti koulutettu multiosaaja. Usein vaatimusten lista on pitkä ja muistuttaa lähinnä kuvausta epätodellisesta superihmisestä. Voin vain kuvitella esimerkiksi näiden loikkareiden tuntemukset jos tulet paikasta, jossa eletään kehityksen tasolla kymmeniä vuosia menneisyydessä ja olet ollut täysin pimennossa siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Etelänaapurin yksi urakeskeisimmistä yhteiskunnista ei ehkä ole se helpoin paikka totutella ”vapaaseen elämään”.
Voisiko tarinan tulkita myös niin, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja itsekeskeinen, jolle omien heikkouksien näyttäminen on suuri kolaus itsetunnolle. Kukapa nyt tarkoituksella asettaisi itsensä naurunalaiseksi silläkään verukkeella, että se avartaisi monen kuvan maailmasta? Vai haluaako vapautunut säästää toverit mahdolliselta järkytykseltä siitä, ettei heidän todellinen maailmansa olekaan todellinen, koska vapautumisen ja valaistumisen jälkeen paluu menneeseen on luonnollisesti mahdotonta, josta seuraa shokki oman maailmankuvansa romahtamisesta. Kumpi sitten loppupeleissä on pienempi paha? Saako lampun henkeä enää takaisin sisään kun sen kerran vapauttaa?
Luolavertauksesta on moneen ja sitä voi käyttää vertauksena vaikka mihin. Tässä omia (ehkä jopa hieman sivuraiteille lähteneitä) ajatuksiani siitä.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tulkintojanne! 🌞
Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.
