Maantiedettä ja vilppiä valintakokeessa

Huhhei! Kolmen kuukauden luku-uurastus on nyt nimittäin ainakin osittain ohi. Osallistuin eilen tosiaan maantieteen valintakokeeseen, joka nosti melkoisesti ristiriitaisia tunteita – kuten nyt nämä koko kevään poikkeukselliset valintakoejärjestelyt yleisestikin. Mietin, että olisin kirjoittanut aiheesta jo eilen, mutta kävin koko loppupäivän ylikierroksilla, enkä oikein saanut koottua ajatuksiani tästä mitenkään järkevästi. Valintakokeiden järjettömyydestä ja muusta nimittäin. Näin alkuun täytyy todeta, että kertakaikkiaan maailman huonoin sauma saada päähänsä minkäänlaisia opiskeluhaaveita on tänä keväänä. Mikä tuuri siis! Valtaosa yhteishaun valinnoista on tehty todistusvalinnan kautta ja valintakokeet päädyttiin järjestämään perinteisen menetelmän sijaan etänä. Tämä taas on tuonut mukanaan keskustelua erityisesti siitä, kuinka valintakokeiden vilppiä voidaan valvoa etänä tapahtuvassa kokeessa (=kokemukseni mukaan ei mitenkään) ja kuinka todistusvalinta asettaa huonompaan asemaan ne hakijat, jotka eivät välttämättä yo-arvosanojen perusteella sijoitu muutaman parhaimman prosentin sisälle.

Mielestäni perinteinen valintakoe, jossa testataan hakijan kykyä omaksua ja soveltaa valintakoemateriaalien tietoa, yhdistettynä yo-arvosanojen pisteytykseen on toimiva ja reilu tapa tehdä opiskelijavalintoja. Harmi vaan, ettei hakijoiden osaamista päästy tänä keväänä testaamaan perinteisin keinoin. Olen itse kirjoittanut suunnilleen M:n paperit (maantieteen ainereaali E), enkä odottanutkaan pääseväni todistusväylän kautta sisään, mutta pidin hakiessani kuitenkin realistisena tulla valituksi valintakokeen pisteillä ahkeran lukemisen ja korkean motivaation avulla. Toki tiedostan, ettei tilanne ole ollut helppo korkeakouluillekaan ja soveltamista on tarvittu, mutta näin hakijan näkökulmasta tätyy todeta, ettei aivan nappiin ole mennyt.

 En halunnut aikaisemmin mainita ensisijaista hakukohdettani, mutta mitä sitä nyt enää salailemaan sen jälkeen kun eilen aiheesta IG:ssä mesosin. Hain siis Helsingin Yliopiston maantieteen kandiohjelmaan, jota olen säännöllisen epäsäännöllisesti tuumaillut jo siitä saakka kun vuonna 2006 pääsin ylioppilaaksi. Harmittaa, etten ole aikaisemmin päättänyt hakea, koska hakijamäärät ovat kasvaneet tasaisesti vuosien varrella ja samalla myös sisäänpääsy vaikeutunut. Maantiede on alana semmoinen, johon itse koen suurta kiinnostusta ja intohimoa. Luonnon ja maapallon eri ilmiöt aina trooppisista myrskyistä jääkausiin ja revontuliin ovat aina kiehtoneet, viime vuosina olen kiinnostunut yhä enemmän myös siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa luontoon ja eri ekosysteemeihin. Päätin helmi-maaliskuun vaihteessa hakea ohjelmaan ja päätin valmistautua niin hyvin, etten ainakaan voisi soimata itseäni jälkeenpäin liian vähästä lukemisesta. Siitäkin on nimittäin kokemusta ja omalla kohdallani jäi lukion jälkeen yliopistopaikka nippanappa sivusuun sen vuoksi, että jätin lukemisen suunnilleen yhteen kierrokseen hieman liian suurella itsevarmuudella. Tämän jälkeen en sitten olekaan yliopistoon edes hakenut (yhtä maisteriohjelmaa lukuunottamatta). Harmi toisaalta, vaikka välissä onkin tullut haettua tutkinto AMK:ista. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä, vaikka ehdin alkuun sitä(kin) murehtia!

Sitten niihin pääsykokeisiin! En juurikaan jännittänyt valintakoetta ennakkoon, koska olin valmistautunut todella perusteellisesti. Luin kirjat neljään-viiteen kertaan ajatuksella läpi, sekä myös kuuntelin eri osioita ja tein niistä käsin kattavat muistiinpanot, joita kertasin vielä viimeisinä päivinä. Fiilikseni oli, että osaan kirjat melkolailla ulkoa, enkä olisi omasta mielestäni voinut valmistautua paremmin. Kokeessa oli muutamia kohtia, joista olin hieman epävarma ja vääristä vastauksista annettiin miinuspisteitä. Taktiikkani oli kuitenkin pelata ”kaikki peliin”-mentaliteetilla ja pyrkiä vastaamaan ennemmin pisteitä tuovan vaihtoehdon ”nollavaihtoehdon” sijaan, siitäkin huolimatta että siitä tulisi miinusta. Valintakokeen perusteella otetaan sisään toisen vaiheen jälkeen vain 5 opiskelijaa (hakijoita siis lähes 700), joten mahdollisuuksien ollessa äärimmäisen vähäiset, en kokenut järkeväksi himmailla mahdollisten miinusten suhteen, vaan luottaa fiilikseen ja päntättyihin tietoihin. Viimeinen tehtävä oli laajin ja vaikein, tuskailin melkeinpä 80% ajasta sen kimpussa ja toivon kovasti, että pistesaldo olisi tämän tehtävän osalta hyvä. Tein parhaani ja sitähän tässä haettiinkin. Jotenkin ehkä sinisilmäisesti ajattelin, että jossei itse huijaisi, niin tuskin kukaan muukaan nyt vilppiin sortuisi. Vaikka fiilis kokeen jälkeen olikin hyvä, lannistuin lopulta jotenkin aivan täysin.

Juttelimme päivällä ystäväni kanssa pääsykokeen rakenteesta. Ystäväni puoliso haki kevään haussa lääketieteelliseen ja olimme aikaisemmin ohimennen jutelleet esimerkiksi tästä reilun viikon takaisesta lääketieteellisen (mahdollisesta) vilppi-casesta. Kerroin kysymyksistä ja totesin kokeen olleen pääosin jopa yllättävän helppo, moniin kysymyksiin olisi helpostikin päätellyt vastauksen sillä, että olisi googlettanut jonkin perustermin. Kuten ”kravun kääntöpiiri”, ”koropleettikartta” tai ”salpausselkä”, joiden pitäisi ainakin omasta mielestäni olla melkolailla perustietoa kaikille yhtään maantiedosta kiinnostuneille tai pääsykoemateriaalia lukeneille. Kuitenkin olivat esimerkiksi kaikki nämä saaneet sattumoisin Google Trendsin perusteella melkoisen piikin google-hauissa juuri valintakokeen aikana. On siis selvää, että tähänkin pääsykokeeseen suurella todennäköisyydellä osallistui vilppiä harrastavia hakijota, joka suututtaa aivan valtavasti. Miten tämä voi edes olla mahdollista? Olenko itse vain jotenkin vanhanaikainen vai onko tämmöinen huijaamalla läpi-meininki nykyään peruskauraa? Täytyy sanoa, että itse tunnollisesti kuukausia lukeneena harmittaa aivan suunnattomasti, että helposti hyödynnettävä vilppi antaa niille mahdollisuuden päästä jatkoon, jotka ovat liikkeellä huijauksen keinoin ja vievät pahimmassa tapauksessa opiskelupaikan hakijalta, joka olisi perinteisessä valintakoetilanteessa päässyt pisteytyksessä pidemmälle. Ja kyllä, tiesin itse vastaukset esimerkiksi näihin esimerkkitermeihin liittyviin kysymyksiin ilman, että olisin edes kokenut tarvetta googlata apuja. Niin ja ei, en myöskään luntannut tai käyttänyt kokeessa vilppiä. Näin jälkeenpäin olenkin miettinyt, että onko nykyään tyhmä se, joka luottaa rehelliseen peliin ja myös siihen, että muut osaavat noudattaa samoja moraalisia periaatteita? Ilmeisesti.

Näiden todistusvalintojen äärellä olen myös provosoinut itseäni lukemalla erinäisiä keskusteluita, joissa todistuksella valitut tuskailevat tulleensa valituksi, vaikkeivat olleet suunnitelleet menevänsä edes koko valintakokeeseen tai edes opiskelevansa tulevana syksynä, mutta aikovat silti ottaa paikkoja vastaan huvikseen, vaikkei ala tai opiskelu edes kiinnosta. Tottakai moni näistä on varmasti paikkansa ansainnut ja osoittanut kiinnostuksensa alaan hakemalla kyseiseen ohjelmaan, mutta onhan tämä silti hieman epämääräistä. Todistusvalinta on tänä vuonna ollut pääasiallinen valintareitti, jonka ohella todella pienellä joukolla on mahdollisuus päästä sisään pelkän valintakokeen kautta – jossa siinäkin on monissa kokeissa vilpin mahdollisuus.

Mielestäni näiden järjestelyiden avulla on juuri todellinen motiivi haettavaan alaan jäänyt täysin sivuseikaksi. Jotain valintakokeeseen osallistujien motiivista ja valmistautumisesta kertoo myös se, kuinka aivan perustermit ja yleistieto ovat pimennossa. Toivon todella, että tämmöiset seikat on otettu huomioon valintakokeen rakenteessa ja googlaajat paistavat läpi kokonaispisteytyksessä. Kuulin jopa, että nykyään tapahtuu sitä, että etätentteihin tai valintakokeisiin ryhmittäydytään suurella joukolla niin, että optimoidaan hyvät vastaukset niin, että joku taitaa esimerkiksi matikan, joku kielet ja tätä rataa. Voi elämä. Esimerkiksi eilinen pääsykoe oli tehtävien osalta vain monivalintoja, joten tehtäväosioissa ei ollut esimerkiksi mahdollisuutta päästä näyttämään ja soveltamaan osaamistaan kirjallisesti. Tuossa mainitsemassani lääketieteellisen valintakokeessa oli tehtäväkohtainen aikaraja, joka teki vilpin vähintään äärimmäisen hankalaksi, mutta samanlaisia aikarajoja ei esimerkiksi tässä eilisessä kokeessa ollut.  Huoh, olen totisesti tämän myötä menettänyt lopunkin uskoni ihmisiin. Toivottavasti aihe nousee esille tiedekunnassa ja saa aikaan mahdollisia toimenpiteitä. Tietysti jännittää myös oma pistesaldo, joten sitä odotellessa!

Ensi viikolla on edessä vielä toiset pääsykokeet, joihin olisi tarkoitus päntätä vielä ahkerasti, mutta kieltämättä karisti eilinen motivaatiota melkoisesti. Saa siis nähdä, odotukset eivät ole ainakaan kovin korkealla. Sinänsä harmittaa erityisesti se, että ei-ensikertalaisena valituksi tuleminen on omalla kohdallani jo muutenkin huomattavasti epätodennäköisempää ja nämä valintamenetelmät tekevät sen melkeinpä mahdottomaksi. Viime viikkoina on puhuttu paljon opiskelupaikkojen lisäämisestä ja toiveena olisikin, että lisäyksiä tulisi jo alkavan syksyn paikkoihin. Itse elättelenkin tällä hetkellä toiveita siitä, että paikkojen lisäys mahdollistaisi jonkinlaista kompensaatiota näiden hieman poikkeuksellisten valintakriteerien ohella.

 

Onko joku teistä hakenut tänä keväänä kouluun? Mitä mieltä olette poikkeuksellisista valintakriteereistä?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Toukokuun ristiriitaisia fiiliksiä ja opiskeluhaaveita

Hei pitkästä aikaa! Kuten joku on ehkä saattanut huomata, on blogin postaustahti ollut viime viikkoina hieman hajanainen ja normaalia harvempi. Kuten tänään avaudin instafeedissäni, olen potenut pientä kriisiä tämän vallitsevan tilanteen tiimoilta ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Toki nämä samaiset ajatukset ovat olleet matkassa jo parin kuukauden aikana, mutta nyt pian kolmen perheen kanssa intensiivisesti vietetyn kuukauden ja kotiympyröissä hengailun jälkeen on kieltämättä alkanut iskeä pieni lamaantuminen ja kaipuu normaaliin arkeen. Kun päivät pyörivät samojen juttujen ympärillä täällä kotona, on monesti tuntunut siltä, ettei tänne blogiin ole ollut juurikaan mitään tähdellistä kirjoitettavaa, inspiraatio nollissa ja kuvaaminen mahdotonta kotona, joka on päivästä toiseen pommin jäljiltä, vaikka kuinka ahkerasti siivoilisi. Tällä hetkellä tympii kotona olo ja kotitöiden rumba melkoisesti, kuinka luksusta olisikaan päästä lähtemään töihin kodin ulkopuolelle ja näkemään muita ihmisiä! Vaikka noin yleisesti viihdynkin hyvin kotona, perheen kanssa ja myös itsekseni, on sosiaalisten suhteiden kaipuu iskenyt pahimman kerran. Ja juuri niin, että kaipaisi ihmisten näkemistä kasvotusten tylsien Whatsapp-viestien sijaan. Onhan tässä vierähtänyt jo kolme kuukautta siitä kun olen nähnyt ystäviä tai (suomalaisia) aikuisia kasvotusten.

Ajattelin ensin, että kirjoittelenko tästä aiheesta vasta myöhemmin kesällä (vai ollenkaan), mutta päädyin kuitenkin alustavasti avaamaan ajatuksiani opiskeluhaaveista jo nyt. Eniten ehkä siksi, että aihe on pyörinyt mielessäni kuluneiden viikkojen aikana suurimman osan ajasta ja keskittyminen mihinkään muuhun on osoittautunut todella vaikeaksi. Tässäpä siis yksi syy siihen, miksi postaustahti blogissa on ollut lähiaikoina hieman harvempi. Toinen syy on tietysti myös ollut tuo ylempänä mainitsemani, että meidän lähes identtisistä päivistä alkaa olla hyvin vaikeaa ammentaa uusia ideoita, mutta ehkäpä niitäkin taas tulee mieleen kun tilanne tästä (sitten joskus) normalisoituu.

Päädyin siis maaliskuussa osittain hetken mielijohteesta hakemaan opiskelemaan ja olenkin nyt pian parin kuukauden ajan lukenut pääsykokeisiin, lähiviikkoina enemmissä määrin kun parin muunkin hakemani koulutusohjelman valintakoemateriaalit julkaistiin. Päivittäin olenkin käyttänyt lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen useita tunteja, joten välillä onkin tuntunut, ettei kodin- ja lastenhoidon ohella oikein muuhun aikaa riitäkään ja luetut aiheet ovat tulleet ihan yöuniin asti. Edessä onkin vielä reilun viikon lukurutistus ennen etä-valintakokeita.

Sinänsä hassua, koska opiskelu ei ole jostain syystä kiinnostanut minua vuosiin. Varsinkaan kaupalliset maisteriohjelmat, kunnes sitten aivan lähikuukausina olen löytänyt hurjasti motivaatiota mahdollisiin opiskeluihin oivallettuani talven reissussa, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi opiskelumielessä. En muista mainitsinko aikanaan edes blogissa kun hain muistaakseni keväällä 2015 LUT:in kauppatieteiden maisteriohjelmaan, johon en siis tuolloin päässyt. En muista harkitsinko tuolloin hakevani uudestaan, mutta hakemattomuudesta voi päätellä, ettei jostain syystä yksinkertaisesti kiinnostanut. Jossain vaiheessa tutkin aktiivisemmin eri maisteriohjelmia, mutta nuo kauppatieteiden maisterit eivät jostain syystä ole kiinnostaneet ollenkaan, vaan fiilis on enemmänkin nyt ollut se, että haluaisi opiskella jotain aivan muuta ja uutta alaa. Oikeastaan taisin joskus viime vuoden puolella ensimmäisen kerran puolittain vitsillä miettiä, että olisipa hauska opiskella jotain aivan uutta.

En vielä tässä vaiheessa halua avata hakukohteitani tai muutakaan tähän liittyvää sen koommin, koska olen kriiseillyt melkoisesti asiaa mm. koronatilanteen vuoksi muuttuneiden valintakoekäytänteiden suhteen ja sitä, onko esimerkiksi todistusvalinta omalla kohdallani uhka vai mahdollisuus. En voi enää tulla valituksi ensikertalaisten kiintiöstä koska olen jo aiemmin suorittanut kotimaisen korkeakoulututkinnon ja ensikertalaiskiintiö pitää sisällään kuitenkin enemmän aloituspaikkoja kuin ei-ensikertalaiskiintiö. Tässä viikkojen varrella on kuitenkin tullut plärättyä tilastoja läpi melko perusteellisesti ja onneni on toisaalta juuri siinä, että ensikertalaiskiintiön ulkopuolella on usein myös huomattavasti pienempi määrä hakijoita, vaikkakin hakijamäärät ovat tänä vuonna olleet aiempia vuosia suuremmat. Todistusvalinnan kohtalo siis jännittää tällä hetkellä valtavasti, varsinkin siitä syystä, että tämän vuoden ”korona-haussa” on (ainakin näissä opinto-ohjelmissa joihin itse hain) todella minimaaliset mahdollisuudet tulla valituksi valintakokeen kautta ja toki kokonaisuus riippuu aina siitä, millaisilla todistuksilla muut hakijat ovat liikkeellä. Tietysti harmittaa, jossei valinta osu kohdalleni, mutta olen yrittänyt asennoitua tulevaan mahdollisimman neutraalisti. Tai siltä osin kun se tässä tilanteessa ja avoimen tulevaisuuden tiimoilta nyt on mahdollista 😀 Mutta kerron asiasta varmasti vielä myöhemmin kun olen saanut luku-urakan pakettiin tai uutisia tältä rintamalta!

Se miksi halusin avata asiaa täällä on, että samaisista syistä voi olla, ettei blogi vielä päivity aivan päivittäin, mutta toivottavasti päästään pian taas aktiivisempaan tahtiin olosuhteiden muututtua. Näillä näkymin palaan blogin pariin aktiivisemmin viimeistään parin viikon kuluttua! 🙂

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Olen absolutisti – mutta miksi se jaksaa ihmetyttää?

Vappu lähestyy ja vaikka tänä vuonna toivotaankin vappujuhlinnalta kokoontumisen välttämistä, luulisin alkoholin kuitenkin olevan osa monen vappujuhlintaa tänä(kin) vuonna. Eikä siinä, en tosiaankaan ole mikään paasaaja ja luotan siihen, että valtaosa suomalaisista osaa hoitaa homman tänä vuonna fiksusti, suuria kokoontumisia, vappupiknikejä ja erityisesti niitä känniövereitä välttäen, joista erityisesti juuri vappuna aina muistutellaan. Muiden juominen ei ole todellakaan itseltäni pois tai häiritse niin kauan kun se ei vaikuta omaan elämääni. Tai toisaalta aiheuta ahdistavaa painetta siitä, että pitäisi juoda ryhmän mukana, jossei oikeasti halua. Saisin luultavasti kasaan kokonaisen kirjan kreiseistä, enemmän tai vähemmän hauskoista kännikommelluksistani (hehheh) ja maailmanluokan krapuloistani, mutta säästänpä teidät niiltä ainakin tällä kertaa. Sen sijaan halusin tänään kirjoittaa ajatuksia juomattomuudesta ja siitä, kuinka olen ryhtynyt (kaikkien näiden vuosien jälkeen) absolutistiksi, noin niinkun virallisesti. Tadaa! 😀

Baarissa joskus 2009 😀 Tein instaan (@iines) eilen throwback-pläjäyksen vanhoista kuvista, tämä yksi niistä 😀

En ole tainnut käsitellä aihetta blogissa aikoihin – vaikkakin samaan aikaan ehkä pidän jotenkin täysin itsestään selvänä, että te lukijat kyllä tiedätte, etten juo käytännössä ollenkaan. Tätä nykyä tituleeraankin itseäni (joidenkin mielestä jopa hieman radikaalisti) absolutistin tittelillä ja arvatkaa miksi? Olen yksinkertaisesti todennut sen kaikkein helpoimmaksi tavaksi vältellä kaikkia ahdistavia selittelyitä ja kiusallisia tilanteita sen suhteen, miksi en juo alkoholia.

Aloin oikeastaan vasta viime vuoden aikana ystäväni kannustuksesta käyttää termia ”absolutisti” ja todennut sen parhaimmiksi päätöksiksi ikinä. Olin vuosia tuskaillut sen kanssa, etteivät monet tunnu ottavan asiaa lainkaan tosissaan kertoessasi, ettet nyt vain tällä(kään) kertaa juo. Harvat alkavat väittelemään, yllytysyrityksiin tai niihin ajoittain helvetin ärsyttäviin ja uuvuttaviin ”no hei, yksi vaan”, ”oot hauska kun oot juonut” tai ”haluan kyllä nähdä sut kännissä!”-jankkauksiin sen jälkeen kun on kertonut olevansa absolutisti. Ja juuri nuo jankkaukset ovat niitä, jotka ovat vuosien varrella tuottaneet minulle sosiaalisissa tilanteissa ahdistusta ja tunnetta siitä, että ulkopuolelta painostetaan juomaan, vaikka kaikkein vähiten haluaisin.

Näissä tilanteissa heitetään ilmaan mm:

Raskauskortti- tottakai!

Ai mitenniin et juo?! Hei yksi nyt vaan..

Erinäiset heitot siitä, kuinka yhden juomattomuus nyt pilaa koko illan

Ja yleisesti kaikki ahdistavat painostusyritykset, kuten ”kyllä me saadaan sut vielä juomaan!”

+ Monia muita 😀 (saa jakaa myös teidän kokemia!!)

En oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi juonut alkoholia. Pari kertaa vuodessa saatan joutua tilanteeseen, jossa hörppään jostain alkumaljasta yhden pienen siemauksen vain koska en aina kehtaa kieltäytyä. Kokonaisen alkoholijuoman (eli esim. tölkillisen siideriä tai lonkeroa) olen muistaakseni juonut kesällä 2015 eräissä häissä (eikun hetkinen – työpaikan pikkujouluissa 2017, sen jälkeen makasin seuraavan päivän koomassa sängyssä. Siis yhden – kahden  siiderin jälkeen). Sitä ennen olen ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa niin, että olen ollut ns. humalassa, viimeksi joskus kevät-talvella 2015. Sitä ennen taisikin olla lähes vuoden tauko edellisestä kerrasta (vaikkakin jo ennen tätä join usean vuoden ajan varmasti maksimissaan 1-2 kertaa vuodessa), mutta näiden viimeisten viiden vuoden aikana en ole juonut käytännössä ollenkaan, eipä ole käynyt edes mielessäni. Nuorempana kyllä join ja kävin paljonkin baareissa. Myönnän, että olin monesti melko humalassa. Lisäksi ahdistun humalaisten ihmisten seurasta ja vältän näitä tilanteita aina kun pystyn. Nämä seikat ovat saaneetkin minut vähentämään juomista pikkuhiljaa ja pohtimaan yleisesti koko tätä hommaa alkoholin ympärillä.

Tästä huolimatta kaipaan välillä illanviettoja ja jopa baari-iltoja niin, että olisin selvinpäin. Nykyään vain olen liian mukavuudenhaluinen viikonloppuja kotona viettävä ja aikaisin yöunille kömpijä, joten nämäkin suunnitelmat ovat kirjaimellisesti jääneet suunnittelun tasolle. Oikeastaan jopa nykyään ahdistun siitä kun joudun viettämään iltaa myöhään kaupungilla ja raahautumaan kotiin edes yhdeksän-kymmenen jälkeen. Kotona rauhassa nyt vain on ihanaa ja mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus siihen mikä itsestään tuntuu hyvältä, ilman että joutuisi aina myöntymään muiden iloksi kompromisseihin, jotka ahdistavat itseään. Perhe-elämä on siitä ihanaa, että on oikeasti pätevä syy jäädä kotiin, eikä tuntea siitä huonoa omaatuntoa.

2012 eräissä kemuissa, joihin liittyy muutamakin kreisi muisto 😀

Eniten juomattomuudessa kuitenkin edelleen häiritsee seikka siitä, kuinka se tuntuu rassaavan about kaikkia muita. Edelleen näiden vuosien jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka toisen alkoholittomuus voi edelleen olla jonkinlainen ”ongelma” tai poissa juuri näiltä muilta ihmisiltä. Miksi kaikkien pitäisi juoda alkoholia? Tai miksi sen pitäisi olla ns. normaalia tai jopa perusolettamus, josta poikkeava on jotenkin ”outoa” tai asia, jota pahimmassa tapauksessa ei kunnioiteta lainkaan. Vuosi toisensa jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka alkoholi on meille suomalaisille ns. ”laillinen huume”, jota jaksetaan ihannoida ja jonka kulutusta jaksetaan normalisoida, huolimatta siitä, että se aiheuttaa suomalaisille huomattavasti kansanterveydellisiä ongelmia. Toki, monelle on helpompi rentoutua ja rohkaistua sosiaalisesti kun on ”alla pari”, mutta samalla kuitenkin on surullista, että näin on. Kulttuurillisesti on suomalaisten alkoholinkäyttö ja suhtautuminen siihen hyvin poikkeuksellista moneen muuhun maahan verrattuna, vaikka varmasti valtaosa meistä onkin niitä kohtuukuluttajia, jotka rentoutuvat viinilasillisen parissa.

Itsekin olen oikeasti joskus yrittänyt opetella siihen ”yhden viinilasin”-tapaan, lähinnä sosiaalisista syistä, mutta jotenkin en näe ITSE siinä järkeä. Viini on mielestäni pahaa ja lasillinen ei jostain syystä rentouta ainakaan minua, vaan saa ennemminkin epämääräisen hömelön olon, joka on lähinnä epämukava.  Siispä vesi tai vissy on itselleni täysin ok. En henkilökohtaisesti koe alkoholin tuovan elämääni juurikaan mitään positiivista (okei, toki monia hauskoja muistoja näin jälkeenpäin mietittynä :D), vaan enemmänkin huonoa oloa ja niitä seuraavan päivän oloja, joista kestää parikin päivää selvitä. Tähän voisin myös mainita, että usein kun olen selittänyt ulkopuolisille tarinoitani niistä darroista, ei minua monestikaan uskota, vaan jutut on monestikin kuitattu semmoisella ”hei, ihan perus!”-heitolla ja tiedän todellakin, ettei kyse ole siitä. Joskus olen oikeasti pelännyt kuolevani krapulaan tavallisen baari-illan jälkeisenä päivänä ja kerran olin oikeasti jo soittamassa ensiapuun koko päivän oksentelun jälkeen. Ja nämä tappo-krapulat ovat tulleet kuvioihin juurikin sen jälkeen kun on yleisesti vähentänyt juomista ja baareissa käymistä, joskus reilu parikymppisenä. Lähivuosina olenkin pohtinut, että onko syy esimerkiksi jonkinlaisessa alkoholi-yliherkkyydessä.

Tiedän, että kantani tähän saattaa jonkun korvaan kuulostaa hieman radikaalilta, mutta pointin ei ollut tarkoitus olla paasaava, vaan enemmänkin alleviivata muiden valintojen kunnioittamista. Seuraavan kerran kun seurueessa on henkilö, joka syystä tai toisesta kertoo, ettei halua juoda, kunnioita päätöstä, äläkä alennu painostamistekniikkaan – ystäväsi varmasti arvostaa tätä 🥂

 

Kuulisin mielenkiinnolla, että löytyykö teiltä kokemusta esimerkiksi juomiseen painostamisesta?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 33 kommenttia.

Kannattaako yrittäjän enää edes yrittää?

Miten voisin parhaiten pukea sanoiksi viime viikkojen tuntemukseni? Siis koronasta, elämästä ja maailmasta noin yleisesti. Avauduin eilen instan puolella turhautumisestani tilanteeseen yrittäjänä ja valtion tukien epäjohdonmukaisuudesta, joka on suututtanut jo päiviä. Fiilikset ovat muutenkin menneet tässä viikkojen varrella laidasta laitaan. Suoraan sanottuna olen välillä ollut aivan masiksissa tilanteen vuoksi. Välillä kaikki on hyvin ja usko tilanteen paranemiseen kannattelee kun taas viikon päästä turhauttaa kaikki, elämän epävarmuus ahdistaa ja pää on lähellä räjähtää täällä 24/7 kotiympyröissä sotkuja siivoillessa. Sitten masistelen hetken ja hoksaan, ettei tämä korona-arki nyt loppupeleissä ihan kamalasti eroa meidän tavanomaisista viikonlopuista. Paitsi kun sitä tavanomaista arkea ja ihmisten näkemistäkin alkaa näin introverttinakin kaipaamaan jossain vaiheessa. Luulisin, että näitä samoja fiiliksiä on liikkeellä paljon. Aika näyttää, eikä nyt kai auta muu kuin odotella ja pyrkiä ns. normaaliin elämään, siis niissä puitteissa kun se on mahdollista.

Itse koen olevani tässä tilanteessa ehkä  jonkinlainen väliinputoaja. Tähän asti on mennyt taloudellisesti ihan ok, mutta tiedostin jo maaliskuussa, että tilanne tulee kevään mittaan vaikuttamaan omaan työtilanteeseeni radikaalisti. Varsinkin kun olin jo vuodenvaihteessa irtisanonut konsulttihommani sillä ajatuksella, että jalostaisin omia ideoitani ja liiketoimintaani kevään, sekä kesän aikana, vähentäen samalla työtuntejani ollakseni enemmän läsnä perheelle (jos jotain hyvää, niin se on ainakin toteutunut <3). Jo sovittuja töitä on peruttu jonkin verran, mutta yritysten tilanteen vuoksi ovat muut neuvottelun alla olleet työkuviot (joista monet juurikin kotimaan matkailuun liittyviä) loppuvuodelle menneet pahasti jäihin tai kuopattu kokonaan. Olen pyrkinyt elämään päivä kerrallaan, mitään hengenhätää kun en kuitenkaan pode. Meillä on katto pään päällä, olemme terveitä, en esimerkiksi jatkuvasti velkaannu yritystoimintani vuoksi, eikä maailma nyt varmasti kaadu tähän, tilanne kun on mikä on.

Kesä toki mietityttää, koska mahdollisen työmarkkinatuen kera ei paljoa näitä omankaan yritystoiminnan kuluja maksella, muista perheen ja asumisen kuluista puhumattakaan. Varsinkin kun puolisokin on lomautettuna. Että niin, kyllähän tilanne hieman mietityttää. Ja varsinkin näiden yritystukien näkökulmasta siksi, ettei esimerkiksi itseni kaltaiselle yrittäjälle ole tällä hetkellä myöntökriteerien nojalla olemassa lainkaan ns. täsmätukea tai etuutta, työmarkkinatukea nyt lukuunottamatta, jossa siinäkin ehtonsa. Kiinteät kuluni ovat muutamien satasten luokkaa (ilman ennakkoveroja ja YEL:iä) ja erään viime viikolla kuulemani TEM:in asiantuntijan mukaan esimerkiksi 2000€ kerta-avustus ei olisi tarkoitettu minun kaltaiselleni yrittäjälle, jolla kiinteät kulut ovat melko alhaiset, verrattuna siis moneen muuhun. Hain sitä kuitenkin eilen, saa nähdä mikä tilanne ja menetänkö uskoni koko systeemiin 😀

Haluan täsmentää, etten itse esimerkiksi edes harkinnut tai saati sitten kokenut, että esimerkiksi Business Finlandin kehittämisrahat olisivat tarkoitettu minun tilanteessani, jossa hätä ei ole ns. ”kriittinen”, mutta hullunkurista on kuitenkin se, etten yritystoimintaan liittyvien ehtojen nojassa olisi edes ollut oikeutettu sitä hakemaan, koska toiminimi-yrittäjille ei nykyisellään ole olemassa etuutta, vaikka liiketoiminta olisi täysin identtinen jonkin saman alan osakeyhtiön kanssa. Näin jälkeenpäin olen pohtinut asiaa ja miettinyt esimerkiksi jo pari vuotta mielessäni pyörinyttä käsityöjuttujen kehittämistä ja jalostamista oppi- ja ohjemateriaaleihin, kyllähän näitä ideoita keksisi itse jos kukin. Viime vuoden puolella mietinkin itseasiassa apurahan hakemista juuri tähän samaisen idean jalostamiseen.

Ja taas kerran, älkää ymmärtäkö väärin. En ole katkera tai saati sitten kateellinen muiden saamista avustuksista, vaan enemmänkin vihainen koko systeemille siitä. Ymmärrän täysin näiden eri instanssien myöntämien avustusten erot ja käyttötarkoitukset. Tällä hetkellä verorahoja sysätään miljoonittain (mahdollisesti jopa) keksimällä keksittyihin kehittämisprojekteihin sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin kipeimmin apua tarvitseville yrityksille, joiden liiketoiminta on kannattavaa (tai oli ennen tätä), mutta mahdollisesti tilanteen vuoksi taloudellisesti niin huonossa samassa esimerkiksi lomautusten tai suuren velkaantumisen vuoksi, etteivät he ole oikeutettuja kehittämistukeen. Siis samalla kun hyvin menestyvä ja vakavarainen yritys saa kymmeniä tuhansia kivaa puuhastelurahaa, jonka mahdollistaminen olisi varmasti ollut mahdollista myös omasta kassasta, eikä kehittämismielessä välttämättä edes yritykselle välttämätöntä koronatilanteen huomioon ottaen. Onhan tässä ristiriitaa. Onko nyt tosiaan oikea hetki edistää yritystoiminnan kehitystä valtion rahoilla, mikäli yrityksen taloudellinen tilanne ei sitä kriittisesti vaadi? Tottakai ymmärrän pitkän tähtäimen logiikan kannattavan yritystoiminnan tukemisessa, mutta samalla voivat pienempien yritysten konkurssiaallot koitua valtiolle hyvin kalliiksi. Täytyy myös muistaa, etteivät kaikki näistä rahoitetuista kehityshankkeista varmasti loppupeleissä ole niitä, jotka tuovat sitä talouskasvua, jota investoiduilla summilla ehkä odotettaisiin. Just saying.

Esimerkki: Erään verkkokauppamyyntiin keskittyvän nykyään globaalistikin toimivan ja satojen tuhansien voittoa tekevän vaatetusalan yrityksen saama 100k kehittämisraha mm. ”verkkokaupan kehittämiseen”. Jo verkossa toimiva, voittoa tekevä yrityskö ei kykenisi tuottamaan esimerkiksi tätä kehitystyötään esimerkiksi tilikauden voitoilla, jotka lähtökohtaisesti investoidaan juurikin yrityksen kehitykseen? Tarvitaanko tähän oikeasti veronmaksajien kautta 100 000€ avustus, joka ehkä muiden tukijärjestelmien kautta olisi voitu summana ohjata suurelle joukolle pienempiä yrittäjiä, jotka kipeästi tarvitsisivat juuri akuuttia apua.

Ja jos väkisinkin sitten peilaan tilannetta esimerkiksi omaani ja mahdollisuuteen, etten välttämättä saa esimerkiksi tuota eilen aamulla hakemaani 2000€ avustusta kattamaan pahimman yli kiinteitä kulujani työmarkkinatuen ohella. Koska tässä aamun hiljaisuudessa kerrankin ehdin, päätin mielenkiinnosta huvikseni laskea huvikseni yhteen kuukausittaisia yritystoimintani kuluja, joita ovat mm. YEL-vakuutus, verkkosivun palvelin- ja domainmaksut, kirjanpito, tietoliikennekulut, ennakkoverot, sekä sairauskulu- ja tapaturmavakuutus. Nämä tekevät yhteensä noin 810€ kuussa, ilman mitään asumiseen tai päivittäiseen elämiseen liittyviä menoja. Maksan YEL:iä vajaat 250€ kuussa, joka on minimisumma, jotta on oikeutettu sairauspäivärahaan, ihan kamalasti kun ei huvittaisi tilanteen huomioon ottaen senkään piiristä heittäytyä pois. Oikeastaan ainoa kulu, josta periaatteessa voisin tällä hetkellä vähentää ovat ennakkoverot (esimerkiksi 100€ kuussa), joita olen toistaiseksi himo-veronmaksajana halunnut maksaa ennemmin liikaa kuin liian vähän. Sairauskuluvakuutus on tällä hetkellä ns. ”työterveyshuoltoni” ja siitä en näin vuosien jälkeen tinkisi muutenkaan. Avataan sitten kriteereitä työmarkkinatuen saamiselle. Kela voi myöntää yrittäjälle työmarkkinatukea a) jos yritystoiminta tai päätoiminen työskentely yrityksessä on päättynyt b) päätulo on epidempian vuoksi vähemmän kuin 1089,67€ /kk. Lähde: Kela.fi

Itselleni on edelleen hieman epäselvää, mikä päätulon tarkka määritelmä on. Esimerkiksi: Laskutan tässä tilanteessa asiakkaaltani vaikkapa 700€+500€ (alvit ei otettu huomioon) = 1200€, joista vähennän yritystoiminnan kuluja vaikkapa tuon mainitsemani 810€, jolloin tilille jää 390€, joka on jopa vähemmän kuin mitä tukisummasta mahdollisesti jäisi verojen jälkeen. Onko päätulo siis 390€ vai laskutettu alviton summa 1200€? Kaiken järjen mukaan ei tässä esimerkkitilanteessa ole oikeutettu työmarkkinatukeen, koska yritys on kuitenkin saanut kuukauden aikana tuloja. Ja pääsemme taas keskusteluun siitä, että kannustaako systeemi siis esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ennemmin antamaan periksi ja ”työttömäksi” kuin jatkamaan tällä hetkellä vaikeutunutta yritystoimintaa? En itse ole millään muotoa tukien varassa elämisen kannattaja, mutta tässä tilanteessa ymmärrän kieltämättä hyvin sen, miksi tämä ”työnteon kannattamattomuus” on ollut Suomessa jo pitkään paljon väitelty aihe. On myös selvää, että työmarkkinatuella ei paljoa yrityksen menoja maksella.

Moni teistä tietääkin, että nostin viime vuonna anomaani starttirahaa, joka oli paras juttu ikinä! Olen edelleen superkiitollinen mahdollisuudesta starttirahaan ja sen tuomasta taloudellisesta turvasta aloittelevalle yrittäjälle. Starttirahaa maksettiin tililleni vuoden ajan noin 500€/kk, huolimatta siitä tienasinko yrittäjänä kuussa 400€ vai 3000€, koska epävarmuutta ja heittelyä tosiaankin aloittelevana yrittäjänä oli. Itselleni suurin juttu starttirahan suhteen oli henkinen turva siitä, että vaikka mitä kävisi, niin tiedän saavani edes tuon summan, joka taas osaltaan kannusti paiskimaan hommia ja edistämään liiketoimintaa, koska edes joku perusturva x ajaksi eteenpäin oli turvattu. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta esimerkiksi tässä postauksessani ”Perustulolla potkua työllisyyteen?”, jossa otan kantaa myös ajatukseeni perustulosta.

Perustulosta voi olla montaa mieltä ja vaikken itse vielä vuosia takaperin kuulunut sen kannattajiin, on mieleni yrittäjänä ja työelämän muuttuessa yhä vain enemmän ”yrittäjämäiseen” suuntaan alkanut vahvasti kääntyä sen puoleen. Esimerkiksi nykytilanteessa olisi perusturva tuonut taloudellista turvaa ensisijaisesti juuri meille kaikille yrittäjille. Kuten tuossa postauksessakin olen maininnut, näen itse perustulon ehdottomasti esimerkiksi kannustimena nuorten yrittäjyyteen ja innovaatioihin, joita meillä Suomessa tällä hetkellä kipeästi kaivataan, sekä ohella parantamaan työn mielekkyyttä sillä, että yhä useampi voisi luoda itselleen työn, josta oikeasti nauttii. Voisiko esimerkiksi perustulo olla ratkaisu tilanteeseen? Tai miksei satojen miljoonien kehitysapujen sijaan (tai edes osaa tuosta potista) käytetty esimerkiksi yrittäjien tukemiseen starttirahaa vastaavalla etuudella, jota olisi voinut hakea perustellen sitä, miksi tarvitsee vallitsevassa tilanteessa taloudellista tukea?

Ahhh, asiaan liittymättömästi en ehkä kertonutkaan mikä kämmi kävi työttömyyskassan suhteen. Selvittelin jo Uudessa-Seelannissa, että saisinko mahdollisesti työttömyyskassastani (JATTK) ansiosidonnaista, koska olin edelleen ns. ”suoja-ajalla” erottuani palkansaajajäsenenä 2018 lopussa. Palkkatuloni olivat 2018 todella hyvät, joten tilanteessa ansiosidonnainen olisi ollut todellinen pelastaja. Noh, olisin mahdollisesti ollut oikeutettu, mutta sitten selvisi, että olin viime syksynä erään suoramarkkinoijan soitolla päätynyt liittymään yrittäjäkassan jäseneksi. Asiasta tietysti kaikkea tietämättä ja soittajan vakuutellessa esimerkiksi, ettei yritystoimintaa tarvitse päättää nostaakseen yrittäjän ansiosidonnaista ja muuta tämmöistä, jotka nyt jälkeenpäin ehtoja lukiessani selvisivät perättömiksi ja myös se, että tämä SYT:hen liittyminen oli este esimerkiksi tuolle suoja-ajan ansiosidonnaiselle, vaikken kuitenkaan ole oikeutettu myöskään etuuteen yrittäjäkassasta. Että semmoista sitten 😀 En ikinä osta suoramarkkinoijilta MITÄÄN, mutta tämä sai jäädä ensimmäisen kerran lisäksi myös viimeiseksi. T. Työttömyyskassa 4life ja sen ainoan kerran kun maksetut jäseenmaksut olisivat tulleet tarpeeseen, käy sitten näin. Noh, semmoista sattuu ja turha asiaa on enää harmitella. Ero SYT:stä on kyllä edessä.

Loppuun haluaisin hieman kiteyttää näitä sekavia ajatuksiani. Onhan se nimittäin hassua, että vaikka ollaan kuinka puhuttu juuri pien- ja yksinyrittäjien tukemisesta, ovat juuri nämä ehkä tilanteesta eniten kärsivät jääneet eniten kaiken avun ulkopuolelle. Oli kyse sitten siitä, että selviytyisi päivittäisistä menoista, saati sitten mahdollisuudesta kehittämisapua vastaaviin etuuksiin. Toivonkin niin kovasti, että juuri pienyrittäjien tilanne otettaisiin vielä uuteen tarkasteluun ja asiaan saataisiin jonkinlainen ratkaisu, joka auttaisi eniten kärsineitä myös niissä akuuteissa menoissa hädän yli.

Ja kuten kaikessa, löytyy varmasti myös tässä asiassa erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Nämä nyt olivat vain ajatuksia vain omasta näkökulmastani 🙂

 

Huhhei! Kylläpä helpotti päästää tämä kaikki ulos!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Korona tulee, mutta elämä jatkuu

Emme ole voineet täällä maapallon toisellakaan puolella välttyä Suomen koronatilanteelta ja uutisoinnista sen ympärillä. Halusin kirjoittaa aiheesta hieman omia ajatuksia ja mietinkin tänään, miten tekisin sen niin, etten pahoittaisi kenenkään mieltä vakavalla aiheella. Viime päivinä on tuntunut oudolta päivittää someen ”normaalia elämää” ilman, että ottaisi jollain tapaa kantaa koronatilanteeseen, vaikka totuushan tietysti on, että elämää jatkuu tästäkin huolimatta. Olit sitten Suomessa tai täällä toisella puolella. Suomalaisena kun ei ole oikein voinut välttyäkään siltä tilanteelta, mikä Suomessa juuri tällä hetkellä on käynnissä.

Postauksen kuvituksena on hieman ohi aiheen puhelinkuvia täältä Raglanista, koska en tähän hätään keksinyt muutakaan kuvitusta. Pahoittelut siitä!

Valehtelisin, jos väittäisin ettei uutisten lukeminen tällä hetkellä ahdista, vaikka totuus ehkä onkin, ettei tämä meidän perhe juuri tällä hetkellä voi täältä käsin tilanteelle oikein mitään tai joudu kantamaan juuri tänään asiasta niin paljoa huolta kuin te, ketkä olette fyysisesti Suomessa. Siksi olenkin miettinyt, että pitäisikö rajoittaa uutisten lukemista hetkeksi nyt kun olemme ns. onnekkaassa tilanteessa ja kaukana ”tapahtumakentästä”? Toki koronavirus on realiteettia myös täällä Uudessa-Seelannissa, mutta tällä hetkellä on varmistuneita tapauksia joitakin (alle 10), jonka vuoksi ei asiasta kohista täällä juuri ollenkaan ja tilanne mielestäni melko rauhallinen. Jossen lukisi Suomen uutisointia tai seuraisi suomalaisia somessa, en täällä edes muistaisi koko koronavirusta.

Tietysti meitäkin täällä kovasti mietityttää kotiinpaluu ja se, mikä tilanne on parin viikon päästä? Joudummeko edelleen kahden viikon karanteeniin? Onko paluun lykkääminen hieman myöhemmäksi mahdollista, jos tilanne vielä pahenee? Onko edes suositeltavaa tulla Suomeen? Tuleeko mieleen edes viedä lasta päivähoitoon? Rehellisesti viettäisin mielelläni täällä vaikka vielä kuukauden pidempään, mikäli se vain olisi mahdollista. Toki tilanne voi milloin tahansa muuttua täälläkin, mutta riski siihen varmasti pienenee, mikäli tilanne muualla maailmassa saadaan lähiviikkoina hallintaan. Muihin kysymyksiin osaa tuskin kukaan tällä hetkellä vastata.

Suhtaudun itse yllättävän rauhallisesti koko tilanteeseen, vaikka toki tiedostan olevani siinä suhteessa hyvin eri tilanteessa moneen muuhun, etten ole tällä hetkellä Euroopassa. Olen pyrkinyt suhtautumaan tilanteeseen ”järki käteen”-periaatteella, koska eipä tässä nyt muutakaan voi. Maalaisjärki käteen ja jokaisen fokus niihin omiin asioihin, joille voit tehdä jotain. Noudattaa käsihygieniaa, tehdä mahdollisuuksien mukaan etätöitä, välttää turhaa liikkumista ja julkisia paikkoja, varsinkin sairaana. Käsidesi on ollut meilläkin varsin ahkerassa käytössä aina siitä asti kun lähdimme Suomesta.

Pelko lisää pelkoa ja liiallinen hysterisointi asioista, joihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa, voi jopa pahentaa tilannetta ja johtaa juuri siihen, että koko tämä homma ja erityisesti pelko ottaa vallan omasta elämästä. Se mitä jokaisen tulee tässä tilanteessa ymmärtää ja noudattaa, on juurikin se maalaisjärki, viranomaisten ohjeistukset ja luottaa siihen, että jos me kaikki toimimme reilusti muita ajatellen ja ohjeistuksia noudattaen, saadaan tilanne varmasti pian hallintaan. Siinä mielessä on kauhuskenaarioiden maalaaminen ollut positiivinen juttu, että ihmiset ovat tosissaan heränneet faktaan siitä, että nyt odotetaan tosissaan niitä konkreettisia toimia ja muutoksia toiminnassa – aivan jokaiselta.

En ole itse terveysalan asiantuntija, poliitikko tai muussakaan päättävässä tehtävässä, joten en näe siksi mitään syytä tehdä tilanteesta omia johtopäätöksiä, jossittelemaan tai paisuttelemaan paniikkia. Saati sitten lähtemään mukaan nettikeskusteluihin tai altistua tiedolle ja spekulaatiolle, joka ei perustu minkäänlaiseen faktaan. Se mitä tapahtuu, tapahtuu, eikä mielestäni tässä hetkessä ole varaa muulle, kuin täydelle vastuullle omista toimistaan. Tilanne on varmasti lähes meille kaikille uusi, harva meistä (ainakaan näin kolmekymppisistä) suomalaisista on ennen tätä joutunut poikkeustilaan. Kun (ehkä joskus) pääsen täältä Uudesta-Seelannista takaisin kotiin, olen valmis aivan hyvillä mielin viettämään vaikka kuukaudenkin kotona neljän seinän sisällä, mikäli tilanne sen vaatii.

Tähän väliin täytyy sanoa, että eniten tässä koko hommassa raivostuttaa juuri sen paniikin lietsominen ja yksi esimerkki tästä on hätävaran hamstraaminen, sekä varsinkin tämän viestiminen somessa. Tähän saakka kukaan viranomainen ei ole arvioinut tai viestinyt tarpeesta hamstrata kotiin hätävaraa (tai vessapaperia, lol) ja mielestäni on todella vastuutonta levittää sosiaalisessa mediassa paniikkia siitä, että kaapit tulisi täyttää viikkojen ruokatarpeilla pahimpaan varautuen. Haloo! Se on selvää, että kenen tahansa kotoa on hyvä löytyä ruokatarpeet muutamaksi päiväksi esimerkiksi juuri sairastumisen varalta, mutta joku raja tälläkin. Tyhjistä hyllyistä raportointi luo juuri sitä virheellistä kuvaa siitä, että kaupat tyhjenevät, tarvikkeet loppuvat ja jokaisen tulee toimia NYT vielä kun ehtii saada ruokaa kaappiinsa. Kaiken muun panikoinnin keskellä voi tämä tosissaan lisätä huolta erityisesti niiden keskuudessa, jotka jo muutenkin stressaavat tilanteesta. Kuka tahansa saa hamstrata ruokaa kotiinsa, mutta älkää lietsoko muita siihen.

Vähiten tilanteessa oikeastaan pelkään sitä, että itse saisin koronaviruksen (vaikken tietysti toivoisi sitä itselleni, perheelleni tai yleisesti kenellekään), mutta tietysti tilanne huolettaa muiden puolesta, jotka ovat riskiryhmää ja alttiimpiä jälkitaudille tai sairaalahoidon tarpeelle. Tilanne ei ole kertakaikkiaan kiva kenellekään. Kieltämättä tämä kaikki mietityttää esimerkiksi oman ja puolisoni työtilanteen osalta, sekä erityisesti juuri talouden suhteen. Kirjoittelin jo viime kesänä taantuman pelosta ja koko syksyn seurailin tilannetta. Kaiken varulta realisoin tammikuussa alkuvuoden kurssinousujen jälkeen suurimman osan rahasto-osuuksistani just in case ja nyt olen tyytyväinen päätökseeni, vaikka olenkin alkuvuodesta tehnyt myös uusia osakeostoja ja juuri viimeksi eilen merkitsin rahastoja (koska alemyynnit, jee 😀 ). Täytyyhän tästä jotain hyvääkin yrittää keksiä. Taantuman uhka on ollut päällä jo pitkään ja oma huoleni onkin se, millaiset seuraukset tilanteella voi olla talouteen maailmalla ja Suomessa, sekä yhteiskunnallisesti. Toivottavasti siis ainakin synkimpiä arvioita paremmat.

Oma ohjeeni tuleville päiville ja viikoille onkin seurata viranomaisten ohjeistusta, noudattaa hyvää hygieniaa, suhtautua asiaan maalaisjärjellä ja kaiken keskellä kuitenkin muistaa, että elämä jatkuu tilanteesta huolimatta.

 

Huolettaako korona ja miten itse suhtaudut tilanteeseen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.