Sometyöläiset = tyhjäpäisiä bimboja?

Ette varmasti ole voineet lähipäivinä välttyä keskustelusta viime viikon EVS-ohjelman aiheuttamasta kohusta. Puhun siis tietysti tästä ehkä jo kyllästymiseen asti jauhetusta Sieppi vs Veitola casesta. Kyllä, myös minä kirjauduin loppuviikosta Katsomoon kyyläämään tuon jakson ja lopputulos oli myös omalla kohdallani melko järkyttynyt, vaikka mielipiteet asiasta jakautuvatkin aika vahvasti kahtia. Itselläni ei ole ollut sen kummempia mielipiteitä niin Sara Siepistä kuin Maria Veitolastakaan, mutta tämän jupakan myötä asetun kyllä aivan sataprosenttisesti Saran puolelle.

Mikä tässä koko sotkussa sitten eniten ärsytti?

 

a) Se kuinka haastattelija, eli tässä tapauksessa Veitola tuo ripityksen omaisesti esille omaa kantaansa feminismistä. Omasta mielestäni tämä meni jo todella ohi aiheen. Kaikille on varmasti tullut matkan varrella selville Marian suhtautuminen feminismiin, mutta oliko haastattelun pointti tämä ja hänen mielipiteensä..? Kyllä, olen myös itse feministi, mutta silti postaan someen silloin tällöin reissuilta esimerkiksi bikinikuvia. Samoin ”esittelen itseäni” päivittäin somessa. Tekeekö tämä minusta sopimattoman feministiksi? Sitten taas toisaalta: Onko hyvän feminismin mukaista talloa alas muita naisia, jotka ovat onnistuneet rakentamaan itselleen ison ja toimivan brändin, kuten tässä tapauksessa Sara someammattilaisena? Eikö tämmöisistä asioista nimenomaan pitäisi tsempata muita naisia, eikä tuoda heitä alas ja yrittää saada näyttämään tyhjäpäiseltä bimbolta? Mielestäni todellista anti-feminismiä. Itse ainakin pyrin täysillä kunnioittamaan ja tukemaan muita naisia. Myös heitä, jotka ovat onnistuneet luomaan itse jotain urallaan ja sen ohella kestämään kaiken paskan, mitä media ja julkisuus tuo mukanaan.

b) Sosiaalinen media työnä = PÖH, ei se mitään työtä ole! Itsekin olen kohta kymmenen vuotta tehnyt enemmän tai vähemmän töitä somen parissa blogini parissa ja kohtaan itsekin paljon ennakkoluuloja siitä, ettei blogiin tai someen liittyvä ”työ” voi olla oikeaa työtä. Noh, onko marjojen poimiminen työtä? Entäpä mainosten jakaminen? Taitelijan työ? Tuntuu, että oikeaa työtä saisi olla vain ne, joilla palvellaan omaa maata, säästetään ihmishenkiä tai muulla tapaa tehdään jotain todella urheaa tai fyysisesti rankkaa työtä. Tietysti kaikkia töitä tarvitaan ja kaikki työ on arvokasta. Myös se sosiaalisen median työ. Koska ala on vielä sen verran uusi, ei siitä oikein tunnuta tietävän mitään ja näinollen alaa ei myöskään ymmärretä. Vähän sama kuin tässä tapauksessa haluttiin yrittää yleistää, että Saran sometyö on sitä, että hän lavastaa itsestään someen puolialastomia kuvia sängyllä. Ja kyllä, oli se sitten Pinterest, Instagram tai naistenlehti, kiinnostaa ihmisiä kauniit kuvat ja inspiraatio. (Sorry, mutta KYLLÄ, ennemmin itse katselen feedissäni Saran lavastettua sänkykuvaa kuin Marian arkirealismi-kuvaa, joka tosin sekin varmasti oli hieman överiksi heitetty ja tätä tarkoitusta varten otettu…) Se on kuitenkin vain se pieni murto-osa, joka näkyy ulospäin. Aivan yhtä paljon kuuluu sometyöhön suunnittelua, myyntiä, sähköpostittelua, kampanjoiden hiontaa, olla luova, keksiä uusia ideoita ja kymmentä muuta asiaa. Ennen kaikkea on tämä kaikki jatkuva prosessi. Ei ole nimittäin ihan kamalan helppo homma haalia itselleen suurta seuraajakuntaa ja sen myötä hallita myös sen tuomaa julkisuutta kaikkine oheisilmiöineen. Toki, jokainen valitsee alansa, mutta oikeuttaako se kuitenkaan paskaan kohteluun?

c) Kolmantena ärsytti ihan vain kunnioituksen puute toista kohtaan. Siis toista ihmistä. Toista naista. Pahinta tässä kaikessa oli se, kuinka Sara haastattelun alussa vielä innostuneena kehui Marian äänikirjaa 🙁 Jos jonkun mielestä toiselle henkilölle vittuilu ja kuittailu suorassa lähetyksessä on sen tärkeämpää työtä kun somekuvien lavastaminen, eletään kyllä melko sairaassa maailmassa.

Mikä tässä oli sitten opetus? Ihmiset arvostelevat helposti sitä, mistä eivät tiedä tai mitä eivät ymmärrä. Ensinnäkin, mielestäni toisen työn arvosteleminen on todella lapsellista ja tässä tapauksessa myös epäammattimaista. Oman näkemykseni mukaan koko jupakka kertoi enemmän haastattelijasta ja hänen ennakkoasenteistaan, kuin mitä se kertoi Sarasta ja hänen työstään sosiaalisessa mediassa. JOS haastattelu olisi toteutettu oikean etiikan mukaisestu ja luotu mukava luottamussuhde haastateltavan ja haastettelijan välille, olisi kenties voitu saada kauhusta kankeasta Sarastakin enemmän ajatuksia ulos aiheesta. Tällöin monelle olisi varmasti tullut esille uusia seikkoja siitä, millaista sometyö oikeasti on. Harmi vaan koen, ettei tähän kuitenkaan annettu reilua mahdollisuutta. Itselleni jäi koko hommasta lähinnä mielikuva, että ajatus tämän takana oli saada toinen tarkoituksella niin jäihin, ettei normaali argumentointi puhuttavasta aiheesta enää ollut mahdollista. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin jäätynyt aivan samalla tavalla ja alkanut höpötellä joutavia.

 

Herättikö tämä teissä ajatuksia?

 

Osa kuvista Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Totuuden hetki: Pilasiko imetys rintani?

Ihan alkuun huomiona, että postauksella on ällövaroitus, eli jos imetysasiat eivät kertakaikkiaan kiinnosta, ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Asia, jota tulevat tai tuoreet äidit aivan satavarmasti googlettavat (ainakin kerran) on se, mitä käy rinnoille äitiyden tai imetyksen myötä? Pinnallista tai ei, on aihe semmoinen, joka loppupeleissä ainakin jossain määrin mietityttää naisia. Muistan silloin ekoilla neuvolakäynneillä joskus vuoden 2015 loppupuolella kun hoitaja kysyi, että meinasinko imettää. Olin aivan ulapalla, koska en tiennyt imettämisestä MITÄÄN! En sitä, että siitä on lapselle terveyshyötyjä, sitä kuinka yleistä imettäminen on tai saati sitten ollut edes ajatellut, että meinasinko imettää.

Ihan kamala myöntää, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”en halua imettää”, ihan vain koska en oikeasti tiennyt aiheesta mitään. Jotenkin luulin, että on ihan arkipäivää syöttää vauvaa tuttipullosta. Synnytyksen lähestyessä kävi itsestäänselväksi, että aion ainakin yrittää imettää ja alkuvaikeuksien jälkeen meidän imetystaival menikin varsin intensiivisesti ja jatkui reilun vuoden, päivin ja öin. Näin reilut pari vuotta synnytyksestä ja reilu vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta ajattelin etten ikinä postaisi. Miten äitiys ja imetys vaikuttivat rintoihini?

Vaikken itse jaksanut asiaa aivan kamalasti stressata rintojen ”pilalle menemisen suhteen”, myönnän itsekin tätä joskus googlanneeni. Keskusteluiden kommenttien saldoa oli muistaakseni suurinpiirtein: ”Rintani ovat imetyksen jälkeen vain kaksi tyhjää pussia. Eivät olet palautuneet ja tuskin palautuvatkaan. Nimim. synnytyksestä 3 vuotta” tai ”Rinnat roikkuvat, eikä mieskään enää tykkää. Kaduttaa.” Mietin muutamaan otteeseen, että missä mahtoivat olla ne kommentoijat, joiden rinnat sitten palautuivat.. Luulisi, että valtaosa ovat kuitenkin näitä tapauksia. Öhöm.

Imetyshommammehan olivat hieman kinkkisiä alusta alkaen. Vauvalle kelpasi synnytyssairaalasta lähtien vain toinen rintani. Käytännössä imetin siis vain yhdestä rinnasta, joka oli aina tuplakokoinen toiseen verrattuna. Alkuun yritin pitää maidontuotantoa yllä myös toisesta rinnasta rintapumpulla, mutta muutaman viikon jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut ja annoin periksi. Parin kuukauden jälkeen ei pienelle kelvannut pumpattu maito enää edes tuttipullosta, tuttia tämä ei suostunut ikinä syömään. Olin yli vuoden siis kirjaimellisesti aikalailla rintapuoli.

Poikamme oli vauvavuoden aikana todella huono syömään kiinteitä suuresta yrityksestä huolimatta ja sanoisinko tämän olleen melkeinpä 8-9kk käytännössä täysimetyksellä. Ja toki, sujuihan se niinkin. Pääasia, että joku ravinto kelpasi. Vasta imetyksen asteittain lopettamisen jälkeen, lapsen ollessa 1 v 1kk, alkoivat kiinteät maistua paremmin. Tuohon saakka ruokin lasta siis vain toisesta rinnasta. Tämän oman empiirisen tutkimukseni perusteella voinkin hyvin kertoa, että vaikuttiko imetys oikeasti rintoihin?

Ja vastaus on: No ei! Tällä hetkellä molemmat rintani ovat täysin identtisiä, edelleen. Imetysrinta ei roiku, ole isompi tai pienempi tai eroa millään muullakaan tavalla toisesta. Voisin siis todeta, että imetys ei siis ainakaan omalla kohdallani vaikuttanut rintoihin mitenkään. Sen sijaan millä oli vaikutusta, oli kehonkoostumuksen muutoksella. Rinnoista lähti rasvaa maitoa varten ja kyllä, rintani ovat edelleen ainakin yhen kuppikoon pienemmät kuin ennen lasta, mutta se ei haittaa ollenkaan! Omalla kohdallani rintojen ”palautumiseen” meni noin puoli vuotta, jonka aikana ne pikkuhiljaa kiinteytyivät rasvan palautuessa pikkuhiljaa. Toki, harvalla kolmekymppisellä nyt muutenkaan on varmasti enää samanlaiset rinnat kuin parikymppisenä..

Kehoilla on tietysti eroa ja tottakai esimerkiksi rintojen kokokin voi merkitä asiassa paljon. Rintojen palautumista voi kuitenkin edesauttaa myös itse. Tukevat liivit, liikunta, rintojen rasvailu ja rintalihasten treenaaminen ovat asioita, joilla palautumista voi edesauttaa. Asia, joka kuitenkin eniten vaikuttaa myös rintoihin, on kehon painonvaihtelu. Rasvaa tulee ja rasvaa lähtee, tottakai se jättää kehoon jälkensä. Naisilla voi olla olla todella hankala päästä raskauskiloista eroon ja jos puhutaan jopa kymmenistä kiloista, on selvää että rasvaa kertyy reippaasti myös rintohin. Ja sitten kun paino putoaa, tietysti se vaikuttaa myös ”rintoja tyhjentävästi”. Tämähän on vielä asia, joka voi käydä kenelle tahansa, ei vain äideille.

Ja mitä voisin sanoa kaikille tuleville äideille, jotka miettivät imetyksen skippaamista sen tähden, että pelätään rintojen menevän pilalle. Don’t do it! Jos asia on oikeasti tärkeä, keskity ennemmin pitämään itsestäsi huolta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Kävelylenkit, kevyt liikunta ja terveellinen ruokavalio. Näin paino (ehkä) pysyy kurissa. Kirjoittaa siis Iines, joka lihosi raskauden aikana lähes 20kg.

Mitäs tuumaatte?

Pilasiko imetys tai lapsen saaminen rinnat vai palasivatko ne ennalleen?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Laihaa saa haukkua, mutta lihavaa ei..?

Paino on ollut viimeaikoina aktiivisena keskustelunaiheena somessa ja päätin nyt pistää myös oman lusikkani soppaan aiheen tiimoilta. Asia, joka minua on vuosia mietityttänyt on juuri se, miksi laihojen ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan hyväksyttyä, kun taas lihavuudesta keskustelua pidetään vihapuheena. Lihavuus on ikään kuin tabu, kun taas laihoja ja hoikkia saakin arvostella senkin edestä. Vai eikö sittenkään? No, keskustellaanpa aiheesta lisää..

Voin todeta, ettei itseäni voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa muiden ihmisen paino. Toki, jos joku läheiseni yllättäen huomattavasti laihtuisi tai lihoaisi, varmasti huolestuisin ja jollain tapaa puuttuisin tilanteeseen, mutta asia jota en yksinkertaisesti jaksa edes ajatella, on se onko joku lihava tai laiha. Useinkaan asia ei nimittäin vaikuta omaan elämääni millään tavalla ja ennemmin keskitän tuon energian niihin omiin juttuihini. Olen sinut itseni kanssa, enkä senkään puitteissa koe tarpeelliseksi arvostella kenenkään muunkaan ulkomuotoa. En tällä hetkellä näe itseäni laihana tai lihavana, vaan täysin normaalipainoisena, joka olenkin.

Toki olen ruumiinrakenteeltani pienikokoinen, jonka vuoksi olemukseni on melko siro ja semmoinen olen aina ollutkin. Olen 157cm pitkä ja voin kertoa, että eipä lyhyelläkään aina ole niin helppoa. Elämässä joutuu helposti tytöttelyn kohteeksi ja olenpa tässä äitinä myös kohdannut vanhemmilta naisilta useita säälivän tuohtuneita katseita kun olen tuolla jossain rönttövaatteissa lastenvaunuja lykännyt. Luultavasti ajatelleet, että siinä menee varsinainen teinimamma, tsemppiä vaan tulevaan. Koen itse kuitenkin, että pituuteni on vahvistanut itsetuntoani, koska esimerkiksi työelämässä olen joutunut hakemaan sitä auktoriteettia ja uskottavuutta muiden silmissä juuri luonteen ja jämptin asenteen kautta.

Housut / Zara

Paita / Forever 21

Tennarit / Vans

Laukku / Balenciaga

Aurinkolasit / Prada

Korvarenkaat / Glitter

Ja kyllä, olen myös itse joutunut ikävien kommenttien kohteeksi laihuuden vuoksi. Vieläpä esimerkiksi ihan työpaikallani. Tästä on muutamia vuosia aikaa, mutta tapaus on edelleen muistissa kuin olisi tapahtunut eilen. Olin juuri palannut takaisin lomamatkalta  ja ensimmäistä päivää töissä reissun jälkeen. Ainakin omalla kohdallani rantalomat usein toimivat tehokkaana nesteenpoistona, kuumassa ilmassa rannalla lenkkeillessä kun tulee ihan kivan tehokasta liikuntaa ja on yksi parhaista tavoista itselleni rentoutua lomilla. Muistan tismalleen kuinka päälläni oli suhteellisen ihonmyötäinen mekko, jonka olin ostanut reissusta.

Aivan yhtäkkiä työkaverini sitten tokaisi kauhistuneena ja ehkä jollain tapaa myös halveksuvaan äänensävyyn: ”Hyi kauhea kun olet laiha!” ja perään ehkä myös mutisi jotain, että syönkö ikinä mitään. Olin tuolloin aivan normaalipainon puitteissa, joskin ruumiinrakenteeni on melko siro, eikä synnynnäisille piirteille oikein mitään voi. Mitä sitten ajattelin tästä kommentista? Loukkaannuin, mutta enemmän kuitenkin suutuin aivan suunnattomasti! Joku herkempi olisi oikeasti voinut pahoittaa mielensä pahastikin. Asia kuitenkin vaivasi mieltäni siinä määrin, että mainitsin tapahtuneesta parille työkaverille, joiden kanssa olin läheisempi. Päässäni pyöri kysymys siitä, että miten joku voi sanoa toiselle näin?

Jos usein puhutaan siitä, että ylipainon takana on jokin sairaus ja se on syy sille ”miksi painolle ei voi mitään”. Mitenkäs sitten ne laihat? Mistä ulkopuolinen voi tietää mitä tämän henkilön elämässä tapahtuu? Ero, joka on vienyt ruokahalun, stressi tai joku muu oire tai sairaus, joka nyt ei välttämättä ole lähelläkään sitä perinteistä syömishäiriö-korttia, joka usein vedetään. Mitä kollegani olisi ajatellut jos olisin sanonut samaa hänen huomattavasti itseäni pyöreämmästä ruumiinrakenteestaan? Tätä en olisi ikinä voinut tehdä tai sanoa kenellekään. Nuorempana eräs minua pyöreämpi kaveri yritti saada minua lihottamaan itseäni jauhamalla, että ”eihän  kukaan poika voisi tykätä luuviulusta”. Ja tämä oli siis ala-asteella..

Nämä eivät ole ensimmäisiä tai viimeisiä kertoja kun olen kuullut sitä samaa virttä laihuudesta. Vieläpä ollessani täysin normaalisti syövä, toki myös taas normaalin aktiivista elämää elävä ihminen. En tietysti tarkoita, että ketään saisi arvostella, mutta mikä tekee toisesta sen hyväksytympää? Laihako ei loukkaannu, koska laihuutta ihannoidaan? Voin kertoa, että rumaan sävyyn kuullut kommentit satuttavat aivan varmasti ketä tahansa, painosta riippumatta. Tiedän, että monet tuskailevat laihuuden kanssa ja varsinkin teini-iässä kokevat pahoja alemmuuden tunteita laihuudestaan. Eipä muiden kauhistelut tilannetta ainakaan paranna.

Sen kuinka kohtelet muita ihmisiä tai puhut heille, ei pitäisi olla missään yhteydessä henkilön ulkonäköseikkojen kanssa. Itseäni lähinnä mietityttää se, että millainen ihminen ylinpäänsä kokee oikeudekseen arvostella kenenkään ruumiinrakennetta tai vartaloa, olet sitten minkä tahansa kokoinen tai muotoinen? Ei minulla ainakaan tulisi kuuna päivänä mieleeni tokaista työkaverille tai kenellekään muullekaan, että huhheijaa kun olet iso, paljonko oikein syöt?!” Oikeasti, tämä on tismalleen aivan sama asia kuin tuo oma tapaukseni, joka silti tuntuu olevan jotenkin yleisesti hyväksytty tapa arvostella toista.

Sitten taas se kolikon kääntöpuoli. Tottakai geenit määrittelevät paljolti sitä, millainen ruumiinrakenteesi on, kuinka hyvin aineenvaihdunta toimii, mutta paljolti on kiinni myös niistä elämäntavoista. Kyllä, minun on ollut aina suhteellisen helppo pysyä ideaalipainossani, koska a) harrastan liikuntaa ja elän aktiivista elämää b) pyrin syömään omalle keholleni sopivaa ruokaa (joka ei muuten ole salaattia, vaan aivan normaalia kotiruokaa). Ja kyllä, paisuisin aivan varmasti jossen liikkuisi, söisin päivittäin pullaa tai nukkuisin jatkuvasti huonoja yöunia. Se on tullut todettua esimerkiksi nyt lomaillessa kun niitä lomakiloja tosiaan on kertynyt, mutta semmoista elämä on, eikä se tosiaan ole niin vakavaa. En itse missään nimessä koe, että ulkomuotoni on kiinni perimästä, vaan pääasiassa elintavoista. Siltikään en koe, että kenenkään vartaloa tai ulkonäköä olisi sopivaa arvostella, oletpa sitten työpaikan Pirkko, naapurin Minna tai julkinen somepersoona.

Oletteko huomanneet samaa? Miksi laihojen arvosteleminen on ”ok” ja onko se teidän mielestänne tosiaan ok?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 27 kommenttia.

Ammattina bloggaaminen ja SoMe – ajatuksiani ja omia kokemuksiani aiheesta

Postausta työhönpaluusta on toivottu paljon, joten tässäpä iltapäivän ratoksi muutama miete aiheesta. Työaiheiset postaukset ovat muutenkin hurjan tykättyjä joten toivon, että pidätte tästä postauksesta! Ajatus saattoi vähän karata muihinkin aiheisiin ja myös siihen, onko blogi työtä tai miten määritellään ”työ”? Onhan tässä tullut ”jännitettyä” töihinpaluuta jo kuukausia ja pian se sitten onkin omalla kohdallani edessä. Kaiken tämän 1,5 vuoden kotona ”makoilun” jälkeen. Sen voin nimittäin todeta, että tämä aika on ollut kaikkea muuta kuin sitä! Eniten juurikin henkisen kasvun aikaa, mutta myös itsensä kehittämisen hetkiä.

Olen haastanut itseäni liikunnallisesti, opiskellut kotona itseäni kiinnostavia aiheita, kirjoittanut blogia melkeinpä päivittäin, toki meidän muita arjen rutiineja ja leikkejä unohtamatta! Juttuja jotka ovat pitäneet aivot virkeänä ja ehkä siksi työhönpaluu ei niinkään jännitä sen puolesta, että miten ”osaan tehdä muuta kun viettää aikaa lapsen kanssa kotona”. Enemmän jännitys onkin juuri positiivista innostusta, olen jo pari kuukautta suunnitellut ideoita työhöni ja suorastaan palan halusta päästä toteuttamaan inspiroivia juttuja. Asia, joka eniten tuo sitä jännitystä on kuitenkin nimenomaan uusi työ.  Se kun ei voi palata tuttuun ja turvalliseen, jossa kaikki lähtee heti rullaamaan vanhaan malliin.

idup

Kerroin aiemmin irtisanoutuneeni pankkityöstäni ja edelleenkään en ole millään tapaa katunut päätöstäni. Päinvastoin! Puuduttava, prosessinomainen ja byrokraattinen työ ei totisesti sitten enää ollutkaan minua varten ja kuten aiemmin olen täällä kertonutkin, haluan työelämässäkin jatkossa keskittyä asioihin, joihin koen intohimoa ja joista nautin. En koe, että kellokorttimainen työ, jossa omien ideoiden ja ajatusten hyödyntäminen on usein jopa mahdotonta, olisi minua varten. Haluan tehdä työtä, joka palkitsee, jossa tunnen oikeasti tekeväni jotain joka kiinnostaa, juttuja joita ei edes haittaa miettiä ensimmäisenä kun heräät sängystä. Toki nyt kaikessa työssä on aina puolensa, ne hyvät ja sitten ne huonot, mutta varmasti ymmärrätte pointtini.

Olen aina ollut todella työkeskeinen ja jo pienenä haaveilin töistä, oli kiva leikkiä ”pomoa” tai opettajaa, tehdä siskolle pistokokeita ja tehtäviä, myydä ovelta ovelle itsetehtyjä tuoksukortteja, yrittää tyrkyttää äitille ”ravintolaherkkuja” oman keittiön antimista itsetehdyllä ruokalistalla ja kaikkea tuommoista. Työjutut ovat siis aina pyörineet mielessä, tosin ne haaveet vaan vuosien mittaan vaihtuneet. Eka oli lentoemäntä, sitten muotisuunnittelija ja lopulta päädyinkin koulun kautta töihin vakuutusyhtiöön ja sen jälkeen pankkiin. Tietyllä tavalla harmittaa, etten miettinyt jo vuosikausia sitten jotain yritystoimintaa blogijutun ympärille, ei sitä silloin edes itse voinut kuvitella kuinka valtava juttu vaikka nyt sitten sosiaalisen median markkinoinnista tulisi.

Kai sitä silloin ajatteli vielä, että tuo täysin uusi ala oli jollain tapaa täysin höpöhöpöjuttu, ettei kukaan oikeasti voisi lukea työkseen vaikka blogeja tai naistenlehtiä. Kunnes kuulin vuosia takaperin, että se on täyttä arkea esimerkiksi viestintätoimistoissa. Johan tunsin itseni jotenkin suorastaan huijatuksi ja maailmani avartui. Sitä se nykypäivä on, työelämäkin on muuttunut. Eikä ihan vähääkään. Ennen kylvettiin peltoja ja tehtiin fyysistä työtä, nykyään työ on enemmän asiantuntijatyylistä, konsultointia, ideointia ja ennen kaikkea luovuutta.

Toki moni ajattelee edelleen, ettei ole työ olla bloggaaja tai sisällöntuottaja. Periaatteessa nyt voi olla ammatiltaan vaikka koiraterapeutti (ja siis onhan niitäkin olemassa) tai ihan mitä tahansa jos siitä maksetaan ja homma tuottaa. Itse nyt kuitenkin koen, että kyse on enemmän juuri siitä, että tekee jotain mistä nauttii ja sehän on vaan plussaa jos sillä on mahdollista elättää itsensä. Itse en saa tällä hetkellä säännöllistä palkkaa blogistani tai millään tasolla eläisi tällä hommalla, vaan kyse on enemmän harrastuksesta. Olen halunnut pitää blogini viimeisen vuoden aikana mahdollisimman ”stressivapaana” ja keskittyä menemään juuri fiiliksen mukaan.

Silti teitä käy täällä viikottain lähes 5000 yksittäistä tyyppiä kurkkimassa jorinoitani, kuukaudessa vieläkin suurempi joukko. Vanhempainvapaa ja hoitovapaahan ovat olleet loistavia mahdollistajia puuhailla kirjoitusharrastuksen kanssa! Tavan pysyä mukana ”aikuisten maailmassa”. Uuden blogipohjan myötä ennemmin vain halusin eroon mainosbannereistä enkä niitä lisää, enkä siis kaikesta tästä höpinästä huolimatta ole myöskään uudessa työssäni ryhtymässä kokopäiväiseksi bloggaajaksi tai sisällöntuottajaksi. Enemmän ehkä vähän näiden aiheiden parissa asiantuntijanäkökulmasta työskenteleväksi.

Yksi asia, joka on jatkuva nettijupinan aihe ja nyt on yksinkertaisesti pakko ottaa kantaa myös tähän aiheeseen. Vaikka tuossa aiemmin jo sivusinkin aihetta ”bloggaaminen työnä”, on jatkuva tapetilla oleva puheenaihe se, kuinka bloggaaminen ja somen päivittäminen koetaan liian helppona työnä tai keinona tienata tai ei työnä lainkaan. Toki töitä löytyy erilaisia, itsekin vuosia niska limassa raataneena todellakin tiedän sen. Tietty kuka tahansa voi perustaa blogin, ottaa siihen aikaa tuntikausia päivässä, ehkä jopa vuosien säännöllisellä ja pitkäjänteisellä työllä hommata jonkinlaisen lukijajoukon ja sitten yrittää ryhtyä tienaamaan kyseisellä lystillä. Itse melkein kymmenen vuotta blogia pitäneenä voin kyllä allekirjoittaa sen, että myös bloggaaminen voi olla tietyllä tapaa raskasta.

Olet käytännössä 24/7 miettimässä juttuaiheita, olen joskus menneinä vuosina useinkin heräillyt keskellä yötä kirjoittamaan juttua muistiin kun ajatus alkoi virrata, kirjoittamassa ajatusta vaativia tekstejä, joihin itseltänikin voi keskeytysten kanssa mennä jopa 4h. Siis yhden postauksen tekstiin ja pahimpien typojen korjailuun sun muihin jos puuhailee välillä muuta ja ajatus jatkuvasti katkeaa. Mitäs sitten kun tulee eteen päivä, jolloin et saa lausettakaan aikaiseksi? Jos bloggaat sopimuksella, joka edellyttää tietyn määrän kirjoituksia kuussa, on vaan saatava jotain kasaan. Kuvaamiseen menee viikossa itseltäni useampi tunti, myös kommentteihin vastaaminen vie aikaa, koska itse haluan jokaiseen vastata.

Laskin joskus 5v taaksepäin, tuolloin blogin ohessa 40h päivätyötä ohessa tehden, että käytin viikossa blogiin keskimäärin 25 tuntia. Siis palkkatyön lisäksi. Eipä ihmekään, että jossain vaiheessa tuolloin koin työuupumusta. Tuolloin olisin ehkä jopa voinut elättää itseni bloggaamalla, jos olisin panostanut juttuun juurikin täyspäiväisesti ja systemaattisemmin kun tuolloin. Silloin oli vaan niin tärkeä saada jalkaa oven väliin ”oikeisiin hommiin”, blaah. Vosinpa opettaa tuolle 25-vuotiaalle Iinekselle muutaman asian ajassa taaksepäin!

Itse koen luovassa hommassa ”raskaimmaksi” juuri jatkuvan ajatustyön. Mietit jatkuvasti aspekteja postauksiin, lauseita, kiinnostavia mielipiteitä, usein nuo nyt tulevat itsestään ”paperille” silloin kun kirjoittaminen on itselleen säännöllinen rutiini. Silti tuntuu, että pääsin sen suhteen päivätyössäni huomattavasti helpommalla. Ei tarvinnut miettiä ja pohtia jokaikinen sekunti, vaan tehdä vaan ja hoitaa hommansa, sitten kotiin ja työt loppuivat siihen. Blogissa nuo kaikki jutut rullaavat päässä ihan jatkuvasti, unohtamatta sitten jotain Instagramin päivittämistä sun muuta. Tosiaan, puolensa kaikessa. Eipä bloggaajalla myöskään vapaapäiviä tunneta, vaikkei itseäni todellakaan haittaa kirjoittaa sunnuntain aamukahvin lomassa postausta.

Miinuspuoli on sitten tietty se, että ilmiantaa itsensä ja elämänsä muiden riepoteltavaksi. Tiedän, jokaisen oma valinta ja toki ymmärrän jos keskustellaan aiheesta, mutta itse en ymmärrä missään tilanteessa toisten (tuntemattomien) ihmisten tai heiden perheen/ lasten haukkumista julkisesti tai anonyymisti. Se mitä ei ole valmis sanomaan toiselle kasvotusten, ei kyllä pitäisi sanoa ääneen myöskään anonyymisti millään palstalla. Se kertoo usein vain enemmän itse kertojasta, kun itse jutun kohteesta. Toki toinen voi ottaa itseensä kohdistuvan kritiikin huomattavasti toista herkemmin, mutta toki bloggaajana pitäisi mielestäni kuitenkin jollain tasolla osata käsitellä ainakin sitä asiallista ja rakentavaa kritiikkiä tai sitten vaan omata kyky pistää toisesta korvasta ulos.

Ja kyllä, vaikka bloggaaminen onkin  ajoittain ”rankkaa” (jos siis haluaa pitää homman systemaattisena ja säännöllisenä), on bloggaamisessa ehdottomasti suuria plussiakin. Pääsee kivoihin tapahtumiin tutustumaan toisiin bloggaajiin, saa tehtyä ”työtään” kotoa käsin, kivoja testituotteita, suunniteltua itse päivänsä kulun, päättää julkaisemansa sisällön, sekä mahdolliset yhteistyökumppanit. Tehdä yleisesti juttuja joista nauttii, valokuvaus, kirjoittaminen ja lukijoiden kanssa vuorovaikutus.

Ne ovat syitä miksi itse olen aikoinaan ryhtynytkin bloggaamaan ja varmasti juuri halu näihin juttuihin on toiminut kimmokkeena myös monilla muilla bloggaajilla. Lisäksi koen aivan mielettömänä juttuna, että näinä ankeiden talousuutisten vuosina suomalaisetkin bloggaajat ovat oikeasti onnistuneet luomaan täysin uuden alan ja työllistäneet itsensä! Aivan mieletöntä!! Ei kaikista tule bloggaajaa, vaikka haluaisi. Juttuideat voivat loppua pariin kertaan ja alkuun tuntua tylsältä kirjoittaa tyhjälle yleisölle. Toisaalta, eipä itsestäni taas varmasti tulisi lääkäriä tai fyysikkoa, meitä on niin moneksi. Pääasia kuitenkin, että löytää juuri sen oman juttunsa. Itse olen löytänyt blogista tähän saakka rakkaimman harrastukseni, eikä edes haittaa tehdä ilmaisia työtunteja tämän eteen. Toiveeni on kuitenkin, että ehtisin ja jaksaisin myös töideni alettua päivittämään blogia säännöllisesti, ainakin 4-5 kertaa viikkoon, koska missään tapauksessa en ainakaan lopettamassa ole. Päinvastoin! 🙂

Karkasipa ajatus! Tämmöisiä ajatuksia kuitenkin viimeisille ”lomapäivilleni”. Toivottavasti herättää myös teissä keskustelua kommenttiboksin puolella, suuntaan tai toiseen.

Kivaa torstaita!

 

Postaus ei ole toteutettu minkään tason yhteistyössä Puhdas+:an kanssa, haha! Taidanpa mennä taas keittämän kupillisen matchaa ;D

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Elämäni pieniä ekotekoja

En koe, että olisin jokapäiväisissä valinnoissani kovin ”hippi” ja myönnän kyllä, että voisin toisinaan ajatella useammissa asioissa enemmän ympäristöä. En kuitenkaan missään nimessä koe, että olisin mikään luonnon haaskaaja, siis päinvastoin! Koen nimittäin tekeväni lukuisia ekovalintoja päivittäisessä arjessa ja toivottavasti tulevaisuudessa enemmänkin.

Olen nimittän ehdottomasti sitä mieltä, että pienilläkin jutuilla on suuri vaikutus! Kannustankin jokaista ottamaan edes sen pienen askeleen kohti vihreämpiä toimintatapoja, sillä yhdelläkin pienellä asialla on nimittäin suuremmassa mittakaavassa merkitystä.

Kuinka sitten itse ajattelen ympäristöä päivittäisessä arjessa?

 

Kauppakassit. Otamme aina kauppaan mukaan kankaisia kauppakasseja, joita meiltä löytyy varmaan kymmenen tällä hetkellä. Muovisen kertakäyttöisen muovipussin ostaminen on nimittäin turhin asia ikinä! Jos käyn esimerkiksi kaupassa extempore, valitsen aina sen biohajoavan kassin, joka päätyy kotona roskapussiksi. Niitäkään ei nimittäin tulisi kuuloonkaan erikseen ostaa kun voi käyttää niitä kaikkialta kertyviä kasseja. Kaupassa pyrin välttämään niitä pieniä pakastepusseja parhaani mukaan ja esimerkiksi banaaneille en sitä kyllä ottaisi. Se nyt on selvää, että välillä kauppareissusta ei oikein selviä ilman, koska jonnekinhan vaikkapa perunat tai tomaatit on pakko koota, mutta onneksi niistäkin löytyy joissain kaupoissa nykyään niitä hajoavia!

Tähteiden hyödyntäminen. Pyrin aina siihen, ettei meillä menisi ruokaa roskiin. Siksi yritänkin aina miettiä, miten pahaksi menevät ainekset ja tähteet saisi hyödynnettyä. Esimerkiksi pari jämäporkkanaa voi heittää mukaan wokkiin tai mustuneen banaanin ja munat käyttää banaanipannareihin. Jämäriisit saatan paistaa lounaaksi kasvisten kanssa jne..

Vauvanvaatteet käytettynä. Ostan siis noin 95% kaikista vauvanvaatteista ja tarvikkeista käytettynä. Yleensä mulla on pari samaa tyyppiä, keiltä ostan juttuja ja tällöin yleensä tiedän, että tavarat ovat hyvää laatua, ehjiä ja muutenkin oman tyylisiä/kivoja. Jostain syystä en ole niin hifistelijä vauvanvaatteiden suhteen, sinänsä outoa. Ehkä se johtuu siitä kun on kuitenkin löytänyt niin kivoja vaatteita käytettynäkin, ettei sitten jaksa niitä edes sen koommin bongailla kun yleensä ostaa pitkäksi aikaa kerrallaan.

En vain jotenkin koe, että olisi järkeä pistää niihin yhtä paljon rahaa kun omiin vaatteisiin. Erona kun kuitenkin on se, että poika käyttää yhtä paitaa muutaman kuukauden, kun itse taas voin käyttää samaa vaatekappaletta vuosia. Tällä hetkellä olen ostanut ensi talven haalarit valmiiksi, käytettynä siis ja koon 74 vaatteet (joita siis aikalailla nyt ollaan alettu käyttämään) on kaikki jo hommattu ajat sitten. Kun myyn vanhoja juttuja pois, käytän niistä saadut rahat ostaakseni pojalle uusia.

Luonnonkosmetiikka. Olen yhä enemmä alkanut suosia kosmetiikan suhteen luonnollisempia juttuja, varsinkin ihonhoidossa. Omistan niin paljon kosmetiikkaa, että kuluu kyllä jonkin aikaa ennenkö koko arsenaali uusiutuu ecocert-tuotteisiin, mutta sekin on suuri juttu, että on aloittanut jostain!

Luomu. Pyrin usein suosimaan luomua elintarvikkeissa. Mikä on mukava juttu, niin monissa tuotteissa ei nykyään ole edes oikeastaan mitään eroa hinnassa tavallisen ja luomun välillä! (Tai ainakaan tietyissä tuotteissa) Ihmiset ovat nykyään huomattavasti tietoisempia ruoan puhtaudesta ja esimerkiksi GMO:sta. Voisin itsekin toki suosia enemmän luomu- ja lähiruokaa, mutta jos on kaksi lähes identtistä tuotetta, joista toinen on luomu, niin valitsen tietysti sen.

Soijan, tofun ja muiden ”lihakorvikkeiden” suosiminen. No, näiden lisäksi syödään kyllä todella paljon kyllä kanaa ja kalaa, mutta punaista lihaa ei osteta enää nykyään käytännössä ollenkaan. Saatan joskus tosi harvoin ostaa paketin pekonia, jos saan jonkun tietyn ruokainspiksen, mutta siinä se aikalailla onkin. Edellisestä pekonipaketistakin on varmaan jo kuukausi-pari aikaa, tosin brunsseilla on tullut sitä syötyä.

Tommi ei syö enää oikeastaan ollenkaan lihaa, itse toki välillä syön, usein siis silloin jos ollaan jossain esimerkiksi brunssilla ja sitä nyt vaan sattuu olemaan tarjolla. Sen sijaan ollaan intouduttu paljon soijan lisäksi myös tofusta. Linssejäkin on tullut lähiaikoina käytettyä paljon ruoanlaitossa ja pitäisikin laittaa tänne eräs linssikeiton ohje!

Suosin kraanavettä, enkä ikinä osta turhaan vettä pullossa. Suomessa on maailman puhtaimpia vesiä ja esimerkiksi töissä jaksoin hämmästellä, kuinka ihmiset jaksavat suosia vesiautomaatin säiliövettä! Oikeasti ehkä naurettavin asia ikinä!!! Kun 5 metrin päästä saa hanasta vähintään yhtä hyvää vettä. Huhheijaa! Joskus saatan ostaa pullon vissyä, mutta sekin on ihan jotain kerran-pari kuussa tapahtuvaa huvia.

Yleensä suosin aina kestopulloa ja rakastan SIGG:in vaaleanpunaista alumiinipulloa, josta ei myöskään irtoa mitään haitallisia muovihiukkasia juomaveteen. Töissä myös käytän yleensä omaa mukiani ja aterimiani, jolloin ei tarvitse tuhlata kertakäyttöisiä. Jos otat joka päivä kertakäyttömukin tai lusikan, tarkoittaa se vuodessa melkoista todella turhaa muovikasaa.

Vaikka noin yleisesti ostankin jonkun verran fast fashion-ketjujen tuotteita, pyrin niissäkin valitsemaan tuotteita, jotka on tehty kierrätetyistä tai luonnon materiaaleista. Esim Ginalta löytyy ihan huippuja puuvillaisia t-paitoja alle kympillä ja Hennesilläkin on paljon ”parempia vaihtoehtoja” niiden lähes kertakäyttöisten polyesteriretkujen tilalle. Pyrin ostamaan vain semmosia vaatteita, joihin en kyllästy heti ja jotka säilyisivät hyvänä pitkääkin käyttöä silmällä pitäen, ihan sama vaikka sitten maksaakin vähän enemmän. Esimerkiksi Zaraa olen pyrkinyt välttämään jo vuosia, jotenkin tuntuu että kaikki vaatteet ovat täyttä keinokuitua ja hintaa on vähintään tuplat verrattuna Hennesin ja Ginan vastaaviin verrattuna.

En ole tällä viikolla ehtinyt kamalasti kuvailemaan, joten kuvituksena taas kerran Seychellien rantoja 🙂

Löytyykö teiltä samoja pieniä ekotekoja vai kenties jotain muita näppäriä vihreitä vinkkejä?

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.