Platonin luolavertaus ja mitä se kertoo tästä päivästä?

Kuukausia takaperin, koronamylläkän ollessa pahimmillaan keskustelimme eräs viikonloppu Tommin kanssa Platonin luolavertauksesta ja aina siitä lähtien onkin mielessäni ollut saada tämä postaus pohdintoineen ulos. Tuolloin keväisenä lauantai-iltana pohdimme sitä, kuinka vertaus kiteyttää edelleen monen nykymaailman vitsauksen ja on tulkittavissa yleismaailmallisesti monen arkiseen ajatukseen tai poliittisiin näkemyksiin. Ja kyllä, joudun tuottamaan teille pettymyksen, koska emme (valitettavasti) useinkaan juttele keskenämme filosofisista tai sivistyneistä asioista, vaan enemmänkin kategorian ”Millä äänellä Bixu puhuisi jos olisi ihminen?”-sarjan juttuja. Haha.  Luolateoriaa ajauduin kuitenkin pohtimaan useana päivänä tuon illan jälkeen, vaikka näin jälkeenpäin saakin sen helposti rinnastettua melkeinpä mihin tahansa tässä maailmassa. Tuumailin asiaa erityisesti siltä kantilta, että a) onko maailman kehityksen huono suunta ollut konkreettisesti havaittavissa jo Platonin aikana b) kuinka hämmästyttävän tarkasti vanha teoria voidaan rinnastaa moneen tänä(kin) päivänä yhä enemmän relevanttiin asiaan ja c) kuinka totta teoria on ainakin näin omasta mielestäni ja kertoo ihmisten ajatusmaailmasta. Platon saisi varmasti slaagin jos pystyisi jollain konstilla aikamatkaamaan nykymaailmaan! Pohdinkin siis tässä postauksessa omia tulkintojani luolateoriasta.

Luolavertaushan kuuluu ytimekkäästi selitettynä näin:

 

Joukko vankeja on lapsuudestaan saakka kahlittu luolan perälle niin, että heidän selkänsä on luolan suuaukkoon päin. Myös heidän päänsä on kahlittu niin, että he näkevät vain luolan peräseinän.  Heidän takaan palaa tuli, jonka edessä olevalta korokkeelta heille esitetään heijastuksia, jotka piirtyvät kallion peräseinämään heidän eteensä. He näkevät ulkopuolen todellisesta maailmasta vain kallion seinämän heijastukset. Varjoja eläimistä, kasveista, tulesta ja vangeista itsestään. Tämä on ainoa todellisuus ja maailma, jonka he tietävät.

Yksi vangeista vapautetaan ja päästetään kulkemaan luolasta kohti suuaukkoa. Nuotion tuli sokaisee hänen silmänsä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän myös näkee, mitä luolan seinämään piirtyneet heijastukset todellisuudessa ovat. Asiat ja muodot, joita hän näkee, tuntuvat epätodellisimmilta kuin ne varjot, joita hän on koko elämänsä aikana tottunut pitämään todellisena maailmana. Astuessaan ensimmäistä kertaa auringonvaloon, hän ei hetkeen kykene sokaistuneena näkemään mitään. Hiljalleen silmät tottuvat valoon ja vanki alkaa nähdä, ensin varjoja, sitten kirkkaampia asioita ja esineitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän erottaa värejä. Lopulta hän näkee myös auringon ja ymmärtää sen merkityksen vuorokauden, vuodenaikojen kierrossa ja kaikessa ympärille luodussa.

Vanki valaistuu maailmasta ja todellisesta todellisuudesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on pelastaa toverinsa luolasta, jotta myös he kokisivat samanlaisen valaistumisen. Hän kuitenkin epäröi, koska vangitut luolatoverit eivät todennäköisesti haluaisi vapautua, koska heidän todellisuutensa luolassa on se maailma, jota he pitävät ainoana ja oikeana. Lisäksi tulisi vapautuneen vangin luolaan palatessaan totuttautua uudelleen pimeään, joka tarkoittaisi, ettei hän hetkeen näkisi kunnolla, eikä kykenisi enää näkemään kunnolla kallion seinämään heijastuvia varjoja. Tällöin luolatoverit saattaisivat hänet naurunalaiseksi ja voisivat kieltäytyä vapautumisesta. Todennäköisesti myös pitäisivät hänen väitteitään ”todellisesta maailmasta” aivan hulluina.

Tarina ei kerro mitä vapautuneelle luolaihmiselle kävi? Rakastuiko hän todelliseen maailmaan? Vai ahdistuiko hän ulkopuolisen elämän monimutkaisuudesta, paineista tai ulkopuolisuudesta? Kaipasiko hän takaisin tuohon yksinkertaiseen elämään varjojen todellisuudessa?

Tulkintoja teoriasta on monia ja tässä omiani:

 

Yksi omista tulkinnoistani onkin, että lähes kaikki kehitys, oli kyseessä sitten taloudellinen tai teknologinen, ovat näennäisesti tie parempaan. Kehityksellä luvataan ratkaista ongelmia, teknologialla tuoda ihmisiä yhteen ja lopettaa nälänhätä globaalisti. Kehittää tekoälyä, joka ehkä tulevaisuudessa kykenisi ihmistä tehokkaampaan innovointiin ja korvaisi ihmisiä myös työelämässä. Vaikkakin lopputulos onkin usein umpikuja, josta paluu vanhaan on mahdoton, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Yksinkertaisesti jo siksi, että tietää nyt liikaa ”paremmasta” ja toisaalta nykyajan hyödykkeistä luopuminen nyt on äärimmäisen vaikeaa. Juuri eilen illalla pohdin esimerkiksi nuoruusvuosiani ilman sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Kyllä elämä näin jälkeenpäin mietittynä oli tuolloin hitaampaa, jossain määrin elämänlaatukin parempaa. Vai tuntuuko se vain jälkeenpäin siltä? Että kaikki menee huonompaan, vaikka jokaisella aikakaudella on aina ne omat haasteensa. Ihmiselle on luontaista etsiä ja kehittää uutta. Pyrkiä aina yhä edellistä parempaan ja enempään. Onko tämä siis luontaista ahneutta?

Vaikkapa nyt sitten kapitalismi kuvaa tätä mainiosti. Nykymaailmassa kaikki pyörii enemmän tai vähemmän rahan ympärillä. Raha, joka on täysin keksitty (ja toki todelliseen tarpeeseen, eli vaihtotalouden jälkeen helpompaan kaupankäyntiin kehitetty) on käsite, joka määrittää nykymaailmassa kaiken. Missio on menestyä ja rikastua. Pyrkiä talouskasvuun. Ja mitäs sitten tapahtuu? Koittaako todella se parempi maailma, ilman ongelmia tai pahaa oloa? Käytännössä koko globalisoituva maailma on sidottu rahaan, oli se sitten käteistä isoäidin kukkarossa tai näkymätöntä bittien muodostamaa virtuaalirahaa rahoitusmarkkinoilla, jota ei konkreettisesti tavallaan edes ole olemassa. Kuvastaako varjojen maailma siis juuri tätä eri instituutioiden luomaa todellisuutta, jota mekin pidämme niin tavallisena, että osa meistä ei edes osaa kuvitella elämää oravanpyörän ja eri instituutioiden ulkopuolella? Olemme yleisöä, joille esitetään nukkenäytöksiä politiikasta ja rahoitusmarkkinoista, jotka taas vahvistavat juuri tätä kuvaamme ympäröivästä maailmasta. Epäilijöitä pidetään hulluina skeptikkoina ja salaliittoteorioiden junailijoina. Ja ei, en ole itse edes kapitalismin vastainen, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista 🙂

Jos voisimme elää vuoden elämää esimerkiksi 50 000 vuoden taakse, palaisimmeko vielä takaisin nykypäivään? Monet ylellisyydet, terveydenhuolto ja muut nykymaailman seikat varmasti houkuttelisivat jos niistä olisi valmiiksi tietoinen. Ihminen kun on pohjimmiltaan melko mukavuudenhaluinen, eikä näihin totuttuaan hevillä ylellisyyksistä luopuisi. Mutta entäs sitten ne yksinkertaisemman elämän edut? Onko kehitys pitkässä juoksussa todella palvellut ihmiskuntaa? Toki monenlainen raakuus on kadonnut maapallolta parin viime vuosisadan aikana, massakuolemia aiheuttaneita epidemioita on selätetty, terveydenhuolto on kehittynyt, jonka myötä elintaso ja ihmisten eliniänodote ovat nousseet ryminällä. Siinä samalla on pintaan noussut kuitenkin uusia ongelmia, ihmisten sisäinen paha olo kasvanut ja olemme etääntyneet toisistamme, vaikka teknisesti ottaen asia onkin aivan päinvastoin. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja edelleen myös nälänhätä ovat kaikki nykypäivän ongelmia. Olemmeko siis loppupeleissä plussalla vai miinuksella kehityksen myötä? Olivatko luolaelämään ja varjojen todellisuuteen koko elämänsä tottuneet vangit todella onnettomampia kuin me, yhteiskunnan paineisiin, rahan pyörittämän maailman ja jatkuviin katastrofeihin tai pelkoihin kyynistyneet? Onko tämä kaikki seurausta entropian kasvusta, koska teoriassa epäjärjestys kasvaa, mutta se ei maailmankaikkeuden mittakaavassa voi vähentyä? Tämähän tarkoittaisi sitä, ettei lisääntyvää epäjärjestystä vastaan edes oikeastaan voisi taistella. Kaoottisuus aivoissamme lisääntyy samaa tahtia kun fyysinen sekasorto ympärillämme maailmassa, jossa luodaan hetki hetkeltä lisää tavaraa ja hyödykkeitä täyttämään tyhjiöitä, ratkaisemaan yhä lisääntyviä pulmiamme. Pulmia, joita ei vielä hetki sitten edes ollut olemassa.

Todellisen elämän esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Pohjois-Korean loikkarit, joka riskeeraavat elämänsä loikkaamalla diktatuurista Etelä-Koreaan vapautumisen ja todellisen elämän toivossa. Todellisuudessa pieni osa heistä katuu loikkaustaan ja jopa palaa takaisin kotimaahansa, koettuaan nykymaailman raakuuden ja elämän kovien odotusten iskeytyessä vasten kasvoja. Joidenkin mielestä on nukketeatteri sittenkin turvallisempi valinta. Ainakin jos on kasvanut siihen tottuneena. Nykymaailma ei ole helppo paikka, mutta jokainen voi ottaa askelia tehdäkseen siitä enemmän omanlaisen. Odotukset ovat valtavia, aivan jo pelkästään työelämässä. Töihin kun ei enää haeta niitä hyviä tai kilttejä yksilöitä. Toki, sinun tulee olla hyvä tyyppi, mutta myös kielitaitoinen, yrittäjähenkinen ja korkeasti koulutettu multiosaaja. Usein vaatimusten lista on pitkä ja muistuttaa lähinnä kuvausta epätodellisesta superihmisestä. Voin vain kuvitella esimerkiksi näiden loikkareiden tuntemukset jos tulet paikasta, jossa eletään kehityksen tasolla kymmeniä vuosia menneisyydessä ja olet ollut täysin pimennossa siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Etelänaapurin yksi urakeskeisimmistä yhteiskunnista ei ehkä ole se helpoin paikka totutella ”vapaaseen elämään”.

Voisiko tarinan tulkita myös niin, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja itsekeskeinen, jolle omien heikkouksien näyttäminen on suuri kolaus itsetunnolle. Kukapa nyt tarkoituksella asettaisi itsensä naurunalaiseksi silläkään verukkeella, että se avartaisi monen kuvan maailmasta? Vai haluaako vapautunut säästää toverit mahdolliselta järkytykseltä siitä, ettei heidän todellinen maailmansa olekaan todellinen, koska vapautumisen ja valaistumisen jälkeen paluu menneeseen on luonnollisesti mahdotonta, josta seuraa shokki oman maailmankuvansa romahtamisesta. Kumpi sitten loppupeleissä on pienempi paha? Saako lampun henkeä enää takaisin sisään kun sen kerran vapauttaa?

Luolavertauksesta on moneen ja sitä voi käyttää vertauksena vaikka mihin. Tässä omia (ehkä jopa hieman sivuraiteille lähteneitä) ajatuksiani siitä.

 

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tulkintojanne! 🌞

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Ikävä Jyväskylään

Hello ja ups, huomasin juuri pitäneeni jonkinlaista blogilomaa, vaikka tarkoitukseni oli oikeastaan aivan päinvastainen. Lähdin sunnuntaina ystäväni luokse Jyväskylään, pitkästä aikaa ihan useammaksi päiväksi ja tarkoitus oli saada esimerkiksi rästihommia hoidettua reissun aikana, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Nähtävää ja tekemistä oli nimittäin aivan liikaa! Enkä siltikään ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mihin alunperin oli tarkoitus. Olen jo vuosia kaivannut reissua Jyväskylään ”pitkän kaavan mukaan”. Usein ovat Jkl-visiitit olleet lyhyitä yhden tai kahden yön reissuja, eikä aikaa ole ollut juuri mihinkään kun on sitten jo kamalalla kiireellä lähtenyt takaisin kotiin. Siispä päätinkin viettää tämän vuoden vajaan viikon ”kesälomani” vanhassa kotikaupungissani, joka osoittautuikin aivan parhaaksi ideaksi ikinä! Vaikka kotiin oli tietenkin kiva palata, täytyi ihan taistella, etten olisi alkanut itkeä paluumatkalla junassa.

Ei siis varmasti yllätä, että minuun iski aivan järkyttävä kaipuu Jyväskylään! Siis oikeasti juuri semmoinen, että haluaisin muuttaa takaisin. Vaikka jo heti. Hah! Ehdin jo kurkkia myytävien asuntojen ja talojen tarjontaa (ymmärrätte varmasti, että kuitenkin osittain leikillä, mutta ehkä vähän tosissaankin :D). Analysoin myös, että minkälaista yrittäjyyttä kaupungissa kaivattaisiin, koska lannistuin jo alkuunsa työtarjontaa selatessani (koska joo, tein senkin jo). Mietin myös kuinka paljon rauhallisempaa pojankin olisi käydä koulua pienemmässä kaupungissa, koska vaikka tämän koulun aloitukseen vielä on vuosia (tai no 3), olen todennut stressanneeni tätä (eli Helsingin levottomuutta) jo vuosia ja havahtuneeni myös ajan kuluvan niin nopeasti, että tuo kolme vuotta on todennäköisesti vierähtänyt ohi ennenkö huomaankaan. Pahoittelut myös sulkumerkeistä 😀

Vielä viime kesänä olin sitä mieltä, että vaikka Jyväskylässä onkin kivaa ja kotoisaa, en näkisi itseäni siellä asumassa. Silti jokin on vuoden sisällä muuttunut ja olen havahtunut yhä useammin siihen, että tunnen oloni ahdistuneeksi Helsingin hälinässä ja kiireessä. Olen läpi vuosien toki viihtynyt Helsingissä, olenhan ensi kesänä asunut täällä jo täydet kymmenen vuotta, mutta asenteeni on hiljalleen parin vuoden aikana ollut jonkinlaisessa muutoksessa. En tiedä johtuuko tämä äitiydestä ja siitä, että on alkanut kokea jollain tapaa tärkeäksi saattaa oma lapsi ”omille juurilleen” tai juuri siitä jonkinlaisesta suuren kaupungin lapsenkasvatuksen pelosta ja kauhukuvista, että lapsi viettäisi koulun jälkeen aikaa juna-asemilla hengaillen. Apuaaa! Koulumatkoista puhumattakaan. Jyväskylässä en koskaan ahdistunut epämääräisistä tyypeistä tai tuntenut, että pelkäisin mitään, mutta Helsingissä on tätä tullut ajoittain vastaan.

Vaikka olenkin käsitellyt tätä aihetta jo useammankin kerran, täytyy myös tällä kertaa todeta, etten ole koskaan omaksunut helsinkiläistä kaupunkikulttuuria omakseni. En koe, että olisin millään muotoa minkään helsinkiläisen paikallisyhteisön jäsen siinä mittakaavassa, että ajattelisin olevani merkittävä osa jotain tiivistä kokonaisuutta. Tai no ehkä meidän pienen taloyhtiön, mutta siinäpä se oikeastaan onkin. Jyväskylässä taas koin vahvasti kuuluvani joukkoon. Helsingissä taas on helppo olla hiekanjyvä hiekkarannalla, pieni osa massaa. Enkä aikaisemmin ole pitänyt tätä huonona asiana. Sitä, ettei kauppareissulla välttämättä törmää vanhoihin tuttuihin ja pysähdy vaihtamaan kuulumisia. Tai ettei oma lapsi pääsisi tekemään samoja juttuja tai käymään samoja harrastuksia kuin mitä itse teki lapsena. Mutta jostain syystä olen alkanut pitää  juuri tätä yhä tärkeämpänä. En näe muuttoa realistisena ainakaan aivan lähiaikoina tai mahdollisesti en ollenkaan, eihän se vain minusta ole kiinni. Jostain syystä on ajatus kuitenkin alkanut tuntua yhä oikeammalta. Huomasin nimittäin taas kerran sen, kuinka paljon helpompaa Jyväskylässä on olla rennosti, tehdä asioita hetken mielijohteesta ja olla suorittamatta. Helsingissä kaikilla on kiire, kalenteri täyteen buukattuna viikkoja eteenpäin ja sitä rataa.

Viikon varrella kävin useaan otteeseen lenkkeilemässä rantaraitilla, juoksemassa Ylistönmäen portaita (miksi Jyväskylässä muuten on niin paljon hyviä portaita joissa treenata, eikä Helsingissä juurikaan valinnanvaraa, varsinkaan ruuhkatonta?), kiertelemässä kaupungilla, näkemässä mummoani ja katselemassa vanhoja hoodeja. Keskiviikkona lähdimme kiertelemään museoita suunnaten Alvar Aalto-museoon ja Keski-Suomen museoon. Kummassakaan en ollut käynyt varmaankaan 20 vuoteen, vaikkakin joskus lapsena useinkin. Jyväskylän museotarjonta on muuten todella kiva! Harmittaa, etten ehtinyt Holvi Taidemuseoon ja Suomen käsityömuseoon, jotka olivat myös listallani. Seuraavalla kerralla sitten!

Noh, nyt yritän koota ajatukseni ja palata tähän Helsinki-arkeen. Onneksi ensin viikonloppu!

 

Semmoisia juttuja siis tällä viikolla ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Maantiedettä ja vilppiä valintakokeessa

Huhhei! Kolmen kuukauden luku-uurastus on nyt nimittäin ainakin osittain ohi. Osallistuin eilen tosiaan maantieteen valintakokeeseen, joka nosti melkoisesti ristiriitaisia tunteita – kuten nyt nämä koko kevään poikkeukselliset valintakoejärjestelyt yleisestikin. Mietin, että olisin kirjoittanut aiheesta jo eilen, mutta kävin koko loppupäivän ylikierroksilla, enkä oikein saanut koottua ajatuksiani tästä mitenkään järkevästi. Valintakokeiden järjettömyydestä ja muusta nimittäin. Näin alkuun täytyy todeta, että kertakaikkiaan maailman huonoin sauma saada päähänsä minkäänlaisia opiskeluhaaveita on tänä keväänä. Mikä tuuri siis! Valtaosa yhteishaun valinnoista on tehty todistusvalinnan kautta ja valintakokeet päädyttiin järjestämään perinteisen menetelmän sijaan etänä. Tämä taas on tuonut mukanaan keskustelua erityisesti siitä, kuinka valintakokeiden vilppiä voidaan valvoa etänä tapahtuvassa kokeessa (=kokemukseni mukaan ei mitenkään) ja kuinka todistusvalinta asettaa huonompaan asemaan ne hakijat, jotka eivät välttämättä yo-arvosanojen perusteella sijoitu muutaman parhaimman prosentin sisälle.

Mielestäni perinteinen valintakoe, jossa testataan hakijan kykyä omaksua ja soveltaa valintakoemateriaalien tietoa, yhdistettynä yo-arvosanojen pisteytykseen on toimiva ja reilu tapa tehdä opiskelijavalintoja. Harmi vaan, ettei hakijoiden osaamista päästy tänä keväänä testaamaan perinteisin keinoin. Olen itse kirjoittanut suunnilleen M:n paperit (maantieteen ainereaali E), enkä odottanutkaan pääseväni todistusväylän kautta sisään, mutta pidin hakiessani kuitenkin realistisena tulla valituksi valintakokeen pisteillä ahkeran lukemisen ja korkean motivaation avulla. Toki tiedostan, ettei tilanne ole ollut helppo korkeakouluillekaan ja soveltamista on tarvittu, mutta näin hakijan näkökulmasta tätyy todeta, ettei aivan nappiin ole mennyt.

 En halunnut aikaisemmin mainita ensisijaista hakukohdettani, mutta mitä sitä nyt enää salailemaan sen jälkeen kun eilen aiheesta IG:ssä mesosin. Hain siis Helsingin Yliopiston maantieteen kandiohjelmaan, jota olen säännöllisen epäsäännöllisesti tuumaillut jo siitä saakka kun vuonna 2006 pääsin ylioppilaaksi. Harmittaa, etten ole aikaisemmin päättänyt hakea, koska hakijamäärät ovat kasvaneet tasaisesti vuosien varrella ja samalla myös sisäänpääsy vaikeutunut. Maantiede on alana semmoinen, johon itse koen suurta kiinnostusta ja intohimoa. Luonnon ja maapallon eri ilmiöt aina trooppisista myrskyistä jääkausiin ja revontuliin ovat aina kiehtoneet, viime vuosina olen kiinnostunut yhä enemmän myös siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa luontoon ja eri ekosysteemeihin. Päätin helmi-maaliskuun vaihteessa hakea ohjelmaan ja päätin valmistautua niin hyvin, etten ainakaan voisi soimata itseäni jälkeenpäin liian vähästä lukemisesta. Siitäkin on nimittäin kokemusta ja omalla kohdallani jäi lukion jälkeen yliopistopaikka nippanappa sivusuun sen vuoksi, että jätin lukemisen suunnilleen yhteen kierrokseen hieman liian suurella itsevarmuudella. Tämän jälkeen en sitten olekaan yliopistoon edes hakenut (yhtä maisteriohjelmaa lukuunottamatta). Harmi toisaalta, vaikka välissä onkin tullut haettua tutkinto AMK:ista. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä, vaikka ehdin alkuun sitä(kin) murehtia!

Sitten niihin pääsykokeisiin! En juurikaan jännittänyt valintakoetta ennakkoon, koska olin valmistautunut todella perusteellisesti. Luin kirjat neljään-viiteen kertaan ajatuksella läpi, sekä myös kuuntelin eri osioita ja tein niistä käsin kattavat muistiinpanot, joita kertasin vielä viimeisinä päivinä. Fiilikseni oli, että osaan kirjat melkolailla ulkoa, enkä olisi omasta mielestäni voinut valmistautua paremmin. Kokeessa oli muutamia kohtia, joista olin hieman epävarma ja vääristä vastauksista annettiin miinuspisteitä. Taktiikkani oli kuitenkin pelata ”kaikki peliin”-mentaliteetilla ja pyrkiä vastaamaan ennemmin pisteitä tuovan vaihtoehdon ”nollavaihtoehdon” sijaan, siitäkin huolimatta että siitä tulisi miinusta. Valintakokeen perusteella otetaan sisään toisen vaiheen jälkeen vain 5 opiskelijaa (hakijoita siis lähes 700), joten mahdollisuuksien ollessa äärimmäisen vähäiset, en kokenut järkeväksi himmailla mahdollisten miinusten suhteen, vaan luottaa fiilikseen ja päntättyihin tietoihin. Viimeinen tehtävä oli laajin ja vaikein, tuskailin melkeinpä 80% ajasta sen kimpussa ja toivon kovasti, että pistesaldo olisi tämän tehtävän osalta hyvä. Tein parhaani ja sitähän tässä haettiinkin. Jotenkin ehkä sinisilmäisesti ajattelin, että jossei itse huijaisi, niin tuskin kukaan muukaan nyt vilppiin sortuisi. Vaikka fiilis kokeen jälkeen olikin hyvä, lannistuin lopulta jotenkin aivan täysin.

Juttelimme päivällä ystäväni kanssa pääsykokeen rakenteesta. Ystäväni puoliso haki kevään haussa lääketieteelliseen ja olimme aikaisemmin ohimennen jutelleet esimerkiksi tästä reilun viikon takaisesta lääketieteellisen (mahdollisesta) vilppi-casesta. Kerroin kysymyksistä ja totesin kokeen olleen pääosin jopa yllättävän helppo, moniin kysymyksiin olisi helpostikin päätellyt vastauksen sillä, että olisi googlettanut jonkin perustermin. Kuten ”kravun kääntöpiiri”, ”koropleettikartta” tai ”salpausselkä”, joiden pitäisi ainakin omasta mielestäni olla melkolailla perustietoa kaikille yhtään maantiedosta kiinnostuneille tai pääsykoemateriaalia lukeneille. Kuitenkin olivat esimerkiksi kaikki nämä saaneet sattumoisin Google Trendsin perusteella melkoisen piikin google-hauissa juuri valintakokeen aikana. On siis selvää, että tähänkin pääsykokeeseen suurella todennäköisyydellä osallistui vilppiä harrastavia hakijota, joka suututtaa aivan valtavasti. Miten tämä voi edes olla mahdollista? Olenko itse vain jotenkin vanhanaikainen vai onko tämmöinen huijaamalla läpi-meininki nykyään peruskauraa? Täytyy sanoa, että itse tunnollisesti kuukausia lukeneena harmittaa aivan suunnattomasti, että helposti hyödynnettävä vilppi antaa niille mahdollisuuden päästä jatkoon, jotka ovat liikkeellä huijauksen keinoin ja vievät pahimmassa tapauksessa opiskelupaikan hakijalta, joka olisi perinteisessä valintakoetilanteessa päässyt pisteytyksessä pidemmälle. Ja kyllä, tiesin itse vastaukset esimerkiksi näihin esimerkkitermeihin liittyviin kysymyksiin ilman, että olisin edes kokenut tarvetta googlata apuja. Niin ja ei, en myöskään luntannut tai käyttänyt kokeessa vilppiä. Näin jälkeenpäin olenkin miettinyt, että onko nykyään tyhmä se, joka luottaa rehelliseen peliin ja myös siihen, että muut osaavat noudattaa samoja moraalisia periaatteita? Ilmeisesti.

Näiden todistusvalintojen äärellä olen myös provosoinut itseäni lukemalla erinäisiä keskusteluita, joissa todistuksella valitut tuskailevat tulleensa valituksi, vaikkeivat olleet suunnitelleet menevänsä edes koko valintakokeeseen tai edes opiskelevansa tulevana syksynä, mutta aikovat silti ottaa paikkoja vastaan huvikseen, vaikkei ala tai opiskelu edes kiinnosta. Tottakai moni näistä on varmasti paikkansa ansainnut ja osoittanut kiinnostuksensa alaan hakemalla kyseiseen ohjelmaan, mutta onhan tämä silti hieman epämääräistä. Todistusvalinta on tänä vuonna ollut pääasiallinen valintareitti, jonka ohella todella pienellä joukolla on mahdollisuus päästä sisään pelkän valintakokeen kautta – jossa siinäkin on monissa kokeissa vilpin mahdollisuus.

Mielestäni näiden järjestelyiden avulla on juuri todellinen motiivi haettavaan alaan jäänyt täysin sivuseikaksi. Jotain valintakokeeseen osallistujien motiivista ja valmistautumisesta kertoo myös se, kuinka aivan perustermit ja yleistieto ovat pimennossa. Toivon todella, että tämmöiset seikat on otettu huomioon valintakokeen rakenteessa ja googlaajat paistavat läpi kokonaispisteytyksessä. Kuulin jopa, että nykyään tapahtuu sitä, että etätentteihin tai valintakokeisiin ryhmittäydytään suurella joukolla niin, että optimoidaan hyvät vastaukset niin, että joku taitaa esimerkiksi matikan, joku kielet ja tätä rataa. Voi elämä. Esimerkiksi eilinen pääsykoe oli tehtävien osalta vain monivalintoja, joten tehtäväosioissa ei ollut esimerkiksi mahdollisuutta päästä näyttämään ja soveltamaan osaamistaan kirjallisesti. Tuossa mainitsemassani lääketieteellisen valintakokeessa oli tehtäväkohtainen aikaraja, joka teki vilpin vähintään äärimmäisen hankalaksi, mutta samanlaisia aikarajoja ei esimerkiksi tässä eilisessä kokeessa ollut.  Huoh, olen totisesti tämän myötä menettänyt lopunkin uskoni ihmisiin. Toivottavasti aihe nousee esille tiedekunnassa ja saa aikaan mahdollisia toimenpiteitä. Tietysti jännittää myös oma pistesaldo, joten sitä odotellessa!

Ensi viikolla on edessä vielä toiset pääsykokeet, joihin olisi tarkoitus päntätä vielä ahkerasti, mutta kieltämättä karisti eilinen motivaatiota melkoisesti. Saa siis nähdä, odotukset eivät ole ainakaan kovin korkealla. Sinänsä harmittaa erityisesti se, että ei-ensikertalaisena valituksi tuleminen on omalla kohdallani jo muutenkin huomattavasti epätodennäköisempää ja nämä valintamenetelmät tekevät sen melkeinpä mahdottomaksi. Viime viikkoina on puhuttu paljon opiskelupaikkojen lisäämisestä ja toiveena olisikin, että lisäyksiä tulisi jo alkavan syksyn paikkoihin. Itse elättelenkin tällä hetkellä toiveita siitä, että paikkojen lisäys mahdollistaisi jonkinlaista kompensaatiota näiden hieman poikkeuksellisten valintakriteerien ohella.

 

Onko joku teistä hakenut tänä keväänä kouluun? Mitä mieltä olette poikkeuksellisista valintakriteereistä?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Toukokuun ristiriitaisia fiiliksiä ja opiskeluhaaveita

Hei pitkästä aikaa! Kuten joku on ehkä saattanut huomata, on blogin postaustahti ollut viime viikkoina hieman hajanainen ja normaalia harvempi. Kuten tänään avaudin instafeedissäni, olen potenut pientä kriisiä tämän vallitsevan tilanteen tiimoilta ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Toki nämä samaiset ajatukset ovat olleet matkassa jo parin kuukauden aikana, mutta nyt pian kolmen perheen kanssa intensiivisesti vietetyn kuukauden ja kotiympyröissä hengailun jälkeen on kieltämättä alkanut iskeä pieni lamaantuminen ja kaipuu normaaliin arkeen. Kun päivät pyörivät samojen juttujen ympärillä täällä kotona, on monesti tuntunut siltä, ettei tänne blogiin ole ollut juurikaan mitään tähdellistä kirjoitettavaa, inspiraatio nollissa ja kuvaaminen mahdotonta kotona, joka on päivästä toiseen pommin jäljiltä, vaikka kuinka ahkerasti siivoilisi. Tällä hetkellä tympii kotona olo ja kotitöiden rumba melkoisesti, kuinka luksusta olisikaan päästä lähtemään töihin kodin ulkopuolelle ja näkemään muita ihmisiä! Vaikka noin yleisesti viihdynkin hyvin kotona, perheen kanssa ja myös itsekseni, on sosiaalisten suhteiden kaipuu iskenyt pahimman kerran. Ja juuri niin, että kaipaisi ihmisten näkemistä kasvotusten tylsien Whatsapp-viestien sijaan. Onhan tässä vierähtänyt jo kolme kuukautta siitä kun olen nähnyt ystäviä tai (suomalaisia) aikuisia kasvotusten.

Ajattelin ensin, että kirjoittelenko tästä aiheesta vasta myöhemmin kesällä (vai ollenkaan), mutta päädyin kuitenkin alustavasti avaamaan ajatuksiani opiskeluhaaveista jo nyt. Eniten ehkä siksi, että aihe on pyörinyt mielessäni kuluneiden viikkojen aikana suurimman osan ajasta ja keskittyminen mihinkään muuhun on osoittautunut todella vaikeaksi. Tässäpä siis yksi syy siihen, miksi postaustahti blogissa on ollut lähiaikoina hieman harvempi. Toinen syy on tietysti myös ollut tuo ylempänä mainitsemani, että meidän lähes identtisistä päivistä alkaa olla hyvin vaikeaa ammentaa uusia ideoita, mutta ehkäpä niitäkin taas tulee mieleen kun tilanne tästä (sitten joskus) normalisoituu.

Päädyin siis maaliskuussa osittain hetken mielijohteesta hakemaan opiskelemaan ja olenkin nyt pian parin kuukauden ajan lukenut pääsykokeisiin, lähiviikkoina enemmissä määrin kun parin muunkin hakemani koulutusohjelman valintakoemateriaalit julkaistiin. Päivittäin olenkin käyttänyt lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen useita tunteja, joten välillä onkin tuntunut, ettei kodin- ja lastenhoidon ohella oikein muuhun aikaa riitäkään ja luetut aiheet ovat tulleet ihan yöuniin asti. Edessä onkin vielä reilun viikon lukurutistus ennen etä-valintakokeita.

Sinänsä hassua, koska opiskelu ei ole jostain syystä kiinnostanut minua vuosiin. Varsinkaan kaupalliset maisteriohjelmat, kunnes sitten aivan lähikuukausina olen löytänyt hurjasti motivaatiota mahdollisiin opiskeluihin oivallettuani talven reissussa, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi opiskelumielessä. En muista mainitsinko aikanaan edes blogissa kun hain muistaakseni keväällä 2015 LUT:in kauppatieteiden maisteriohjelmaan, johon en siis tuolloin päässyt. En muista harkitsinko tuolloin hakevani uudestaan, mutta hakemattomuudesta voi päätellä, ettei jostain syystä yksinkertaisesti kiinnostanut. Jossain vaiheessa tutkin aktiivisemmin eri maisteriohjelmia, mutta nuo kauppatieteiden maisterit eivät jostain syystä ole kiinnostaneet ollenkaan, vaan fiilis on enemmänkin nyt ollut se, että haluaisi opiskella jotain aivan muuta ja uutta alaa. Oikeastaan taisin joskus viime vuoden puolella ensimmäisen kerran puolittain vitsillä miettiä, että olisipa hauska opiskella jotain aivan uutta.

En vielä tässä vaiheessa halua avata hakukohteitani tai muutakaan tähän liittyvää sen koommin, koska olen kriiseillyt melkoisesti asiaa mm. koronatilanteen vuoksi muuttuneiden valintakoekäytänteiden suhteen ja sitä, onko esimerkiksi todistusvalinta omalla kohdallani uhka vai mahdollisuus. En voi enää tulla valituksi ensikertalaisten kiintiöstä koska olen jo aiemmin suorittanut kotimaisen korkeakoulututkinnon ja ensikertalaiskiintiö pitää sisällään kuitenkin enemmän aloituspaikkoja kuin ei-ensikertalaiskiintiö. Tässä viikkojen varrella on kuitenkin tullut plärättyä tilastoja läpi melko perusteellisesti ja onneni on toisaalta juuri siinä, että ensikertalaiskiintiön ulkopuolella on usein myös huomattavasti pienempi määrä hakijoita, vaikkakin hakijamäärät ovat tänä vuonna olleet aiempia vuosia suuremmat. Todistusvalinnan kohtalo siis jännittää tällä hetkellä valtavasti, varsinkin siitä syystä, että tämän vuoden ”korona-haussa” on (ainakin näissä opinto-ohjelmissa joihin itse hain) todella minimaaliset mahdollisuudet tulla valituksi valintakokeen kautta ja toki kokonaisuus riippuu aina siitä, millaisilla todistuksilla muut hakijat ovat liikkeellä. Tietysti harmittaa, jossei valinta osu kohdalleni, mutta olen yrittänyt asennoitua tulevaan mahdollisimman neutraalisti. Tai siltä osin kun se tässä tilanteessa ja avoimen tulevaisuuden tiimoilta nyt on mahdollista 😀 Mutta kerron asiasta varmasti vielä myöhemmin kun olen saanut luku-urakan pakettiin tai uutisia tältä rintamalta!

Se miksi halusin avata asiaa täällä on, että samaisista syistä voi olla, ettei blogi vielä päivity aivan päivittäin, mutta toivottavasti päästään pian taas aktiivisempaan tahtiin olosuhteiden muututtua. Näillä näkymin palaan blogin pariin aktiivisemmin viimeistään parin viikon kuluttua! 🙂

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Olen absolutisti – mutta miksi se jaksaa ihmetyttää?

Vappu lähestyy ja vaikka tänä vuonna toivotaankin vappujuhlinnalta kokoontumisen välttämistä, luulisin alkoholin kuitenkin olevan osa monen vappujuhlintaa tänä(kin) vuonna. Eikä siinä, en tosiaankaan ole mikään paasaaja ja luotan siihen, että valtaosa suomalaisista osaa hoitaa homman tänä vuonna fiksusti, suuria kokoontumisia, vappupiknikejä ja erityisesti niitä känniövereitä välttäen, joista erityisesti juuri vappuna aina muistutellaan. Muiden juominen ei ole todellakaan itseltäni pois tai häiritse niin kauan kun se ei vaikuta omaan elämääni. Tai toisaalta aiheuta ahdistavaa painetta siitä, että pitäisi juoda ryhmän mukana, jossei oikeasti halua. Saisin luultavasti kasaan kokonaisen kirjan kreiseistä, enemmän tai vähemmän hauskoista kännikommelluksistani (hehheh) ja maailmanluokan krapuloistani, mutta säästänpä teidät niiltä ainakin tällä kertaa. Sen sijaan halusin tänään kirjoittaa ajatuksia juomattomuudesta ja siitä, kuinka olen ryhtynyt (kaikkien näiden vuosien jälkeen) absolutistiksi, noin niinkun virallisesti. Tadaa! 😀

Baarissa joskus 2009 😀 Tein instaan (@iines) eilen throwback-pläjäyksen vanhoista kuvista, tämä yksi niistä 😀

En ole tainnut käsitellä aihetta blogissa aikoihin – vaikkakin samaan aikaan ehkä pidän jotenkin täysin itsestään selvänä, että te lukijat kyllä tiedätte, etten juo käytännössä ollenkaan. Tätä nykyä tituleeraankin itseäni (joidenkin mielestä jopa hieman radikaalisti) absolutistin tittelillä ja arvatkaa miksi? Olen yksinkertaisesti todennut sen kaikkein helpoimmaksi tavaksi vältellä kaikkia ahdistavia selittelyitä ja kiusallisia tilanteita sen suhteen, miksi en juo alkoholia.

Aloin oikeastaan vasta viime vuoden aikana ystäväni kannustuksesta käyttää termia ”absolutisti” ja todennut sen parhaimmiksi päätöksiksi ikinä. Olin vuosia tuskaillut sen kanssa, etteivät monet tunnu ottavan asiaa lainkaan tosissaan kertoessasi, ettet nyt vain tällä(kään) kertaa juo. Harvat alkavat väittelemään, yllytysyrityksiin tai niihin ajoittain helvetin ärsyttäviin ja uuvuttaviin ”no hei, yksi vaan”, ”oot hauska kun oot juonut” tai ”haluan kyllä nähdä sut kännissä!”-jankkauksiin sen jälkeen kun on kertonut olevansa absolutisti. Ja juuri nuo jankkaukset ovat niitä, jotka ovat vuosien varrella tuottaneet minulle sosiaalisissa tilanteissa ahdistusta ja tunnetta siitä, että ulkopuolelta painostetaan juomaan, vaikka kaikkein vähiten haluaisin.

Näissä tilanteissa heitetään ilmaan mm:

Raskauskortti- tottakai!

Ai mitenniin et juo?! Hei yksi nyt vaan..

Erinäiset heitot siitä, kuinka yhden juomattomuus nyt pilaa koko illan

Ja yleisesti kaikki ahdistavat painostusyritykset, kuten ”kyllä me saadaan sut vielä juomaan!”

+ Monia muita 😀 (saa jakaa myös teidän kokemia!!)

En oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi juonut alkoholia. Pari kertaa vuodessa saatan joutua tilanteeseen, jossa hörppään jostain alkumaljasta yhden pienen siemauksen vain koska en aina kehtaa kieltäytyä. Kokonaisen alkoholijuoman (eli esim. tölkillisen siideriä tai lonkeroa) olen muistaakseni juonut kesällä 2015 eräissä häissä (eikun hetkinen – työpaikan pikkujouluissa 2017, sen jälkeen makasin seuraavan päivän koomassa sängyssä. Siis yhden – kahden  siiderin jälkeen). Sitä ennen olen ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa niin, että olen ollut ns. humalassa, viimeksi joskus kevät-talvella 2015. Sitä ennen taisikin olla lähes vuoden tauko edellisestä kerrasta (vaikkakin jo ennen tätä join usean vuoden ajan varmasti maksimissaan 1-2 kertaa vuodessa), mutta näiden viimeisten viiden vuoden aikana en ole juonut käytännössä ollenkaan, eipä ole käynyt edes mielessäni. Nuorempana kyllä join ja kävin paljonkin baareissa. Myönnän, että olin monesti melko humalassa. Lisäksi ahdistun humalaisten ihmisten seurasta ja vältän näitä tilanteita aina kun pystyn. Nämä seikat ovat saaneetkin minut vähentämään juomista pikkuhiljaa ja pohtimaan yleisesti koko tätä hommaa alkoholin ympärillä.

Tästä huolimatta kaipaan välillä illanviettoja ja jopa baari-iltoja niin, että olisin selvinpäin. Nykyään vain olen liian mukavuudenhaluinen viikonloppuja kotona viettävä ja aikaisin yöunille kömpijä, joten nämäkin suunnitelmat ovat kirjaimellisesti jääneet suunnittelun tasolle. Oikeastaan jopa nykyään ahdistun siitä kun joudun viettämään iltaa myöhään kaupungilla ja raahautumaan kotiin edes yhdeksän-kymmenen jälkeen. Kotona rauhassa nyt vain on ihanaa ja mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus siihen mikä itsestään tuntuu hyvältä, ilman että joutuisi aina myöntymään muiden iloksi kompromisseihin, jotka ahdistavat itseään. Perhe-elämä on siitä ihanaa, että on oikeasti pätevä syy jäädä kotiin, eikä tuntea siitä huonoa omaatuntoa.

2012 eräissä kemuissa, joihin liittyy muutamakin kreisi muisto 😀

Eniten juomattomuudessa kuitenkin edelleen häiritsee seikka siitä, kuinka se tuntuu rassaavan about kaikkia muita. Edelleen näiden vuosien jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka toisen alkoholittomuus voi edelleen olla jonkinlainen ”ongelma” tai poissa juuri näiltä muilta ihmisiltä. Miksi kaikkien pitäisi juoda alkoholia? Tai miksi sen pitäisi olla ns. normaalia tai jopa perusolettamus, josta poikkeava on jotenkin ”outoa” tai asia, jota pahimmassa tapauksessa ei kunnioiteta lainkaan. Vuosi toisensa jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka alkoholi on meille suomalaisille ns. ”laillinen huume”, jota jaksetaan ihannoida ja jonka kulutusta jaksetaan normalisoida, huolimatta siitä, että se aiheuttaa suomalaisille huomattavasti kansanterveydellisiä ongelmia. Toki, monelle on helpompi rentoutua ja rohkaistua sosiaalisesti kun on ”alla pari”, mutta samalla kuitenkin on surullista, että näin on. Kulttuurillisesti on suomalaisten alkoholinkäyttö ja suhtautuminen siihen hyvin poikkeuksellista moneen muuhun maahan verrattuna, vaikka varmasti valtaosa meistä onkin niitä kohtuukuluttajia, jotka rentoutuvat viinilasillisen parissa.

Itsekin olen oikeasti joskus yrittänyt opetella siihen ”yhden viinilasin”-tapaan, lähinnä sosiaalisista syistä, mutta jotenkin en näe ITSE siinä järkeä. Viini on mielestäni pahaa ja lasillinen ei jostain syystä rentouta ainakaan minua, vaan saa ennemminkin epämääräisen hömelön olon, joka on lähinnä epämukava.  Siispä vesi tai vissy on itselleni täysin ok. En henkilökohtaisesti koe alkoholin tuovan elämääni juurikaan mitään positiivista (okei, toki monia hauskoja muistoja näin jälkeenpäin mietittynä :D), vaan enemmänkin huonoa oloa ja niitä seuraavan päivän oloja, joista kestää parikin päivää selvitä. Tähän voisin myös mainita, että usein kun olen selittänyt ulkopuolisille tarinoitani niistä darroista, ei minua monestikaan uskota, vaan jutut on monestikin kuitattu semmoisella ”hei, ihan perus!”-heitolla ja tiedän todellakin, ettei kyse ole siitä. Joskus olen oikeasti pelännyt kuolevani krapulaan tavallisen baari-illan jälkeisenä päivänä ja kerran olin oikeasti jo soittamassa ensiapuun koko päivän oksentelun jälkeen. Ja nämä tappo-krapulat ovat tulleet kuvioihin juurikin sen jälkeen kun on yleisesti vähentänyt juomista ja baareissa käymistä, joskus reilu parikymppisenä. Lähivuosina olenkin pohtinut, että onko syy esimerkiksi jonkinlaisessa alkoholi-yliherkkyydessä.

Tiedän, että kantani tähän saattaa jonkun korvaan kuulostaa hieman radikaalilta, mutta pointin ei ollut tarkoitus olla paasaava, vaan enemmänkin alleviivata muiden valintojen kunnioittamista. Seuraavan kerran kun seurueessa on henkilö, joka syystä tai toisesta kertoo, ettei halua juoda, kunnioita päätöstä, äläkä alennu painostamistekniikkaan – ystäväsi varmasti arvostaa tätä 🥂

 

Kuulisin mielenkiinnolla, että löytyykö teiltä kokemusta esimerkiksi juomiseen painostamisesta?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 33 kommenttia.