Suhteeni rahaan: Raha ja ura vai vapaus?

Vuosi vuodelta huomaan suhtautuvani rahaan yhä enemmän ”raha on vain rahaa”-mentaliteetilla. Olen aikaisemmin kirjoittanut paljon rahasta, mutta totuushan on se, että raha kyllä puhuttaa aina. Monesti se tuottaa tavalla tai toisella myös ahdistusta ja stressiä. Varsinkin jos sitä on liian vähän. Kuten meistä varmasti jokainen työssäkäyvä tai pienyrittäjä voisi allekirjoittaa, ei rahaa koskaan ainakaan liikaa ole. Vuosi toisensa perään huomaan jollain tapaa lannistuvani yhä enemmän faktasta, että raha tosiaankin pyörittää oikeastaan kaikkea tässä maailmassa. Vaikka olenkin käsitellyt raha-asioita paljon esimerkiksi säästämisen ja sijoittamisen postauksissani, en silti koe itseäni kovin rahakeskeisenä ihmisenä. Se on selvää, että rahaa tulee mietittyä useinkin, mutta nykyään miettiessäni tulevaisuutta, en oikeastaan ensimmäisenä edes ajattele taloudellisia seikkoja tai rahaa, vaan ennemminkin kuinka voisin olla onnellinen ja elää perheeni kanssa stressitöntä, tasapainoista elämää ilman, että elämä pyörisi liikaa rahan ympärillä. No, toki siihenkin jossain määrin vaaditaan rahaa.


Mennäänpä ajassa taaksepäin vaikkapa reilut 10 vuotta. Parikymppisenä rakastin merkkivaatteita ja laukkuja. Olin todella tarkka sen suhteen minkä merkin farkut esimerkiksi ostan ja kyllä, käytin vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin aivan järkysti rahaa, enkä käytännössä säästänyt ollenkaan. Tilanne on varmasti monella nuorella vastaavanlainen, joskin nykypäivänä kulutukseen kiinnitetään aivan eri tavalla huomiota kuin tuolloin ”aikanaan” (:D), toki shoppailumaniaan saattoi tuolloin opiskeluaikoina vaikuttaa myös työpaikkani vaate- ja asustekaupoissa, joka osaltaan vaikutti ostamiseen. Ja niin, aika radikaalisti ovat kulutustottumukset tässä vuosien varrella muuttuneet.

Olen pienestä saakka ollut melko yrittelijäs. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, etten lapsena ja nuorena lähes koskaan saanut rahaa, jolloin joutui itse keksimään keinoja sille, mistä saisi muutaman kolikon ostaakseen kerran viikossa kaupasta pari karkkia tai jäätelön. Alle kouluikäisenä saatoin joskus kaivaa säästöpossusta hyvällä lykyllä pari markkaa (yleensä vain 10- ja 20-pennisiä haha) ja miettiä, mitä saisin niillä ostettua. Alaluokilla aloin kehitellä erilaisia ”bisnesideoita”, Tukholmassa asuessamme teimme kaverini kanssa noin 8-vuotiaina kotona hajustettuja kirjepapereita, joita kiersimme myymässä pihapiirimme taloissa ovelta ovelle ja ne olivat menestys!

Ala-asteella teimme taas toisen kaverini kanssa semmoisia taiteltuja ”origameja” (tiedättekö ne mihin laitettiin sisälle numeroita tai nimiä, sitten sormet sinne origamiin ja ”arvottiin” joku luukku), joita monet meidän luokkalaiset halusivat ostaa ja tehtiin jopa semmoinen ”tilauslista”. Joskus 10-vuotiaana taas pidin usein kotona äitille ”ravintolaa”, tein ruokalistan johon listasin kaikkea simppeliä, jota osasin tehdä ja pyysin äitiä tilaamaan ruokaa, josta sitten laskutin rahaa 😀 Kyllä sitä keinot keksii! Ja oikeastaan tunnistan tavallaan tämän piirteen itsestäni edelleen siinä, että mietin jatkuvasti pieniä juttuja, jotka ehkä voisivat olla kivaa pientä puuhastelua yritystoimintani oheen. Konkreettisena esimerkkinä nyt vaikka pipomallistot. Ps. Ensi viikolla tulossa taas pieni erä pipoja <3

Palatakseni opiskeluaikoihin, olin todella rahaorientoitunut. Varsinkin tulevaisuuden suhteen. Mietin kaiken harjoitteluhausta lähtien sen mukaan, mikä yritys todennäköisesti takaisi myöhemmin parhaimman palkan. Ja kuten olen aikaisemminkin todennut, ei rahoitusala kyllä ole oikea paikka, jos haluaa tuntuville ansioille, ainakaan siis uransa alkuvaiheessa. Opiskeluaikoina kurkkailinkin vähän väliä työpaikkoja pienistä investointipankeista ja yhteen johon olimme työstäneet erästä projektia olin jo menossa harjoitteluun, kunnes heillä tulikin budjetti vastaan. Saatuani lopulta palkallisen harkkapaikan Mandatumilta ja kimmokkeen muuttaa Helsinkiin, olin about NÄIN onnessani! Edelleen muuten yksi lempparityöpaikoistani ikinä! Ajattelin melko samalla tavalla vielä pankkivuosinani ja äitiys olikin itselläni melkoinen herätys tämän suhteen. Ettei elämä ole pelkkää vakavasti otettavaa uraa ja fokus jatkuvasti vain yhä suuremmassa palkkapussissa. Välillä hämmästelen itsekin, kuinka paljon olen muuttunut tämän suhteen. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan ja kuka tietää, ehkä vielä joskus haluankin palata entiseen vain kokeillakseni, että voisiko se sittenkin olla minua varten? Jossain määrin houkuttelee finanssiala nimittäin edelleen.


Nykyään tuloni ovat todella epätasaiset ja tuleva aina jossain määrin epävakaa. Mutta vaikka alkuvuonna 2019 tienasin useana kuukautena vähemmän kuin aikoihin, olin tuolloin onnellisempi ja vähemmän stressaantuneempi kuin koskaan. Ja juuri tämä onkin saanut minut miettimään rahaa jälleen aivan uudesta näkökulmasta. Kun nykyään tunnen olevani stressaantunut, alkavat hälytyskelloni heti soimaan ja muistuttavat siitä, ettei elämän täydy olla tämmöistä. Ei raha ole sen arvioista, että joutuisit olevaan viikkoja, jopa vuosia stressaantunut vain saadaksesi hyvää tiliä. Ihmisiäkin toki löytyy erilaisia, joku toinen saattaa nauttia ja elää stressistä tai haastavasta työstä, toki pieni stressi voi joskus olla myös hyvä asia, mutta pitkässä juoksussa harvemmin. Kirjoittelen lähiviikkoina enemmän ajatuksiani ulkomaille muutosta, jotka ovat tässä viime kuukausina hautuneet mielessä yhä enemmän. Palo ulkomaille on kova, mutta muuttaminen myös tietysti haastavaa varsinkin EU:n ulkopuolelle. Kuitenkin se, mikä on yhä enemmän alkanut ahdistaa on se tietynlainen suomalainen oravanpyörä, jossa elämä monissa tapauksissa uhrataan työlle ja yrittäjyydelle. Entä jos haluaakin kaikkea muuta kuin sitä?


Täytyy hieman nolona mielipiteenä todeta, että olen välillä myös suhtautunut rahaan ehkä hieman itsestäänselvyytenä. Tiedättekö, että ”kyllä rahaa aina jostain saa kasaan”. Uskon, että tähän myös vaikuttaa se, että olen aina ollut aktiivinen työnhaun ja projektien keksimisessä, jolloin ne usein ovat sitten jossain välissä tuottaneet tulosta. Eipä sitä rahaa ole tähänkään päivään mennessä mistään tupsahtanut syliin tekemättä mitään, saati sitten vanhemmilta, mutta olen silti jollain ihmeen tavalla aina onnistunut säästämisprojekteissani. Johtuen ehkä myös siitä, että olen aina ollut säästämiseen todella sitoutunut ja myös alitajuisesti vähentänyt ostelua, sekä turhaa kuluttamista säästöprojektin tähden.

Nuorena haaveillessani omaan asuntoon muutosta, torppasi äiti haaveet täysin väittämällä, etten ikinä pärjäisi rahallisesti yksin. Olin juuri täyttänyt muutama kuukausi aikaisemmin 18 vuotta ja kuulin lukiokaveriltani eräästä meidän koulua vastapäätä vapautuvasta heidän tuttavansa asunnosta. Kävin katsomassa asuntoa salaa, kuljin virastot läpi kyselemässä kaiken maailman tuista, tein laskelmia ja kävin jopa sosiaalitoimistossa (:D) kysymässä, että maksavatko he takuuvuokrani jos muutan ja vanhempani eivät suostu. Ja kyllä maksoivat. Selvittelyn jälkeen allekirjoitin vuokrasopparin ja ilmoitin kotona muuttavani, joka oli toki järkytys. Mutta kertaakaan en joutunut muutettuani tilanteeseen, jossa olisin joutunut ruinaamaan vanhemmilta rahaa. Yleensä olenkin luottanut siihen, että asiat ja (raha) kyllä järjestyy kun ottaa asioista selvää, sekä tekee niiden eteen töitä. Tämmöinen tarina tähän loppuun, heh.

Olisi mielenkiintoista kuulla millainen teidän suhteenne rahaan on?

 

Ahdistaako raha vai tunnistatteko itsenne tuosta ”vanhasta minästä”, joka eli uralle? 💰

 

Ps. Kuvien nahkahame on lempparilöytöni UFF:ilta viime kesänä ja neulepaita omatekoinen, sen helppo ohje löytyypi täältä 🙂

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Tarinoita matkakuvien takaa x 11

Annoin viime viikolla pitkästä aikaa haastattelun erästä gradua varten ja oikeastaan gradun teema matkakuvista ja niiden kautta esille tulevasta kulttuuriperimästä oli se, josta ehdottomasti innostuin. Vuosien varrella olen antanut useita graduhaastatteluita, pääasiassa vaikuttajana toimimisesta ja parin viime vuoden aikana olen oikeastaan joutunut kiittämään useille haastattelupyynnöille ei. Intouduin haastattelusta inspiroituneena pohtimaan tarkemmin myös itse omia matkakuviani, millä kriteerein julkaisen niitä, mikä kuvissa on itselleni tärkeää ja mitkä ovat fiilikset tai tarinat niiden takana. Selatessani omasta instafeedistäni taaksepäin esimerkiksi näitä maailmanympärysmatkan kuvia, meinasi ihan tulla tippa linssiin! Vitsit! Meidän reissu oli kyllä niin mieletön. Lisäksi kaikista kuvista paistaa onni ja iloisuus, joka harvemmin on läsnä täällä kotiympyröissä otetuissa kuvissa.

Kokosin vuoden ajalta muutamia omia suosikkejani matkakuvistani ja ajattelin kertoa hieman tarinoita kuvien takaa tai hetkistä kuvien ottohetkeltä. Muistan ne nimittäin näistä jokaisesta kuvasta todella tarkkaan!

 

Tässä odottelimme Hermosa Beachilla take-away-meksikolaista ruokaa yhdestä mun lempparipaikasta aikalailla vuosi sitten. Ravintola on melko lähellä rantaa ja kuvauspaikka tässä on siis aivan ravintolan edustalla. Satuimme paikalle juuri golden hourin ja auringonlaskun aikaan, joka oli aivan mieletön ja ryhdyimme Tommin kanssa molemmat kuvailemaan. Vaikkakaan kuva ei tässäkään tapauksessa kerro koko kauneutta 🙂

Tämä on myös yksi Hermosa Beachin auringonlaskuista. Lähdimme pojan kanssa yksi ilta pienelle kävelylle, jotta saisin pidettyä pienen herran vielä hetken hereillä jetlag-kiukun kourissa. Pieni intoili heti kun päästiin leikkimään rantahiekalle ja ihmettelemään auringonlaskua. Mikään ei voita hiekkaleikkejä!

Tämä taitaakin olla näistä kaikista matkakuvista vanhin ja napattu Islannista. Vaikka kuvassa onkin ihanan rauhallinen tunnelma, on tämä siis otettu Blue Lagoonin kupeesta jonottaessamme kärsimättöminä päästäksemme kylpylään sisään. Olimme varanneet ennakkoon liput ja kellonajan Blue Lagooniin, tarkoituksenamme olla paikalla hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Juuri kun pääsimme paikalle, ilmaantui joku ihme kaaos kun pukukoppien lukkosysteemit tai joku muu tekninen ongelma johti siihen, ettei ketään päästetty sisälle ja jonotimme siis varmasti yli tunnin yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa sillävälin kun kaaosta selviteltiin. Noh, auringonlasku oli ja meni jonottaessamme, tämä kuva on siis muistoni Blue Lagoonin auringonlaskusta 😀

En yleensä IKINÄ lavasta kuvia, mutta myönnän näiden seppele-kuvien olevan jossain määrin lavastettuja 😀 Ensinnäkin siksi, että harvemmin meikkaan tropiikissa. Olin haaveillut Tahiti-seppeleestä jo VUOSIA ja tottakai halusin seppelekuvia muistoksi. Itseasiassa nämä ovat nousseet melkeinpä aivan ehdottomiksi suosikeiksini kaikista omista kuvistani. Ja oikeastaan oli tuo seppele yksi parhaista muistoista Ranskan Polynesiasta. Harmittaa vieläkin, ettei sitä voinut / saanut raahata kotiin.

Rantakuva Moorealta kuvastaa varmasti melko hyvin rauhallisia ja hitaita päiviämme Ranskan Polynesiassa. Täydellistä! Pieni nautti niin kovasti pulikoinnista tuossa rantahiekalla, tässä hotellimme oma ranta Tiahurassa, joka oli ehkä täydellinen. Hiekkeleikkejä, kalojen ihmettelyä ja lilluttelua, nämä aktiviteetit kuvasivat melko hyvin näitä Tiahuran päiviä.

Yksi kauneimmista auringonlaskuista ikinä oli ehdottomasti Tahitin Faaonessa majapaikkamme omalla mustahiekkarannalla. Tätä kuvatessani olin jotenkin niin fiiliksissä ja samalla epäuskoinen siitä, miten joku maisema voi olla näin kaunis? Mustahiekkarannoissa on jotain salaperäistä ja kiehtovaa. Ehdottomasti must-see Tahitilla!!!

Tässä samainen mustahiekkaranta, jossa Tommi opetti pienelle surffin alkeita. Eipä ole hullumpi ajatus opetella surffaamaan Tahitilla! Aivan liikutuin kuinka innoissaan pieni oli vesileikeistä ja ”surffiaalloista” 🙂

Tämä kuva on Australian Gold Coastilta ja vaikka paikka ei kohteena lukeudu suosikkeihimme (tai siis juuri Palm Beachin alue, jossa majoituimme), on mielessä kuitenkin todella kivoja muistoja kolmelta viikolta, jotka siellä vietimme. Ja jossain määrin muuttui mielipiteemme kohteesta viikkojen edetessä. Luulen edelleen, että GC-kriisi johtui juurikin kulttuurishokista, joka oli todella radikaali siirtyessämme Uuden-Seelannin pienistä kylistä takaisin suuren maailman menoon. Kuva on yksi suosikeistani siksi, että olin tässä niin tohkeissani tuosta topista, jonka sain valmiiksi ja joka pääsi myös käyttöön Australian viikkoina! Tämä myös ehkä kuvastaa tietyllä tapaa semmoista ”ideaali-minua”, jollaisena viettäisin mieluiten jokaisen päivän. Ilman meikkiä, flip flopit jalassa ja tukka meren tuivertamana luonnontilassa. Voisiko edes enempää toivoa?

Loput kuvat ovatkin kotimaan matkakuvia. Yksi kesän suosikkikuvistani on ehdottomasti tämä kuva minusta kotikaupungissani Jyväskylässä Jyväsjärven rannalla. Taustalla itseasiassa myös vanha kotitaloni yläasteen ja lukion ajoilta (rivitalot noiden korkeiden talojen välissä). Kreisiä ajatella, että tuolloin tuntui niin arkipäiväiseltä, että kotiovelta käveli oikeasti noin 30m järven rantaan ja kotoa oli järvinäköala ihan joka hetki. Tuntuu nyt niin utopostiselta ajatukselta, mutta valintakysymyksiä ehdottomasti sen suhteen, että missä sitä haluaa asustella 😀 Kuva on otettu kesällä ensimmäisenä JKL-päivänä kun lähdimme ystäväni kanssa kiertelemään autolla kaikkia meidän ”legendaarisia” JKL-paikkoja ja päädyttiin myös käppäilemään satamaan. Olin aivan intona!

Uusimmista matkakuvista suosikeiksini kiilaavat aivan ehdottomasti nämä kaksi kuvaa Luostolta, minun ja naperon syysreissulta! Molemmat kuvat on otettu samana päivänä. Olimme ensin päivällä retkeilemässä tuolla Ahvenlammella, jonka kiersimme ympäri kävellen. Poika tykkäsi hurjasti käppäillä pitkospuilla ja ihmetellä veteen kaatuneita puita ja vesikasveja. Olimme illansuussa käymässä hotellihuoneessamme kun äitini soitti autosta matkalla Pyhältä, että ulkona on kaunis auringonlasku ja lähdimme pojan kanssa salamana ulos bongailemaan auringonlaskua. Ja niin, jossette siis vielä tässä vaiheessa tienneet, niin yksi pakkomielteistäni on kuvailla juurikin auringonlaskuja – ja palmuja. Eikä ollut turha reissu! Luoston auringonlasku oli nimittäin aivan mielettömän kaunis.

 

Mikä kuva on teidän suosikki? 🌴

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Unelmieni matkakassa auki

Yksi viime viikkojeni kohokohdista on ollut oivallus saariunelmani suhteen! Olen niin kiitollinen kaikille teille ihanista viesteistänne aiheeseen liittyen ja toki myös kannustuksesta kirja-unelman kanssa. Monesti unelmat voivat tuntua jotenkin vaikeasti tavoiteltavilta ja uskonkin, ettei moni välttämättä edes uskalla haaveilla itselleen tärkeistä asioista juuri sen pelossa, että niiden toteuttaminen tuntuu epärealistiselta tai jopa täysin mahdottomalta. Välillä tuntuu, että olen todellinen haaveilun ja haahuilun mestari. Haaveilen milloin mistäkin, mutta eniten kuitenkin siitä vapaudesta, stressittömyydestä ja tietynlaisesta huolettomasta elämästä. Olen nuoresta asti haaveillut elämästä paratiisisaarella simpukoita keräillen, tähtitaivasta ihaillen, öistä rannalla trooppisen sateen ropinassa ja auringonlaskuista Tyynenmeren hiekkarannalla. Ehkä ankeinta haaveilussa on kuitenkin se, ettei asioiden eteen monesti tee mitään.

Tuntuu hullulta ajatella, että vaikka ensisijaisesti elämme tätä ainutkertaista elämäämme itseämme varten, ohjailee sitä kuitenkin todella vahvasti ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat tai noin muuten vain heikko luottamus omiin unelmiin ja niiden tavoitteluun. Täytyy itsekin myöntää, että vuosien varrella on tullut ajoittain ehkä keskityttyä aivan vääriin asioihin, tehtyä valintoja lähinnä muita ajatellen tai toimittua niin, ettei tuottaisi muille pettymystä. Opiskella ja edetä uralla, koska vanhemmat ja yhteiskunta sitä odottavat, asioihin tyytymistä ja sitä rataa. Tai kuullut muilta ihmisiltä lannistavia kommentteja omiin unelmiin liittyen. Ja se ei ole reilua. Itse haluan ainakin kannustaa ja tukea muita upeiden juttujen toteuttamisessa, enkä lannistaa tai toimia toisten unelmien esteenä. En itse halua olla se tyyppi, joka harmittelee vuosikymmenten päästä, että miksei tullut mentyä kohti asioita, joista oikeasti haaveilee. Olen viime vuosina hieman harmitellut esimerkiksi sitä, miksen lähtenyt aikanaan vaihtoon tai kokeillut ulkomailla asumista nuorempana. Pyrin välttämään asioiden harmittelua jälkeenpäin, koska kaikki mennyt on johtanut juuri tähän hetkeen. Sen sijaan tuleva on asia, johon voi oikeasti vaikuttaa.

No mutta. Kuten instan storiesissa (lähes kyyneleet valuen) tuolloin päivittelinkin, on se nyt päätetty. Minähän lähden sinne saariseikkailulle. En nyt varmasti vielä ensi vuoden aikana, mutta toivon mukaan sen jälkeen. Säästäminen alkaa nimittäin nyt. Itselleni suurin motiivi säästämiselle on jokin tietty konkreettinen tavoite, kuten nyt esimerkiksi tämä island getaway, joka nyt vielä toistaiseksi on varsin kaukainen haave, mutta kuitenkin. Ja btw, ilmoitin tästä jo töissäkin ja sanoin Tommille, että minähän lähden sitten sinne saarille, yksin tai yhdessä. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Josset tee haaveidesi eteen yhtään mitään, eivät ne ainakaan toteudu. Ellei nyt tapahtu ihmeitä, kuten osu eteen lottovoittoa (silloin kerran vuodessa kun lottoat).

Asia, joka rehellisesti sanoen eniten ahdistaa on se, että pitäisi tyytyä johonkin vain siksi, että ”No, elämäni nyt vain on tämmöistä”. Miksi tyytyisit johonkin, johon et ole aivan täysin tyytyväinen jos voisit valita toisin? Tottakai täytyy olla jossain määrin realisti, mutta silti. Todella monet asiat ovat loppupeleissä mahdollisia, jos niiden eteen näkee edes jollain tapaa vaivaa. Harva meistä kuitenkaan tavoittelee kuuta taivaalta tai uraa USA:n presidenttinä, vaan aivan tavallisia tai kuitenkin realistisesti saavutettavissa olevia asioita. Ja sitten taas on olemassa ihmistyyppejä, joille pienetkin asiat välillä tuntuvat suurinpiirtein mahdottomuuksilta tai maailmanluokan uurastuksilta. Monesti takana on se, ettei asioille edes yritetä tehdä mitään, koska ollaan jo lähtökohtaisesti annettu periksi ihan näin suoraan sanottuna.

Ettei tämä postaus nyt menisi aivan tämmöiseksi unelmahötöksi, niin jotain konreettisia asioita olen jo miettinyt saari-asian suhteen. Viikonloppuna laitoin nimittäin alustavasti suunnittelun käyntiin (KYLLÄ!!!). Omalla kohdallani matkahaaveilu alkaa yleensä ensin inspiroitumisella. Selaan kuvia, sijainteja, kivoja majoituksia, tutkailen alustavasti esimerkiksi hintatasoa ja lentoa. Tämä voi tapahtua siis jo useita vuosia ennen mihinkään lähtöä. Rakastan matkakohteiden suhteen inspiroitumista ja haaveilua, vaikken johonkin kohteeseen välttämättä edes koskaan lähtisi! Seuraavaksi kartoitan konkreettisesti kohteita (kuten maailmanympärysmatkalla niitä lopullisia etappeja) ja budjettia.

Etsin viikonlopun aikana netistä tietoa Tyynenmeren saarihyppelystä, vinkkejä siihen, saarisuosituksia ja muuta. Ja ah! Minulla alkaa pikkuhiljaa olla viiden saaren haavelista koossa! Tällä hetkellä suunnitteilla siis Tyynenmeren seikkailu, ei mikään yksittäinen island getaway yhdelle tietylle saarelle. Kuten olen ehkä muutamaan otteeseen maininnut, on tämä ollut aina matkahaaveistani se kaikkein suurin. Kuten moni muu, en ole koskaan esimerkiksi haaveillut lähteväni Aasiaan reppureissaamaan. Ja niin, olenhan maininnut myös siitä, että  jostain määrittämättömästä syystä olen aina tuntenut vetoa juuri Tyynenmeren saariin, varsinkin Eteläiselle Tyynellemerelle ja Polynesiaan. Olenkin vitsaillut, että olen varmasti jossain edellisessä elämässäni ollut sieltä kotoisin. Polynesialainen kulttuuri on aina kiinnostanut valtavasti ja varmasti juuri sen vuoksi myös tykästyin niin kovin Uuteen-Seelantiin, koska kulttuuri on myös siellä todella vahvasti läsnä. Ja paljastus, jota en ole varmaan ikinä sanonut ääneen: Joskus nuorempana haaveilin, että lähtisin Ranskan Polynesiaan, löytäisin ehkä sieltä puolison ja jäisin sinne asumaan 😀 Ymmärrätte ehkä, että tämä suhteeni tähän saariaiheeseen on aivan omassa skaalassaan, haha.

Kirjoittelin perjantaina meidän matkasuunnitelmista alkuvuodelle, emmekä ole edelleenkään päässeet asiassa sen pidemmälle. Vaikkakin olemme nyt tuumailleet, että onko järkeä lähteä kolmeksi viikoksi Uuteen-Seelantiin ja Cookinsaarille / Samoalle vai säästämmekö sen sitten suosiolla myöhemmäksi  saarihyppelyn yhteyteen, jolloin voisi ajan kanssa reissata Uutta-Seelantiakin perusteellisemmin. Tavoitteemmehan oli, että seuraavalla kerralla kun menemme Uuteen-Seelantiin, haluamme ehdottomasti reissata myös Eteläsaarella ja tuon kolmen viikon puitteissa on tämä kaikki suunniteltu yksinkertaisesti mahdotonta ja vaatii jo itsessään vähintään kuukauden. Nimimerkillä vietimme 2,5 viikkoa Pohjoissaarella ja silti tuntui, ettemme ehtineet nähdä melkein mitään.

Säästäminen alkaa jokatapauksessa nyt! Mitään konkreettista säästötavoitetta en ole vielä miettinyt ja toki jonkin verran on jo ennestään säästöjä kasassa, mutta suunnilleen ainakin semmoinen 10 000 – 15 000€ olisi tavoitteena saada tähän juttuun kerättyä ensi vuoden aikana. Mitään tarkkaa ajankohtaa ei tälle vielä ole laitettu, mutta 1-2 vuoden sisällä on tavoitteeni. Ajallisesti olisi unelmani käyttää saarihyppelyyn 2,5-3kk ja sitten kenties parisen kuukautta esimerkiksi Uuden-Seelannin koluamiseen. Eli ahkeraa säästämistä ehdottomasti luvassa!

 

Onko teillä suunnitteilla matka- tai muita haaveita, joihin parhaillaan säästätte? ✨

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 13 kommenttia.

Haaveena pako autiolle saarelle

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään aivan muista jutuista, mutta kun mieltä painaa tai jokin asia vaivaa, auttaa asian käsittely näin kirjoittamalla usein ainakin omalla kohdallani. En tiedä miksi, mutta viimeaikoina olen kokenut jotain ihme ahdistusta ja epävarmuutta blogini kanssa. Yli kymmenen vuotta blogia kirjoittaneena tiedän ehdottomasti, että näitä tulee ja menee säännöllisin väliajoin. Ainakin oman blogini historiassa on tullut usein kausia, jolloin olen miettinyt, että miksi teen tätä? Kiinnostaako ketään? Pölisenkö täällä vain itsekseni? Vaikka koen kirjoittamisen itselleni terapeuttisena harrastuksena, on vuorovaikutus kuitenkin itselleni se kaikkein tärkein asia tässä hommassa.

Ja kuten on monen bloggaajan suusta useaan otteeseen kuultu, on kommenointi vuosi vuodelta totisesti vähentynyt hurjasti. Itsekin ymmärrän tämän täysin. Olen myös henkilökohtaisesti todella laiska kommentoimaan blogialustoilla, mutta samalla tiedostan faktan siitä, että kommentit totisesti ovat se kirjoittajan suola. Ilman teitä ei ole myöskään blogia tai vuorovaikutusta. Olen paasannut sen perään, että uskon blogien tulevaisuuteen ja ilmiöiden kiertoon, siihen että kirjoitettu sisältö tekee kyllä paluun ihmisten turhautuessa pintapuoliseen, nopeaan sisältöön. Silti tunsin eilen ja tänään outoa epävarmuutta tästäkin, enkä itse edes tiedä miksi. Syyskuussa blogissani vieraili 27 000 yksittäistä kävijää, eli 27 000 erillistä ihmistä ja omalta kohdaltani täytyy todeta, ettei kävijämäärien perusteella ole missään nimessä ollut sen kummempaa laskua nähtävissä, mutta jokin silti ahdistaa. Ehkä turhautumisen tunne siihen, että kirjoitat tekstiä useamman tunnin saadaksesi vain yhden tai pari kommenttia, vaikka itse tekstin lukisikin suuri joukko ihmisiä. Oliko teksti huono vai eikö ketään vain kiinnostanut?Tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Moni bloggaaja tai vaikuttaja varmasti käy läpi täysin samoja ajatuksia. Ja tottakai tiedän myös, että teitä on siellä ruudun toisella puolella iso joukko ihania ja pitkäaikaisia lukijoitani.

Katsoimme eilen uudelleen sen storiesissa hehkuttamani dokkarin ”Syrjäisen saaren lumo” YLE Areenasta, jossa ranskalainen perhe lähtee surffaamaan pienelle, täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalle saarelle Tyynelle Valtamerelle. Tommi ei ollut vielä dokkaria nähnyt siitä huolimatta, että muistuttelin asiasta tälle lähtiessäni Lappiin, mutta loppupeleissä Tommikin oli aivan intona dokumentista (ja ehkä aikalailla myös niistä saaren täydellisistä surffiaalloista). Ja kyllä, aloin eilen tutkia miten saarelle pääsisi. Hieman huvittuneena luimme, että saarelta löytyy satelliittipuhelin, mutta oikeastaan mitään muita yhteyksiä, kuten nettiyhteyttä ei saarelta löyty ulkomaailmaan (ainakaan tuon jutun kirjoitushetkellä).

Ja tiedättekö, kun tänään aamulla herätessäni mietin asiaa, kuulostaa tuo oikeastaan aivan täydelliseltä. Ihan rehellisesti, vaikka vähintäänkin työni puolesta paljon somea käytänkin, netistä puhumattakaan ihan jo arjen tavallisten askareiden vuoksi, valehtelisin jos väittäisin ettei se ahdista ollenkaan. En ole vielä kertaakaan sanonut tätä ääneen, mutta jo parin vuoden ajan olen aivan rehellisesti välillä haaveillut siitä, että yksinkertaisesti vain katoaisin jonnekin somen ulottumattomiin ja eläisin niin yksinkertaista elämää kuin vain mahdollista. Kyllähän tämä varmasti monen nykyihmisen korvaan kuulostaa melko hullulta, mutta ihan totta. Jos olisin juuri nyt perheetön ja työni sallisi, lähtisin aivan varmasti sinne autiolle saarelle ihmettelemään, vaikka jo heti huomenna.

Toki tiedostan ristiriidan siinä, että kannustan lukijoitani kommentoimaan enemmän, mutta samalla jauhan omasta someahdistuksestani. Ei minua itsessään blogini ja sen kirjoitus ahdista, vaan juuri vuorovaikutuksen vähentyminen ja alan yleinen mentaliteetti sen suhteen, että vain seuraajamäärillä ja luvuilla on väliä. Pidän Instagramista päivä päivältä vähemmän juuri sen vuoksi, että siellä käytävä kilpailu suosiosta ja seuraajamääristä oikeasti ahdistaa. Mikäli IG ei olisi kanavana työni vuoksi oleellinen ja samalla tärkeä tukikanava blogilleni, olisin luultavasti häippässyt sieltä jo aikapäiviä sitten. Mutta eihän se oikein käy päinsä. Se ahdistaa, että pitäisi olla lisäämässä kuvia omasta pärstästään vain siksi, että ne tilastollisesti keräävät eniten tykkäyksiä. WTF.

Juuri tämä on pahasti pielessä ja asian ydin. Pitäisi jatkuvasti olla stressaamassa sitä, että sitouttaako tämä ihan tavallisesta kupillisesta teestä postaamani kuva yhtä hyvin kuin kuva, jossa keikistelen itse. Kyllähän se näin sisällöntuottajankin näkökulmasta harmittaa, ettei pienet arjen jutut saa aikaan läheskään yhtä paljoa tykkäyksiä kuin se, että laittaisin oman naamani näytille Instassa päivittäin. Toivottavasti ymmärrätte pointtini. En arvosta pinnallisuutta ja se on juuri sitä, mitä some on täynnä. Kilpailua täydellisistä kuvista, seuraajista ja sitoutumisesta. Eniten turhauttaa se millaiseksi homma on mennyt ja kuinka se on vaikuttanut meihin moneen, sekä arvoihimme kokonaisvaltaisesti.

Suurin unelma, joka minulla on ollut blogini suhteen aivan alusta asti on ollut, että voisin matkustaa vaikka niillä autioilla saarilla ja kirjoittaa maailmalta käsin matkapäiväkirjaa. En haluaisi jossitella, mutta välillä olen lyhyen aikaa harmitellut sitä, miksen tähdännyt siihen kymmenen vuotta sitten? Ja sitten taas, en haluaisi koskaan miettiä sitä, että olisin tehnyt joskus niin tai näin, koska ilman sattuneita syitä ja seurauksia en olisi tässä ja nyt. Todennäköisesti tulen kuitenkin aina olemaan juuri tämmöinen haahuileva haaveilija ja levoton sielu. Voisin kiteyttää ajatukseni niin, että tunnen käyväni läpi tietynlaista murrosvaihetta. Jollain tapaa on takaraivossa pieni tunne siitä, että jotain muutoksia on edessä suuressa tai pienessä skaalassa. Samalla taas tunnen ristiriitaisia tunteita monen asian suhteen.

 

Siinä, sainpas sen sanottua. T. Iines, joka tykkäsi aikanaan lisäillä blogiin kuvia mikrossa räjähtäneestä kaurapuurosta

 

Löytyykö muita some-ahdistuneita?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 28 kommenttia.

Mielipide: Vapaaehtoinen lapsettomuus ja Suomen vauvakato

Syntyvyyden lasku on ollut Suomessa jo pitkään puheenaihe. Olen miettinyt kirjoittavani aiheesta jo pitkään, mutta en vain ole hetkeen muistanut koko asiaa, kunnes alkuviikosta lukaisin Kauppalehden artikkelin aiheesta. Ensisynnyttäjien keski-ikä on ollut jatkuvassa nousussa jo pitkään ja lapsia syntyy yhä vähemmän. Pelko tulevaisuudesta, naisten työllisyyden kasvu verraten menneisiin vuosikymmeniin, suomalaisten korkea koulutustaso ja tietysti sitten pelko ilmastonmuutoksesta. Esimerkiksi nämä ovat asioita, joiden vuoksi yhä useampi nykypäivän suomalainen nainen vähintäänkin lykkää perheen perustamista myöhemmäksi.

Ylikansoittuminen noin yleisesti alkaa olla maapallolle jo ongelma, varsinkin tulevaisuudessa, mutta sitten taas toisesta näkökulmasta on syntyvyyden lasku myös pienen valtion näkökulmasta valtava pulma ja konkreettinen uhka hyvinvointiyhteiskunnalle. Ikääntyvä väestö ja yhä kiihtyvä syntyvyyden lasku, olen usein maininnut olevani todella huolissani Suomen tulevaisuudesta, eikä tuo ajatus ole muuttunut mihinkään. Ja ne kuuluisat innovaatiot, joista jaksan toistella ja joita Suomi edelleen kaipaisi tuottamaan potkua taloudelle? Innovaatioita on turha odottaa, mikäli tulevina vuosikymmeninä ei ole konkreettisesti niitä kotimaisten innovaatioiden tuottajia. Muistan edelleen kun yläasteen yhteiskuntaopin tunneilla käytiin läpi Suomen väestörakenteen tulevaisuutta ja tuolloin aihe tuntui jotenkin niin kaukaiselta.

Tunnen useita vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät syystä tai toisesta vain halua lapsia, sekä myös niitä, jotka aikaisemmin ovat ajatelleet näin, mutta muuttaneet mielensä iän tai kumppanin löytymisen myötä. No, esimerikkinä vaikkapa minä itse. Vaihtoehtoisesti lapsettomia on ollut aina ja varmasti tulee olemaankin, mutta aivan viime vuosina on noussut keskustelun alle myös marginaalinen ryhmä niistä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ympäristösyistä.

Omaan korvaani oudoimmista syistä, jonka olen joskus kuullut jäädä lapsettomaksi on, että sen tekisi puhtaasti ympäristösyistä. Aivan rehellisesti. Voisin niputtaa tämän aiheena samaan kastiin kuin sen, että minä ajokortittomana suitsuttaisin, etten ole ajanut ajokorttia ympäristösyistä tai henkilö, joka ei esimerkiksi muutenkaan matkustele, perustelisi sen sillä, että ajattelee ympäristöä. Toki, voihan näin ollakin, mutta olen itse ympäristökeskustelussa huomannut myös sitä, että omaa toimintaa viherpestään myös niillä aiheilla, jotka eivät muutenkaan kuuluisi omaan elämään. Kuten nyt vaikkapa ”en halua hankkia lapsia tai matkustaa, koska se on epäekologista”. Vaikka totuus olisi, ettei ole koskaan halunnut lapsia tai pitänyt matkustamisesta, toki ympäristönäkökulma varmasti on voinut tulla mukaan myöhemmin.

Aiheesta voi olla montaa mieltä, mutta harmittavan usein myös käännetään uhrauksiksi asiat, jotka eivät muutenkaan kuuluisi omaan arkeen. Josset hanki lapsia, et hanki. Kenenkään ei missään nimessä ole pakko. Moni ei yksinkertaisesti edes tahdo, eikä siinä ole mitään pahaa. Saati sitten matkustaa tai ajaa henkilöautolla, mutta useimmissa tapauksissa motiivit näihin asioihin ovat aivan muualla. On kuitenkin eri asia perustella lapsettomuuttaan sillä, ettei yksinkertaisesti halua lapsia, kuin vedota siihen, että tekee uhrauksen olla lapseton, koska ilmastonmuutos. Ja älkää käsittäkö väärin. En missään nimessä tuomitse vaihtoehtoisesti lapsettomia, ympäristösyistä tai ei, mutta yritän vain ymmärtää niitä todellisia motiiveja päätöksen takana.

Kerronpa omakohtaisen kokemukseni lapsi-casesta. Noin 25-vuotiaaksi saakka olin ajatellut, etten välttämättä koskaan haluaisi lapsia. En ollut koskaan kokenut erityisemmin heltyväni vauvoja katsellessa tai millään tasolla ajatellut itseäni äitinä. Iines 10 vuotta takaperin olisi helposti voinut vedota siihen, että teen ekoteon ja olen hankkimatta lapsia tähän maailmaan. Noh, omalla kohdallani perimmäinen syy oli kuitenkin se, etten ollut vielä koskaan kokenut kaipuuta tulla äidiksi.

Rehellisesti, en tiedä onko olemassa ihmisiä, jotka potisivat polttavaa vauvakuumetta, eläisivät tasapainoisessa parisuhteessa ja silti olisivat päättäneet, etteivät hanki lapsia ympäristösyistä? Oman kokemukseni mukaan biologisen kellon tikitys on loppupeleissä yllättävän vahva sitten jos tai kun se iskee ja tuntuu todella käsittämättömältä, että tuon biologisen tunteen ja tarpeen voisi sivuuttaa pelkällä rationaalisella ajattelulla. Saa ehdottoamasti korjata, mikäli olen väärässä. Ajatus vain tuntuu omasta mielestäni jotenkin käsittämättömältä, koska halu perheen perustamiseen voi olla todella vahva biologinen tarve.

Ja niin, eihän kaikilla välttämättä edes ala ”biologinen kello tikittämään”, mutta voin kuvitella, että moni nainen joka sen kokee, eikä syystä tai toisesta saa lasta, voi ajautua asian kanssa todellisen epätoivon valtaan. En itse usko, että siinä hetkessä auttaa ajatus siitä, että ”okei, vaikka olen epätoivoinen ja masentunut, lopetan yrittämisen, koska en halua kuormittaa maapalloa”. Siis näin kärjistettynä. Aikaisemmin omia valintoja perusteltiin halulla tai sillä, ettei nyt vain esimerkiksi pidä lihan mausta. Nykyään tuntuu, että kaikkeen keskusteluun vedetään ilmastonäkökulma, oli se sitten todellinen motiivi omille valinnoille tai ei. Ehdottomasti koen todella tärkeänä sen, että asioita ja valintoja tehdään ympäristöä ajatellen, eikä niin, että kyse olisi vain oman sädekehän kiillotusta asialle, jota ei tekisi muutenkaan.

Ja sitten takaisin lapsettomuuskeskusteluun, joka itseäni tosissaan huolettaa jo ihan Suomen taloudenkin kannalta. Toisaalta on totta, että väestönkasvua tulisi hillitä, mutta sitten taas paikallisesti syntyvyyttä taas tarvitaan kipeästi, kuten meillä Suomessa. Tämä onkin aiheena melko kinkkinen, koska tiedämme kaikki, että lapsen saaminen on tilastollisesti suurin ympäristökuormitus, jonka voimme tehdä. Se mitä Suomeen kuitenkin tulevina vuosikymmeninä kipeästi tarvitsemme, on korkeasti koulutettu työvoima ja lisää veronmaksajia. Ja siihen suuntaan, mihin taloutemme ja valtion velkataso on menossa vuosi vuodelta, tarvitaan näitä yhä kipeämmin. Ainakin jos haluamme säilyttää Suomen hyvinvointivaltiona. Tuntuu karulta ajatella, että muualla maailmassa liika syntyvyys on ongelma ja esimerkiksi meillä sitten taas toisinpäin. Molemmat vaihtoehdot ovat rasite taloudelle ja seikka on todella ongelmallinen varsinkin meidän suomalaisten näkökulmasta. Suomen talous ja tulevaisuus vai ympäristötalkoot ja vauvainflaatio?

Omalla kohdallani on epäselvää, haluaisinko lisää lapsia. Toisaalta, sitten taas toisaalta en. Perimmäisenä on kuitenkin raskauteen ja synnytykseen liittyvä pelko. Toki ajattelen tässä myös eko-näkökulmaa, mutta ensisijainen huolenaiheeni on pelko maailman tulevaisuudesta esimerkiksi talousnäkökulmasta. Ja uskon, että yhä useampi suomalainen pelkää lastenhankintaa juuri peläten sitä, onko tulevaisuudessa enää Suomen kaltaista hyvinvointivaltiota, jossa kasvattaa lapsi. Ja nämähän ovat todella ristiriidassa keskenään, koska juuri talouden näkökulmasta tarvitsisimme kipeästi uutta väestöä, erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolelle pienempiin kuntiin, jotka muuten pikkuhiljaa lakkaavat olemasta.

Lopuksi vielä oma mielipiteeni asiaan: Vaikka toki haluan ajatella tässä myös ympäristönäkökulmaa, olen itse vahvasti sitä mieltä, että Suomen syntyvyyden on noustava. Ympäristönäkökulmaan taas pitäisi tulla yhteiskunnalliselta tasolta linjauksia, kuten parempia tukia kasviproteiinivalmisteiden tuottajille, sekä apua näiden globalisointiin, lihateollisuuden maataloustukien vähentämistä ja tukea niihin innovaatioihin, sekä yrittäjyyteen. Olen todella pitkään ollut pettynyt ja turhautunut Suomen politiikkaan, jossa päätökset ja teot tuntuvat junnaavan paikallaan. En ihmettele ollenkaan, että tämä myös aiheuttaa yleistä epätoivon tunnetta tulevaisuuden suhteen. Yhä useampi lapsiperhe elää köyhyysrajalla ja nuorten syrjäytyminen on kasvanut siitä huolimatta, että yhteiskunnan tuet perheille ovat maiden välisessä vertailussa todella hyvällä tasolla. Näin maallikon näkökulmasta on ongelma juuri se, ettei paneuduta asioihin suuressa skaalassa ennaltaehkäisevästi, vaan yritetään auttaa vasta sitten kun ongelmat ovat paisuneet niin suuriksi, että tilanteisiin puuttuminen ja vaikuttaminen on todella vaikeaa. Onko hyvinvointiyhteiskunta pian historiaa?

Ja pointti ei todellakaan ole se, kuinka saataisiin vapaaehtoisesti lapsettomat hankkimaan lapsia, vaan enemmänkin yrittää luoda toivoa tulevaisuuden suhteen niille, jotka pelkäävät perheen perustamista juuri siitä syystä, että tuleva pelottaa. Jos jätämme lapset tekemättä puhtaasti ympäristösyistä, vaikuttaa se pitkässä juoksussa täydellä varmuudella meidän jokaisen suomalaisen elämään ja tulevaisuuteen. Kansoitetaanko Suomi tulevaisuudessa muiden maiden asukkailla? Kuoleeko suomalainen perinnekulttuuri hiljalleen pois?

 

Mitä ajatuksia teillä on aiheesta ja huolestuttaako asia?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.