Julkaistu

Yliopisto vs AMK – ajatuksia ja ensihuomioita näiden välillä

Kuvien laukku saatu / Globe Hope

Yksi ajatuksistani opiskelemaan hakiessa oli, että opiskelisin ”vähän jotain” muun elämän sivussa, mutta yhtäkkiä olenkin havahtunut siihen, että arki pyörii tätä nykyä melkolailla koulujuttujen ympärillä. Löysempiä viikkoja on toki luvassa lokakuun jälkeen tämän kurssirupeaman päättyessä ja parhaani mukaan ainakin yritän olla valitsematta mitään valinnaisia / ylimääräistä loppuvuodeksi. Miltä opiskelu sitten on tuntunut? Ensinnäkin, kesän rennompien kuukausien jälkeen ovat semmoiset selkeät arkirutiinit tuntuneet ihanilta! Ja tarkoitan tällä sitä kun joku toinen määrittelee sen missä sinun pitää olla linjoilla milloinkin, ah. Yrittäjänä melkolailla kaikki pyörii sen ympärillä, että pitäisi itse patistaa itsensä tiettyihin juttuihin ja aikatauluttaa, joten tämmöinen ulkoinen velvollisuus on tuntunut suorastaan ihanalta vaihtelulta. Kertaakaan ei ole iskenyt mitään blaah-fiiliksiä (paitsi ehkä matikan tehtävien kanssa :D), koska itsensä vuoksihan tähän oppimishommaan on lähtenytkin. Itseäni on kiinnostanut yliopisto-opintojen suhteen erityisesti se, kuinka opiskelu eroaa ammattikorkeakoulussa opiskelusta, josta itselläni on vertailupohjaa. Tänään ajattelinkin tehdä pientä vertailua näiden alkuhuomioiden perusteella, saa nähdä miten mielipiteet tästä muuttuvat vai muuttuvatko.

Ensinnäkin. Täytyy sanoa, että olen ensinnäkin ollut todella yllättynyt siitä, etten näiden ensimmäisten kolmen viikon aikana ole joutunut kirjoittamaan yhtä ainutta raporttia tai edes vielä avaamaan koko Wordiä, hah! Noh, oikeastaan en ole tainnut kyllä kirjoittaa yhtään mitään. Erilaisia verkkotestejä ja tehtäviä olenkin sitten tehnyt Moodlessa senkin edestä. Ja ne onkin kyllä hauskoja! Amkissa kun pistettiin aikanaan kirjoittamaan sivujen raportti aiheesta x jo ensimmäisellä kurssiviikolla ja sanoisinko, että ne olivat jokseenkin arkipäivää. Paaaaljon raportteja mahtui amkiin ainakin omien hatarien muistikuvieni perusteella. Aikaisemmin luulin, että myös yliopisto painottuu tähän, mutta ainakin toistaiseksi olen ollut varsin väärässä 😀 Osaako joku kommentoida tätä raportti-asiaa? Onko ero tosiaan näin vai kirjoitetaanko amkissa muutenkaan enää raportteja? Vai onkohan ne jo kuopattu? Jäi häiritsemään tämä kun kysyin ystävältäni mielipidettä raportti-asiaan, eikä tämä muistanut sen koommin mitään raportti-tulvaa (opiskelimme tosin eri alaa).

Olen itse opiskelijana ja oppijana ehkä enemmän yksilötekijä. Opin helpoiten siten, että luen ja opiskelen asiat itsekseni. Toisin sanoen on itsenäinen työskentely ehdottomasti juttuni myös opiskelun suhteen, vaikkakin pidän myös keskustelutehtävistä, joissa saa hyvin jäsenneltyä omien ja muiden tietämystä aiheista. Eniten rakastan opiskelumuotoa, joka on kuuntelun, keskustelun, muistiinpanojen tekemisen ja itsenäisen lukemisen yhdistelmää. Jos on aivan pakko valita, on ryhmätyöskentely (laajat semmoiset) ehkä inhokkini ja juuri tätähän oli amk-opiskelu (ainakin ennen) täynnä. Toisaalta koen, että ryhmätyöskentelytaitojen opettelusta on ollut paljon myös hyötyä, mutta noin lähtökohtaisesti en pitänyt semmoisesta yleisestä säätämisestä, epäselvistä tehtävien jaoista ja siitä, että joutui aina jännittämään millainen ryhmä osuu eteen. Ja sillähän oli tietysti väliä jos kurssiarvosana painottui esimerkiksi ryhmätyön arvosanalle.

Itse olen ehkä ennemmin tyyppi, joka mielellään hoitaa itse omat hommansa ja ainakin näin alkuun täytyy todeta, että yliopistossa painottuu tekeminen juuri siihen yksilötekemiseen. Tämä ei tietysti tullut minään yllätyksenä, mutta positiivinen juttu kuitenkin huomata, että pidän itse juuri tästä! Itseäni henkilökohtaisesti motivoi huomattavasti enemmän panostaa lukemalla ja itsenäisesti oppimalla tehtäviin, verkkotesteihin ja tentteihin, kuin väkertämään tuntitolkulla powerpointeja johon ryhmäesitelmään, joka nyt vain on ollut ”pakko” kasata kokoon. Eikä siinä, tässähän nyt ollaan juuri siinä asian ytimessä, ammattikorkeakoulun ja yliopiston välisissä eroissa. Toinen tähtää käytäntöön, toinen taas teoriaan ja tutkimuspohjaan. Ja täytyy mainita, että amk-opinnot ovat ehdottomasti tuoneet hyviä valmiuksia työelämään juuri ryhmädynamiikan, esiintymisen ja käytännön tekemisen suhteen, eli juuri niiden seikkojen osalta, joihin ne tähtäävätkin.

Siinä mielessä en voisi koskaan sanoa, ettei opinnoista olisi ollut paljonkin hyötyä, vaikka näin oppimismetodien suhteen onkin mielenkiintoista pohtia sitä, mikä menetelmä on itselleen tehokkaampi tai mielekkäämpi. Toki aikanaan koin myös tradenomipinnot mielekkäänä ja ehdottomasti omana juttunani, vaikka nuo ainaiset ryhmätyöt ja presentaatiot välillä rassasivatkin. Työelämään siirtyminen oli AMK:in jälkeen helppo homma, koska käytännöstä, työelämätaidoista ja esiintymisestä oli opintojen kautta vankka, valmentava pohja. En toki väitä, ettei näin olisi yliopiston kohdalla, mutta toistaiseksi en itse osaa sanoa siitä mitään.

Ainakin näin lyhyen kokemukseni perusteella voisin ajatella, että yliopisto huomioi erilaiset oppimistavat kenties monipuolisemmin. Voin toki olla väärässäkin ja onhan omista AMK-vuosistani jo aikaa. Näiden ensimmäisten kurssien myötä olen kuitenkin todennut, että pääpaino oppimisessa on varsinaisen kurssimateriaalin (kirjat, oheismateriaalit, artikkelit) oppimisessa, jolloin kurssin tenttiminen pelkästään kirjaan perustuen on mahdollista kun taas AMK:issa ei kaikilla kursseilla välttämättä edes ollut kurssikirjaa ja pääpaino arvosanalle saattoi olla esimerkiksi juurikin ryhmätyö, sen esittely ja kirjallinen raportti. Jos eteen sattui huono ryhmä tai epäselvä tehtävänjako, niin se oli vähän voivoi tai tarkoitti sitä, että joudut tekemään itse enemmän. Tähän mennessä ovat näiden omien kurssieni pienet ryhmätyöt olleet lähinnä luentojen aikana tapahtuvia, keskustelumuotoisia pohdintatehtäviä, joiden tarkoitus on lähinnä käsitellä aihetta x, eikä tehtävät ole pakollisia tai vaikuta arvosanaan. Toisinsanoen siis aivan eri levelillä ja oikeastaan aika kivoja!

Mietin myös ennakkoon paljon sitä, että onko yliopistossa opiskelu vaikeampaa kuin ammattikorkeakoulussa opiskelu? Alun perusteella voisin ainakin todeta, että ei tosiaankaan! Jos joku teistä on joskus miettinyt jättävänsä välistä yliopistoon hakemisen siinä ajatuksessa, että se on jotenkin äärimmäisen vaikeaa niin kannattaa ainakin omasta mielestäni unohtaa moiset ennakkoajatukset. Sinänsä esimerkiksi ammattikorkeaan verrattuna itsenäisempää työskentelyä on yliopistossa huomattavasti enemmän ja jos käytännönläheinen lähestymistapa tuntuu itselleen teoriaa mielekkäämmältä, saattaa teoreettisempi opiskelutapa toki tuntua työläämmältä, koska konkreettinen käytäntö on minimissään. Kiteyttäisin siis, että kyse on enemmänkin opetuksen ja aihekokonaisuuksien lähtökohdista, itselleni se itsenäisyys on tärkeä juttu kun taas joku toinen voi kokea sen ahdistavana. Tietty myös koulutusohjelmissa on eroa (ja itse puhun vain tästä omasta), sekä jokaiseen koulutusohjelmaan (sekä amkissa, että yliopistossa) mahtuu niitä ikävämpiä tai haastavampia kursseja, mutta toisaalta sitten taas helpompia. Jos nyt vaikka sitten vertaan liiketalouden amk-ohjelmaan niin en nyt itse koe, että tämä nykyinen olisi kokonaisuudessaan (toistaiseksi) ainakaan yhtään sen vaikeampi. Itseasiassa jopa toistaiseksi helpompi kun ei ole tarvinnut säätää niiden raporttien ja laajojen ryhmätöiden kanssa 😀

Käytännöt vaihtelevat varmasti paljon koulutusohjelmien ja koulujen välillä, sekä moni asia on varmasti jo ehtinyt muuttua sen jälkeen kun itse valmistuin AMK:ista (esim. ehkä ne raportit?! :D). Siinä mielessä peilaankin vain niihin omiin ”vanhoihin” kokemuksiini näissä pohdinnoissa.

Kuulen mielelläni jos teillä on korjata jotain seikkaa ”tähän päivään”  tai omia mielipiteitä aiheesta! ✨

 

Ps. Tällä viikolla olen pohtinut paljon tulevaa opintokokonaisuuttani ja saanut vihdoin selkeän punaisen langan sen suhteen! Aiheesta tulossa postausta ensi viikolla 🙂

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Julkaistu

Toivepostaus: Ura ja intuitio

Sain joku aika takaperin postaustoiveen intuitioon liittyen. Olenkin aikaisemmin kirjoitellut aiheesta jonkin verran,  mutta siitä on kieltämättä jo aikaa. Pari vuotta takaperin pohdiskelin intuitiota lähes päivittäin. Miten siitä voi olla apua päätösten teossa, uralla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Ehkäpä siis myös omalla kohdallani hyvä aika muistuttaa tästä, vaikka tämän(kin) vuoden aikana olen tehnyt useita intuitioon nojaavia päätöksiä, kuten hakenut muutosta työkuvioihini ja päättänyt ryhtyä opiskelemaan. Tiedättekö kun joskus jotkin seikat vain tuntuvat ”oikealta”? Samalla kun joidenkin asioiden kanssa joutuu pähkäilemään päänsä puhki, että onko valinta oikea? Haluanko tätä todella? Järki ehkä sanoo että pitäisi, mutta joku silti tökkii. Moni ehkä tunnistaa tilanteen.

Viime vuosina olen kokenut näitä tilanteita monesti ja näin jälkeenpäin täytyy myöntää, että juuri ne tilanteet, joissa olen vähääkään epäröinyt, ovat tavalla tai toisella osoittautuneet myöhemmin virheaskeleiksi tai valinnoiksi, jotka eivät syystä tai toisesta olleetkaan minua varten. Toisaalta taas ne valinnat, joissa olen luottanut ”sydäntuntumaan” ja intuitiooni, ehkä jopa joutunut voittamaan pelkoja ja olemaan rohkea, ovat taas osoittautuneet päätökskiksi, jotka ovat johtaneet semmoiseen ”asioiden pitikin tapahtua näin”-tilaan ja johdattaneet elämässä uusille urille. Uskon, että moni tekee elämässään päätöksiä pääasiasssa juurikin järkeen pohjautuen. Ja älkää nyt käsittäkö väärin, en missään nimessä kannusta ketään oikeasti uhkarohkeisiin tilanteisiin, jotka vaarantavat taloutesi, ihmissuhteesi tai terveytesi, vaan enemmänkin kuuntelemaan omaa itseään vaikkapa niiden arjen pienten päätösten edessä. Myös järkeä täytyy kuunnella, mutta intuitio voikin toimia tietynlaisena työkaluna sen ohella.

Eräs esimerkki tulee mieleen itseasiassa loppukesältä kun olin haastattelussa tulevien opintojeni ohelle erääseen osa-aikaiseen tehtävään yritykseen, joka on ollut itselläni pitkään kiinnostava potentiaalinen työnantaja ja jossa olin viime vuodenvaihteessa yhdessä toisessa rekryssä. No, en olisi voinut ottaa paikkaa vastaan, koska työn jaottelun kanssa olisi tullut haasteita tulevien opintojeni suhteen. Kyllähän se harmitti kertoa, että valitettavasti ei nyt onnaa. Keskustelimme kuitenkin tovin eräästä aiheesta, joka aiheuttaa edelleen ihmetystä. Miksi aikanaan irtisanouduin työstäni pankissa? Olitko siis vakituisessa työsuhteessa? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen kohdannut viime vuosina useaan otteeseen. Vastaukseni on yleensä ollut, että työskenneltyäni about 6 vuotta putkeen suurissa konserneissa vakuutus-ja rahoitusalalla, alkoi äitiyslomani aikana mielessä kypsynyt ajatus kokeilla jotain muuta tuntua yhtäkkiä oikealta.

Hyppy uuteen, tuntemattomaan. Silläkin riskillä, että luopuisin vakaasta ja vakituisesta työpaikasta. Esimerkiksi tuon päätöksen kohdalla kuuntelin intuitiotani ja lopulta myös luotin siihen. Vaikka työelämä ja ajatukset tulevaisuuden urakehityksestä ovat viime vuosina jo kokeneet pientä muutosta, ajattelee yllättävän moni edelleen, että ura on jatkumo, joka alkaa vakituisesta tehtävästä yrityksessä x ja siitä sitten edetään samaa rataa hamaan tappiin asti. Enkä tietysti väitä, että tämä olisi väärin. Jokaisen ura, mielenkiinnon kohteet ja tavoitteet ovat erilaisia, kuten me ihmisetkin. Silti tuntuu vakituisesta pitkäaikaisesta työpaikasta luopuminen olevan edelleen monelle valtava ihmetyksen aihe. Itse en taas (enää) näe siinä mitään kummallista.

Maailma muuttuu ja näen itse (oman) työelämäni eri vaiheina, kausina, joista jokainen antaa jotakin uutta. Haastaa ja opettaa. Auttaa luomaan suhteita, kehittymään ja sitten taas viemään uusille urille. Vielä viisi vuotta takaperin näin itseni juurikin tyyppinä, joka haluaa luoda uraa samassa yrityksessä yli kymmenen vuotta ja mennä sillä tiellä. Yhtäkkiä se ei kuitenkaan enää tuntunut oikealta, ainakaan siinä hetkessä. Ja sillä tiellä sitten ollaankin. Juurikin intuition viemänä ja omaan elämääni on tuo päätös tuonut valtavasti upeita asioita ja mahdollisuuksia, jotka eivät muuten välttämättä olisi olleet mahdollisia. Palatakseni vielä tuohon tilanteeseen, jossa keskustelin aiheesta haastattelun tiimoilta, oli palaute kunnioittava ja ehkäpä jopa oivaltava. Epämukavuusalueelle hyppääminen ja pieni riskinotto voi joskus palkita suurestikin. Jos vain luottaa fiilikseen, että tämä on se,  mitä haluan juuri nyt. Eikö mielekkään elämän tarkoitus olekin tehdä juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta juuri silloin? Muutenkin kuin työelämän kohdalla.

Uskonkin, että yhä useampi 80- ja 90-luvuilla syntynyt ajattelevat urasta enemmän juurikin niin, että ovat oman polkunsa kulkijoita ja ”perinteistä” urapolku-ajatusta kenties vierastetaan. Yhä useampi haluaa tehdä asioita, joita oikeasti haluaa, eikä niitä, joiden suhteen kenties muilla oli odotuksia. Itse en näe väärää urapolussa, jossa oma mielenkiinto kohdistuu pariin tai useampaan osa-alueeseen, joiden parissa haluaa kehittyä ja edetä. Koskaan ei ole liian myöhäistä mennä itseensä ja pohtia, että mikä minua kiinnostaa, missä vahvuuteni ovat ja mikä minusta tuntuu ”oikealta”?

Aihe ehkä vähän lähti rönsyilemään työelämän puolelle, mutta intuitiota voi harjoitella ja vahvistaa myös aivan arkisissa asioissa. Antaa fiiliksen viedä lenkillä niihin paikkoihin mihin ”vaisto vie”, haahuilla kaupungilla, viettää säännöllisesti rauhallisia hetkiä itsekseen, jolloin voi hyvällä lykyllä kiteyttää ajatuksiaan tai oivaltaa jotain, mitä hektisessä arjessa ei ole tullut ajatelleeksi. Itselleni semmoiset arjen hetken mielijohteesta tehdyt extempore-jutut ovat parhautta ja olen kokenut ne juurikin jonkinlaisina intuition vahvistajina. Mielestäni pitäisikin arjessa muistaa raivata myös sitä luppoaikaa juuri noille aikatauluttamattomille haahuiluhetkille, jotka voivat johtaa vaikka mihin,  vaikkei sitä siinä hetkessä uskoisikaan. Heh, muistin juuri, että esimerkiksi itselläni oli vajaat kolme vuotta sitten juuri tämmöinen haahuiluhetki erään lounastaukoni jälkeen, jolloin täysin sattumalta ja intuition saattelemana kävelin sisälle lankakauppaan. Siitäpä lähti uudelleen esimerkiksi neuleharrastus, jonka parissa olin ollut viimeksi yläasteella. Ja sillä tiellä ollaan edelleen!

Teettekö te arjessa päätöksiä intuitioon pohjautuen?

Tai kiinnostaako sen vahvistaminen? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Matkailun vuosi 2020? Forget it, nyt pysytään Suomessa!

Elokuu on alkanut kieltämättä jotenkin ristiriitaisin fiiliksin. Ensinnäkin valehtelisin jos väittäisin, ettei tuleva syksy mietitytä mahdollisen tulevan uuden aallon suhteen, varsinkin näiden viime päivien jälkeen. Muutenkin tuntuu, että moni asia on kesän aikana junnannut paikallaan, joka on aiheuttanut jonkinlaista kärsimättömyyttä. En missään nimessä halua tehdä blogistani tämmöistä koronapäiväkirjaa (kuten ehkä keväällä siihen suuntaan mentiin), enkä muutenkaan koe olevani mikään hysteerinen koronapelkoinen, mutta kieltämättä olen ollut jo usean viikon ajan huolissani ihmisten välinpitämättömyydestä, kieltämättä myös hieman vihainen.

Käytin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa julkista liikennettä puoleen vuoteen ja reaktioni oli jotenkin järkyttynyt. Kukaan ei välitä. Siis mistään. Ihmiset tönivät, poukkoilevat ja kävelevät päin kun viimeistä päivää. Noiden kahden lähijunalla kuljetun keskustamatkan jälkeen päätin, etten hetkeen astu jalallani junaan, ellei nyt ole hoidettavana jotain aivan välttämättömiä asioita. Eilen päätin sitten ajaa pyörällä Kallioon ja takaisin tapaamaan Juttaa (ekaa kertaa puoleen vuoteen, apua!), vain siksi että ajatus junasta nyt ihmisten toimistolle paluun jälkeen ahdisti. Olihan se aikamoinen matka kieltämättä ja ajoin eilisen aikana yhteensä 30 kilometriä, haha 😀 Saa nähdä miten hoidan ensi viikon pakolliset menot keskustaan! Ehkäpä innostun taas pyörällä, vaikka siinä matkan varrella ehdinkin muutamaan otteeseen tuumata, että mihin helvettiin ryhdyinkään. Selässä about 10kg kiloinen reppu ja takana vielä aamun 8 kilsan juoksulenkki. Okei, ei ehkä näin.

Eikä nyt varmasti yllätä, että olen jo parin kuukauden ajan seurannut tilannetta säännöllisesti mm. päivän Hesarin lukujen varjossa ja ollut jo pitkään sitä mieltä, että tartuntalukemat lähtevät aivan varmasti taas pian nousuun. Samalla olen myös ollut järkyttynyt siitä, kuinka moni on nähnyt tarpeelliseksi tässä tilanteessa lähteä ulkomaille puhtaasti lomamatkalle ja viis välittää vapaaehtoisista karanteeneista kotiinpaluun jälkeen. Osallistua joukkotapahtumiin, käydä baarikierroksilla ja elää muutenkin kuin mitään ikinä ei olisi tapahtunutkaan. Ihmisten ajattelemattomuus on juurikin se, joka edesauttaa tilanteen ajautumista huonoille urille ja luulisi, että se kevään jälkeen olisi meille jokaiselle selvä juttu. Ilmeisesti ei kuitenkaan. Voisin heittää tähän muutaman mielipiteen ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta en lähde sille tielle.

Juuri tällä viikolla vertailin HS:n taulukon tartuntalukemia eri Euroopan maissa, jossa Suomi loisti yläpäässä pienimmillä tartuntaluvuilla väestöön suhteutettuna. Tällä hetkellä mahdollisuus saada tartunta täällä on suhteellisen pieni, mutta tilanne ei ehkä hetken päästä ole enää yhtä hyvä. Varsinkin jos porukka ravaa reissuissa viis karanteeneista välittäen, eikä ajatustakaan siitä, että voisi tehdä sen edes muiden vuoksi. Meistä jokaisen on helppo ajatella, etten minä ole tartuttaja, mutta siinä samalla voi juurikin kuka tahansa meistä olla oireeton tartuttaja ja täten myös potentiaalinen taudin levittäjä. En itse suostuisi tai keväällä suostunut karanteeniajan sisällä tapaamaan edes Ruotsista tulevia läheisiäni.

Jo keväällä päätin, että loppuvuosi 2020 kuluu todennäköisesti ilman yhtään ulkomaan matkaa. Tuolloin tuumailin, että jos tilanne syksyllä sallii, saattaisin harkita lyhyttä matkaa Pohjoismaiden sisällä Islantiin, Norjaan tai Tanskaan. Eipä mennyt aikaakaan kun nämäkin karsiutuivat pois listalta uusien tartuntojen myötä, eikä nyt edes harmita. Kuka nyt haluaisi riskeerata mitään tässä tilanteessa? Tai toivottavasti ei ainakaan kovin moni? Kuka tietää, ehkä koko ensi vuosikin kuluu täysin reissaamatta? Niin pitkälle en kuitenkaan vielä edes halua miettiä. Tietysti kaipaan matkailua ja haaveilen jopa päivittäin vanhojen reissujen perään miettien paikkoja, joita haluan nähdä ”sitten joskus”. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe, että oma into matkustaa menisi suuremman asian edelle. Reissata kyllä ehtii tulevaisuudessakin.

En ole koko tämän vallitsevan tilanteen aikana kokenut, että minun olisi ”pakko päästä johonkin”. Vaikka rakastan matkailua, ei se mielestäni ole ketään kohtaan reilua juuri nyt ja ajattelin näin jo aikaisemmin kesällä ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia. Poislukien tietysti kotimaan matkailun. Itse en halua olla oman matkakuumeeni vuoksi vaarantamassa omaa, läheisteni tai kenenkään muunkaan terveyttä. Alkukesästä kirjoittelinkin, etten myöskään koe tarpeelliseksi olla eturintamassa matkustamassa mihinkään tilanteessa, joka on edelleen monelta osin erittäin tulenarka. Ja toki, tilanne oli vielä kesä-heinäkuun vaihteessa hyvin erilainen ja myös rajoitettuun ulkomaan matkailuun suhtauduttiin jo huomattavasti myönteisemmin. En tuomitse niitä, jotka matkailurajoitusten vapauduttua varasivat matkoja sallittuihin kohteisiin. Päinvastoin, ymmärrän täysin ihmisten fiilikset ankean kevään jälkeen kun matkailua vihdoin avattiin. Monihan meistä ajatteli tuolloin, että pahin on ohi ja uskaltautui varailemaan reissuja ns. turvallisiin kohteisiin. Tilanne kuitenkin elää ja moni asia on jo toisin. En itse olisi henkilökohtaisesti uskaltanut kesällä ulkomaille, enkä uskalla nytkään.

Toivoisin, että yhä useampi voisi unohtaa ulkomaan matkailun edes loppuvuoden ajaksi. Ainakin nyt tämän kesäkauden jälkeen. Kiltit, jossei ole aivan pakko reissata, älä tee sitä. Tai jos niin, kunnioita myös meitä muita, kanna vastuusi ja pysyttele se 14 päivää karanteenissa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Edes meidän muiden vuoksi, mistä tahansa maasta sitten palaatkin. Vaikka kohdemaa täyttäisikin sallitun matkailun puitteet, saattaa maa kuitenkin sallia matkailua myös korkean riskin maissa, joka taas mahdollistaa altistumisen kohteessa näiden matkailjoiden kautta. Ja luultavasti juuri tämä on osasyynä uusien tartuntamäärien kasvuun. Näen henkilökohtaisesti jo pelkästään lentoasemat ja lennot itsessään riskinä, reissasit sitten mihin tahansa. Jos itse saisin päättää, suositeltaisiin kahden viikon karanteenia jälleen aivan kaikille ulkomailta palaaville (hyvin mahdollista, että tähän tuleekin pian muutos!). Itseäni jännitti aivan tarpeeksi jo junamatka Jyväskylään 😀

Kesän aikana olen itsekin rohkaistunut vihdoinkin elämään normaalimmin. Käynyt esimerkiksi (aamuisin kun siellä ei hyvällä lykyllä ole lisäkseni ketään) meidän hiljaisella lähi-kuntosalilla, jonne kannan mukanani aina käsidesin ja pesen muutenkin käteni about viidesti treenin aikana ja työnnän vesipulloni tiskikoneeseen pestäväksi jokaisen treenin jälkeen. Kulkenut muutaman kerran julkisilla, käynyt pari kertaa kirjastossa, muutaman kerran ravintoloissa ja kahvilassa. Tuntenut hyvää mieltä siitä, että poikamme on kesän aikana iloinnut ikäistensä seurasta päiväkodissa keväällä kotona vietettyjen kuukausien jälkeen. Nyt olen myös vihdoinkin itse nähnyt asteittain ystäviäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Ihan jo puhtaasti siksi, että kökötin käytännössä kokonaiset kolme kuukautta kotona karanteenin omaisissa oloissa ja kyllähän se kieltämättä jo alkoi ahdistaa. Kevään tilanne kolkuttaa kuitenkin edelleen jatkuvasti takaraivossa, pyrin välttämään ihmisjoukkoja, turhia kontakteja ja muutenkin pitää parhaani mukaan maalaisjärjen mukana arjessa. Kyllähän se harmittaa jos tilanne etenee siihen, että rajoituksiin palataan ja syksy jatkuu samanlaisen kotona kököttämisen parissa kuin kevätkin. Itse olen elätellyt toivoa syksyn jo perinteeksi muodostuneesta Pyhä-Luoston reissusta, mutta tällä hetkellä en jotenkin uskalla suunnitella edes sitä sen pidemmälle.

Itseäni harmittaa suuresti se, mitä koronapandemia on tehnyt juuri matkailusektorille ja useilta kotimaisilta matkailualan toimijoilta on vedetty matto jalkojen alta turistiliikenteen tyrehtyessä. Toki tässäkin on aina monta puolta. Ulkomaan matkailun tyrehtyminen uudelleen asettaa jälleen kerran lentoliikenteen hankalaan asemaan ja tarkoittaa yhä uusia lomautuksia ilmailualalle täällä Suomessakin. Toisaalta taas ulkomailta tuodut tartunnat riskeeraavat kotimaista matkailua, joka on kesän aikana vihdoinkin vilkastunut ja asettaa kotimaisen turismin jälleen kerran ahdinkoon, jonka seuraukset voivat olla taloudellisesti kevättäkin vakavammat. Tästä huolimatta aion itse (varovaisin mielin ja tilannetta seuraten) panostaa juurikin siihen kotimaan matkailuun, tietysti sillä oletuksella, ettei myös Suomen sisäistä matkailua määritellä riskiksi.

En kuitenkaan halua manailla tästä mitään katastrofia ja toivonkin, että varhaisella reagoinnilla ja toimenpiteillä saadaan tilanne kuriin, eikä jouduta takaisin kevään poikkeusoloihin. Kieltämättä syksy kuitenkin mietityttää monelta osin. Nyt on ehkä siis hyvä aika panostaa niihin positiivisiin juttuihin, joista rakentaa turvaa syksyn varalle 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Platonin luolavertaus ja mitä se kertoo tästä päivästä?

Kuukausia takaperin, koronamylläkän ollessa pahimmillaan keskustelimme eräs viikonloppu Tommin kanssa Platonin luolavertauksesta ja aina siitä lähtien onkin mielessäni ollut saada tämä postaus pohdintoineen ulos. Tuolloin keväisenä lauantai-iltana pohdimme sitä, kuinka vertaus kiteyttää edelleen monen nykymaailman vitsauksen ja on tulkittavissa yleismaailmallisesti monen arkiseen ajatukseen tai poliittisiin näkemyksiin. Ja kyllä, joudun tuottamaan teille pettymyksen, koska emme (valitettavasti) useinkaan juttele keskenämme filosofisista tai sivistyneistä asioista, vaan enemmänkin kategorian ”Millä äänellä Bixu puhuisi jos olisi ihminen?”-sarjan juttuja. Haha.  Luolateoriaa ajauduin kuitenkin pohtimaan useana päivänä tuon illan jälkeen, vaikka näin jälkeenpäin saakin sen helposti rinnastettua melkeinpä mihin tahansa tässä maailmassa. Tuumailin asiaa erityisesti siltä kantilta, että a) onko maailman kehityksen huono suunta ollut konkreettisesti havaittavissa jo Platonin aikana b) kuinka hämmästyttävän tarkasti vanha teoria voidaan rinnastaa moneen tänä(kin) päivänä yhä enemmän relevanttiin asiaan ja c) kuinka totta teoria on ainakin näin omasta mielestäni ja kertoo ihmisten ajatusmaailmasta. Platon saisi varmasti slaagin jos pystyisi jollain konstilla aikamatkaamaan nykymaailmaan! Pohdinkin siis tässä postauksessa omia tulkintojani luolateoriasta.

Luolavertaushan kuuluu ytimekkäästi selitettynä näin:

 

Joukko vankeja on lapsuudestaan saakka kahlittu luolan perälle niin, että heidän selkänsä on luolan suuaukkoon päin. Myös heidän päänsä on kahlittu niin, että he näkevät vain luolan peräseinän.  Heidän takaan palaa tuli, jonka edessä olevalta korokkeelta heille esitetään heijastuksia, jotka piirtyvät kallion peräseinämään heidän eteensä. He näkevät ulkopuolen todellisesta maailmasta vain kallion seinämän heijastukset. Varjoja eläimistä, kasveista, tulesta ja vangeista itsestään. Tämä on ainoa todellisuus ja maailma, jonka he tietävät.

Yksi vangeista vapautetaan ja päästetään kulkemaan luolasta kohti suuaukkoa. Nuotion tuli sokaisee hänen silmänsä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän myös näkee, mitä luolan seinämään piirtyneet heijastukset todellisuudessa ovat. Asiat ja muodot, joita hän näkee, tuntuvat epätodellisimmilta kuin ne varjot, joita hän on koko elämänsä aikana tottunut pitämään todellisena maailmana. Astuessaan ensimmäistä kertaa auringonvaloon, hän ei hetkeen kykene sokaistuneena näkemään mitään. Hiljalleen silmät tottuvat valoon ja vanki alkaa nähdä, ensin varjoja, sitten kirkkaampia asioita ja esineitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän erottaa värejä. Lopulta hän näkee myös auringon ja ymmärtää sen merkityksen vuorokauden, vuodenaikojen kierrossa ja kaikessa ympärille luodussa.

Vanki valaistuu maailmasta ja todellisesta todellisuudesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on pelastaa toverinsa luolasta, jotta myös he kokisivat samanlaisen valaistumisen. Hän kuitenkin epäröi, koska vangitut luolatoverit eivät todennäköisesti haluaisi vapautua, koska heidän todellisuutensa luolassa on se maailma, jota he pitävät ainoana ja oikeana. Lisäksi tulisi vapautuneen vangin luolaan palatessaan totuttautua uudelleen pimeään, joka tarkoittaisi, ettei hän hetkeen näkisi kunnolla, eikä kykenisi enää näkemään kunnolla kallion seinämään heijastuvia varjoja. Tällöin luolatoverit saattaisivat hänet naurunalaiseksi ja voisivat kieltäytyä vapautumisesta. Todennäköisesti myös pitäisivät hänen väitteitään ”todellisesta maailmasta” aivan hulluina.

Tarina ei kerro mitä vapautuneelle luolaihmiselle kävi? Rakastuiko hän todelliseen maailmaan? Vai ahdistuiko hän ulkopuolisen elämän monimutkaisuudesta, paineista tai ulkopuolisuudesta? Kaipasiko hän takaisin tuohon yksinkertaiseen elämään varjojen todellisuudessa?

Tulkintoja teoriasta on monia ja tässä omiani:

 

Yksi omista tulkinnoistani onkin, että lähes kaikki kehitys, oli kyseessä sitten taloudellinen tai teknologinen, ovat näennäisesti tie parempaan. Kehityksellä luvataan ratkaista ongelmia, teknologialla tuoda ihmisiä yhteen ja lopettaa nälänhätä globaalisti. Kehittää tekoälyä, joka ehkä tulevaisuudessa kykenisi ihmistä tehokkaampaan innovointiin ja korvaisi ihmisiä myös työelämässä. Vaikkakin lopputulos onkin usein umpikuja, josta paluu vanhaan on mahdoton, vaikka se jälkeenpäin tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Yksinkertaisesti jo siksi, että tietää nyt liikaa ”paremmasta” ja toisaalta nykyajan hyödykkeistä luopuminen nyt on äärimmäisen vaikeaa. Juuri eilen illalla pohdin esimerkiksi nuoruusvuosiani ilman sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Kyllä elämä näin jälkeenpäin mietittynä oli tuolloin hitaampaa, jossain määrin elämänlaatukin parempaa. Vai tuntuuko se vain jälkeenpäin siltä? Että kaikki menee huonompaan, vaikka jokaisella aikakaudella on aina ne omat haasteensa. Ihmiselle on luontaista etsiä ja kehittää uutta. Pyrkiä aina yhä edellistä parempaan ja enempään. Onko tämä siis luontaista ahneutta?

Vaikkapa nyt sitten kapitalismi kuvaa tätä mainiosti. Nykymaailmassa kaikki pyörii enemmän tai vähemmän rahan ympärillä. Raha, joka on täysin keksitty (ja toki todelliseen tarpeeseen, eli vaihtotalouden jälkeen helpompaan kaupankäyntiin kehitetty) on käsite, joka määrittää nykymaailmassa kaiken. Missio on menestyä ja rikastua. Pyrkiä talouskasvuun. Ja mitäs sitten tapahtuu? Koittaako todella se parempi maailma, ilman ongelmia tai pahaa oloa? Käytännössä koko globalisoituva maailma on sidottu rahaan, oli se sitten käteistä isoäidin kukkarossa tai näkymätöntä bittien muodostamaa virtuaalirahaa rahoitusmarkkinoilla, jota ei konkreettisesti tavallaan edes ole olemassa. Kuvastaako varjojen maailma siis juuri tätä eri instituutioiden luomaa todellisuutta, jota mekin pidämme niin tavallisena, että osa meistä ei edes osaa kuvitella elämää oravanpyörän ja eri instituutioiden ulkopuolella? Olemme yleisöä, joille esitetään nukkenäytöksiä politiikasta ja rahoitusmarkkinoista, jotka taas vahvistavat juuri tätä kuvaamme ympäröivästä maailmasta. Epäilijöitä pidetään hulluina skeptikkoina ja salaliittoteorioiden junailijoina. Ja ei, en ole itse edes kapitalismin vastainen, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista 🙂

Jos voisimme elää vuoden elämää esimerkiksi 50 000 vuoden taakse, palaisimmeko vielä takaisin nykypäivään? Monet ylellisyydet, terveydenhuolto ja muut nykymaailman seikat varmasti houkuttelisivat jos niistä olisi valmiiksi tietoinen. Ihminen kun on pohjimmiltaan melko mukavuudenhaluinen, eikä näihin totuttuaan hevillä ylellisyyksistä luopuisi. Mutta entäs sitten ne yksinkertaisemman elämän edut? Onko kehitys pitkässä juoksussa todella palvellut ihmiskuntaa? Toki monenlainen raakuus on kadonnut maapallolta parin viime vuosisadan aikana, massakuolemia aiheuttaneita epidemioita on selätetty, terveydenhuolto on kehittynyt, jonka myötä elintaso ja ihmisten eliniänodote ovat nousseet ryminällä. Siinä samalla on pintaan noussut kuitenkin uusia ongelmia, ihmisten sisäinen paha olo kasvanut ja olemme etääntyneet toisistamme, vaikka teknisesti ottaen asia onkin aivan päinvastoin. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja edelleen myös nälänhätä ovat kaikki nykypäivän ongelmia. Olemmeko siis loppupeleissä plussalla vai miinuksella kehityksen myötä? Olivatko luolaelämään ja varjojen todellisuuteen koko elämänsä tottuneet vangit todella onnettomampia kuin me, yhteiskunnan paineisiin, rahan pyörittämän maailman ja jatkuviin katastrofeihin tai pelkoihin kyynistyneet? Onko tämä kaikki seurausta entropian kasvusta, koska teoriassa epäjärjestys kasvaa, mutta se ei maailmankaikkeuden mittakaavassa voi vähentyä? Tämähän tarkoittaisi sitä, ettei lisääntyvää epäjärjestystä vastaan edes oikeastaan voisi taistella. Kaoottisuus aivoissamme lisääntyy samaa tahtia kun fyysinen sekasorto ympärillämme maailmassa, jossa luodaan hetki hetkeltä lisää tavaraa ja hyödykkeitä täyttämään tyhjiöitä, ratkaisemaan yhä lisääntyviä pulmiamme. Pulmia, joita ei vielä hetki sitten edes ollut olemassa.

Todellisen elämän esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Pohjois-Korean loikkarit, joka riskeeraavat elämänsä loikkaamalla diktatuurista Etelä-Koreaan vapautumisen ja todellisen elämän toivossa. Todellisuudessa pieni osa heistä katuu loikkaustaan ja jopa palaa takaisin kotimaahansa, koettuaan nykymaailman raakuuden ja elämän kovien odotusten iskeytyessä vasten kasvoja. Joidenkin mielestä on nukketeatteri sittenkin turvallisempi valinta. Ainakin jos on kasvanut siihen tottuneena. Nykymaailma ei ole helppo paikka, mutta jokainen voi ottaa askelia tehdäkseen siitä enemmän omanlaisen. Odotukset ovat valtavia, aivan jo pelkästään työelämässä. Töihin kun ei enää haeta niitä hyviä tai kilttejä yksilöitä. Toki, sinun tulee olla hyvä tyyppi, mutta myös kielitaitoinen, yrittäjähenkinen ja korkeasti koulutettu multiosaaja. Usein vaatimusten lista on pitkä ja muistuttaa lähinnä kuvausta epätodellisesta superihmisestä. Voin vain kuvitella esimerkiksi näiden loikkareiden tuntemukset jos tulet paikasta, jossa eletään kehityksen tasolla kymmeniä vuosia menneisyydessä ja olet ollut täysin pimennossa siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Etelänaapurin yksi urakeskeisimmistä yhteiskunnista ei ehkä ole se helpoin paikka totutella ”vapaaseen elämään”.

Voisiko tarinan tulkita myös niin, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja itsekeskeinen, jolle omien heikkouksien näyttäminen on suuri kolaus itsetunnolle. Kukapa nyt tarkoituksella asettaisi itsensä naurunalaiseksi silläkään verukkeella, että se avartaisi monen kuvan maailmasta? Vai haluaako vapautunut säästää toverit mahdolliselta järkytykseltä siitä, ettei heidän todellinen maailmansa olekaan todellinen, koska vapautumisen ja valaistumisen jälkeen paluu menneeseen on luonnollisesti mahdotonta, josta seuraa shokki oman maailmankuvansa romahtamisesta. Kumpi sitten loppupeleissä on pienempi paha? Saako lampun henkeä enää takaisin sisään kun sen kerran vapauttaa?

Luolavertauksesta on moneen ja sitä voi käyttää vertauksena vaikka mihin. Tässä omia (ehkä jopa hieman sivuraiteille lähteneitä) ajatuksiani siitä.

 

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tulkintojanne! 🌞

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Ikävä Jyväskylään

Hello ja ups, huomasin juuri pitäneeni jonkinlaista blogilomaa, vaikka tarkoitukseni oli oikeastaan aivan päinvastainen. Lähdin sunnuntaina ystäväni luokse Jyväskylään, pitkästä aikaa ihan useammaksi päiväksi ja tarkoitus oli saada esimerkiksi rästihommia hoidettua reissun aikana, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Nähtävää ja tekemistä oli nimittäin aivan liikaa! Enkä siltikään ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mihin alunperin oli tarkoitus. Olen jo vuosia kaivannut reissua Jyväskylään ”pitkän kaavan mukaan”. Usein ovat Jkl-visiitit olleet lyhyitä yhden tai kahden yön reissuja, eikä aikaa ole ollut juuri mihinkään kun on sitten jo kamalalla kiireellä lähtenyt takaisin kotiin. Siispä päätinkin viettää tämän vuoden vajaan viikon ”kesälomani” vanhassa kotikaupungissani, joka osoittautuikin aivan parhaaksi ideaksi ikinä! Vaikka kotiin oli tietenkin kiva palata, täytyi ihan taistella, etten olisi alkanut itkeä paluumatkalla junassa.

Ei siis varmasti yllätä, että minuun iski aivan järkyttävä kaipuu Jyväskylään! Siis oikeasti juuri semmoinen, että haluaisin muuttaa takaisin. Vaikka jo heti. Hah! Ehdin jo kurkkia myytävien asuntojen ja talojen tarjontaa (ymmärrätte varmasti, että kuitenkin osittain leikillä, mutta ehkä vähän tosissaankin :D). Analysoin myös, että minkälaista yrittäjyyttä kaupungissa kaivattaisiin, koska lannistuin jo alkuunsa työtarjontaa selatessani (koska joo, tein senkin jo). Mietin myös kuinka paljon rauhallisempaa pojankin olisi käydä koulua pienemmässä kaupungissa, koska vaikka tämän koulun aloitukseen vielä on vuosia (tai no 3), olen todennut stressanneeni tätä (eli Helsingin levottomuutta) jo vuosia ja havahtuneeni myös ajan kuluvan niin nopeasti, että tuo kolme vuotta on todennäköisesti vierähtänyt ohi ennenkö huomaankaan. Pahoittelut myös sulkumerkeistä 😀

Vielä viime kesänä olin sitä mieltä, että vaikka Jyväskylässä onkin kivaa ja kotoisaa, en näkisi itseäni siellä asumassa. Silti jokin on vuoden sisällä muuttunut ja olen havahtunut yhä useammin siihen, että tunnen oloni ahdistuneeksi Helsingin hälinässä ja kiireessä. Olen läpi vuosien toki viihtynyt Helsingissä, olenhan ensi kesänä asunut täällä jo täydet kymmenen vuotta, mutta asenteeni on hiljalleen parin vuoden aikana ollut jonkinlaisessa muutoksessa. En tiedä johtuuko tämä äitiydestä ja siitä, että on alkanut kokea jollain tapaa tärkeäksi saattaa oma lapsi ”omille juurilleen” tai juuri siitä jonkinlaisesta suuren kaupungin lapsenkasvatuksen pelosta ja kauhukuvista, että lapsi viettäisi koulun jälkeen aikaa juna-asemilla hengaillen. Apuaaa! Koulumatkoista puhumattakaan. Jyväskylässä en koskaan ahdistunut epämääräisistä tyypeistä tai tuntenut, että pelkäisin mitään, mutta Helsingissä on tätä tullut ajoittain vastaan.

Vaikka olenkin käsitellyt tätä aihetta jo useammankin kerran, täytyy myös tällä kertaa todeta, etten ole koskaan omaksunut helsinkiläistä kaupunkikulttuuria omakseni. En koe, että olisin millään muotoa minkään helsinkiläisen paikallisyhteisön jäsen siinä mittakaavassa, että ajattelisin olevani merkittävä osa jotain tiivistä kokonaisuutta. Tai no ehkä meidän pienen taloyhtiön, mutta siinäpä se oikeastaan onkin. Jyväskylässä taas koin vahvasti kuuluvani joukkoon. Helsingissä taas on helppo olla hiekanjyvä hiekkarannalla, pieni osa massaa. Enkä aikaisemmin ole pitänyt tätä huonona asiana. Sitä, ettei kauppareissulla välttämättä törmää vanhoihin tuttuihin ja pysähdy vaihtamaan kuulumisia. Tai ettei oma lapsi pääsisi tekemään samoja juttuja tai käymään samoja harrastuksia kuin mitä itse teki lapsena. Mutta jostain syystä olen alkanut pitää  juuri tätä yhä tärkeämpänä. En näe muuttoa realistisena ainakaan aivan lähiaikoina tai mahdollisesti en ollenkaan, eihän se vain minusta ole kiinni. Jostain syystä on ajatus kuitenkin alkanut tuntua yhä oikeammalta. Huomasin nimittäin taas kerran sen, kuinka paljon helpompaa Jyväskylässä on olla rennosti, tehdä asioita hetken mielijohteesta ja olla suorittamatta. Helsingissä kaikilla on kiire, kalenteri täyteen buukattuna viikkoja eteenpäin ja sitä rataa.

Viikon varrella kävin useaan otteeseen lenkkeilemässä rantaraitilla, juoksemassa Ylistönmäen portaita (miksi Jyväskylässä muuten on niin paljon hyviä portaita joissa treenata, eikä Helsingissä juurikaan valinnanvaraa, varsinkaan ruuhkatonta?), kiertelemässä kaupungilla, näkemässä mummoani ja katselemassa vanhoja hoodeja. Keskiviikkona lähdimme kiertelemään museoita suunnaten Alvar Aalto-museoon ja Keski-Suomen museoon. Kummassakaan en ollut käynyt varmaankaan 20 vuoteen, vaikkakin joskus lapsena useinkin. Jyväskylän museotarjonta on muuten todella kiva! Harmittaa, etten ehtinyt Holvi Taidemuseoon ja Suomen käsityömuseoon, jotka olivat myös listallani. Seuraavalla kerralla sitten!

Noh, nyt yritän koota ajatukseni ja palata tähän Helsinki-arkeen. Onneksi ensin viikonloppu!

 

Semmoisia juttuja siis tällä viikolla ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.