Waipu Cove ja farmstay-unelmaa

Saavuimme pari päivää sitten Raglanista Waipu Coveen Northlandiin. Teimme päätöksen tulla tänne melko viime tingassa ja taisimme taas varata majoituksen suunnilleen edeltävänä päivänä vai olikohan se kahta yötä aikaisemmin. Northland (eli Uuden-Seelannin pohjoisin kärki) oli omalla to-go-listallani ja erityisesti kaikkein pohjoisin kärki Cape Reinga, sekä 90 mile beach houkuttelivat. Tilanteen hieman muututtua noin yleisesti pähkäilimme aluksi, että tulemmeko Northlandiin ollenkaan ja pidimme toisena vaihtoehtona East Capea ja Gisbornea. Koska ajomatka molempiin on todella pitkä, päädyimme ottamaan ensimmäiseksi etapiksi Waipu Coven Northlandin itärannikolla, Aucklandin pohjoispuolella, jonne ajoimme vajaat 4 tuntia Raglanista. Buukkasimme mukavan näköisen Airbnb:n noin minuutin ajomatkan päästä Waipu Coven rannalta ja lopulta kävi ilmi, että majoituksemme oli aivan maatilan kupeessa. Jess!

En muista olinko edes sanonut täällä, mutta mainitsin aikaisemmin reissulla Tommille, että yksi NZ-unelmistani olisikin yöpyä täällä farmstay bnb:ssä, jotka siis ovat todella yleisiä ja kiva keino nähdä Uuden-Seelannin farmielämää. Siispä olin niin fiiliksissä kun saavuimme tänne! Aamuisin olemme bongailleet keittiön ikkunasta lehmiä parin metrin päästä ja eilen kävin käppäilemässä naapurin upean boutique farmstayn kulmilla katselemassa mustia lampaita. Majapaikkamme omistaja toi meille myös kennollisen tuoreita luomumunia naapurin tilalta. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että jäisimme tänne vielä päiväksi tai pariksi tuonne naapurin luksus-farmstayhin 😀 Jokatapauksessa, suosittelen jokaiselle Uudessa-Seelannissa reissaavalle farmstay-yöpymistä edes yöksi tai pariksi. Meidän Airbnb-majoituksemme on tämä ja naapurin boutique farmstay tämä. Ainiin ja kun rekisteröidyt Airbnb:hin tämän linkkini kautta, saat 30€ alennuksen ensimmäisestä yöpymisestä.

Kreisiä ajatella, että tämä taitaa oikeasti olla ensimmäinen kertani aikuisiällä missään maatilalla! Ei sillä, etteivätkö maatilat kiinnostaisi, vaan maatilakulttuuri Suomessa on kovin erilaista, enkä äkkiseltään edes keksi syytä, miksi olisin kotona maatilalla vieraillut. Karjan kasvattaminen täällä pohjoissaarella on ainakin todella yleistä. En ole asiantuntija, mutta näin mututuntumalla voisin kuvitella, että karjan tehotuotanto on täällä huomattavasti harvinaisempaa kuin Suomessa ja panostus on enemmänkin pienten maatilayrittäjien ”vapaalaiduntamisessa” (okei, onko tämä edes sana :D).

Waipu ja Waipu Cove ovat luultavasti pienimmät kylät, joissa olemme täällä tähän mennessä majailleet. Ravintoloita on vain pari hassua ja kaupat harvassa, mutta eipä ole haitannut. Eilen satoi ajoittain ja sään kirkastuttua illalla lähdimme koko perhe Waipu Coveen rantsuun. Itse ehkä pidän rannasta täällä eniten kaikista Uuden-Seelannin rannoista. Vesi on melko lämmintä, hiekka vaaleaa ja maisema taustalla häämöttävien saarten osalta todella kauniita. Pieni pääsi taas harjoittelemaan surffauksen alkeita, noin muuten juoksinkin tämän perässä ympäri rantaa, heh. Illalla katselin terassilta tähtitaivasta, joka on täällä aivan upea! Ja erityisesti täällä maatilan kupeessa, jossa valosaastetta ei ole käytännössä ollenkaan. Wau!

Huomenna lähdemme siis täältä ja edelleen on hieman avoinna, että mihin seuraavaksi. Tilanne lentojemme kanssa varmistuu siis huomenna, jonka jälkeen teemme päätöksiä paluun suhteen.

 

Onko joku teistä yöpynyt farmstayssä?

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Kotiinpaluuta ja koronamietteitä

Huhhei, eipä tältä viime päivien korona-kaaokselta ole voinut välttyä edes täällä toisella puolella maapalloa. Oikeastaan en ole juurikaan muuta osannut tässä edes miettiä kuin tätä koronatilannetta, vaikka ennen näitä viimeisimpiä käänteitä mietin jo uutisten blokkaamista muutamiksi päiviksi. Jotenkin keskittymiskyky on ollut täysin nollissa viime päivinä, vaikka kuinka haluaisi pitää yllä täällä blogissa ns. normaalia arkea, postailla matkajuttuja ja muuta, tuntuu se kieltämättä kovin väärältä. Huolimatta siitä, että elämä tosiaan jatkuu, vaikka korona jyllääkin.

Moni onkin Instassa kysellyt, että mitä aiomme tehdä ja palaammeko kotiin aikaisemmin? Viimeiset kolme päivää tai heti UM:n tiedotteen julkaisun jälkeen olemme seuranneet lentoyhtiöiden tilannetta ja kytänneet päivityksiä omien lentojemme suhteen. Odotamme parhaillamme lentolippumme välittäneeltä matkatoimistolta kuittausta mahdolliseen aikaistamiseen, itse lentoyhtiön kanta taas oli, että meidän tulisi odottaa vielä muutama päivä lentojen vahvistumista ja tehdä päätös lentojen aikaistamisesta sitten. Kuulemma lentoja ei saisi heidän päästään muuttaa maksutta ennenkö vahvistus lentojen perumisesta tulee. Tästä samaisesta syystä emme ole vielä varanneet mitään majoituksia seuraavien 3 yön jälkeen, koska jatko sen jälkeen on totaalisen auki. Siihen saakka yritämme elää päivä kerrallaan mahdollisimman normaalisti täällä. Jos vielä vajaa viikko sitten olimme täällä aivan hyvillä mielin, niin onhan se kieltämättä muuttunut tilanteen mentyä odottamattomaan suuntaan. Voin vain kuvitella miten kaikki mietityttää teitä siellä Suomessa.

Aivan suoraan sanottuna en ole viime päiviin asti kokenut matkamme keskeyttämistä kenenkään eduksi. Jos suositellaan välttämään kaikkea matkustamista (nyt siis myös täällä NZ:n päässä ja btw myös Cookinsaaret sulkivat juuri rajansa), en näe millään muotoa meidänkään eduksemme sitä, että matkaisimme kenties ns. pahimmalla hetkellä yhtään mihinkään tai yleisesti kohteeseen, jossa tilanne on huomattavasti pahempi kuin mitä täällä. (Vaikkakin tilanne elää jatkuvasti myös täällä, tänään julkaistun tiedon mukaan on tapauksia todettu nyt 28 ja mielestäni Uuden-Seelannin viranomaiset ovat olleet muutenkin melko ripeitä toimenpiteiden kanssa, ehkäpä täällä ei haluta tehdä samoja virheitä kuin monessa muussa maassa). Uusiin superkalliisiin tuhansien eurojen lentolippuihin investointi ei tällä hetkellä oikein inspaa, joten seuraavien muutaman päivän suunnitelmana on tarkkailla tilannetta täältä, silläkin riskillä, että lentoreitteihin tulee radikaaleja muutoksia. Oikeastaan aivan viimeinen asia, jota tällä hetkellä toivoisin, olisi lentää yhtään mihinkään. Social distancing Uuden-Seelannin pikkukylissä kuulostaa näitä kahta verratessa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta. Alkuvuoden useiden viikkojen flunssakierteen ja parin viikon takaisen influenssan (ja negatiivisen koronatestin) jälkeen en rehellisyyden nimissä haluaisi ottaa itselleni tai lapselleni minkään sortin riskiä koronan saamisesta. Jos tässä halutaan minimoida riskejä, niin tämä on nimenomaan sitä.

Olemme myös asennoituneet siihen, että jos tilanne sen vaatisi, olemme varautuneita jäämään tänne pidemmäksi aikaa. Niin kauan kun on kyse viranomaisten suosituksista (ei siis vielä toistaiseksi pakottavista määräyksistä), koen jokaisella aikuisella ihmisellä olevan valmiudet arvioida se, mikä omalla kohdalla on tämmöisessä tilanteessa se paras mahdollinen vaihtoehto. Eli lähteäkö sitten tänään vai vasta muutaman päivän päästä. Mikäli olisimme monessa muussa maailman kolkassa tai huonon terveydenhuollon maassa, olisi tilanne huomattavasti eri, mutta tällä hetkellä koen Uuden-Seelannin olevan paikka, jossa meidän on turvallista tarkkailla tilanteen etenemistä. Se mikä tässä tuottaa päänvaivaa, on tietysti tilanteen eläminen ja jatkuva epävarmuus, päivä kerrallaan-hengessä. Itse luotan siihen, että tilanne Suomessa saadaan varmasti pian hallintaan. En henkilökohtaisesti jaksa uskoa, että eläisimme vielä parin kuukauden päästä poikkeustilassa, mutta kuten sanoinkin ja me kaikki tiedämme- tilanne elää, eikä kukaan tiedä mitä tapahtuu viikon päästä tai edes huomenna.

Jos pääsemme palaamaan normaalisti kotiin ensi viikolla alkuperäisen matkasuunnitelman mukaisesti, olen varautunut henkisesti tulevaan kahden viikon karanteeniin ja oikeastaan jopa odotan sitä, heh. Viikko perheen kesken kotosalla pitkään nukkuen, chillaten, käsitöitä tehden ja Netflixin parissa, voisihan sitä huonomminkin mennä. Jos saan paljastaa, olen oikeastaan koko talven kaivannut maailman eniten juuri viikkoa-paria, joina voisin vain rauhassa oleskella kotona ilman stressiä mistään. Kuukauden reissun jälkeen tuntuu koti varmasti myös pitkästä aikaa maailman kivoimmalta paikalta.

Asia, josta (minäkin) olen koko homman suhteen ollut erityisen huolissani, on pienyrittäjien tilanne tässä ennalta arvaamattomassa ja poikkeuksellisessa tilanteessa. Olen täällä vitsaillut miehelle, että olen kotiin paluun jälkeen todennäköisesti melkolailla työtön yrittäjä ja kirjaimellisesti työtön ensimmäistä kertaa elämässäni. Jep. Kyllähän tässä melkolailla ahdistaa jo näin etukäteen. Täytyy sanoa, että vaikka lomautukset ja YT-neuvottelut ovat aivan yhtälailla p*rseestä niin olisin itse henkilökohtaisesti huomattavasti rauhallisemmin mielin jos olisin nyt tai ollut viimeisen vuoden aikana palkkatöissä. Tietysti yrittäjyydessä on aina riskinsä, mutta tällä kertaa on tilanne tuottanut harmia erityisesti niille pienyrittäjille, jotka ovat muutenkin toimeentulon suhteen haavoittuvimmillaan. Lähipiirissäni on useita freelancereitä, taiteilijoita ja muita pienyrittäjiä, joiden kohdalla tuleva on tällä hetkellä harvinaisen auki 🙁 Jos minulta kysyy, niin tämä jos mikä on viimeinen todiste siitä, että perusturva olisi ehdottomasti kaikkien etu, joka vastaavanlaisissa tilanteissa auttaisi monen pahimman ahdingon yli.

Jos haluan jotenkin vetää yhteenvedon koko hommasta niin jostain syystä haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus ja kaiken tämän jälkeen osaamme vähintään ajatella asioita uudesta perspektiivistä tai uutena alkuna, kuten eräs lukijani asian hyvin ilmaisi. Viimeistään tämä ehkä opettaa meille arjen kiireestä, elämän prioriteeteista tai arvostamaan niitä arjen pieniä, kenties itsestäänselviä asioita. Kun jupakasta selviää, osaamme olla yhä kiitollisempia kaikesta siitä, mitä meillä on.

 

Yritän pakertaa kasaan niitä muutamia lupaamiani postauksia. Tässä on ollut hieman tosiaan pasmat sekaisin kaiken kanssa, joten olen unohtanut nekin aivan tyystin 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Cookinsaaret: Päiväretki Aitutakille

Lupasin aikaisemmin tehdä oman erillisen postauksensa Aitutakin retkestä. Osittain siksi, että Aitutaki oli itselleni yksi suurimmista must-see-jutuista Cookinsaarilla ja toisekseen, koska paikka sai Instagramin puolella paljon kyselyitä. Olipa yksi teistä jopa ollut häämatkalla Aitutakilla ja eräs toinen haaveili pääsevänsä sinne! Itse aloin haaveilla Aitutakista muistaakseni viime kesänä tutkittuani jo alustavasti Cookinsaaria matkakohteena. Melko pian tulikin selväksi, että jos joskus lähden Cookinsaarille, on Aitutaki nähtävä aivan ehdottomasti! Ps. Nykyään muuten pistän aina uudet (ja okei, vanhatkin) matkakohde-himotukset IG:ssä seurantaan hashtagin perusteella (esim #frenchpolynesia, #moorea,  #aitutaki ja #cookislands tällä hetkellä seurannassa), joka on tässä parin vuoden varrella ollut kiva keino tutustua uusiin kiinnostaviin kohteisiin kun feediin tulee muiden kuvia kyseisistä kohteista.

Alunperin tutkailin meille atollilta majoituksiakin, joka tosin oli hieman haastavaa, koska noin 90% majoituksista eivät salli pikkulapsia. Onhan se ymmärrettävää – monet matkaavat kaukaiselle trooppiselle atollille häämatkalle tai ultimaalista rauhaa hakemaan, veikkasin siis itse tämän olevan syy lapsikieltoihin (joka muuten oli yllättävän yleistä myös Rarotongalla, vaikka Cookinsaaret noin yleisesti ovatkin lapsiystävällinen kohde). Myös melko hintavat saarten väliset lennot (noin 250€ / hlö sesongista riippuen) olivat syy siihen, miksi päädyimme majoittumaan Rarotongalla.

Motu Rakau, retken toinen etappi

Aloinkin jo Suomessa suunnitella vierailevani Aitutakilla edes päiväreissulla. Alkuloman sairastelut toivat pientä paniikkia sen suhteen, että joutuisinko jättämään koko reissun väliin, mutta onneksi pääsin lähtemään ja loppupeleissä päädyimme siihen, että lähdin retkelle yksin. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kokopäivän retki kuumassa ollut varmasti liian raskas pienen lapsen kanssa, vaikka retkelle toki myydään lippuja myös pienille lapsille. Omalla retkelläni ei tosin ollut ainuttakaan lasta, eli varmasti hyvä siis näin päin!

Varasin päiväretkeni vasta edellisenä iltana, tosin olin parina päivänä (ja itseasiassa jo Suomessakin) kurkkinut varauskapasiteettia ja todennut, että hyvällä lykyllä nappaa retkeltä hajapaikan vielä lyhyelläkin varoitusajalla. Kyyti tuli noutamaan minua hotellilta aamuseitsemältä kohti Rarotongan lentokenttää. Kirjoittelinkin jo aikaisemmin tarkemmin noista jännityslennoista täällä 😀 Lento Rarotongalta Aitutakille kestää propellikoneella noin 40 minuuttia. Retken hinta oli noin 290€ ja hintaan sisältyi saarten väliset lennot, lentokenttäkuljetukset, risteily Aitutakin laguunissa ja BBQ-lounas. Päiväretki on siis näppärä valinta silloin kun haluaa piipahtaa Aitutakilla ja nähdä laguunin, muttei välttämättä yöpyä perillä atollilla. Käsittääkseni hinnoittelu menee kuitenkin niin, että erillisten lentojen ja vaikkapa vasta paikanpäällä ostetun laguuniristeilyn hinta on sama, eli käytännän hintaeroa ei ole sillä, otatko päiväretken vai lennätkö Aitutakille yöksi ja otat retken sieltä. Oma retkeni oli Vaka Cruisesin järrjestämä ja tein varauksen lentoliikenteestä vastaavan Air Rarotongan sivuilta täältä.

Retken ohjelma

Lennon laskeuduttua Aitutakin kentälle oli meitä vastassa kuljetus ja Aitutakin saarikierros, joka tosin lyheni tunnista 30minuuttiin lennon myöhästymisestä johtuen. Kierroksen aikana kertoi yksi retken hosteista Aitutakin historiasta, perinteistä ja yleistä tietoa retkestä. Koska Aitutakin atolli on melko erillään muista Cookinsaarista (tai oikeastaan koko Cookinsaarten saariryhmä on todella hajanainen ja saarten etäisyydet suuria), on kulttuuri ja yhteisöllisyys siellä vahvasti läsnä vajaan 2000 asukkaan yhteisössä. Vuonna 2010 tuhoutui 70% atollista syklonin yhteydessä, joka aiheutti myös valtavaa taloudellista tuhoa. Moni saarelainen menetti syklonin tuhojen seurauksena elinkeinonsa ja joutui muuttamaan työn perässä Rarotongalle tai Uuteen-Seelantiin.

Vaikka moni tietysti ajattelee, että turismi on pahin tuhoaja, elävät monet Tyynenmeren saarikohteista turismin varassa sen tuodessa valtaosan saarten tuloista. Itse pidän tätä hieman kaksipiippuisena juttuna ja toki toivon, että turismi kasvaisi hillitysti, sekä kuitenkin luontoa ja saaren perinteet säilyttäen. Vaikka turistien määrä Aitutakilla on jatkuvasti kasvamaan päin, toivottavat saarelaiset turistit lämpimästi tervetulleiksi ja toivovat turismin kasvua, joillakin saarilla asian ollessa täysin päinvastoin ja paikallisten suhtautuessa turisteihin jopa äkäisesti. Esimerkiksi paljon tutkimallani Huahinella on kuulemma todella vahva ”lokaalikulttuuri” ja saarelaiset eivät ole tippaakaan kiinnostuneita edistämään saaren turismia -päinvastoin.

Se täytyy sanoa, että melko ”turisti-juttuhan” tämä risteily on. Ohjelma on tarkkaan laadittu ja noudattaa joka kerta varmasti tismalleen samaa käsikirjoitusta tai ainakin melkein. Hassua kyllä, olimme kotona katsoneet erään YouTube-videon Aitutakin päiväretkeltä ja se oli kyllä tismalleen samanlainen kuin tuo oma retkeni. En yleensä ikinä lähde ohjatuille retkille tai kierroksille, mutta tässä tapauksessa tein poikkeuksen ja totesin, että tämä on omassa tilanteessani paras tapa nähdä Aitutakia. Näin jälkeenpäin täytyy todeta, että tykkäsin retkestä kovasti ja elämys oli rahan väärti, vaikka pari etappia risteilyllä eivät ehkä sävähdyttäneet yhtä paljoa kuin viimeinen kohde One Foot Island, jota olinkin odottanut päivältä kaikkein eniten.

Nämä kaikki kuvat ovat One Foot Islandilta

Retken ensimmäiset etapit olivat pienet motut (motu on siis polynesialaisittain pieni saari) Motu Akaiami ja Motu Rakau, joilla molemmilla oli aikaa kierrellä noin 20 minuuttia. Itse kiertelin lähinnä rantaa, koska onnistuin laivaan astuessani hajoittamaan lähes 10 vuotta palvelleet flip flopini ja loppupäivän vietinkin hotelliin asti olosuhteiden pakosta, sekä asianmukaisesti saarihengessä paljain varpain 😀 Näistä kahdesta pikkusaaresta pidin erityisesti Motu Rakausta.

Ensimmäisten saarten ja laguunikiertelyn jälkeen pysähdyimme hyväksi toviksi snorklaamaan laguuniin ja bongasin mm. matkalaukkuni kokoisen jätti-simpukan ja kauniita koralleja hieman suuremmassa skaalassa kuin hotellimme edustalla, joka kylläkin oli myös aivan  upea snorklaus-spotti. Snorklauksen jälkeen söimme lounasta ja suuntasimme vihdoinkin One Foot Islandille, jossa vietimme suurimman osan ajasta. Itse kiersin saaren kävellen ympäri, kuvailin, kävin kurkkaamassa maailman pienintä postitoimistoa (jossa muuten saa käydä leimaamassa passinsa) ja ihan vain chillailin. Omaan mieleeni olivat maisemat One Foot Islandilla (eli Motu Tapuaetailla) todella upeat ja jos joskus menisin uudelleen Aitutakille, haluaisin ehdottomasti tehdä retken pelkästään One Foot Islandille. Bongasinkin saarelta muutaman tyypin, jotka ilmeisesti olivat privaattiretkellä.

Kiteytettynä tykkäsin retkestä. Toista kertaa en varmasti lähtisi Aitutakille päiväretkelle, vaan haluaisin ennemmin tutustua syvemmin atollin meininkiin ja yöpyä ainakin muutaman yön, mutta retken avulla sai hyvän yleiskuvan atollista 🙂 Hassua kyllä tuntui (oikeasti äärimmäisen rauhallinen) Rarotonga jopa ruuhkaiselta Aitutakin leppoisasta tunnelmalta palatessa. Jos etsii tässä maailmassa paikkaa, jossa pääsee rentoutumaan ja todellista saari-getawaytä, on Aitutaki erinomainen valinta.

Ja loppuun vielä: Jos mietitte, että olivatko maisemat luonnossa yhtä kauniita kuin kaikissa kuvissa, joita netistä löytyy niin KYLLÄ ja itseasiassa vieläkin kauniimmat!

 

Onko joku teistä käynyt Aitutakilla tai onko se haavelistalla? 🥥🌴

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Uusi-Seelanti: Ensimmäinen etappi Waihi Beachillä

Saavuimme maanantaina Rarotongalta takaisin Aucklandiin 4 tunnin lennon jälkeen. Suuntasimme suoraan kentältä hakemaan vuokra-autoamme ja suuntasimme auto täynnä matkatavaroita tänne Waihi Beachille kahden tunnin ajomatkan päähän, joka oli itseasiassa yksi etapeistamme vuoden takaisella Uuden-Seelannin reissulla. Hassua kyllä, ei Waihi Beach oikeastaan edes lukeutunut matkasuunnitelmiimme tällä kertaa, mutta aaltoennusteiden muututtua, teimme melko nopealla aikataululla muutoksen suunnitelmiimme ja päätimme suunnata Raglanin sijaan ensin tänne Waihille.

Poikkeuksellista kyllä, emme tällä kertaa olleet Uuden-Seelannin osalta lyöneet lukkoon mitään tai edes varanneet ennalta ainuttakaan majoitusta. Haha, taitaa oikeastaan olla ekoja kertoja ikinä reissatessani kun varailen majapaikkaa samana aamuna kun saavumme kohteeseen. Ennen tämmöinen viime tingassa suunnittelu jopa ahdisti ja halusin aina, että kohteet ja majoitukset ovat hyvissä ajoin ennalta harkittuja, mutta viime vuoden pidemmän reissun jälkeen olen huomannut suhtautuvani yhä rennommin tämmöisiin hetken mielijohteesta-reissailujuttuihin. Huomenna suuntaammekin viikoksi Raglaniin ja sen jälkeen on ainakin näillä näkymin tarkoitus kierrellä loppuaika Northlandiä, mutta mitään tarkkaa suunnitelmaa emme vielä ole reitin suhteen tehneet.

Waihi Beach on pieni parin tuhannen vakituisen asukkaan rantakylä Bay of Plentyssä Uuden-Seelannin Pohjoissaaren Coromandelin niemen juurella. Viime vuonna tykästyimme Waihi Beachillä juurikin rentoon pienen kylän meininkiin, rauhaan ja pitkään hiekkarantaan. Surffi on täällä vahvasti läsnä, joka toki on oleellinen syy siihen, miksi alunperin edes löysimme koko paikan, heh. Omasta mielestäni Uuden-Seelannin parhautta ovat erityisesti juuri nämä rennot pikkupaikat ja kylät, joissa kiireestä tai edes liikennevaloista ei ole tietoakaan. Juuri tämmöiseen paikkaan voisin helpostikin muuttaa ja itseasiassa se olisikin yksi haaveistani!

Nämä kaksi päivää olemme lähinnä hengailleet. Herättyämme seitsemän jälkeen olen juonut terassilla aamukahvia Tommin ollessa surffaamassa ja naperon puuhastellessa omien aamuleikkiensä kanssa. Sää on ollut täällä meille varsin passeli, lämmin muttei kuitenkaan liian kuuma. Lämpöasteita on ollut päivisin noin +22-24c, käytännössä eletään täällä Pohjoissaarella nyt loppukesää ja pahin lomakausi on jo päättynyt. Ajankohtana onkin tämä osoittautunut hyväksi myös sen osalta, ettei missään ole juurikaan ruuhkaa ja majoituksissa hyvin tilaa, vaikka jättäisikin viime tinkaan.

Päivällä olemme käyneet rannalla kävelemässä ja hiekkarantaahan täällä riittää käppäiltäväksi kilometrikaupalla! Tänään oli tarkoitus käydä katsastamassa eräs luontopolku rannan tuntumassa, mutta emme sitten ehtineetkään pienen sadekuuron yllättäessä aamupäivällä, joten päädyimme lähtemään puolen tunnin matkan päähän sisämaahan Paeoran kylään, jonka läpi ajoimme tänne tullessamme. Itseasiassa ajoimme tuon samaisen kylän läpi myös vuosi takaperin, jolloin ihastelin jo ensimmäisen kerran kaikkia kivoja antiikkikauppoja, joita päätimme käydä katsastamassa. Kylä kutsuu itseään Uuden-Seelannin ”antiikkikaupungiksi”, joka on melko osuva kuvaus. Hauska kokemus, vaikkakin muutamasta kaupasta tuli pienet creepy-vibat. Jouduin hillitsemään itseäni, etten olisi ostanut ties mitä antiikkisia simpukkakoristeisia säilytys- ja korurasioita 😀

Palatessamme takaisin Waihille suuntasimme lounaalle rannassa sijaitsevaan Flat White-ravintolaan, joka on sijainniltaan aivan täyden kympin paikassa aivan rannan tuntumassa. Jostain syystä emme viimeksi käyneet Flat Whitessa ollenkaan ja vaikka paikka ihan kiva olikin, meinasimme saada jonkin sortin hermoromahduksen kärpästen invaasiosta, joka selkeästi oli jostain ihmeen syystä tuolla käynnissä ja josta meitä varoiteltiin jo ravintolaan saapuessamme. En ole oikeasti koskaan ollut ravintolassa, jossa olisi pörrännyt yhtä monta kärpästä. Kun kerron, että meidän ja ruokamme ympärillä pörräsi syödessä vähintään about 10 kärpästä, en liioittele ollenkaan. Haha. Itsehän en voi sietää kärpäsiä muutenkaan silloin kun syön 😀

Tommi suuntasi lounaan jälkeen asioille ja lähdin naperon kanssa leikkimään rannalle, lopulta kävelimme sitä kautta rantaa pitkin takaisin majoituksellemme. Draamaa ei reissustamme puuttunut, juuri päästyämme matkarattaidemme ja kaikkien tavaroiden kanssa hiekalta tielle, huomasi poika lemppari-dinonsa jääneen jonnekin ja pienessä paniikissa lähdimmekin takaisin rannalle etsimään sitä. Epätoivo meinasi jo iskeä puolen tunnin etsinnän jälkeen, kunnes ihmeen kaupalla löysimmekin dinon eräästä kohdasta, jossa hetken leikimme tuolla noin 300 metrin rantapätkällä. Huhheijaa! 😀

Tämmöistä siis tänään! Lisää NZ-juttuja myöhemmin 🌈

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Mieleenpainuvimmat reissumuistot x 4

Palaan tänään vanhoihin reissujuttuihin! Listasin nimittäin mieleenpainuvimpia reissumuistoja kuluneiden vuosien varrelta ja samalla myös vanhoja (sekä myös vähän uudempia) matkakuvia. Mitä muistoja tai sattumuksia on erityisesti jäänyt mieleen matkoilta viimeisten noin 5 vuoden ajalta?

Sayulita, Meksiko 2014. Olimme syksyllä 2014 Meksikossa pienessä Sayulitan surffikylässä, jonne olemme tuon matkan jälkeen haikailleet useampaankin kertaan, varsinkin nyt kun Finnair lentää suoraan Suomesta melko lähelle, Puerto Vallartaan. Kuitenkin Väli-Amerikka jotenkin hieman jännittää nyt pienen lapsen kanssa, tulihan tuollakin reissulla nähtyä vaikka mitä ja kieltämättä välillä hieman iltaisin jopa pelotti, vaikka kylän noin yleisesti pitäisi olla melko turvallinen. Katukaupustelijoita oli nimittäin melkein yhtä paljon kuin Balilla, tosin he kauppasivat myös kaikkea muuta kuin käsikoruja..

Eräänä iltana kävelimme kadulla pimeällä auton ohi, johon sitten ohimennen vilkaistiin sisään. Autossa istui kaksi henkilöä, jolla toisella oli sylissään aivan valtava kokaiinipussi, jota ilmeisesti pussitettiin pienempiin. Apua! Taidettiin lähteä melko kovaa vauhtia kipittämään muina miehinä pois. Juuri tuon vuoksi esimerkiksi Meksiko nykyään hieman jännittää, koska ei voi tietää mitä eteen osuu. Tästäkin huolimatta oli Sayulita todella kiva. Hyvää ruokaa, lämpöä ja reissun aikana kävimme veneellä myös Islas Marietasin saarella ja hidden beachilla. (Kannattaa googlata kuvahaulla!!) Ainiin ja lentäessämme Sayulitaan näimme LAX:in kentällä Breaking Badin Pinkmanin! Vitsailtiin, että onkohan tämäkin lähdössä Meksikoon, heh heh. Tai siis emme tietenkään itse ”Pinkmanille” 😀

Indonesia, 2015. Syksyllä 2015 lähdimme kuukaudeksi Indonesian. Kiersimme tuolloin melko paljon ympäriinsä ja kävimme mm. toistamiseen pienessä Batu Karasin kylässä Jaavalla. Huh, sinne onkin melkoinen uurastus päästä! Ensin parin tunnin lento Balilta Bandungiin, josta vielä 8h automatka Batu Karasiin. Paikka on kirjaimellisesti pieni tuppukylä, josta ei löydy edes ruokakauppaa (eikä tuon rannan lisäksi ihan kamalasti muutakaan, muutama ravintola ja pieni majatalo). Todella autenttista meininkiä, ainakin tuolloin. Paikka on yksi Tommin suosikeista, mutta täytyy myöntää, ettei lukeudu ihan omiin lemppareihini 😀 (Ekalla kerralla aloin väsyneenä itkeä kun pääsimme perille kun näin meidän ekan yön majoituksen, jossa ei ollut vessassa edes juoksevaa vettä, vaan pelkkä letku ja ämpäri. Ainakin näistä kokemuksista karaistuu ja onneksi olimme loppuajan ihan kivassa majapaikassa, haha.) Näinä molempina kertoina kun olemme siellä käyneet, olen stressannut tuota matkaa jotenkin aivan superpaljon. Olemme lentäneet Air Asialla, joka on tuntunut huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta, kun lukuisat muut paikalliset höpöyhtiöt, joita putoilee harva se päivä.

Tuolloin reissumme aikana oli vielä se joku tuhkapilvi-episodi tulivuoren tuprutellessa ja tuhkavaroitus oli taas päällä kun lentomme takaisin Bandungista Balille koitti. Lento oli ties kuinka monta tuntia myöhässä lentäessään Balilta ensin noutamaan meitä ja panikoitiin jo valmiiksi, että jos kone ottaa tuolla matkalla jotain damagea. Tuhkahan tukkii moottorit ja käsittääkseni jopa estää sen toiminnan. No, tunteja myöhemmin pääsimme vihdoin koneeseen ja koneen noustua ilmaan, tuli hetkeksi (siis sekunniksi, pariksi) aivan hiljaista, aivan kuin moottori olisi hetkellisesti pysähtynyt. Katsoimme Tommin kanssa toisiamme, mutta kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään. No, lennon jälkeen jaoimme kokemuksen ja molemmat meistä oli tuolloin luullut, että moottori lagaa tuhkan seurauksena. Voin vain kuvitella miltä tuo hetki olisi lentopelkoiselta tuntunut. Ja voin kertoa, etten tuon jälkeen lennä Air Asialla enää ikinä 😀

Kuvat ovat vuoden 2013 Jaavan reissulta

Moorea, Ranskan Polynesia 2018/2019. Tuoreimmista matkamuistoista on pakko mainita Moorean matka, joka ehdottomasti on yksi mieleenpainuvimmista. Olin haaveillut Moorealle matkaamisesta valehtelematta lähes kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2010 olin Tyynenmeren risteilyllä, juurikin Tahitilla, Moorealla, Bora Boralla ja muistaakseni Raiatealla. Tuosta saakka olen taas haaveillut pääseväni Ranskan Polynesiaan. Anyway, Moorealle matkataan pääsaarelta Tahitilta lautalla ja juuri tuota lautalla saapumista on sanottu äärimmäisen kauniiksi maisemien suhteen. Ja olin niin täpinöissäni! Noita maisemia ei edes voi sanoin kuvailla, mutta en ole varmaan koskaan nähnyt mitään niin kaunista. About ne seuraavat kaksi viikkoa hoin jatkuvasti sitä, kuinka en kestä miten jossain voi olla näin kaunista.

Saapuminen Moorealle..

Maisemien lisäksi jäi mieleen ehdottomasti hedelmäbongailut. Luonnosta ja teiden varsilta poimi nimittäin helposti aina päivän hedelmät mukaan ilmaiseksi. Mangoja, avokadoja, papaijoita ja passionhedelmiä. Totesimme, että kaupoissa myydään siksi niin suppeasti hedelmiä, koska kaikki kasvattavat niitä omavaraisina. Mäkin haluan alkaa hedelmätarhuriksi! Moorealta on muitakin aivan älyttömiä muistoje, kuten pojan sadetanssi karambolapuun alla (joka löytyy IG:stä Moorea-kohokohdan storieseista) ja haiparvi, joka hengaili Haapitin majatalon laiturin alla ja parveili aina välillä laiturin vieressä, hui!

Islanti, 2017. Muistelin juuri pari viikkoa takaperin Islannin reissua, joka on ehdottomasti jäänyt mieleen elämyksenä. Ja erityisesti issikkavaellus, joka oli aivan mieletön! Olimme Islannissa joulukuun alussa, jolloin oli jo vähän lunta. Ainakin tuon meidän reissumme aikana oli äärimmäisen kylmä, huolimatta siitä, että pakkasasteita oli joku muutama hassu. Merituuli siis saa ilman tuntumaan vieläkin kylmemmältä, mutta en tiedä onko näin aina? Kuitenkin, valitsimme aamulla alkavan hevosvaelluksen ja lähdimme vaellukselle kun ulkona oli vielä aivan pilkkopimeää (kello taisi olla ehkä 9, mutta Islannissa on talvisin pimeää toooodella pitkään aamulla ja hyvä kun aurinko näyttäytyy muutaman tunnin ajan).

Alkuun koko ratsastushomma jännitti, koska en ollut koskaan ennen ratsastanut, mutta nopeasti loppupeleissä pääsi kiinni homman jujusta. Hitaasti etenevä vaaleanpunainen auringonnousu ja ympäriinsä maan sisuksista tuprutteleva kuuma höyry olivat näkynä jotain niin uskomatonta, ettei sitä unohda kyllä koskaan. Tuo issikkavaellus oli itselleni ehdottomasti koko reissun kohokohta! Toki tykkäsin myös Blue Lagoonista, mutta väenpaljous, kamala tungos ja äärimmäisen pitkä jonotus sisälle (vaikka olimme varanneet ajan) saivat aikaan pienen pettymyksen. Paikka on ollut varmasti aivan erilainen vielä 5-10 vuotta sitten. Silti on Islanti paikka, johon haluan vielä joskus uudestaan ja nimenomaan kiertelemään maata myös Reykjavikin ulkopuolella.

Pitäisikö tehdä useammin tämmöisiä tb-matkajuttuja?

 

Kivaa tiistaita! 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.