Muutama ajatus korona-arjen keskellä

Okei, näin alkuun haluaisin lievästi purkaa mieltäni erään seikan suhteen. Tiedän nimittäin, että ehkä maailman rasittavin juttu on selitellä sitä, miksi ei ole tehnyt sitä tai tätä, mutta tässäpä istun sitten itse parhaillani pahoittelemassa sitä, että blogi on viime viikkoina (ja oikestaan jo parin kuukauden ajan) päivittynyt hieman epäsäännöllisesti. Kieltämättä tämä alkava kaamos on ottanut melko koville ja vaikka esimerkiksi ostamastani kirkasvalolampusta onkin ollut suuri apu, on olo silti ollut ajoittain melkoisen väsynyt, jaksamaton, allapäin ja pää juntturassa.

Aikaisempina vuosina en ole kärsinyt aivan näin maksimaalisesta kaamosjumituksesta (syksyisin on tietty usein tullut reissattuakin aurinkoon ja saattaa muutenkin olla, että sanon tätä tismalleen samaa joka syksy, haha), mutta väittäisin ehkä, että juurikin tämä koronan kotikeskeinen tilanne on syy siihen, ettei useinkaan tunnu elämässä tapahtuvan mitään niin jännittävää, että sitä kokisi tarpeeksi jännittäväksi raportoida tänne. Sinänsä harmi. Oikeasti haluaisin pohtia ja keskustella täällä eri ilmiöstä, mutta jo pitkään on tuntunut kaiken pyörivän pelkästään koronakeskeisen keskustelun ympärillä ja oh lord, ainakin minä alan olla aihetta jo kertakaikkiaan korviani myöten täynnä.

Ja siinäpä se, vaikka kuinka kurjalta kuulostaakin, on minut vallannut joku ihme korona-saturaatio ja ajatus siitä, ettei tässä oikein muuta voi miettiä. Okei, tietysti olen toki parhaani mukaan yrittänyt täyttää ajatukseni juuri niillä kaikilla muilla (kivoilla) asioilla, vaikka fakta on se, että esimerkiksi tulevaisuuden suunnittelu on tällä hetkellä äärimmäisen vaikeaa. Eipä asiaa sinänsä auta sekään, että arkeni rajoittuu pääasiassa tänne meidän viidenkymmenen neliön alakertaamme niin opinnoissa kuin töissäkin, vieläpä jo melko pitkään ilman minkään sortin sosiaalista vuorovaikutusta. Ah, kuinka iloinen olinkaan Rukan reissulla kun pääsin hetkeksi uusiin ympyröihin ja tapaamaan ystävääni pitkästä aikaa! Nyt viime viikkoina olen nimittäin alkanut (taas kerran) jo vähän panikoida Helsingin julkistenkin suhteen, eikä kotoa lähteminen junalla tai bussilla ketään näkemään kieltämättä aivan kamalasti houkuttele :/

Itseäni on harmittanut myös suuresti esimerkiksi kommenttien vähyys viime viikkoina, jonka toki ymmärrän, koska syväluotaava sisältö on ollut täällä sattuneesta syystä normaalia harvemmassa. Osittain on myös tuo vuorovaikutuksen puttuminen / väheneminen, joka siis itselläni on jo vuosikaudet ollut yksi tärkeimmistä syistä blogin pitämiselle, vähentänyt osittain omaa motivaatiotani tämän suhteen. Tuonut fiilistä siitä, että istun täällä yksikseni kirjoittelemassa juttua tylsästä korona-arjestani, vaikkakin melko tottahan se onkin. Tietysti tiedän, että teitä ruudun takana on sankoin joukoin, joten ehkäpä joku sentään jaksaa näitä vallitsevan tilanteen ajoittain tylsiä jorinoitani lukea.

Yksi suurimmista ”kolauksista” itselleni on ollut ehkäpä myös se, että blogini on aiemmin keskittynyt vahvasti matkailuun ja matka-aiheiseen haaveiluun. Nyt kun sekin ovi on tavallaan toistaiseksi suljettu, tuntuu että pieni osa minusta on mennyt jonkinlaiseen horrokseen, kuin pala minua puuttuisi. Kieltämättä tämäkin on aiheuttanut surua. Kun osa omaa identiteettiään on lähes aina ollut toteuttaa itseään matkailun avulla ja se yhtäkkiä viedään pois, tuntuu kuin osa minusta olisi kuollut. Tietty olen parhaani mukaan yrittänyt kompensoida tuota aukkoa keskittymällä yhä enemmän kotimaan matkailuun ja kyllä, rakastunut yhä enemmän myös Suomen upeisiin kohteisiin. Nyt onkin mielessä, että panostaisin enemmän myös staycation-tyyppisiin minilomiin, jotka toisivat kivaa vaihtelua arkeen ja tähän kotona kökkimiseen.

Iloa päiviini on tuonut toki mielenkiintoiset kurssit opintojeni saralla. Viime viikkoina olen kirjoittanut esseitä mm. Tyynenmeren saarivaltioiden globaaleista uhkista, arktisten alueiden muutoksista ilmastonmuutoksen seurauksena ja nyt viimeisimpänä syventynyt esseeseen metsien pinta-alan vähenemisestä Amazonin ja Indonesian sademetsissä, sekä syistä tämän järkyttävän ilmiön takana. Yksi ilon aiheeni (vaikka sademetsien tuhoa nyt ei missään muodossa voikaan ilon aiheeksi sanoa) onkin ollut se, että on konreettisesti syventynyt muihin aiheisiin ja todennut, että kyllä, maailmalla tapahtuu edelleenkin sitä sun tätä. Asioita, jotka harvemmin saavat palstatilaa kaiken tämän koronavouhotuksen keskellä.

Olen myös pysähtynyt pohtimaan sitä, että miksi vasta nyt innostuin uudelleen opinnoista ja erityisesti tuosta maantieteestä (jota siis harkitsin opintosuuntana jo päästessäni ylioppilaaksi 2006, jolloin en kuitenkaan ollut vielä valmis muuttamaan Helsinkiin) ja olen tullut siihen tulokseen, että suuressa osassa tässä luonnontieteiden kiinnostuksen kulminoitumisessa on ollut juurikin vuosien varrella matkailun myötä karttunut konreettinen näkemys maailmasta, kulttuureista ja luonnonilmiöistä. Vaikka nämä ovatkin kiinnostaneet minua suuresti jo lapsesta asti (ensimmäiset Polynesian saari-innostuksethan johtavat juurensa vahvasti jo jostain 5-vuoden iästä, uskokaa tai älkää), olen vasta viimeisen viiden vuoden aikana saanut konkretian ja kokemusten kautta näkemyksen siitä, että nämä ovat seikkoja, joihin haluan oikeasti jollain tapaa elämässäni vaikuttaa.

Tämä onkin yksi niistä asioista, jotka ovat motivoineet itseäni koronan keskellä. Tiedättekö kun elämässänne saattaa olla se yksi seikka, haave jota pyörittelette mielessänne päivittäin. Useasti tai sitten vain kerran. Vuoden jokaisena päivänä. Jos mieheltäni kysyisi, olisi tämä asia varmasti Manu Bayn tai Balealin surffibreikit (:D), mutta itselleni tämä intohimo on Tyyni Valtameri ja sen saariryhmät, sekä koralliriutat, rannat ja luonnonilmiöt yleisesti. Vähän hassua, mutta totta. Onko teillä tämmöisiä intohimon kohteita? Jos, niin mitä? Ja seikka johon vasta nyt olen vasta nyt herännyt (varsinkin noiden mantsan valinnaisten suhteen) on se, että olen vihdoin ajautunut jonkinlaiseen opiskelijayhteisöön, jossa muilla on samanlaisia intohimoja. Liittyivätpä sitten kaupunkikulttuuriin tai tulivuoriin. Itselleni tämä on tuonut ihanaa yhteenkuuluvuuden tunnetta harmaan syksyn aikana, vaikka toki tutkinto-opintoni maatalous-metsiksenkin puolella ovat hyvin mielenkiintoisia.

Palatakseni matkailuun täytyy todeta se, että vaikka en fyysisesti pääse näkemään maailmaa, voin käyttää ajan hyödyksi sillä, että opiskelen aiheesta lisää. En haluaisi sanoa tätä ääneen (koska niin, eihän koskaan nyt varsinaisesti ole liian myöhä opiskella tai kouluttautua), mutta kieltämättä olen tuntenut surua siitä, että tämä oivallus ”aidon elämän kutsumukseni” (huh, kuulostipa uskonnolliselta, haha) suhteen on tullut vastaan vasta näin aikuisiällä. Välillä olen jopa syyllistänyt itseäni siitä, että olenko ”pilannut” unelmani sillä, etten tarpeeksi rohkeasti tavoitellut näitä jo nuorempana, vaan menin ehkä enemmän sokkona urille, joihin koin ulkopuolista kannustusta. Tätä olen miettinyt viime aikoina jopa päivittäin.

Mutta ehkäpä tämä on jollain tasolla tyypillistäkin? Kun ensin ehtii näkeä ja kokea, kerätä konkreettista tietoa ja kokemuksia, oivaltaa paremmin ne itseään kiehtovimmat seikat, jolloin voi myös tiedon ja tieteen myötä syventyä näihin paremmin? Nuorempana tämä olisi luultavasti mennyt juuri päinvastoin. Ensin olisin opiskellut ”ehkä minua kiinnostavaa” alaa ja sitten opintojen, sekä myöhemmin työelämän tai tutkimuksen pohjalta löytänyt ne aihepiirit, jotka eniten kiinnostavat. Eli tuskin aivan väärin näinkään, hieman nurinkurin 🙂

Miksikään maailman pelastajaksi en tosiaankaan ole itseäni nimeämässä, mutta tänä vuonna olen saanut hyvää mieltä siitä, että koen aidosti edistäväni hyvää sillä, että olen inspiroitunut oppimaan lisää asioista, joilla hyvällä lykyllä voin joskus saada aikaan hyviä asioita, oli kyse sitten niistä Tyynenmeren saarten koralliriutoista, saarten ekologiasta tai yleisesti ympäristasioista. Sinänsä hassua, että kun yksi tavoitteeni opinnoille oli juurikin oppia lisää ympäristöseikoista, olen havahtunut jo syksyn aikana siitä, kuinka hurjasti uutta tietoa olen omaksunut näinkin lyhyessä ajassa ilmastonmuutoksesta, ruokaketjun ja elintarviketuotannon epäkohdista ja vastuullisuudesta yleisesti.

Ja hei, tuon neulomani kaulurin ohje löytyy muuten täältä! 🙂

Palatakseni taas postauksen alun pointtiin, haluaisin tottakai tuottaa sisältöä ja kirjoittaa juuri niistä aiheista, jotka teitä eniten kiinnostavat. Usein olenkin toteuttanut (melkein) kaikki toivepostauksenne, joten jos semmoisia on mielessä, niin otan toiveita innolla vastaan 🙂

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Rukan reissun kohokohtia: Riisitunturi ja Valtavaaran huippu

Tänään olisi vuorossa lisää Ruka-juttuja pienen tauon jälkeen ja pari reissun luonto-aiheista kohokohtaa. Vuosi 2020 on ollut itselleni ennen kaikkea luontomatkailun vuosi ja mikäs nyt olisikaan tämän kaiken härdellin keskellä mukavampaa, kuin nauttia kotimaan luonnosta uusia suosikkipaikkoja löytäen? Lokakuussa retkeiltiin Saariselän suunnalla Kiilopäässä ja Pyhä-Nattasella, marraskuussa taas Rukan ja Posion suunnalla. Molemmat reissut ovat jääneet mieleen ikimuistoisina ja en malta odottaa ensi kesän seikkailuja.

Kävimme nimittäin tällä Rukan reissullani ystäväni kanssa ahkerasti retkeilemässä lähitienoilla ja paikoissa, jotka ovat itselläni pitkään olleet must-see-paikkoja Rukalla ja sen läheisyydessä, mutta joissa ei ollut vielä syystä tai toisesta päässyt käymään. Olin viimeksi Rukalla poikani kanssa, jolloin haasteellisimmat kohteet eivät tulleet kyseeseen, ilmeisesti pulkassa istuminen pakkasessa muutamia minuutteja pidempään nimittäin vaatii etelän kaupunkilaislapsille hieman totuttelua 😀 Tuolloin kuitenkin päätin, että seuraavalla kerralla sitten! Tämänkin reissun jälkeen jäi edelleen kohteita, joihin on ehdottomasti seuraavalla kerralla päästävä, kuten Pyhän Jyssäys Rukalla ja Oulangan kansallispuisto maisemat, kuten Pähkänänkallio. Ja kuinka innostunut olenkaan tänä vuonna yhä enemmän luontomatkailusta ja uusien kotimaan kohteiden bongailusta! Aivan parasta 🙂

Upea Riisitunturi

 

Suunnittelimme retkiämme oikeastaan pääasiassa säiden suhteen. Tuurillani oli valtaosa päivistä pilvisiä (tai räntä/lumisateisia), mutta lauantaille luvattiin parempaa säätä ja suuntasimme autolla jo aamupäivällä kohti Riisitunturia, joka sijaitsee virallisesti Lapin rajan puolella Posiolla. Olen koko tämän (ja viime) vuoden bongaillut yhä kauniimpia kuvia Riisitunturilta ja paikka oli jo vuosi takaperin kohde, jonka haluan nähdä pikimmiten. Riisitunturin reiteistä voit lukea lisää esimerkiksi täältä. Itse teimme huipulle lyhyemmän reitin Riisin rääpäsyn, jonka pituus edestakaisin ylös ja alas on noin 4,3 km. Reitillä ei ollut kovin haastavia nousua tai maastoa, joten sopii mielestäni hyvin myös lyhyemmäksi retkeilyreitiksi vaikka koko perheen voimin lapset mukana. Eikä ottanut siis kunnon päälle juurikaan, vaan oli enemmänkin mukavaa kävelyä ja maisemien ihailua. Sanoisinko, että meiltä koko käppäilyyn kului aikalailla 1,5h. Kuvailimme toki huipulla hetken maisemia.

Huipulta oli aivan upeat näkymät ympäri Posiota ja ehkäpä juuri tuo Riisitunturi oli reissulla oma kohokohtani. Toivon joskus vielä pääseväni Riisin huipulle ihailemaan täysin pilvetöntä talvitaivasta, revontulien bongailusta siellä en edes uskalla haaveilla! Ah, pidempi retkeilyreitti Riisille on todellakin haavelistallani – tai hiihtoreitti! Myös latuja nimittäin löytyy, sekä autiotupa ja laavuja.

Itseäni jäi kiinnostamaan retken jälkeen Riisitunturin historia ja erityisesti nimen alkuperä. Lueskelinkin aiheesta ja Riisitunturin alueella eli 1600-luvulta lähtien metsäsaamelaisten kansa, jotka laidunsivat tunturin niityillä ja elivät vahvasti pyynnillä, metsästäen, marjastaen, sienestäen ja kalastaen. Itse Riisitunturin nimen alkuperästä on vain veikkauksia, mutta esimerkiksi vanhojen karttojen ”Riistunturi”-nimestä on veikattu yhteyttä saamelaisperäisiin sanoihin, jotka tarkoittavat tykkyä, heinää tai risua. Täten onkin arveltu, että olisiko saamelaisväestön harjoittamalla suoniittytaloudella, eli ”heinäsuolla” yhteys termiin ”riisisuo”. Riisitunturin rinteillä on kasvaa liekokasveja, joiden siitepölyä on kansanlääkinnässä käytetty riisitaudin hoitoon ja tämä onkin yksi uusimmista nimen alkuperään liittyvistä arvauksista.

Matkalla Riisille pysähdyttiin hetkeksi ja rämmin kuvaamaan pientä lampea, joka näytti edellisenä yönä sataneen lumen huurteisena aivan satumaiselta 🙂

Paluumatkalla alkoi tulla jo hämärä ja bongasimme tieltä poroja 🙂

 

Rukan Valtavaara

 

Seuraavan päivän retkemme suuntasi Rukan Valtavaaran huipulle, jonka reitit lähtevät kätevästi Saaruan rinteiden parkkipaikan tuntumasta. Sanoisinko, että jos tarkoituksena on käppäillä reitin alusta huipulle asti ja takaisin, kannattaa matkaan varata ainakin pari tuntia aikaan. Toki, talvella lumi hidastaa ja tuo lisähaastetta etenemiseen, verrattuna esimerkiksi Riisitunturin reittiin oli Valtavaaralla huomattavasti jyrkempää nousua ja noin yleisesti reitti kyllä rankempi. Ja noin muutenkin suositellaan reitille talvisin lumikenkiä. Eipä nyt kuitenkaan mikään ylitsepääsemätön tosiaankaan, mutta kävi kyllä treenistä!

Käppäilimme itse Valtavaaran huiputuksen, 5,7km. Muut reitit on listattu esim täällä. Tälle reitille en ehkäpä lähtisi pulkkaretkelle lapsen kanssa, koska reitti on jyrkkine nousuineen ja laskuineen ajoittain fyysisesti melko rankka. Mutta huipulle nousu kyllä kannatti, vaikka sää tuona päivänä olisi kieltämättä voinut olla parempikin.

Valtavaaran huipulta on upeat näkyvät ympäri Rukaa ja Rukajärvelle. Huipulla sijaitsee vanha palovartijan maja, joka toimii autiotupana, jossa siis kuka tahansa saa yöpyä (tosin tutkin nyt tätä Valtavaaran tupaa, joka on ainoastaan päiväkäyttöön ja sallittu yöpymiseen vain poikkeustapauksessa). Kävimmepä raapustamassa nimemme vieraskirjaan. Tänä vuonna olen todennut, että autiotuvat ovat ehkä parhainta ikinä! Haaveena olisi joskus yöpyäkin autiotuvassa 🙂

Jos lomailette Rukalla ja toiveissa on nähtävyydet aivan lyhyen matkan päässä, suosittelen ainakin Valtavaaraa, jonka reitti lähtee aivan hiihtokeskuksen itä-puolen juurelta. Jos taas haluaa lähteä autolla kauemmaksi, on Riisitunturi aivan must! Ajomatka Rukalta Riisitunturin parkkialueelle on noin 40min, eli sinänsä ajaa sinne myös nopeasti.

Oletteko käyneet Riisitunturin tai Valtavaaran huipulla? ✨

 

Kumpi on suosikki tai ovatko kenties teidän haavelistalla?

 

Kuvat minusta Ronja Rajala

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Mielipide: Lentäminen ja matkustamisen demonisointi korona-aikana

Lentomatkailu korona-aikana? Suuntasipa sitten kotimaan kohteesta toiseen tai ulkomaille. Aihe, josta olen jo pidemmän aikaa halunnut avata suuni, mutta rehellisyyden nimissä en ole jotenkin ”kehdannut” tai toisekseen pitänyt soveliaana. Kunnes nyt. Tähän väliin täytyy tosin mainita eräs ehkä vähän surullinenkin seikka, johon olen herännyt tänä vuonna. Se, että olen jossain määrin alkanut aristella sen suhteen, että jakaisin mielipiteitäni somessa. Jo pidemmän aikaa on somessa ollut havaittavissa tietynlaista lynkkausmeininkiä. Jos sattuu olemaan eri mieltä tai nostamaan esille asian, joka nyt ei saa aikaan myötäilyä 99% yleisöstä, saa siitä kyllä kuulla. Ellei nyt sitten henkilökohtaisesti niin ainakin anonyymisti jossain bittiavaruuden keskustelupalstoilla. Vähän kuin yrittäisi parhaansa olla ”oma itsensä”, mutta tekisi kuitenkin kaiken väärin. Totuushan on, ettei koskaan voi mielyttää kaikkia ja sinänsä on koko homma harmi, koska alunperinkin oli blogien (ja myös omani) pointti lähinnä tuoda esille erilaisia näkökulmia, mielipiteitä ja keskustella juurikin niistä eri mielipiteistä asialliseen sävyyn rakentavasti.

Nyt taas tuntuu, että somekeskustelu on ikuista väittelyä, jossa ei ole voittajaa ja toisen mielipiteen edustajat haukutaan maan rakoon. Blaah. En itse jaksa konflikteja, joka taas on ehkä ollut myös syynä siihen, etten ole tänä vuonna ollut kovin motivoitunut ”ottamaan kantaa” moninkaan juttuihin, koska usein sen aiheuttama keskustelu on uuvuttavaa, vaikka kuinka yrittäisi muotoilla sanansa monet seikat huomioon ottavasti. Sanottakoon myös, että omalla kohdallani on tämmöinen ollut melko minimaalista, mutta kuitenkin. Nykyään huomaan varovani, että voinko sanoa näin tai näin, koska takuuvarmasti yksi tuhansista vetää herneen nenään, vaikka kyse olisi vain erilaisista näkökulmista. Ja ups, postauksen pointti ei tosiaan edes ollut tämä, vaan (kotimaan) lentomatkailu nyt koronan aikana.

Kesällä kirjoitin, etten tänä vuonna halua itse henkilökohtaisesti matkustaa ollenkaan ulkomaille ja kieltämättä, tällä hetkellä tilanne näyttää myös ensi vuoden suhteen melkoisen synkältä. On jo pitkään tuntunut todella oudolta se, että kaikki ulkomaan matkasuunnitelmat ovat käytännössä jäissä. Opintojen alussa suunnittelin lähteväni ensi kesällä ulkomaille harjoitteluun, mutta tällä hetkellä en ihan tosissaan jaksa uhrata edes tuolle ajatukselle energiaa. Koen itse kuitenkin koronan keskellä suurta sympatiaa matkailu- ja ilmailualaa kohtaan. Vaikka lentopäästöt ovatkin viime vuosina olleet tapetilla (ja kyllä, ympäristö- ja päästöseikatkin itselleni äärimmäisen tärkeitä), täytyy todeta aivan suoraan, että tilanne huolettaa minua aivan äärimmäisesti matkailusektorin yrittäjien (Suomessa ja maailmalla) ja ilmailualan työntekijöiden silmissä.

Olenhan toki kirjoittanut tästä jo aikaisemminkin, mutta aihe on nyt koronatilanteen mentyä taas kerran huonompaan suuntaan, pyörinyt jälleen kerran yhä enemmän mielessäni. Yhä useampi alalla toivoo hallitun matkailun hiljalleen kasvavan, mutta samalla kytee meissä kaikissa pelko siitä, että mitä jos tilanne pahenee entisestään ja palataan samaan poikkeustilaan kuin keväällä? Entä jos korona leviää hallitsemattomasti maakuntiin? Tai jos kotimaan matkailu estyy myös meidän suomalaisten osalta, kuten keväällä kävi? En usko, että monikaan matkailusektorin toimija selviäisi enää mahdollisesta kevään toistosta. Tästähän on veivattu päättäjienkin taholta edestakaisin, mutta mitään konkreettista ratkaisua ei kai vielä ole (?) saatu huomion keskittyessä lähinnä tartuntalukujen nousuun.

Se mitä tässä tilanteessa tarvitaan on nimenomaan fiksu, turvallinen ja vastuullinen matkailu. En itse koe, että matkailun totaalibanni palvelee taloudellisesti ketään. Koska olen itse ajokortiton, olen syksyn aikana lentänyt kahdesti kotimaassa Ivaloon ja Kuusamoon. Ja täytyy antaa Finnairille täydet pisteet siitä, kuinka turvalliseksi lentomatkailu on tehty meillä kotimaassa. Maskipakko, asteittain bordaus (ja koneesta poistuminen), matkustajille jaettava käsidesi ja desinfiointipyyhe. Ainiin ja kentillä on käsidesiä aivan kaikkialla! Eräs tuttunu kysyi mentyäni Ivaloon, että okei, uskalsit siis lentää? Ja kieltämättä kyllä, ensimmäinen lento sitten katastrofaalisen paluun maaliskuun lopulla Uudesta-Seelannista jännitti tuo lentäminen kyllä melkoisesti. Mutta. Aivan suoraan sanoen olen kokenut tunnin lentomatkan kotimaassa huomattavasti turvallisempana keinona matkustaa kuin körötellä 3,5h junalla Jyväskylään kaikkien maskittomien joukossa, julkisilla täällä Helsingissä, saati sitten tuntikaupalla junalla Lappiin. Siksi en ihan rehellisesti ole kokenut siitä tässä tilanteessa sen kummempaa syyllisyyttä. Myös oma asenteeni esimerkiksi lentämisen suhteen on hiljalleen muuttunut kesän jälkeen. Toki, muiden yhtiöiden käytännöistä en osaa sanoa mitään, mutta Finnairilla homma ainakin toimii. Ja ei, lentäminen täällä Suomessa ei enää jännitä.

Vielä kesällä panikoin sitä, etten uskaltaisi edes Helsinki-Vantaan lentokentälle enää vuonna 2020, mutta huhhei. Olen näiden parin reissun jäljiltä järkyttynyt siitä, kuinka lentokenttä seisoo tällä hetkellä autiompana kuin koskaan ennen. Saapuvien ja lähtevien lentojen lista on ennätyksellisen lyhyt, eikä käytävillä näy juuri ketään. Jos pitäisi heittää lonkalta, voisin väittää, että jos joku nappaa koronan, niin se tapahtuu luultavasti todennäköisemmin täyteen ahdetusta ostoskeskuksesta Triplasta tai Helsingin rautatieasemalta, ei kotimaan lennolla autiolta Helsinki-Vantaalta. Okei, tämä nyt vain oli oma mielipiteeni.

Finnair on yksi harvoista kotimaisista yhtiöistä, joihin koen vahvaa tunnesidettä (T. Finnair Plus-jäsen jo vuodesta 1992 kun kantisohjelma perustettiin!) About 4-5-vuotiaasta asti haaveilin ainoana unelma-ammattina lentoemännän urasta. Yksi elämäni ahdistavimmista seikoista (first world problems) on ollut 158 sentin pituuteni, joka on melkolailla ollut esteenä näille urahaaveilleni. Nolo fakta: Olen melkoisen monta kertaa miettinyt, että olisiko vain mahdollista mennä johonkin venytyshoitoon, jotta saisi 2cm lisää pituutta, haha. Lentokapteenin ura taas oli oman isäni haave, kunnes tie lopulta vei luokanopettajaksi. Välillä vitsailen siitä kuinka lentäminen on meillä tavalla tai toisella verissä, koska myös omasta pojastani on paljastunut jo pienestä lähtien melkoinen ilmailufani.  Vaikka en halua olla äiti joka painostaa lastaan uralle, joka ei aidosti ole tämän kutsumus, haluan olla tukemassa tämän (yhtä) urahaavetta lentokapteenina, jos kiinnostus pysyy yllä. (Lol, salaahan jo säästän pojalleni lentäjän koulutukseen, jos nyt joskus siitä innostuisi, onneksi tässä ei mikään kiire ole :D) Lähti vähän sivuraiteille, haha. Ehkäpä tämän tunnesiteen vuoksi koenkin jotenkin erityistä sympatiaa juuri matkailusektoria kohtaan tässä kaiken keskellä.

Vaikka en halua kannustaa muita (enkä nyt toki itseänikään) ylenpalttiseen lentomatkailuun, koen juuri nyt tärkeämmäksi kuin koskaan tukea kotimaista matkailua. Moni yritys (ihan Finskistä lähtien) on näin suoraan sanoen täysin kusessa kansainvälisen lentomatkailun mennessä jäihin. Ja yksi ajatukseni on: Konkurssiaallon seuraukset (matkailuun ja muihin sektoreihin) ovat todennäköisesti valtiotasolla niin kohtalokkaita, että talouden elvyttäminen vie pahimmassa tapauksessa huomion ilmastoasioilta pitkiksi ajoiksi. (Ja toim.huom: En ole ekonomisti, vaan enemmänkin tämmöinen oman elämäni taloustieteilija, mutta kuitenkin :D) Kumpi siis on pienempi paha? Karu fakta on kuitenkin, ettei pelkkä kotimaan matkailu pelasta matkailuyrittäjiä, mutta onhan se hyvä alku. Tottakai ensisijainen missio on saada pandemia kuriin. Henkilökohtaisesti koen, että luultavasti tulisin itse hulluksi maailmassa, jossa kaikkea joutuisi pelkäämään hamaan tappiin asti ja kaikki ”entinen normaali” olisi bännilistalla.

Tunnen valtavaa harmitusta matkailu- ja ilmailualan työntekijöitä kohtaan, joista valtaosa on tälläkin hetkellä lomautettuina. Varmasti heistä jokainen toivoisi matkailun palautumista hiljalleen normaalimmaksi, saavansa työpaikkansa takaisin ja ihmisten tiedostavan juurikin sen, että lentää voi tälläkin hetkellä myös järkevästi. Oman kokemukseni perusteella on lentäminen syksyllä ollut muuhun liikkumiseen verraten huomattavasti turvallisemman oloista ja ainakin itse annan Finnairille pisteet siitä, että lupaukset matkustajien turvallisuuden turvaamiseksi on pidetty. Itse en henkilökohtaisesti edelleenkään ulkomaille uskaltaisi, mutta en myöskään koe asiakseni tuomita niitä, jotka näin tekevät. Kannatan tässä(kin) asiassa sitä, että tiedostamme jokainen karut faktat, ajattelemme myös muita, mutta ensisijaisesti käytämme energiamme omaan hyvinvointiin, ei muiden syyllistämiseen. Matkailu toki sillä oletuksella, että se tapahtuu vastuullisesti, karanteenit ja maskinkäytön huomioiden. Ehkäpä näistä käytännöistä muovautuu kriisin jälkeen uusi vastuullisemman matkustamisen normi?

 

Noniin, olen puhunut. Kuulisin mielelläni myös teidän ajatuksia aiheesta? Oletko lentänyt (Suomessa tai ulkomaille) koronasyksyn aikana? Entä uskaltaisitko?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Kuvia ja kuulumisia Rukalta

Terkkuja Rukalta! Olenkin ehtinyt postailemaan Instan puolelle täältä reissujuttuja, mutta vasta tänään ennätin kirjoittelemaan kuulumisia myös tänne blogin puolelle. Jonkin sortin pienen loman yritys on nimittäin viime päivinä ollut tavoitteena. Tulin keskiviikkona tänne Rukalle ystäväni luokse ja päivät ovat vierähtäneet chillatessa, Ruka-juttuja ihmetellessä ja tietty päivisin koulu- ja työjuttujen parissa. Kuten jo viime vuonna tuli todettua, on etätyöskentely Rukalta käsin ehkä parasta ikinä! Alunperin suunnittelimme reissua tänne koko perheen voimin, mutta lumettomuuden vuoksi muutimme suunnitelmia ja lykkäsimme perhereissua myöhemmäksi. Kunnes tänne sitten tottakai satoi lumi heti seuraavana päivänä siitä kun saavuin. Perus 😀 Viime yön jäljiltä onkin sitten lunta vaikka muille jakaa. Täytyy yrittää tänään lunastaa lupaukseni hoitaa lumityöt täällä nyt kun kerran luntakin piisaa!

Nyt koronan aikana olen viettänyt niin paljon aikaa kotosalla kun oikeastaan koko arki opinnoista ja töistä lähtien pyörii kodin seinien sisällä, että pienet kotimaan reissut ovat syksyn aikana tuoneet kieltämättä ihanaa vaihtelua perusarkeen. Mikäs nyt piristäisi marraskuun keskellä paremmin kuin piipahdus luonnon (ja lumen!) keskellä pohjoisessa? Täällä nimittäin iskee aina semmoinen tietynlainen rauha, eikä arjen stressistä ole tietoakaan. Ja kyllä, nykyään aina kun lähden pois Helsingistä, alan yhä enemmän haikailla muutosta pois Pk-seudun hälinästä.

Pilvisten päivien jälkeen heräsin eilen aivan ihanaan pakkasaamuun ja lähdin heti yökkärissä ottamaan muutaman kuvan auringonnoususta. Niin kaunista! Mun missiohan on jo pari vuotta ollut epätoivoisesti bongata elämäni ensimmäisiä revontulia ja perjantaina yritin taas kerran turhaan taivaan oltua illalla ensimmäistä kertaa reissuni aikana pilvetön. Kuulemma pohjoisempana oli näkynyt alkuillasta revontulia, mutta täällä Rukalla ei vielä ainakaan onnestanut. Bongailu jatkuu siis edelleen! 😀

Uskokaa tai älkää, mutta kävin täällä myös (jopa kahdesti) pikaisesti rinteessä palauttelemassa mieleen noita viime vuoden lumilautailun alkeita. Ensin tuli turhautumista, sitten pieniä onnistumisen fiiliksiä, kunnes taas kerran fiilis, että ehkä jätän nämä lautailuhommat muille kaaduttuani jäätyneessä rinteessä pari kertaa häntäluulleni. Saa nähdä innostunko lajista vielä joskus vai pitäydynkö suosiolla muissa lajeissa, haha.

Eilen piipahdettiin päivällä Riisitunturilla ja yritän tänään illemmalla siirtää kuvasaldoa sieltä koneelle. Illan suussa lähdettiin saunomaan Rukatonttuun ja käytiin uimassa jäätävän kylmässä vedessä viidesti. Mun kylmävesiuinti-innostus sai siis vihdoinkin jatkoa ja rikoin jopa oman ennätykseni kylmäuinnin suhteen. Tänään olisikin sitten tarkoitus tehdä pieni retki Valtavaaralle ja viettää viimeistä kokonaista päivää täällä pohjoisessa ennen huomista kotiinpaluuta.

Pizzeria Ruka on ehdottomasti yksi parhaista jutuista Rukalla jos minulta kysyy! 🙂

Ah, tänään himottaisi niin paljon ottaa uusinta sauna+kylmävesiuinnin suhteen, oli nimittäin AIVAN IHANAA!

Kivaa sunnuntaita ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Elämyshakuisuudesta takaisin tavallisuuteen?

Luin viikonloppuna Hesarista todella mielenkiintoisen jutun elämystaloudesta ja kuinka pitkään nousukiidossa ollut elämyshakuisuus on koronakriisin myötä kokenut taantuman. Ainakin näin toistaiseksi. Juttu löytyy täältä, suosittelen lukaisemaan! Inspiroiduinkin tuon jutun luettuani pohtimaan elämyshakuisuutta ja myös vähän muista näkökulmista. Aihe on nimittäin kiinnostanut minua henkilökohtaisesti jo pidemmän aikaa esimerkiksi matkailun suhteen, koska kyllä, myönnän itsekin hakevani matkailulta niitä kokemuksia ja elämyksiä. Oli kyseessä sitten kotimaan lähikohde tai kaukainen saari. Aikaisemmin olenkin kirjoitellut täällä elämyshakuisesta luonteesta, jonka itse ehdottomasti allekirjoitan. Ja henkilökohtaisesti täytyy todeta, että koronakriisi on vaikuttanut jonkin sortin pienen henkilökohtaisen kriisin muodossa juuri tuohon elämyshakuiseen minääni. Kun on tottunut toteuttamaan itseään elämysten ja matkailun avulla, rakentanut unelmiaan näiden varaan, on kieltämättä ollut pakko sopeutua uuteen tilanteeseen, jossa itsensä toteuttamisen suhteen on ollut jollain tapaa ”lukossa” ja ne aikaisemmat unelmat toistaiseksi jäissä määrittelemättömään tulevaisuuteen asti.

Ja kyllä, kieltämättä asia kuulostaa nyt hieman hullulta. Kuinka pitkään maailman edes olisi mahdollista jatkua ennallaan oletuksella, että meistä jokainen tavoittelee sata lasissa yhä hullumpia elämyksiä? Enkä vain tarkoita tätä ympäristön näkökulmasta, vaan mitä siitä seuraisi meille? Kun on saavuttanut jo elämyksiä, joista osa vain voi haaveilla, mitäs sitten seuravaaksi? Uusia, uudelleen elämyskiksejä antavia kokemuksia voi olla yhä vaikeampi keksiä tai saavuttaa. Vähän kuin astronautti kävisi kuussa, mutta joutuisi olosuhteiden pakosta lennättämään leijoja lopun ikänsä. Okei, vähän huono vertaus 😀 Pointti nyt oli lähinnä se, että kun ollaan pisteessä, jossa lähes kaikesta on tehty unelmoimalla tai rahalla saavutettavaa, sitten nämä viedäänkin pois, mitä jää jäljelle?

Tuossa Hesarin artikkelissä kiteytti tämä lainaus asian mielestäni täydellisesti: ”Muutos synnyttää kapitalistisessa logiikassa tarpeen luoda illuusiota merkityksellisyydestä eli lisäarvon tekemiseen tyhjästä” (Martti Kalliala, Elämysten jälkeen, HS 26.10.20) Ehkäpä juuri ne ”menneiden vuosien” perusjutut, jotka vaativat pienen shokin kautta sopeutumista, mutta joista kenties ajan myötä muodostuu niitä arjen uusia unelmia. Kiitollisuutta aivan tavallisista perusasioista. Elämyksiä, jotka tuottivat meille valtavasti iloa ennen koko elämystalouden aikakautta.

Mitä sitten voisi sanoa markkinoinnista ja mainonnasta? Ennen keskityttiin markkinoinnissa ja brändäyksessä enemmänkin konkreettisiin aiheisiin. Rantalomaa ja löhöilyä. Rehellistä kotiruokaa. Hyvänmakuisia virkistysjuomia. Nykyään taas haetaan enemmänkin next level-juttuja, asioita joita et ehkä edes osannut kuvitella haluavasi kokea. Rantaloma onkin eksklusiivinen elämys rantabubgalowissa yksityisellä saarella merikilpikonnia bongaillen. Kukapa nyt ei moista haluaisi tavoitella? Rehellinen kotiruoka on nyt tottakai vastuullista, räätälöity juuri sinun kiireisen työmyyrän tarpeisiin ja höystetty superterveellisillä ainesosilla, jotka hoitavat suolistoasi tavoilla, joita et ennen tätä edes tiennyt olevan olemassa. Virkistävä virvoitusjuoma auttaa sinua balansoimaan stressiä, auttaa keskittymään ja ehkäpä jopa paremmaksi ihmiseksi? Ja kyllähän nämä seikat vetoavat ihmisiin. Se, että ostamalla tämän asian x tulen paremmaksi ihmiseksi / tervehdyn / olen vihdoin onnellinen. Aivan joo, mutta mitäs näiden jälkeen? Kun kuluttajan odotukset on astetettu elämyksellisen korkealle jo aivan perushyödykkeiden suhteen, odotetaan tietysti jotain vieläkin uudempaa ja ihmeellisempää. Kuinka pitkälle elämyshakuisuudessa ja uusien elämysten hakemisessa voidaan mennä?

Todellisuudessa ollaan kuitenkin menty siihen pisteeseen, että konkreettisten tavaroiden sijaan keskitytään yhä enemmän uusiin, erilaistettuihin palveluihin, jotka tarjoavat materialistisen kuluttamisen sijaan jotain aivan uutta ja aineettomia elämyksiä. Esimerkkejä? Äänikirjat, rentoutuskellunta, meditaatio, hyvinvointiin ja terveyteen panostavat konsultoinnit, sekä kehontoimintojen mittaus ja analyysi. Eikä siinä, maailma muuttuu yhä hektisemmäksi ja suorituskeskeisemmäksi, joten itse ainakin iloitsen juuri näistä palveluista ja arjen pienistä elämyksestä omassa arjessani. Mutta mikä on innovaatiopalveluiden seuraava taso? Saavutetaanko se vai palataanko hiljalleen niihin vanhoihin, aivan tavallisiin ”perusjuttuihin”, jotka vielä 90-luvulla tuntuivat vähintään yhtä luksukselta kuin nykypäivän äänikirja tai älypuhelin.

Sosiaalinen media on tietty ollut vahvassa osassa luomassa näitä mielikuvia siitä, että elämä voisi olla parempaa. Tavoittelemaan unelmiaan ja vielä vähän enemmän. Ajattelemaan, että jos tuo henkilö onnistuu elämään unelmaansa, nähdä yhä upeampia paikkoja, kyllä minäkin haluan. Mutta muuttuuko elämä tosiaan paremmaksi kun saavuttää näitä kadehdittavia kokemuksia ja elämyksiä? Itse lapsesta saakka eri matkakohteita ja unelmasaaria kartoista ja kirjoista tutkineena, sekä niistä unelmakarttoja listanneena huomaan todellisen eron tässä entiseen. Kohteet, joiden olemassaolosta valtaväestö ei vielä muutama vuosi takaperin tiennyt yhtikäs mitään, ovat yhä enemmän Instagramin ansiosta ”instagrammable”-kohteita, jonne matkataan kivojen kuvien ja elämysten perässä. Ja kukapa ei haluaisi itsekin paikkaan, joka näyttää lukuisten kauniiden somekuvien perusteella maanpäälliseltä taivaalta. Ja ei, pointtini ei tosiaankaan ollut millään muotoa ulkoistaa itseäni tästä ilmiöstä. Olenhan itsekin vuosien varrella osallistunut jakamaan unelmieni matkakuvia ja onneani siitä kun pääsen näkemään paikkoja, joista olen lapsesta asti haaveillut. Kunnes sitten tuli korona. Ja elämykset, mukaanlukien juuri tuo unelmien hakeminen matkailulla meni totaalisen jäihin. Mitäs nyt sitten ja tästä eteenpäin?

Jos mietin asiaa omalta kohdaltani, olen havahtunut kevään jälkeen nauttivani yhä enemmän aivan tavallisista arkisista asioista. Niistä samoja, joita olisin helposti voinut toteuttaa 20 vuotta sitten. Rantasaunasta, avantouinnista, palapeleistä, kovakantisista konkreettisista kirjoista, käsitöistä ja kävelyistä yksikseni metsän hiljaisuudessa. Ensi vuonna ajattelin opetella sienestämisen alkeet! Ja kuten kaikki trendit kiertävät, uskon tämän äärimmilleen paisuneen uusien ja erikoisempien elämysten hakemisen palaavan pikkuhiljaa pisteeseen, jossa iloitaan aivan niistä perusjutuista, jotka on jo ehtinyt unohtaa. Viitteitä tästä on ollut jo pitkään! Muutama vuosi sitten kun aloitin neulomisharrastuksen, en tiennyt lähipiiristäni juuri ketään neulovaa. Vuosien varrella taas olen huomannut, että yhä useampi on innostunut siitä ja saan verkkokauppani sähköpostiin aiheesta säännöllisesti viestiä. Ehkäpä blogitkin tekevät hiljalleen voimakkaan paluun tämän jo pitkään jatkuneen ”nopean somen aikakauden” jälkeen? Itse ainakin olen jo kauan vahvasti uskonut tähän.

Olen innostunut luonnossa retkeilystä yhä enemmän ja tutustuttanut metsäretkille myös ystäviäni, jotka eivät ole käyneet metsässä suunnilleen lapsuutensa jälkeen. Jos trendi etenee näin, ehkäpä myös tietoisuus ja arvostus ympäristöstä lisääntyy, unohtamatta niitä aivan pieniä arjen juttuja, joista iloita. Joskus suurin ilo voi olla se, että teet pitkästä aikaa jotain aivan tuiki tavallista. Adrenaliinipiikin perässä ei välttämättä tarvitse haaveilla matkasta kuuhun. Myönnän edelleen haaveilevani viettäväni vielä joku päivä pidemmän aikaa pienellä saarella, toivon mukaan työstäen esimerkiksi kanditutkimustani tai graduani, mutta sen hetki ei ole nyt eikä tosiaankaan vielä huomennakaan.

Valehtelisin jos väittäisin ettei matkailu unelmieni kohteisiin olisi tehnyt minua onnellisiksi. Ja juurikin niiden elämysten kautta, joita mietin edelleen päivittäin. Samalla kuitenkin tietysti tiedostan, ettei ajatus vastaavanlaisten elämysten hakemisessä ole pitkässä juoksussa kestävä. Siitä syystä olenkin hakenut tietynlaista kompromissia siitä, että voisin kartuttaa tietämystäni opintojen kautta esimerkiksi juuri näiden itseäni kiehtovien paikkojen maantieteestä, ekologiasta ja kulttuurista. Ja juuri sen voin tehdä täältä kotoa käsin 🙂 Ja mikä parasta, tekee minut valtavan onnelliseksi erityiseksi sillä ajatuksella, että voisin jonain päivänä mahdollisesti käyttää opittua tietämystäni auttamaan näitä kohteita esimerkiksi tutkimusnäkökulmasta ja tarjota matkailun sijaan aivan konkreettista, kestävää apua.

Oma ajatukseni koronakriisin keskellä ja elämyshakuisuuden koettua kolahduksen onkin kääntää asia päälaelleen. Kehittää elämyksiä niistä arjen pienistä unohdetuista jutuista. Miettiä vaikka asioita omasta lapsuudestaan, joita rakasti yli kaiken tai palata ikivanhan harrastuksen pariin.

Aihe nyt lähti aika rajusti sivuraiteille tuosta alkuperäisestä aiheesta, mutta tarkoitus olikin käsitellä tuota elämystaloutta myös muista näkökulmista ja omiin kokemuksiini peilaten. Kannattaa tosiaan lukea tuo postauksen alussa linkittämäni Hesarin juttu! Oli paras lukemani artikkeli aikoihin 🙂

Mitäs te tuumaatte aiheesta? Entä mielipiteenne siihen, mitä on edessä seuraavaksi? ✨

 

Ja ps. Näin lapsuudesta saakka maailmaa nähneenä täytyy kyllä todeta, että tässä vuoden aikana kotimaassa kokemani elämykset ovat ehkäpä niitä, jotka ovat kaikkein vahvimpana jääneet mieleeni ikimuistoisina. Elämysten perässä ei siis tosiaankaan tarvitse reissata toiselle puolelle maailmaa 🌏

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.