Ikävä vanhaa Instagramia ja kuvapläjäystä vuosien takaa

Selasin tässä eräs ilta IG-feediäni vuosien takaa ja samalla uppouduin vanhoihin muistoihin. Haikeana iski myös ikävä vanhaan Instagramiin. Aikoihin kun julkaisit kuvia oikeasti hetken mielijohteesta. Hetkistä ja tilanteista, jotka eivät olleet siloteltuja, vaan ennen kaikkea elämää. Jos jossain asiassa haluaisin palata takaisin aikakoneella, on se tämä sosiaalinen media. Ennen rakastin jakaa Instaan kuvia, niitä välillä ihan pöljiäkin juttuja, hassuttelua ja ihan tavallisia arkijuttuja, mutta nykyään ahdistun hetki hetkeltä enemmän koko sovelluksesta. Silmääni osui muuten yksi päivä erään seuraamani henkilön kuva Instan kuvafeedissä, jonka kuvatekstinä oli ”Otin tämän kuvan Instagramin omalla kameralla” ja naurahdin ääneen. Nostalgiaa! Hah, kuinka historiallisia ovatkaan ne ajat kun näin oikeasti tehtiin? Veikkaisin, ettei osa nykypäivän IG-käyttäjistä edes tiedosta koko Insta-kameran olemassa oloa. En edes muista milloin olisin itse viimeksi tehnyt näin, vaikka se alunperin juuri oli Instagramin idea.

Tämä on mun ihkaekoja IG-kuviani vuodelta 2011. Tuolloin käytin sovellusta lähinnä muokatakseni näitä ”upeita” kuvia blogiin, eikä tilini edes vielä ollut julkinen.

Some on paikka, jossa kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Haetaan inspiraatiota, idoleita, vinkkejä ja mitä ikinä. Asia, joka jossain määrin on todella hyväkin asia. Kääntöpuolena taas se, että sosiaalisessa mediassa voit esittää ulospäin juuri semmoista kun itse haluat olla. Antaa kuvan, joka on päinvastaista siihen, mitä oikeasti olet. Ja tämä pätee jossain määrin ehdottomasti myös itseeni. Mies jaksaa aina huomauttaa, etten kotona kulahtaneissa kotiverkkareissa möllöttäessäni näytä lainkaan samalta kuin blogikuvissa. Enkä tosiaankaan näytä. Mutta toisaalta myös oletan itse, ettei kukaan voisikaan ajatella, että kukaan näyttää kotona samalta kuin lähtiessään aamulla töihin. Toki, ehkä tämä on juuri sitä illuusiota siitä, että on aina huoliteltu, vaikka oikeasti ehkä pitäisikin lisätä kuva, jossa röhnötän kylpytakki päällä ja kulahtanut froteepanta päässä (kuten itseasiassa juuri nyt tätä kirjoittaessani). Koska juuri niin vietän useimmiten aikaa kotona.

Ristiriitaisinta on kuitenkin se, että puhutaan paljon siitä, kuinka seuraajat toivovat mahdollisimman aitoa ja silottelematonta sisältöä, mutta oman kokemukseni perusteella se ”kaikkien toivoma” sisältö ei loppupeleissä kuitenkaan sitouta. Olen joskus testannut jakaa kuvia aivan perushetkistä, jotka ovat olleet itselleni syystä tai toisesta todella tärkeitä: Kuviin tulee hyvällä lykyllä muutama kymmenen tykkäystä, kun taas joku siloteltu kuva, jossa pällistelen itse, saa kymmenkertaisen sitoutumismäärän. Toki tavoitteeni onkin jo pitkään ollut panostaa enemmän juuri IG Stories-sisältöön, joka itselläni tavoittaa seuraajani todella tehokkaasti. Eli ehkä se arkinen sisältö kiinnostaa enemmän siellä, eikä kuvafeedissä, koska toki myös ihmisten käyttäytyminen somessa on vuosien varrella muuttunut. Ennen selailtiin feediä, nykyään taas katsotaan IG Storiesia. Ja pyrinkin IG Stoorien kohdalla ehkä juuri semmoiseen samanlaiseen arkiseen menoon, kuin mitä aikanaan feedin puolella. Elämää, arkea ja välillä myös tunteita. Jos täytyy mainta esimerkiksi stoorien suhteen eräs lempparijuttuni, on se ehdottomasti vuorovaikutus seuraajien kanssa yksityisviestien kautta!

Silti kaipaan jotenkin niin paljon menneitä vuosia, jolloin somen päivittämisestä ei tarvinnut ottaa samanlaista stressiä. Miettiä sitoutuneisuutta tai algoritmeja, jotka molemmat käsitteinä saavat itselläni lähes oksennuksen kurkkuun. Ja täytyy todeta, etten nykyään edes juurikaan näitä ajattele. Julkaisen mitä julkaisen, silloin kun julkaisen.

Huomioita vanhoista IG-kuvista:

 

Paljon selfieitä 😀 (Jopa ahdistaa nykyään selfieiden ottaminen)

Koirakuvia (Hauvoja pitäisi todellakin kuvata enemmän <3)

Räppimusiikkia (Haha, edelleen läsnä storiesissa!)

Hassuttelua (Tulin jopa surulliseksi kun tajusin, että hassuttelija-minä on ollut jossain poissa jo pitkään..)

Kynsikuvia (Nykyisillä nysäkynsillä ei paljoa kynsilakkakuvia oteta!)

Merkkilaukkuja. (Enpä ole haaveillut uuden merkkilaukun ostamisesta vuosiin!)

Arkisia ruokakuvia (Pihviperjantait nevaföget :D)

Autenttisia reissuhetkiä (Ah!!)

Hassua huomata, kuinka moni asia (ja minä itse) on muuttunut tässä vuosien varrella.

 

Vanha koti ja ensimmäinen omistusasuntoni Käpylässä, sillloin harvinaisen kerran kun meillä oli näinkin siistiä, haha.

 

Eka yhteiskuva musta ja Tommista btw loppuvuodelta 2012 🙂

Meidän ensimmäinen yhteinen reissu Tommin kanssa Indonesiaan 2013!

 

Ja kyllä, Instagram on ehdottomasti muuttunut ennen kaikkea vakavammaksi paikaksi. Mietitään enemmän sitä, mitä jaat ja mitä muut kuvastasi ajattelevat. Ainakin omalla kohdallani oli IG ennen juurikin ihan pöljienkin juttujen, hetkien ja mieleen juolahtavien asioiden jakamista, eikä systemaattista ja harkittua kuvafeedin luomista, joka nykypäivänä vallitsee. Ja silti kaipaan yhä enemmän takaisin juuri sinne vanhaan.

        

Ja bonarina nämä, koska en voinut vastustaa laittaa myös pientä pläjäystä vauvavuodelta. Ps. Tuli ehkä vähän ikävä äippälomalle <3

 

Tämmöinen kevyempi pläjäys alkuviikkoon!

Mitä te kaipaatte vanhoilta IG-ajoilta? Vai kaipaatteko mitään? Onko somepreesens jollain tapaa teillä muuttunut?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Suhteeni rahaan: Raha ja ura vai vapaus?

Vuosi vuodelta huomaan suhtautuvani rahaan yhä enemmän ”raha on vain rahaa”-mentaliteetilla. Olen aikaisemmin kirjoittanut paljon rahasta, mutta totuushan on se, että raha kyllä puhuttaa aina. Monesti se tuottaa tavalla tai toisella myös ahdistusta ja stressiä. Varsinkin jos sitä on liian vähän. Kuten meistä varmasti jokainen työssäkäyvä tai pienyrittäjä voisi allekirjoittaa, ei rahaa koskaan ainakaan liikaa ole. Vuosi toisensa perään huomaan jollain tapaa lannistuvani yhä enemmän faktasta, että raha tosiaankin pyörittää oikeastaan kaikkea tässä maailmassa. Vaikka olenkin käsitellyt raha-asioita paljon esimerkiksi säästämisen ja sijoittamisen postauksissani, en silti koe itseäni kovin rahakeskeisenä ihmisenä. Se on selvää, että rahaa tulee mietittyä useinkin, mutta nykyään miettiessäni tulevaisuutta, en oikeastaan ensimmäisenä edes ajattele taloudellisia seikkoja tai rahaa, vaan ennemminkin kuinka voisin olla onnellinen ja elää perheeni kanssa stressitöntä, tasapainoista elämää ilman, että elämä pyörisi liikaa rahan ympärillä. No, toki siihenkin jossain määrin vaaditaan rahaa.


Mennäänpä ajassa taaksepäin vaikkapa reilut 10 vuotta. Parikymppisenä rakastin merkkivaatteita ja laukkuja. Olin todella tarkka sen suhteen minkä merkin farkut esimerkiksi ostan ja kyllä, käytin vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin aivan järkysti rahaa, enkä käytännössä säästänyt ollenkaan. Tilanne on varmasti monella nuorella vastaavanlainen, joskin nykypäivänä kulutukseen kiinnitetään aivan eri tavalla huomiota kuin tuolloin ”aikanaan” (:D), toki shoppailumaniaan saattoi tuolloin opiskeluaikoina vaikuttaa myös työpaikkani vaate- ja asustekaupoissa, joka osaltaan vaikutti ostamiseen. Ja niin, aika radikaalisti ovat kulutustottumukset tässä vuosien varrella muuttuneet.

Olen pienestä saakka ollut melko yrittelijäs. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, etten lapsena ja nuorena lähes koskaan saanut rahaa, jolloin joutui itse keksimään keinoja sille, mistä saisi muutaman kolikon ostaakseen kerran viikossa kaupasta pari karkkia tai jäätelön. Alle kouluikäisenä saatoin joskus kaivaa säästöpossusta hyvällä lykyllä pari markkaa (yleensä vain 10- ja 20-pennisiä haha) ja miettiä, mitä saisin niillä ostettua. Alaluokilla aloin kehitellä erilaisia ”bisnesideoita”, Tukholmassa asuessamme teimme kaverini kanssa noin 8-vuotiaina kotona hajustettuja kirjepapereita, joita kiersimme myymässä pihapiirimme taloissa ovelta ovelle ja ne olivat menestys!

Ala-asteella teimme taas toisen kaverini kanssa semmoisia taiteltuja ”origameja” (tiedättekö ne mihin laitettiin sisälle numeroita tai nimiä, sitten sormet sinne origamiin ja ”arvottiin” joku luukku), joita monet meidän luokkalaiset halusivat ostaa ja tehtiin jopa semmoinen ”tilauslista”. Joskus 10-vuotiaana taas pidin usein kotona äitille ”ravintolaa”, tein ruokalistan johon listasin kaikkea simppeliä, jota osasin tehdä ja pyysin äitiä tilaamaan ruokaa, josta sitten laskutin rahaa 😀 Kyllä sitä keinot keksii! Ja oikeastaan tunnistan tavallaan tämän piirteen itsestäni edelleen siinä, että mietin jatkuvasti pieniä juttuja, jotka ehkä voisivat olla kivaa pientä puuhastelua yritystoimintani oheen. Konkreettisena esimerkkinä nyt vaikka pipomallistot. Ps. Ensi viikolla tulossa taas pieni erä pipoja <3

Palatakseni opiskeluaikoihin, olin todella rahaorientoitunut. Varsinkin tulevaisuuden suhteen. Mietin kaiken harjoitteluhausta lähtien sen mukaan, mikä yritys todennäköisesti takaisi myöhemmin parhaimman palkan. Ja kuten olen aikaisemminkin todennut, ei rahoitusala kyllä ole oikea paikka, jos haluaa tuntuville ansioille, ainakaan siis uransa alkuvaiheessa. Opiskeluaikoina kurkkailinkin vähän väliä työpaikkoja pienistä investointipankeista ja yhteen johon olimme työstäneet erästä projektia olin jo menossa harjoitteluun, kunnes heillä tulikin budjetti vastaan. Saatuani lopulta palkallisen harkkapaikan Mandatumilta ja kimmokkeen muuttaa Helsinkiin, olin about NÄIN onnessani! Edelleen muuten yksi lempparityöpaikoistani ikinä! Ajattelin melko samalla tavalla vielä pankkivuosinani ja äitiys olikin itselläni melkoinen herätys tämän suhteen. Ettei elämä ole pelkkää vakavasti otettavaa uraa ja fokus jatkuvasti vain yhä suuremmassa palkkapussissa. Välillä hämmästelen itsekin, kuinka paljon olen muuttunut tämän suhteen. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan ja kuka tietää, ehkä vielä joskus haluankin palata entiseen vain kokeillakseni, että voisiko se sittenkin olla minua varten? Jossain määrin houkuttelee finanssiala nimittäin edelleen.


Nykyään tuloni ovat todella epätasaiset ja tuleva aina jossain määrin epävakaa. Mutta vaikka alkuvuonna 2019 tienasin useana kuukautena vähemmän kuin aikoihin, olin tuolloin onnellisempi ja vähemmän stressaantuneempi kuin koskaan. Ja juuri tämä onkin saanut minut miettimään rahaa jälleen aivan uudesta näkökulmasta. Kun nykyään tunnen olevani stressaantunut, alkavat hälytyskelloni heti soimaan ja muistuttavat siitä, ettei elämän täydy olla tämmöistä. Ei raha ole sen arvioista, että joutuisit olevaan viikkoja, jopa vuosia stressaantunut vain saadaksesi hyvää tiliä. Ihmisiäkin toki löytyy erilaisia, joku toinen saattaa nauttia ja elää stressistä tai haastavasta työstä, toki pieni stressi voi joskus olla myös hyvä asia, mutta pitkässä juoksussa harvemmin. Kirjoittelen lähiviikkoina enemmän ajatuksiani ulkomaille muutosta, jotka ovat tässä viime kuukausina hautuneet mielessä yhä enemmän. Palo ulkomaille on kova, mutta muuttaminen myös tietysti haastavaa varsinkin EU:n ulkopuolelle. Kuitenkin se, mikä on yhä enemmän alkanut ahdistaa on se tietynlainen suomalainen oravanpyörä, jossa elämä monissa tapauksissa uhrataan työlle ja yrittäjyydelle. Entä jos haluaakin kaikkea muuta kuin sitä?


Täytyy hieman nolona mielipiteenä todeta, että olen välillä myös suhtautunut rahaan ehkä hieman itsestäänselvyytenä. Tiedättekö, että ”kyllä rahaa aina jostain saa kasaan”. Uskon, että tähän myös vaikuttaa se, että olen aina ollut aktiivinen työnhaun ja projektien keksimisessä, jolloin ne usein ovat sitten jossain välissä tuottaneet tulosta. Eipä sitä rahaa ole tähänkään päivään mennessä mistään tupsahtanut syliin tekemättä mitään, saati sitten vanhemmilta, mutta olen silti jollain ihmeen tavalla aina onnistunut säästämisprojekteissani. Johtuen ehkä myös siitä, että olen aina ollut säästämiseen todella sitoutunut ja myös alitajuisesti vähentänyt ostelua, sekä turhaa kuluttamista säästöprojektin tähden.

Nuorena haaveillessani omaan asuntoon muutosta, torppasi äiti haaveet täysin väittämällä, etten ikinä pärjäisi rahallisesti yksin. Olin juuri täyttänyt muutama kuukausi aikaisemmin 18 vuotta ja kuulin lukiokaveriltani eräästä meidän koulua vastapäätä vapautuvasta heidän tuttavansa asunnosta. Kävin katsomassa asuntoa salaa, kuljin virastot läpi kyselemässä kaiken maailman tuista, tein laskelmia ja kävin jopa sosiaalitoimistossa (:D) kysymässä, että maksavatko he takuuvuokrani jos muutan ja vanhempani eivät suostu. Ja kyllä maksoivat. Selvittelyn jälkeen allekirjoitin vuokrasopparin ja ilmoitin kotona muuttavani, joka oli toki järkytys. Mutta kertaakaan en joutunut muutettuani tilanteeseen, jossa olisin joutunut ruinaamaan vanhemmilta rahaa. Yleensä olenkin luottanut siihen, että asiat ja (raha) kyllä järjestyy kun ottaa asioista selvää, sekä tekee niiden eteen töitä. Tämmöinen tarina tähän loppuun, heh.

Olisi mielenkiintoista kuulla millainen teidän suhteenne rahaan on?

 

Ahdistaako raha vai tunnistatteko itsenne tuosta ”vanhasta minästä”, joka eli uralle? 💰

 

Ps. Kuvien nahkahame on lempparilöytöni UFF:ilta viime kesänä ja neulepaita omatekoinen, sen helppo ohje löytyypi täältä 🙂

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Tarinoita matkakuvien takaa x 11

Annoin viime viikolla pitkästä aikaa haastattelun erästä gradua varten ja oikeastaan gradun teema matkakuvista ja niiden kautta esille tulevasta kulttuuriperimästä oli se, josta ehdottomasti innostuin. Vuosien varrella olen antanut useita graduhaastatteluita, pääasiassa vaikuttajana toimimisesta ja parin viime vuoden aikana olen oikeastaan joutunut kiittämään useille haastattelupyynnöille ei. Intouduin haastattelusta inspiroituneena pohtimaan tarkemmin myös itse omia matkakuviani, millä kriteerein julkaisen niitä, mikä kuvissa on itselleni tärkeää ja mitkä ovat fiilikset tai tarinat niiden takana. Selatessani omasta instafeedistäni taaksepäin esimerkiksi näitä maailmanympärysmatkan kuvia, meinasi ihan tulla tippa linssiin! Vitsit! Meidän reissu oli kyllä niin mieletön. Lisäksi kaikista kuvista paistaa onni ja iloisuus, joka harvemmin on läsnä täällä kotiympyröissä otetuissa kuvissa.

Kokosin vuoden ajalta muutamia omia suosikkejani matkakuvistani ja ajattelin kertoa hieman tarinoita kuvien takaa tai hetkistä kuvien ottohetkeltä. Muistan ne nimittäin näistä jokaisesta kuvasta todella tarkkaan!

 

Tässä odottelimme Hermosa Beachilla take-away-meksikolaista ruokaa yhdestä mun lempparipaikasta aikalailla vuosi sitten. Ravintola on melko lähellä rantaa ja kuvauspaikka tässä on siis aivan ravintolan edustalla. Satuimme paikalle juuri golden hourin ja auringonlaskun aikaan, joka oli aivan mieletön ja ryhdyimme Tommin kanssa molemmat kuvailemaan. Vaikkakaan kuva ei tässäkään tapauksessa kerro koko kauneutta 🙂

Tämä on myös yksi Hermosa Beachin auringonlaskuista. Lähdimme pojan kanssa yksi ilta pienelle kävelylle, jotta saisin pidettyä pienen herran vielä hetken hereillä jetlag-kiukun kourissa. Pieni intoili heti kun päästiin leikkimään rantahiekalle ja ihmettelemään auringonlaskua. Mikään ei voita hiekkaleikkejä!

Tämä taitaakin olla näistä kaikista matkakuvista vanhin ja napattu Islannista. Vaikka kuvassa onkin ihanan rauhallinen tunnelma, on tämä siis otettu Blue Lagoonin kupeesta jonottaessamme kärsimättöminä päästäksemme kylpylään sisään. Olimme varanneet ennakkoon liput ja kellonajan Blue Lagooniin, tarkoituksenamme olla paikalla hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Juuri kun pääsimme paikalle, ilmaantui joku ihme kaaos kun pukukoppien lukkosysteemit tai joku muu tekninen ongelma johti siihen, ettei ketään päästetty sisälle ja jonotimme siis varmasti yli tunnin yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa sillävälin kun kaaosta selviteltiin. Noh, auringonlasku oli ja meni jonottaessamme, tämä kuva on siis muistoni Blue Lagoonin auringonlaskusta 😀

En yleensä IKINÄ lavasta kuvia, mutta myönnän näiden seppele-kuvien olevan jossain määrin lavastettuja 😀 Ensinnäkin siksi, että harvemmin meikkaan tropiikissa. Olin haaveillut Tahiti-seppeleestä jo VUOSIA ja tottakai halusin seppelekuvia muistoksi. Itseasiassa nämä ovat nousseet melkeinpä aivan ehdottomiksi suosikeiksini kaikista omista kuvistani. Ja oikeastaan oli tuo seppele yksi parhaista muistoista Ranskan Polynesiasta. Harmittaa vieläkin, ettei sitä voinut / saanut raahata kotiin.

Rantakuva Moorealta kuvastaa varmasti melko hyvin rauhallisia ja hitaita päiviämme Ranskan Polynesiassa. Täydellistä! Pieni nautti niin kovasti pulikoinnista tuossa rantahiekalla, tässä hotellimme oma ranta Tiahurassa, joka oli ehkä täydellinen. Hiekkeleikkejä, kalojen ihmettelyä ja lilluttelua, nämä aktiviteetit kuvasivat melko hyvin näitä Tiahuran päiviä.

Yksi kauneimmista auringonlaskuista ikinä oli ehdottomasti Tahitin Faaonessa majapaikkamme omalla mustahiekkarannalla. Tätä kuvatessani olin jotenkin niin fiiliksissä ja samalla epäuskoinen siitä, miten joku maisema voi olla näin kaunis? Mustahiekkarannoissa on jotain salaperäistä ja kiehtovaa. Ehdottomasti must-see Tahitilla!!!

Tässä samainen mustahiekkaranta, jossa Tommi opetti pienelle surffin alkeita. Eipä ole hullumpi ajatus opetella surffaamaan Tahitilla! Aivan liikutuin kuinka innoissaan pieni oli vesileikeistä ja ”surffiaalloista” 🙂

Tämä kuva on Australian Gold Coastilta ja vaikka paikka ei kohteena lukeudu suosikkeihimme (tai siis juuri Palm Beachin alue, jossa majoituimme), on mielessä kuitenkin todella kivoja muistoja kolmelta viikolta, jotka siellä vietimme. Ja jossain määrin muuttui mielipiteemme kohteesta viikkojen edetessä. Luulen edelleen, että GC-kriisi johtui juurikin kulttuurishokista, joka oli todella radikaali siirtyessämme Uuden-Seelannin pienistä kylistä takaisin suuren maailman menoon. Kuva on yksi suosikeistani siksi, että olin tässä niin tohkeissani tuosta topista, jonka sain valmiiksi ja joka pääsi myös käyttöön Australian viikkoina! Tämä myös ehkä kuvastaa tietyllä tapaa semmoista ”ideaali-minua”, jollaisena viettäisin mieluiten jokaisen päivän. Ilman meikkiä, flip flopit jalassa ja tukka meren tuivertamana luonnontilassa. Voisiko edes enempää toivoa?

Loput kuvat ovatkin kotimaan matkakuvia. Yksi kesän suosikkikuvistani on ehdottomasti tämä kuva minusta kotikaupungissani Jyväskylässä Jyväsjärven rannalla. Taustalla itseasiassa myös vanha kotitaloni yläasteen ja lukion ajoilta (rivitalot noiden korkeiden talojen välissä). Kreisiä ajatella, että tuolloin tuntui niin arkipäiväiseltä, että kotiovelta käveli oikeasti noin 30m järven rantaan ja kotoa oli järvinäköala ihan joka hetki. Tuntuu nyt niin utopostiselta ajatukselta, mutta valintakysymyksiä ehdottomasti sen suhteen, että missä sitä haluaa asustella 😀 Kuva on otettu kesällä ensimmäisenä JKL-päivänä kun lähdimme ystäväni kanssa kiertelemään autolla kaikkia meidän ”legendaarisia” JKL-paikkoja ja päädyttiin myös käppäilemään satamaan. Olin aivan intona!

Uusimmista matkakuvista suosikeiksini kiilaavat aivan ehdottomasti nämä kaksi kuvaa Luostolta, minun ja naperon syysreissulta! Molemmat kuvat on otettu samana päivänä. Olimme ensin päivällä retkeilemässä tuolla Ahvenlammella, jonka kiersimme ympäri kävellen. Poika tykkäsi hurjasti käppäillä pitkospuilla ja ihmetellä veteen kaatuneita puita ja vesikasveja. Olimme illansuussa käymässä hotellihuoneessamme kun äitini soitti autosta matkalla Pyhältä, että ulkona on kaunis auringonlasku ja lähdimme pojan kanssa salamana ulos bongailemaan auringonlaskua. Ja niin, jossette siis vielä tässä vaiheessa tienneet, niin yksi pakkomielteistäni on kuvailla juurikin auringonlaskuja – ja palmuja. Eikä ollut turha reissu! Luoston auringonlasku oli nimittäin aivan mielettömän kaunis.

 

Mikä kuva on teidän suosikki? 🌴

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Unelmieni matkakassa auki

Yksi viime viikkojeni kohokohdista on ollut oivallus saariunelmani suhteen! Olen niin kiitollinen kaikille teille ihanista viesteistänne aiheeseen liittyen ja toki myös kannustuksesta kirja-unelman kanssa. Monesti unelmat voivat tuntua jotenkin vaikeasti tavoiteltavilta ja uskonkin, ettei moni välttämättä edes uskalla haaveilla itselleen tärkeistä asioista juuri sen pelossa, että niiden toteuttaminen tuntuu epärealistiselta tai jopa täysin mahdottomalta. Välillä tuntuu, että olen todellinen haaveilun ja haahuilun mestari. Haaveilen milloin mistäkin, mutta eniten kuitenkin siitä vapaudesta, stressittömyydestä ja tietynlaisesta huolettomasta elämästä. Olen nuoresta asti haaveillut elämästä paratiisisaarella simpukoita keräillen, tähtitaivasta ihaillen, öistä rannalla trooppisen sateen ropinassa ja auringonlaskuista Tyynenmeren hiekkarannalla. Ehkä ankeinta haaveilussa on kuitenkin se, ettei asioiden eteen monesti tee mitään.

Tuntuu hullulta ajatella, että vaikka ensisijaisesti elämme tätä ainutkertaista elämäämme itseämme varten, ohjailee sitä kuitenkin todella vahvasti ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat tai noin muuten vain heikko luottamus omiin unelmiin ja niiden tavoitteluun. Täytyy itsekin myöntää, että vuosien varrella on tullut ajoittain ehkä keskityttyä aivan vääriin asioihin, tehtyä valintoja lähinnä muita ajatellen tai toimittua niin, ettei tuottaisi muille pettymystä. Opiskella ja edetä uralla, koska vanhemmat ja yhteiskunta sitä odottavat, asioihin tyytymistä ja sitä rataa. Tai kuullut muilta ihmisiltä lannistavia kommentteja omiin unelmiin liittyen. Ja se ei ole reilua. Itse haluan ainakin kannustaa ja tukea muita upeiden juttujen toteuttamisessa, enkä lannistaa tai toimia toisten unelmien esteenä. En itse halua olla se tyyppi, joka harmittelee vuosikymmenten päästä, että miksei tullut mentyä kohti asioita, joista oikeasti haaveilee. Olen viime vuosina hieman harmitellut esimerkiksi sitä, miksen lähtenyt aikanaan vaihtoon tai kokeillut ulkomailla asumista nuorempana. Pyrin välttämään asioiden harmittelua jälkeenpäin, koska kaikki mennyt on johtanut juuri tähän hetkeen. Sen sijaan tuleva on asia, johon voi oikeasti vaikuttaa.

No mutta. Kuten instan storiesissa (lähes kyyneleet valuen) tuolloin päivittelinkin, on se nyt päätetty. Minähän lähden sinne saariseikkailulle. En nyt varmasti vielä ensi vuoden aikana, mutta toivon mukaan sen jälkeen. Säästäminen alkaa nimittäin nyt. Itselleni suurin motiivi säästämiselle on jokin tietty konkreettinen tavoite, kuten nyt esimerkiksi tämä island getaway, joka nyt vielä toistaiseksi on varsin kaukainen haave, mutta kuitenkin. Ja btw, ilmoitin tästä jo töissäkin ja sanoin Tommille, että minähän lähden sitten sinne saarille, yksin tai yhdessä. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Josset tee haaveidesi eteen yhtään mitään, eivät ne ainakaan toteudu. Ellei nyt tapahtu ihmeitä, kuten osu eteen lottovoittoa (silloin kerran vuodessa kun lottoat).

Asia, joka rehellisesti sanoen eniten ahdistaa on se, että pitäisi tyytyä johonkin vain siksi, että ”No, elämäni nyt vain on tämmöistä”. Miksi tyytyisit johonkin, johon et ole aivan täysin tyytyväinen jos voisit valita toisin? Tottakai täytyy olla jossain määrin realisti, mutta silti. Todella monet asiat ovat loppupeleissä mahdollisia, jos niiden eteen näkee edes jollain tapaa vaivaa. Harva meistä kuitenkaan tavoittelee kuuta taivaalta tai uraa USA:n presidenttinä, vaan aivan tavallisia tai kuitenkin realistisesti saavutettavissa olevia asioita. Ja sitten taas on olemassa ihmistyyppejä, joille pienetkin asiat välillä tuntuvat suurinpiirtein mahdottomuuksilta tai maailmanluokan uurastuksilta. Monesti takana on se, ettei asioille edes yritetä tehdä mitään, koska ollaan jo lähtökohtaisesti annettu periksi ihan näin suoraan sanottuna.

Ettei tämä postaus nyt menisi aivan tämmöiseksi unelmahötöksi, niin jotain konreettisia asioita olen jo miettinyt saari-asian suhteen. Viikonloppuna laitoin nimittäin alustavasti suunnittelun käyntiin (KYLLÄ!!!). Omalla kohdallani matkahaaveilu alkaa yleensä ensin inspiroitumisella. Selaan kuvia, sijainteja, kivoja majoituksia, tutkailen alustavasti esimerkiksi hintatasoa ja lentoa. Tämä voi tapahtua siis jo useita vuosia ennen mihinkään lähtöä. Rakastan matkakohteiden suhteen inspiroitumista ja haaveilua, vaikken johonkin kohteeseen välttämättä edes koskaan lähtisi! Seuraavaksi kartoitan konkreettisesti kohteita (kuten maailmanympärysmatkalla niitä lopullisia etappeja) ja budjettia.

Etsin viikonlopun aikana netistä tietoa Tyynenmeren saarihyppelystä, vinkkejä siihen, saarisuosituksia ja muuta. Ja ah! Minulla alkaa pikkuhiljaa olla viiden saaren haavelista koossa! Tällä hetkellä suunnitteilla siis Tyynenmeren seikkailu, ei mikään yksittäinen island getaway yhdelle tietylle saarelle. Kuten olen ehkä muutamaan otteeseen maininnut, on tämä ollut aina matkahaaveistani se kaikkein suurin. Kuten moni muu, en ole koskaan esimerkiksi haaveillut lähteväni Aasiaan reppureissaamaan. Ja niin, olenhan maininnut myös siitä, että  jostain määrittämättömästä syystä olen aina tuntenut vetoa juuri Tyynenmeren saariin, varsinkin Eteläiselle Tyynellemerelle ja Polynesiaan. Olenkin vitsaillut, että olen varmasti jossain edellisessä elämässäni ollut sieltä kotoisin. Polynesialainen kulttuuri on aina kiinnostanut valtavasti ja varmasti juuri sen vuoksi myös tykästyin niin kovin Uuteen-Seelantiin, koska kulttuuri on myös siellä todella vahvasti läsnä. Ja paljastus, jota en ole varmaan ikinä sanonut ääneen: Joskus nuorempana haaveilin, että lähtisin Ranskan Polynesiaan, löytäisin ehkä sieltä puolison ja jäisin sinne asumaan 😀 Ymmärrätte ehkä, että tämä suhteeni tähän saariaiheeseen on aivan omassa skaalassaan, haha.

Kirjoittelin perjantaina meidän matkasuunnitelmista alkuvuodelle, emmekä ole edelleenkään päässeet asiassa sen pidemmälle. Vaikkakin olemme nyt tuumailleet, että onko järkeä lähteä kolmeksi viikoksi Uuteen-Seelantiin ja Cookinsaarille / Samoalle vai säästämmekö sen sitten suosiolla myöhemmäksi  saarihyppelyn yhteyteen, jolloin voisi ajan kanssa reissata Uutta-Seelantiakin perusteellisemmin. Tavoitteemmehan oli, että seuraavalla kerralla kun menemme Uuteen-Seelantiin, haluamme ehdottomasti reissata myös Eteläsaarella ja tuon kolmen viikon puitteissa on tämä kaikki suunniteltu yksinkertaisesti mahdotonta ja vaatii jo itsessään vähintään kuukauden. Nimimerkillä vietimme 2,5 viikkoa Pohjoissaarella ja silti tuntui, ettemme ehtineet nähdä melkein mitään.

Säästäminen alkaa jokatapauksessa nyt! Mitään konkreettista säästötavoitetta en ole vielä miettinyt ja toki jonkin verran on jo ennestään säästöjä kasassa, mutta suunnilleen ainakin semmoinen 10 000 – 15 000€ olisi tavoitteena saada tähän juttuun kerättyä ensi vuoden aikana. Mitään tarkkaa ajankohtaa ei tälle vielä ole laitettu, mutta 1-2 vuoden sisällä on tavoitteeni. Ajallisesti olisi unelmani käyttää saarihyppelyyn 2,5-3kk ja sitten kenties parisen kuukautta esimerkiksi Uuden-Seelannin koluamiseen. Eli ahkeraa säästämistä ehdottomasti luvassa!

 

Onko teillä suunnitteilla matka- tai muita haaveita, joihin parhaillaan säästätte? ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 13 kommenttia.

Vuosi burnoutin jälkeen

Syksyn tullen on mielessäni pyörinyt monen muun asian lisäksi myös vuoden takainen loppuunpalamiseni. Tällä viikolla tulee täyteen tasan vuosi siitä kun kirjoitin asiasta tänne blogiin, joten eipä kai ihme, että asia on taas mietityttänyt näinä sateisina lokakuun päivinä. Kuten sanoin, on syksy omalla kohdallani vahvasti asioiden prosessoimisen aikaa. Vuosi sitten palasin hetkeksi takaisin töihin sairauslomani jälkeen – kunnes sitten päätin lopullisesti irtisanoutua ja lähteä talveksi maailmalle perheen kanssa. Koko viime vuosi tuntuu todella kaukaiselta, mutta silti jossain määrin todella ahdistavalta – edelleen.

Mitä minulla sitten on muistissa noilta viime syksyn kuukausilta? Ainakin aivan liian pitkät työpäivät, 60h työviikot yli vuoden ajan ja erinäiset seikat, jotka omalta osaltaan vaikuttivat tilanteen kehittymiseen. Noin yleisesti voisin vaikka kirjoittaa esseen työyhteisöistä, joissa todellisia ongelmia tai esimerkiksi työntekijöiden epäasialliseen käytökseen tai työpaikkakiusaamisen kriteerit täyttävään käytökseen ei millään tavalla puututa tai siitä millä toimenpiteillä edistetään positiivista työnantajakuvaa, mutta en edes jaksa nähdä vaivaa, koska todennäköisesti siitä ei olisi mitään hyötyä. Sanotaanpä näin, että on tuntunut äärimmäisen helpottavalta erinäisten sattumusten kautta oivaltaa, ettei syy ole ollut minussa. Olen todennut, ettei joitakin ihmisiä suoraan sanoen kiinnosta tippaakaan ja sitten ihmetellään kun paska osuu tuulettimeen perusasioiden ollessa aivan retuperällä.

Se miksi loppuunpalaminen tuli itsellenikin yllätyksenä ja syy siihen, että asia ehkä oli erityisen vaikeaa myöntää itselleni oli se, että olen aina tehnyt paljon töitä. En toki aivan noin suuria tuntimääriä, mutta jo yli kymmenen vuoden ajan olen tasapainoitellut opiskeluiden, töiden ja blogijuttujen kanssa vähän mihin milloinkin keskittyen. Silti en ole oikeastaan koskaan kokenut samanlaista seinää kuin mikä tuli vastaan vuosi sitten. Tunnetta siitä, että nyt ei enää jaksa ihan oikeasti. Jopa epätoivoisia fiiliksiä siitä, että entä jos en vain enää aamulla heräisikään, kunhan vaan työt on hoidettu. Apua, aivan kamalaa. Näitä tunteita on todella vaikeaa yrittää selittää. Tuon kaiken keskellä oli perhe ja erityisesti lapseni kaikkein suurin voimavara.

Juuri tänään voin todeta, ettei koskaan enää.

 

Mikään työ ei ole sen arvoista, että tulisi raataa oman terveyden uhalla tai olla liian kiltti. Tehdä asioita, joita ei ihan oikeasti ehdi tai jaksa työajan puitteissa. Työmäärällä kehuskelu ei ole cool, vaan ennemminkin se, että osaa vetää rajat ja sanoa ei silloin kun raja tulee vastaan, eikä jaksa. Monesti nämä asiat oivaltaa vasta kantapään kautta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Loppupeleissä karu totuus on, että harva meistä on korvaamaton. Ja itseasiassa se on myös melko helpottava tieto nyt kun asiaa ajattelee.

Kuluvan vuoden aikana olen tuntenut sekalaisia tunteita. Syyttänyt esimerkiksi itseäni erinäisistä loppuunpalamiseen johtaneista syistä ja oivaltanut ja kuullut vasta tämän syksyn aikana yllättävienkin tahojen kautta, ettei syy todellakaan ollut minussa. Toki, ihmiset ovat erilaisia, kuten myös tilanteet, olosuhteet ja suhtautuminen asioihin. Sen olen tämän kokemuksen jälkeen oppinut, ettei tietynlaiset asiat työskentelyn suhteen sovi minulle. Aina myöskään liiallinen työmäärä ei ole se, mikä yksinään kuluttaa loppuun. Silti olen toisaalta iloinen oivallettuani näitä asioita itsestäni, koska nyt tiedän paremmin ja osaan ottaa tiettyjä asioita huomioon työssä, sekä vetää myös ne rajat.

Kun palaa loppuun on tärkeää, että kuormitusta aiheuttavat asiat ja olosuhteet järjestetään uudelleen.

 

Suhtaudun itse hieman ristiriitaisesti esimerkiksi pitkiin sairauslomiin. Toki akuutissa tilanteessa on äärimmäisen ottaa paussi uupumusta aiheuttavista tekijöistä ja konkreettisesti keskittyä voimavarojen keräämiseen, mutta myös yksin jääminen vailla ihmiskontakteja voi pitkässä juoksussa muuttaa työuupumuksen masennukseksi. Itse koin blogista ja käsitöistä suurta apua noihin kuukausiin, sain tehdä mielekkäitä juttuja ja samalla jäsennellä ajatuksiani.

Asia, joka teitä ehkä eniten aiheen tiimoilta kiinnostaa on, että miten menee nyt? Ja itseasiassa todella hyvin. Asia, joka tänä vuonna on eniten pyörinyt mielessä ja jota en edes uskaltanut lausua ääneen oli pelko siitä, että kykenenkö vielä ”normaaliin työhön” kuten aikaisemmin? Kohdallani tämä pelko oli valtava ja jossain määrin koin ehkä ammatillisen itsetuntoni romuttuneen menneiden koettelemusten jälkeen. Olen todennut, että minulle sopii parhaiten juuri osa-aikainen konsulttityö, jonka ohessa tasapainottelen omien kanavieni kanssa. Vaikka edelleenkin yrittäjänä teen keskimäärin noin vajaan 50h viikkotyömäärää, on se kuitenkin kokonaisuus, jonka kanssa olen sinut ja jota en koe liian kuormittavaksi. Teen ulkoiselle taholle asiantuntijapalveluita noin 24h viikossa ja loppu aika koostuu blogiin, sekä muihin ”omiin juttuihini” käytetystä ajasta. Helpottavaa on myös ollut todeta, että asioista yli pääseminen vaatii aikaa. On täysin ok käydä läpi sekalaista tunneskaalaa ja olla itselleen armollinen. Arvostan myös sitä, että myös uupumuksesta uskalletaan nykyään puhua enemmän.

Hieman ohi aiheen täytyy myös kirjoittaa muutama sana yleisestä olettamuksesta, että bloggaajat tuntuvat lomailevan jatkuvasti. Hah, itse en ole oikeastaan vuosiin oikeasti LOMAILLUT muutamaa päivää pidempää aikaa, mutta toisaalta se on ollut oma valintani. Kun tekee todella kokonaisvaltaista työtä ja määrällisesti paljon työtunteja (tosin, joista valtaosasta ei kyllä mitään makseta :D), kaipaa sitä arjen vastapainoakin aivan eri tavalla. Itselleni reissaaminen on todella tärkeä henkireikä juuri siksi, että se irtaannuttaa siitä arjesta, joka normaalisti täällä kotiympyröissä pyörii töiden ja suorittamisen ympärillä. Minulle se, että reissaan ja laadin matkavinkkejä, matkapäiväkirjaa tai kohdeartikkeleita matkakokemusten muodossa, on osa yritystoimintaani. Mutta erittäin mieluisaa semmoista!

Näillä ajatuksilla (ja Balin matkamuistoilla) tänään ✨

 

Jollain tapaa myös odotan raskaan vuoden jälkeen jo tulevaa vuotta 2020 ja uuden vuoden aloittamista eheämpänä minuna.

 

Kauanko teillä on kestänyt päästä yli burnoutista?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.