Korona tulee, mutta elämä jatkuu

Emme ole voineet täällä maapallon toisellakaan puolella välttyä Suomen koronatilanteelta ja uutisoinnista sen ympärillä. Halusin kirjoittaa aiheesta hieman omia ajatuksia ja mietinkin tänään, miten tekisin sen niin, etten pahoittaisi kenenkään mieltä vakavalla aiheella. Viime päivinä on tuntunut oudolta päivittää someen ”normaalia elämää” ilman, että ottaisi jollain tapaa kantaa koronatilanteeseen, vaikka totuushan tietysti on, että elämää jatkuu tästäkin huolimatta. Olit sitten Suomessa tai täällä toisella puolella. Suomalaisena kun ei ole oikein voinut välttyäkään siltä tilanteelta, mikä Suomessa juuri tällä hetkellä on käynnissä.

Postauksen kuvituksena on hieman ohi aiheen puhelinkuvia täältä Raglanista, koska en tähän hätään keksinyt muutakaan kuvitusta. Pahoittelut siitä!

Valehtelisin, jos väittäisin ettei uutisten lukeminen tällä hetkellä ahdista, vaikka totuus ehkä onkin, ettei tämä meidän perhe juuri tällä hetkellä voi täältä käsin tilanteelle oikein mitään tai joudu kantamaan juuri tänään asiasta niin paljoa huolta kuin te, ketkä olette fyysisesti Suomessa. Siksi olenkin miettinyt, että pitäisikö rajoittaa uutisten lukemista hetkeksi nyt kun olemme ns. onnekkaassa tilanteessa ja kaukana ”tapahtumakentästä”? Toki koronavirus on realiteettia myös täällä Uudessa-Seelannissa, mutta tällä hetkellä on varmistuneita tapauksia joitakin (alle 10), jonka vuoksi ei asiasta kohista täällä juuri ollenkaan ja tilanne mielestäni melko rauhallinen. Jossen lukisi Suomen uutisointia tai seuraisi suomalaisia somessa, en täällä edes muistaisi koko koronavirusta.

Tietysti meitäkin täällä kovasti mietityttää kotiinpaluu ja se, mikä tilanne on parin viikon päästä? Joudummeko edelleen kahden viikon karanteeniin? Onko paluun lykkääminen hieman myöhemmäksi mahdollista, jos tilanne vielä pahenee? Onko edes suositeltavaa tulla Suomeen? Tuleeko mieleen edes viedä lasta päivähoitoon? Rehellisesti viettäisin mielelläni täällä vaikka vielä kuukauden pidempään, mikäli se vain olisi mahdollista. Toki tilanne voi milloin tahansa muuttua täälläkin, mutta riski siihen varmasti pienenee, mikäli tilanne muualla maailmassa saadaan lähiviikkoina hallintaan. Muihin kysymyksiin osaa tuskin kukaan tällä hetkellä vastata.

Suhtaudun itse yllättävän rauhallisesti koko tilanteeseen, vaikka toki tiedostan olevani siinä suhteessa hyvin eri tilanteessa moneen muuhun, etten ole tällä hetkellä Euroopassa. Olen pyrkinyt suhtautumaan tilanteeseen ”järki käteen”-periaatteella, koska eipä tässä nyt muutakaan voi. Maalaisjärki käteen ja jokaisen fokus niihin omiin asioihin, joille voit tehdä jotain. Noudattaa käsihygieniaa, tehdä mahdollisuuksien mukaan etätöitä, välttää turhaa liikkumista ja julkisia paikkoja, varsinkin sairaana. Käsidesi on ollut meilläkin varsin ahkerassa käytössä aina siitä asti kun lähdimme Suomesta.

Pelko lisää pelkoa ja liiallinen hysterisointi asioista, joihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa, voi jopa pahentaa tilannetta ja johtaa juuri siihen, että koko tämä homma ja erityisesti pelko ottaa vallan omasta elämästä. Se mitä jokaisen tulee tässä tilanteessa ymmärtää ja noudattaa, on juurikin se maalaisjärki, viranomaisten ohjeistukset ja luottaa siihen, että jos me kaikki toimimme reilusti muita ajatellen ja ohjeistuksia noudattaen, saadaan tilanne varmasti pian hallintaan. Siinä mielessä on kauhuskenaarioiden maalaaminen ollut positiivinen juttu, että ihmiset ovat tosissaan heränneet faktaan siitä, että nyt odotetaan tosissaan niitä konkreettisia toimia ja muutoksia toiminnassa – aivan jokaiselta.

En ole itse terveysalan asiantuntija, poliitikko tai muussakaan päättävässä tehtävässä, joten en näe siksi mitään syytä tehdä tilanteesta omia johtopäätöksiä, jossittelemaan tai paisuttelemaan paniikkia. Saati sitten lähtemään mukaan nettikeskusteluihin tai altistua tiedolle ja spekulaatiolle, joka ei perustu minkäänlaiseen faktaan. Se mitä tapahtuu, tapahtuu, eikä mielestäni tässä hetkessä ole varaa muulle, kuin täydelle vastuullle omista toimistaan. Tilanne on varmasti lähes meille kaikille uusi, harva meistä (ainakaan näin kolmekymppisistä) suomalaisista on ennen tätä joutunut poikkeustilaan. Kun (ehkä joskus) pääsen täältä Uudesta-Seelannista takaisin kotiin, olen valmis aivan hyvillä mielin viettämään vaikka kuukaudenkin kotona neljän seinän sisällä, mikäli tilanne sen vaatii.

Tähän väliin täytyy sanoa, että eniten tässä koko hommassa raivostuttaa juuri sen paniikin lietsominen ja yksi esimerkki tästä on hätävaran hamstraaminen, sekä varsinkin tämän viestiminen somessa. Tähän saakka kukaan viranomainen ei ole arvioinut tai viestinyt tarpeesta hamstrata kotiin hätävaraa (tai vessapaperia, lol) ja mielestäni on todella vastuutonta levittää sosiaalisessa mediassa paniikkia siitä, että kaapit tulisi täyttää viikkojen ruokatarpeilla pahimpaan varautuen. Haloo! Se on selvää, että kenen tahansa kotoa on hyvä löytyä ruokatarpeet muutamaksi päiväksi esimerkiksi juuri sairastumisen varalta, mutta joku raja tälläkin. Tyhjistä hyllyistä raportointi luo juuri sitä virheellistä kuvaa siitä, että kaupat tyhjenevät, tarvikkeet loppuvat ja jokaisen tulee toimia NYT vielä kun ehtii saada ruokaa kaappiinsa. Kaiken muun panikoinnin keskellä voi tämä tosissaan lisätä huolta erityisesti niiden keskuudessa, jotka jo muutenkin stressaavat tilanteesta. Kuka tahansa saa hamstrata ruokaa kotiinsa, mutta älkää lietsoko muita siihen.

Vähiten tilanteessa oikeastaan pelkään sitä, että itse saisin koronaviruksen (vaikken tietysti toivoisi sitä itselleni, perheelleni tai yleisesti kenellekään), mutta tietysti tilanne huolettaa muiden puolesta, jotka ovat riskiryhmää ja alttiimpiä jälkitaudille tai sairaalahoidon tarpeelle. Tilanne ei ole kertakaikkiaan kiva kenellekään. Kieltämättä tämä kaikki mietityttää esimerkiksi oman ja puolisoni työtilanteen osalta, sekä erityisesti juuri talouden suhteen. Kirjoittelin jo viime kesänä taantuman pelosta ja koko syksyn seurailin tilannetta. Kaiken varulta realisoin tammikuussa alkuvuoden kurssinousujen jälkeen suurimman osan rahasto-osuuksistani just in case ja nyt olen tyytyväinen päätökseeni, vaikka olenkin alkuvuodesta tehnyt myös uusia osakeostoja ja juuri viimeksi eilen merkitsin rahastoja (koska alemyynnit, jee 😀 ). Täytyyhän tästä jotain hyvääkin yrittää keksiä. Taantuman uhka on ollut päällä jo pitkään ja oma huoleni onkin se, millaiset seuraukset tilanteella voi olla talouteen maailmalla ja Suomessa, sekä yhteiskunnallisesti. Toivottavasti siis ainakin synkimpiä arvioita paremmat.

Oma ohjeeni tuleville päiville ja viikoille onkin seurata viranomaisten ohjeistusta, noudattaa hyvää hygieniaa, suhtautua asiaan maalaisjärjellä ja kaiken keskellä kuitenkin muistaa, että elämä jatkuu tilanteesta huolimatta.

 

Huolettaako korona ja miten itse suhtaudut tilanteeseen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Mikä saarielämässä kiehtoo?

Saarihulluus ja island lifen viehätys. Ah, nämä ovat vuosikaudet olleet itselleni yksi suurimmista intohimoista ja kaukokaipuuni painottuukin useimmiten juurikin niiden saarihaaveiden ympärille. Ajauduin viikonloppuna miettimään asiaa tarkemmin ja oikeastaan sitä, että mikä siinä saarielämässä niin kovasti minua kiehtookaan? Tai yleisesti? Tai siis kukapa nyt ei nauttisi viikoista trooppisella saarella, mutta miksi ajatus on kasvanut oman pääni sisällä enemmänkin intohimoiseksi haaveeksi, joka pyörii mielessä jopa lähes päivittäin? Ajatus rennosta saarielämästä ja jossain määrin ”vähemmän kuormittavasta” arjesta.

Olen pikkutytöstä asti ollut viehättynyt erilaisista saarista ja ajatuksesta, että asuisin joskus jossain kaukana, tavallaan piilossa niiltä suuren maailman murheilta ja pahalta. Tietty, puolensa kaikella ja omat ongelmansa löytyy kaikista maailmankolkista, eikä monikaan paikka maan päällä enää nykypäivänä ole verrattavissa lintukotoon, mutta silti. Onhan se elämä kuitenkin melko erilaista pienellä trooppisella saarella kuin vaikkapa kiireisessä ja urakeskeisessä Suomessa. Toki, meillä Suomessakin on valintakysymys mihin valitsee tehdä kotinsa ja keskustelinkin juuri ennen reissua erään myös jyväskyläläisen ystäväni kanssa siitä, kuinka Helsinki on syystä tai toisesta alkanut viime vuosina tökkimään yhä enemmän.

Listasinkin tähän muutamia oivalluksia saarielämästä ja siitä, miksi ehkä koen ajatuksen island lifesta niin kiehtovana?

 

Kiireettömyys on yksi niistä asioista, joita arvostan nykyään elämässä todella korkealle. Kiire on nykypäivänä kuin syöpä. Se hiipii salakavalasti elämääsi, kunnes havahdut siihen, että kaikki on kiirettä, aivan kokoajan. Jatkuva kiire ja erityisesti se, että kiire on ujuttautunut jo yhteiskunnan rakenteisiin ja työelämään, on jo ajatuksenakin ahdistava. Josset ole kiireinen, olet huono ja laiska, koska kiire on nykypäivän normi. Reissatessa olen huomannut, että kiireen käsite on muualla hyvin häilyvä tai jopa aivan vieras. Saarilla aika on tunnetusti ”island time”, eli vähän niin ja näin. Viisi minuuttia voi olla kymmenen tai jopa 45 minuuttia, mutta ei se ole niin justiinsa, koska mitäs nyt pienistä. Olen ihastunut juuri ajatukseen kiireettömyydestä ja siitä, ettei koskaan ole minuutin päälle, koska hei – se on vain aikaa. Ja loppupeleissä juuri sitä meillä jokaisella on vain rajallisesti, miksipä siis kiirehtiä sen kanssa?

Pienen saaren yhteisöllisyys on asia, joka minua kiehtoo. Kun asustaa saarella, jonka väkiluku on 10 000 tai jopa vain pari tuhatta ihmistä, tuntevat kaikki toisensa ainakin jotenkin, yhteisöllisyys ja me-henki on vahvasti läsnä. Tietyllä tavalla myös saarten eristäytyneisyys vahvistavat yhteisöllisyyttä ja jostain syystä ajatus eritstyneisyydestä kiehtoo valtavasti. Se, että voisin keskittyä elämään omaa pientä elämääni kaukana kaikesta ja juuri erossa kaikesta, mitä suuressa maailmassa tapahtuu. Itse rakastan viettää paljon aikaa ihan vain itsekseni, joten ehkäpä tietynlaiselle oman tiensä kulkijallekin jollain muotoa ajatus eristyksissä elämisestä pienessä yhteisössä on se juttu, joka aiheuttaa kiinnostusta.

Yksinkertaisempi elämä. Verrattuna länsimaiseen, ei elämä vaikkapa näillä Tyynenmeren saarilla ole läheskään niin yltäkylläistä kuin vaikkapa meillä Suomessa. Tavanomaiset hyödykkeet, jotka meille ovat ehkä jopa itsestäänselviä, ovat täällä asioita, joista ehkä haaveillaan. Mutta hullunkurista onkin, että mitä enemmän ihmisillä on sitä ja tätä, sitä onnettomampia me loppupeleissä olemme. Olen vuosia sitten itse pyrkinyt eroon turhasta shoppailusta ja todennut sen tuottavan enemmän vain juuri sitä huonoa oloa. Mitä vähemmän olen enää ostanut mitään tai keskittynyt aineettomiin asioihin, sitä paremmin olen itseasiassa voinut noin yleisesti. Kyllä, tavara ja materia kun kääntyvät monesti sinua vastaan. Kivat asiat, joita ehkä ostat tehdäksesi itseäsi paremmalle tuulelle tai täyttääksesi jotain tyhjää koloa, johtavat vain yhä pahempaan oloon. Onnellisuus ja tietynlainen tasapaino kun eivät vaadi tavaraa tai maallisia rikkauksia. Kun palaa takaisin ”yksinkertaiseen” (edes nyt vaikka viikon ajaksi), huomaat viehättyväsi juuri niistä hyvin yksinkertaisista jutuista. Esimerkiksi kun bongaat kävelyllä tienvarressa papaijapuun tai rannalta kookospähkinän – todella arkisia ja itsestäänselviä juttuja vaikkapa Cookinsaarten asukkaille, mutta juuri niitä, jotka aiheuttavat tämmöiselle länsimaiselle kaupunkilaiselle ajatuksen siitä, että vaihtaisin kassikaupalla turhaa tavaraani siihen, että voisin joka päivä poimia tieltä ne omat hedelmäni 😀

Hiljaisuus. Liikenteen melu, kaaos ja meteli. Huh, näiltä säästyi ehdottomasti ainakin Cookinsaarilla. Seikka, jonka vuoksi pidän itse nykyään yhä enemmän rauhallisissa ja luontokeskeisissä paikoissa reissaamisesta on juurikin kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen. Meteliä ja liikenteen ääniä kun ehtii kuunnella riittämiin kotonakin!

 

Allekirjoitatteko?  💫

Entä löytyykö muita saari-intoilijoita? 🌴

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Elämää filtterin takana – ajatuksia somen tuomista ulkonäköpaineista

Sosiaalisen median tuomat ulkonäköpaineet ovat olleet jo pitkään kiivaan keskustelun alla ja aihe on syystä tai toisesta mietityttänyt lähiviikkoina ja kuukausina yhä enemmän myös minua. Tänään koinkin jonkinlaista intressiä pureutua aiheeseen, koska viimeksi eilen pohdiskelin tätä itsekseni samalla kun hengailin sairaan lapsen kanssa kotona tukka rasvaisena ja kasvot turvonneina katkonaisten yöunien jäljiltä. Olen itseasiassa tainnut kirjoittaa aiheesta ajatuksiani aikaisemmin varmaan muutamaankin otteeseen, mutta halusin hieman avata ajatuksiani aiheesta näin päivitetyssä muodossa.

Olen nuoresta saakka suhtautunut itseeni ja ulkonäkööni melko kriittisesti. Ulkonäössäni ei ole mitään, mitä esimerkiksi ”vihaisin”, mutta tottakai varmasti jokaisesta löytyy jokin osa, joka ei syystä tai toisesta miellytä omaa silmää. Eniten olen vuosien varrella kriiseillyt hiuksistani. Osa ulkonäkökritiikistä johtaa juurensa ulkopuolisesta kommentoinnista. Nuorena minulla oli läheinen ystävä (josta olenkin tarkemmin kirjoittanut aikaisemmin), joka systemaattisesti vuosia haukkui tiettyjä elementtejä ulkonäössäni, kuten pituuttani, nuoruuden laihuutta, nenääni ja pisamiani. Rehellisesti kantavat nuo kommentit edelleen vielä tähän päivään ja tulevat ajoittain mieleeni.

Vuosiin en ole juurikaan miettinyt esimerkiksi pituuttani, mutta myönnän ajoittain kriiseileväni jotain tiettyä pientä elementtiä itsessäni. Luulen, että tämä on jossain määrin normaalia itsekriittisillä naisilla, varsinkin tänä päivänä ja omalla kohdallani usein ohimenevää. Olen jossain postauksessa maininnutkin ohimennen siitä, kuinka olin joskus aikanaan harkinnut, että voisin joskus vanhempana mennä esimerkiksi rintojen kohotusleikkaukseen JOS kokisin tämän jollain muotoa tarpeellisena, tapauksessa jossa rinnat kärsisivät huomattavasti esimerkiksi imetyksestä. Olen aina toivonut ennemmin pienempiä rintoja, joten miksi asia ehkä vuosia takaperin mietitytti, oli se mitä minulle (tai siis anteeksi rinnoilleni :D) tapahtuu esimerkiksi vuoden imettämisrumban (ja vielä toispuoleisen imettämisen) jälkeen. No lopputulos näin 2,5v imettämisen jälkeen: Ei mitään. Olen itseasiassa tyytyväisempi rintoihini mitä ikinä, vaikkeivat ne millään muotoa täydelliset olekaan.

Jo pidemmän aikaa olen pyrkinyt esimerkiksi somen puolella ”luonnollisempaan minään”, koska en nykyään meikkaa kuin niinä työpäivinä kun lähden kotoa toimistolle, eli about kahdesti viikossa. En koe mitenkään nolona näyttäytyä 70% ajasta ilman meikkiä ja jollain tapaa jopa nykyään pidän meikittömästä minusta enemmän kuin siitä meikatusta. En käytä somessa filttereitä tai ole koskaan muokannut kuviani millään muulla tavalla kuin valotuksen ja sävyjen osalta. Ja ehkäpä juuri tämä ja niiden muiden täydellisten kuvien katsominen somessa on saanut minut ahdistumaan, sekä samalla käsittämään todellisuuden tämän ulkonäköpaine-seikan suhteen. Kun peilaat omaa kalpeaa ja meikitöntä selfietä toisen täydelliseen kuvaan (ehkä filterin kanssa otettuun), olen rehellisesti viime kuukausina alkanut pohtia, että olenko minä vain yhtäkkiä jotenkin erityisen rupsahtanut ja vanhentunut kun en huomaa monen muun kuvassa ainuttakaan juonnetta tai pöhöttyneitä kasvoja? Eräs päivä jopa ajauduin googlettelemaan ties mitä anti-age-hoitoja (ei-kirurgisia siis) saadessani jonkun ihme ulkonäkökriisikohtauksen (!!). Täydellisen sileä iho, kiinteä leukalinja ja nukkemaisuus ovat nykyään somen vakio ja kieltämättä kyllä ahdistaa. Viisi vuotta sitten vannottiin vielä Kardashian-meikin ja IG-kulmien nimeen, tänä päivänä ei tarvitse nähdä vaivaa edes näiden suhteen, tarvitset vain hyvän filterin. Apua!

Ja juuri tämä asia on syy siihen, miksi olen enimmäkseen ahdistunut somesta (ja erityisesti Instagramista) yhä enemmän viimeisen vuoden aikana, kokoajan vain yhä enemmän. Itseäni ahdistaa ajatus vääristyneestä totuudesta ja siitä, etten enää tiedä mikä on totta ja mikä taas ei. Toki jokainen haluaa näyttää itsestään parhaan mahdollisen version, varsinkin somessa, mutta missä menee raja? Et voi repiä somefiltteriä mukaan todelliseen elämääsi, joten väittäisin, että muille heijastuvien ulkonäköpaineiden lisäksi johtaa tilanne hitaasti myös pahempiin ulkonäköpaineisiin tai jopa identiteettikriiseihin ”oikeassa elämässä” kun paine näyttää samalta kuin somekuvissa lisääntyy. IG-filtterit pyritään konkreettisesti vetämään mukaan myös sinne todellisuuteen. Ja tämä saa minut niin surulliseksi erityisesti siksi, että pohjimmiltaan pureutuu koko tämä someilmiö juuri niihin nuorten naisten syvällä sisällä, omassa keho- tai minäkuvassa ja ajatusmalleissa oleviin vääristymiin, joita korjata toimenpiteillä, vaan käsittelemällä perinpohjin juuri ne vääristyneen ajatusmallin aiheuttajat.

Ainakin monessa tapauksessa reagoi maailma pienellä viiveellä eri ilmiöihin ja ihmisten käyttäytymisen muutoksiin, esimerkkinä nyt vaikkapa body positive-ilmiö, joka oikeasti rohkaisi naisia julkaisemaan kuvia erilaisista kehoista sen perinteisen ”hoikan mallivartalon” ulkopuolella. Mielestäni tämä oli tuolloin pari vuotta sitten paras juttu somessa aikoihin! Sen jälkeen ollaankin sitten (ainakin omasta mielestäni) menty vain huonompaan suuntaan. Olen käsitellyt someahdistusta blogissa viimeisen vuoden aikana moneen otteeseen, saanut teiltä paljon ajatuksia ja kommentteja aiheesta, joka on vahvistanut ehkä sitä omaa ajatustani tästä: Ihmiset kyllästyvät teennäisyyteen jossain vaiheessa ja tämä on nähtävissä jo nyt. Yhä useammat luopuvat Instagramista kokonaan juuri näiden aikaisemmin mainitsemieni seikkojen vuoksi ja uskon, että ilmiö tulee vain yleistymään.

Teiltäkin saamieni viestien perusteella koetaan oma elämä ja oma aika nykyään paljon arvokkaammaksi kuin se, että peilaisi itseään tai omaa elämäänsä muihin ja kokisi huonommuutta siitä, että joutuu kilpailemaan silottelun ja IG-filtereiden maailmassa. Ja ei, en väitä olevani itse millään muotoa täydellinen tässä asiassa. Olen käynyt läpi oikomishoidon purentavian vuoksi ja juuri siksi, etten ollut enää tyytyväinen hampaisiini sen seurauksena, että purenta oli vuosien yöllisen narskuttelun jäljiltä muuttunut ja kyllä, olen edelleen näiden hiuskriisien seurauksena ja lirutukkana hiustenpidennysten uhri, sekä kyllä, olen myös joskus täyttänyt huuliani. Viimeaikoina olen juuri tämän koko somen ulkonäköahdistuksen seurauksena miettinyt, että haluaisin kokeilla esimerkiksi kasvojen radiofrekvenssihoitoa, jonka pitäisi kiinteyttää ihoa ja lisätä ihon omaa kollageenintuotantoa – vain koska myös tämmöiset ei-kirurgiset ”luonnolliset” hoidot ovat nykyään kehittyneen teknologian myötä mahdollisia ja todella yleisiä. Eli kyllä, onhan tämä koko ilmiö aiheuttanut ahdistusta ja ulkonäköpaineita myös minussa, vaikka noin pääpiirteittäin olenkin aikuisiällä ollut sinut ulkonäköni kanssa. Enemmän olenkin alkanut kiinnittää huomiota niihin ”pieniin virheisiin” – ehkä juuri niihin, jotka useimmiten peitetään niiden filttereiden avulla. Vielä muutama vuosi takaperin ei mielessäni pyörinyt lainkaan näitä samanlaisia ajatuksia kuin nyt. Talven aikana olen jättänyt useitakin asukuvia kokonaan julkaisematta blogissa, koska olen mielestäni näyttänyt niissä kamalalta tämän kaiken talvi- ja kaamosangsteilun keskellä. Olin varannut itselleni piristykseksi brow- ja lash liftit, jotka tosin päätin lopulta perua, koska jostain syystä alkoi ahdistaa ja totesin, että on ihan hyvä näinkin. Ehkä testaan niitä myöhemmin keväällä, saa nähdä!

Miljoonan dollarin kysymys piileekin siinä, että kumpi sitten on parempi vaihtoehto, puhua avoimesti esimerkiksi toimenpiteistä, joka varmasti alentaa ihmisten kynnystä harkita niitä (mutta toki myös samalla vahvistaa oletusta siitä, ettei kaikki aina ole sitä miltä näyttää) vai vaieta, joka tietysti vain vahvistaa näitä jo olemassa olevia ulkonäköpaineita ja itsensä vertaamista muihin? En missään nimessä tuomitse tai arvostele heitä, jotka ehkä kokevat tarvetta toimenpiteille tai tykkäävät filttereistä, mutta olen enemmänkin huolissani siitä, että jäävätkö ne todelliset syyt taustalla täysin vaille huomiota ja käsittelemättä. Mielenkiinnolla myös seuraan, että reagoivatko somealustat aiheeseen siinä vaiheessa kun yhä useammat käyttäjät reagoivat aiheeseen ja alkavat tehdä joukkopakoa somesta huomatessaan sen vain aiheuttavan pahaa mieltä ja ahdistusta.

 

Tämmöistä tänään, huh. Aiheuttaako some teille ahdistusta tai ulkonäköpaineita?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Vähemmän ruutuaikaa, enemmän elämää – 5 vinkkiäni ruutuajan vähentämiseen

Tavoite, joka itselläni on ollut jo jonkin aikaa tietynlaisen ”testijakson” muodossa on puhelimen ruutuajan vähentäminen. Tiedättekö sen nykyään niin tuiki tavallisen fiiliksen kun selaat puhelintasi ja skrollaat sovelluksesta toiseen, vaikka yksikään niistä ei anna mitään uutta tietoa sitten edellisen kun avasit sovelluksen? Vähän kun päivittäisi niitä samoja sivuja ja sovelluksia vain päivittämisen ilosta, vaikka tuon ajan voisi käyttää ehkä hyödyllisemminkin. Ellei nyt aivan jokainen niin varmasti ainakin moni meistä tietää kyseisen tilanteen ja sen, kuinka järjetöntä tästä symbioosista puhelimen kanssa on tullut, mutta sorrumme tähän silti toistuvasti. Täytyy myöntää, että kyllähän se puhelin on jossain määrin alkanut ahdistaa, vaikka itse ehkä koen eniten ahdistusta siitä, että pitäisi jatkuvasti olla läsnä tai tavoitettavissa kymmenen eri kanavan kautta. Aiheesta keskustelu kieltämättä jopa hieman nolottaa (minuakin), vaikka tätä nimenomaan tulisi nostaa esille enemmän ja juurikin niiden konkreettisten vinkkien kera. Kukapa nyt haluaisi myöntää ääneen olevansa puhelimen pauloissa, vaikka se ehkä montaa meistä nykypäivänä kuvastaakin? Rukan reissu tulikin hyvään saumaan, tavoitteeni Ruka-viikolle olikin nimittäin viettää vähemmän aikaa puhelimella ja läppärillä.

Seikka, joka jopa hieman huvittaa on, kuinka ”somevapaasta” ja Wifi-vapaan ajan etsimisestä on tullut jossain määrin jopa tavoiteltava trendi-ilmiö. Toki, hyvinvointia ja omaa parastaanhan tässä tavoitellaan, mutta hullunkurista on kuinka joku asia, joka ennen oli itsestäänselvää mielletään nykyään arjen luksukseksi ja tavoiteltavaksi tilaksi. Tarkoitan, että kuinka vaikeaa nyt voi muka ottaa pientä etäisyyttä puhelimestaan? Onhan se ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Kinkkinen seikka tässä on ehkä se, kuinka nykyarjessa lähes kaikki on tehty hoitumaan puhelimen ja netin välityksellä. Älypuhelin-vapaus on tehty siis yllättävän vaikeaksi, vaikka joku siihen toivoisikin lähtevänsä. Surullinen fakta, jonka itse ainakin tähän liittyen allekirjoitan on se, kuinka asia, jonka piti tuoda meitä ihmisiä enemmän yhteen, onkin kääntynyt aivan päinvastoin. Teknologian myötä yhä useampi on yksinäisempi kuin aikaisemmin. Omassa arjessani tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kavereita nähdään yhä harvemmin kasvotusten, vaikka heidän kanssaan olisikin viestiyhteydessä.

Itse käytän somea pääasiassa töiden puolesta, joka onkin myös yksi suurimmista syistä, miksi olen alkanut tuumailla koko tätä hommaa uudelta kantilta. Vähän kuin tyhy-hengessä, eihän nyt kenenkään tulisi tuntea olevansa töissä myös vapaalla ja kyllä, nykyään tunnen monesti ähkyä sosiaalisen median sovelluksista juuri sen vuoksi, että joudun miettimään somea niin paljon työni puolesta. Siksipä juuri olen tuumaillut keinoja, joilla voisin päinvastoin vähentää ruutuaikaani ja somesovellusten käyttöä. Ainakin vielä toistaiseksi haluan ajatella esimerkiksi blogiani ns. ”hitaana somena” ja ehkä jopa tietynlaisena vastapainona sovellusten skrollaukselle. Ainakin sisällöntuottajana antaa blogin kirjoittaminen minulle ”enemmän” kuin esimerkiksi Instagramin käyttö. Onko teillä muuten mielipidettä tähän? Koetteko esimerkiksi blogit erilaisena somena kuin vaikkapa IG:n ja Facen?

Oma ruutuaikani on ollut keskimäärin noin 3-4 h päivässä. Vaikka en tiedä muista, tuntuvat ne 4h puhelimella vietetyt päivät usein siltä, etten jaksaisi tai pystyisi olemaan puhelimella kertakaikkiaan yhtään enempää. Oma henkilökohtainen maksimikapasiteettini puhelimen ruutuajalle on siis aikalailla tuo 4 tuntia! Sovelluksista käytän eniten Whatsappia, jonka jälkeen kiilaa Instagram, jonka käyttöä olen vähentänyt huomattavasti. Oikeastaan siksi, koska olen taas kerran todennut, ettei somessa todennäköisesti tapahdu mitään niin kovin jännittävää ollessani sieltä pois, että kannattaisi sen tähden päivystää puhelimella.

Ihan periaatteesta en tahtoisi rajoittaa Whatsapin käyttöä, koska en ainakaan itse miellä sitä ”someksi” samalla tavalla kuin muita sovelluksia ja koen sen tärkeänä yhteydenpitokanavana ystävien kanssa, jotka ehkä asuvat kauempana tai keitä ei tule ehkä aivan viikottain nähtyä. Facebookista taas luovuin monilta osin jo vuosia takaperin. Nykyään käyn Facebookissa oikeastaan vain silloin kun huomaan tulleen tärkeitä notificationeita tai postaan blogini Facebook-tilille uusia postauksia. Oikeastaan pärjäisin varmasti helposti viikkoja (tai jopa kuukausia) ilman Facea , ellen käyttäisi sitä satunnaisesti yhteisö-näkökulmasta, eli periaatteessa ”blogitöiden tähden”. Henkilökohtaiset jutut tai päivitykset ovat Facebookissa harvinaista herkkua, päivitän sinne jotain, kuten kuvan suunnilleen kerran vuodessa 😀

Palatakseni tuohon postauksen otsikkoon, olen itseasiassa tammikuun aikana puolittanut ruutuaikani sieltä noin 4 tunnista kahteen tuntiin. Entäs sitten lopputulos? Rehellisesti, paljon vapautuneempi. Pyrin siihen, että ellei nyt ole jotain akuuttia hoidettavaa tai tutkittavaa puhelimella, pidän sen kotona ollessani keittiön tasolla ja viikonloppuisin olen havahtunut viettäneeni jopa tunteja erossa puhelimesta, joka on tuntunut ihanalta! Ruutuaikani viikonlopuille on ollut enintään tunnin päivässä ja tavoitteeni onkin pysyä tässä noin kahden tunnin päivittäisessä ruutuajassa. Aivan maksimissaan, toki tavoite olisi vähentää siitäkin.

Mitä (ehkä täysin itsestäänselviäkin) vinkkejä sitten antaisin puhelimesta vieroittamiseen?

 

Jätä puhelin kotiin. Olen monesti viime viikkoina jättänyt puhelimen kotiin lähtiessäni pojan kanssa ulos, kauppaan tai uimahalliin. Oikeastaan ei ole edes tullut ikävä ja tämä on auttanut paljon ”puhelin-detoxin” kanssa. Usein puhelinta tulee selattua automatkoilla, ulkona ja ties missä vain siksi, että se nyt on sopivasti mukana. Kun jättää puhelimen kotiin, keskityt takuuvarmasti muihin juttuihin ja olo on vapautuneempi kun et ole joka hetki puhelimen päässä. Tästä se siis lähtee!

Pienet tavoitteet. Hieman edelliseen liittyen olen pyrkinyt ”vierottamaan” itseäni puhelimesta pienin askelin. Usein kun puhelin otetaan oletuksena mukaan kaikkialle, olen pienin etapein jättänyt puhelinta pois esimerkiksi kauppareissuilla tai perjantain löhöhetkinä. Nopeasti tottuu siihen, ettei puhelinta tosiaankaan tarvitse kantaa kaikkialle, vähän kuin ennen vanhaan. Kun puhelimen jättäminen kotiin tai jemmapaikkaan sujuu rutiinilla, tulee monesti myös muissa tilanteissa mietittyä kahteen kertaan, että tarvitsenko puhelinta oikeasti?

Kirjaudu ulos sovelluksista, jotka vievät eniten ruutuaikaasi. Kun hallinnoit sovellusten käyttöä niin, että joudut tekemään konkreettisesti jotain (eli kirjautumaan sisään) käyttääksesi sovellusta, nousee kynnyksesi tehdä sitä. Lopputulos: Kirjaudut sovellukseen ainoastaan silloin kun on jokin pakottava tarve. Itse olen testannut tätä esimerkiksi Instagramin kanssa ja hitto vie, toimii!

Keksi tekemistä, yksinkertaista! Leffa, sarja-maraton, kävelylenkki (ilman puhelinta), siivousprojekti, leipominen tai käsityöt. Nykyään ”tekeminen” tuppaa usein olemaan sitä, että chillailee sohvalla ja selaa samalla puhelinta. Myönnän itsekin kaipaavani välillä niitä hetkiä kun voi heittää aivot narikkaan ja skrollata uutisia ilman sen kummempaa agendaa. Kun teet muita mielekkäitä juttuja ja jätät puhelimen jemmaan, et ainakaan päädy selaamaan sovelluksia tai muita juttuja, vaan keskityt itse tekemiseen.

Lentotila päälle. Rakastan pitää puhelinta välillä lentotilassa ja olla konkreettisesti tavoittamattomissa. Jos haluan olla hetken itsekseni ja erossa puhelimesta, laitan Wi-Fin pois päältä ja puihelimen lentotilaan. Tunne siitä, ettet nyt tuntiin tai pariin ole tavoitettavissa vaan ”virallisesti offline”, on todella ihana! Oikeastaan tulisi jokaisessa päivässä olla edes tunti aikaa, jolloin et ole kirjautuneena mihinkään verkkoon tai puhelimen päässä. Tätä aion ainakin itse tavoitella jatkossa!

Toki koen itse selaavani puhelimella myös täysin relevantteja juttuja (tai ainakin omasta mielestäni, haha :D), kuten hotelleja, unelmalomakohteita ja sen semmoista, mutta sillä hetkellä kun totean päivittäväni sovelluksia lihasmuistista ilman mitään sen tähdellisempää suunnitelmaa on aika laittaa puhelin pois. Oikeastaan olen pyrkinyt miettimään puhelimen esille ottamiseen jonkun konkreettisen syyn, kuten esimerkiksi etsiäkseni asian x. Asian hoitamisen jälkeen laitan puhelimen pois ja pyrin siihen, etten jää haahuilemaan puhelimen pauloihin.

Paljonko teidän päivittäinen ruutuaikanne on? Enemmän vai vähemmän kuin omani? ✨

 

 Ja hei! Jos teillä on mielessä hyviä vinkkejä puhelin-detoxiin, niin saa ehdottomasti jakaa!

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.