Kesän parhaat kirppislöytöni

Alkuvuodesta tekemäni kirppislöytö-postaus sai teiltä hyvää palautetta, joten ajattelin tehdä aiheesta päivitetyn version. Kesän aikana olen nimittäin tehnyt muutamia kivoja kirppislöytöjä, enkä oikeastaan ole näiden kirppisjuttujen lisäksi tainnut ostaa mitään muuta. Heräteostokset ja muut romppeet ovat nykyään siis ihan minimissään, vaikka syksylle pari asiaa hankintalistalla onkin. Yleensä teen itse parhaimmat löytöni UFF:ilta (useimmiten Fredalta) silloin kun on menossa tasarahapäivien 6€ tai 5€ päivät.

Sitä mukaan kun hinnat menevät viikolla alaspäin, alkaa myös tavaroiden laatu olla sen mukaista, mutta olen toki tehnyt hyviä löytöjä myös 3€ päiviltä, jolloin kivoja juttuja on vielä ollut jäljellä. Toki, kirppistely on aina tuurista kiinni, eikä koskaan voi tietää mitä sieltä löytää. Jos olisin hieman näppärämpi ja valmis kustomoimaan kirppislöytöjä, niin voi jösses mitä aarteita niistä voisikaan tehdä! Toki joku hameen pienentäminen ei ole ihan kamalan suuri homma, mutta en itse omista ompelukonetta ja toistaiseksi olen vain pitänyt sormia ristissä, että löytyy juttuja omassa koossa.

 En toisaalta myöskään edelleenkään koe itseäni erityisemmin miksikään kirppishaukaksi, käyn parissa samassa paikassa aina kurkkimassa, mutta pitäisi kyllä koluta vieläkin enemmän kirpputoreja, niin voisi tehdä vieläkin parempia löytöjä, puhumattakaan hyvien kirppisten löytämisestä! Kirppisjutuissa ehdottomasti parasta on se, että voit tehdä uniikkeja, laadukkaita löytöjä ihan pikkuhintaan. Parhaimmassa tapauksessa jotain semmoista, mitä olet jo pitkään etsinyt kaupoista. Toki kierrätetty hankinta on myös vihreämpi valinta.

Sitten niihin itse löytöihin! Tämä musta pitsihelmainen hame löytyi UFF:in rekistä alkukesästä muutamalla eurolla. Käytännöllinen musta hame onkin ollut yksi suosikeistani. Tuommoiset joustovyötäröiset hameet ovat ihania turvavaatteita ja supermukavia päällä 😀

Vaalea tuubimekko taas on oikeasti hame, mutta tämmöiselle pätkälle enemmänkin mekko. Ja sellaisena tästä tykkäänkin! Myös tämä löytyi UFF:in rekistä joskus loppukeväästä.

Olin jo pitkään etsinyt camo-kuvioista takkia, mutta sopivaa mallia ei ollut osunut eteen. Kunnes taas ihan sattumalta löysin semmoisen kirppikseltä, mikä tuuri! Keväällä UFF:illa oli iso rekki juuri camotakkeja. Hintaa tällä oli muistaakseni 5€. Tuon samaisen asun mustan nahkahameen löysin viime talvena samaisesta paikasta, olikohan hintaa 18€ ja sinänsä hauska sattuma, koska olin jo vuosia etsinyt sopivaa nahkahametta, enkä onnistunut löytämään  semmoista edes normaalihintaisena. Ja sitten passeli hame tuleekin vastaan kirppiksellä!

Myös tämä musta samettihame on yksi suosikkilöytöjäni kesältä. Erityisesti tykkään tuosta halkiosta takana! Muistaakseni tälle jäi hintaa muutama euro ja varmasti syksyllä on kovassa käytössä vaatekappaleena, joka on helppo yhdistellä eri tyylisin asuihin.

Värikäs kukkahame taisi olla kevään ensimmäinen hamelöytö ja olin tästä niin innoissani! Todellinen kesävaate. Erityisesti tämmöisiä erikoisempia retrojuttuja kannattaa hakea kirppiksiltä, kukkahameita, mekkoja sun muita väripläjäyksiä löytyy nimittäin rekkikaupalla 🙂

Lomalla on tullut myös kirppistauko, mutta eiköhän elokuussa taas päästä koluamaan juttuja syksyksi!

 

Mistä kirppislöydöstä te tykkäsitte eniten?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Laihaa saa haukkua, mutta lihavaa ei..?

Paino on ollut viimeaikoina aktiivisena keskustelunaiheena somessa ja päätin nyt pistää myös oman lusikkani soppaan aiheen tiimoilta. Asia, joka minua on vuosia mietityttänyt on juuri se, miksi laihojen ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan hyväksyttyä, kun taas lihavuudesta keskustelua pidetään vihapuheena. Lihavuus on ikään kuin tabu, kun taas laihoja ja hoikkia saakin arvostella senkin edestä. Vai eikö sittenkään? No, keskustellaanpa aiheesta lisää..

Voin todeta, ettei itseäni voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa muiden ihmisen paino. Toki, jos joku läheiseni yllättäen huomattavasti laihtuisi tai lihoaisi, varmasti huolestuisin ja jollain tapaa puuttuisin tilanteeseen, mutta asia jota en yksinkertaisesti jaksa edes ajatella, on se onko joku lihava tai laiha. Useinkaan asia ei nimittäin vaikuta omaan elämääni millään tavalla ja ennemmin keskitän tuon energian niihin omiin juttuihini. Olen sinut itseni kanssa, enkä senkään puitteissa koe tarpeelliseksi arvostella kenenkään muunkaan ulkomuotoa. En tällä hetkellä näe itseäni laihana tai lihavana, vaan täysin normaalipainoisena, joka olenkin.

Toki olen ruumiinrakenteeltani pienikokoinen, jonka vuoksi olemukseni on melko siro ja semmoinen olen aina ollutkin. Olen 157cm pitkä ja voin kertoa, että eipä lyhyelläkään aina ole niin helppoa. Elämässä joutuu helposti tytöttelyn kohteeksi ja olenpa tässä äitinä myös kohdannut vanhemmilta naisilta useita säälivän tuohtuneita katseita kun olen tuolla jossain rönttövaatteissa lastenvaunuja lykännyt. Luultavasti ajatelleet, että siinä menee varsinainen teinimamma, tsemppiä vaan tulevaan. Koen itse kuitenkin, että pituuteni on vahvistanut itsetuntoani, koska esimerkiksi työelämässä olen joutunut hakemaan sitä auktoriteettia ja uskottavuutta muiden silmissä juuri luonteen ja jämptin asenteen kautta.

Housut / Zara

Paita / Forever 21

Tennarit / Vans

Laukku / Balenciaga

Aurinkolasit / Prada

Korvarenkaat / Glitter

Ja kyllä, olen myös itse joutunut ikävien kommenttien kohteeksi laihuuden vuoksi. Vieläpä esimerkiksi ihan työpaikallani. Tästä on muutamia vuosia aikaa, mutta tapaus on edelleen muistissa kuin olisi tapahtunut eilen. Olin juuri palannut takaisin lomamatkalta  ja ensimmäistä päivää töissä reissun jälkeen. Ainakin omalla kohdallani rantalomat usein toimivat tehokkaana nesteenpoistona, kuumassa ilmassa rannalla lenkkeillessä kun tulee ihan kivan tehokasta liikuntaa ja on yksi parhaista tavoista itselleni rentoutua lomilla. Muistan tismalleen kuinka päälläni oli suhteellisen ihonmyötäinen mekko, jonka olin ostanut reissusta.

Aivan yhtäkkiä työkaverini sitten tokaisi kauhistuneena ja ehkä jollain tapaa myös halveksuvaan äänensävyyn: ”Hyi kauhea kun olet laiha!” ja perään ehkä myös mutisi jotain, että syönkö ikinä mitään. Olin tuolloin aivan normaalipainon puitteissa, joskin ruumiinrakenteeni on melko siro, eikä synnynnäisille piirteille oikein mitään voi. Mitä sitten ajattelin tästä kommentista? Loukkaannuin, mutta enemmän kuitenkin suutuin aivan suunnattomasti! Joku herkempi olisi oikeasti voinut pahoittaa mielensä pahastikin. Asia kuitenkin vaivasi mieltäni siinä määrin, että mainitsin tapahtuneesta parille työkaverille, joiden kanssa olin läheisempi. Päässäni pyöri kysymys siitä, että miten joku voi sanoa toiselle näin?

Jos usein puhutaan siitä, että ylipainon takana on jokin sairaus ja se on syy sille ”miksi painolle ei voi mitään”. Mitenkäs sitten ne laihat? Mistä ulkopuolinen voi tietää mitä tämän henkilön elämässä tapahtuu? Ero, joka on vienyt ruokahalun, stressi tai joku muu oire tai sairaus, joka nyt ei välttämättä ole lähelläkään sitä perinteistä syömishäiriö-korttia, joka usein vedetään. Mitä kollegani olisi ajatellut jos olisin sanonut samaa hänen huomattavasti itseäni pyöreämmästä ruumiinrakenteestaan? Tätä en olisi ikinä voinut tehdä tai sanoa kenellekään. Nuorempana eräs minua pyöreämpi kaveri yritti saada minua lihottamaan itseäni jauhamalla, että ”eihän  kukaan poika voisi tykätä luuviulusta”. Ja tämä oli siis ala-asteella..

Nämä eivät ole ensimmäisiä tai viimeisiä kertoja kun olen kuullut sitä samaa virttä laihuudesta. Vieläpä ollessani täysin normaalisti syövä, toki myös taas normaalin aktiivista elämää elävä ihminen. En tietysti tarkoita, että ketään saisi arvostella, mutta mikä tekee toisesta sen hyväksytympää? Laihako ei loukkaannu, koska laihuutta ihannoidaan? Voin kertoa, että rumaan sävyyn kuullut kommentit satuttavat aivan varmasti ketä tahansa, painosta riippumatta. Tiedän, että monet tuskailevat laihuuden kanssa ja varsinkin teini-iässä kokevat pahoja alemmuuden tunteita laihuudestaan. Eipä muiden kauhistelut tilannetta ainakaan paranna.

Sen kuinka kohtelet muita ihmisiä tai puhut heille, ei pitäisi olla missään yhteydessä henkilön ulkonäköseikkojen kanssa. Itseäni lähinnä mietityttää se, että millainen ihminen ylinpäänsä kokee oikeudekseen arvostella kenenkään ruumiinrakennetta tai vartaloa, olet sitten minkä tahansa kokoinen tai muotoinen? Ei minulla ainakaan tulisi kuuna päivänä mieleeni tokaista työkaverille tai kenellekään muullekaan, että huhheijaa kun olet iso, paljonko oikein syöt?!” Oikeasti, tämä on tismalleen aivan sama asia kuin tuo oma tapaukseni, joka silti tuntuu olevan jotenkin yleisesti hyväksytty tapa arvostella toista.

Sitten taas se kolikon kääntöpuoli. Tottakai geenit määrittelevät paljolti sitä, millainen ruumiinrakenteesi on, kuinka hyvin aineenvaihdunta toimii, mutta paljolti on kiinni myös niistä elämäntavoista. Kyllä, minun on ollut aina suhteellisen helppo pysyä ideaalipainossani, koska a) harrastan liikuntaa ja elän aktiivista elämää b) pyrin syömään omalle keholleni sopivaa ruokaa (joka ei muuten ole salaattia, vaan aivan normaalia kotiruokaa). Ja kyllä, paisuisin aivan varmasti jossen liikkuisi, söisin päivittäin pullaa tai nukkuisin jatkuvasti huonoja yöunia. Se on tullut todettua esimerkiksi nyt lomaillessa kun niitä lomakiloja tosiaan on kertynyt, mutta semmoista elämä on, eikä se tosiaan ole niin vakavaa. En itse missään nimessä koe, että ulkomuotoni on kiinni perimästä, vaan pääasiassa elintavoista. Siltikään en koe, että kenenkään vartaloa tai ulkonäköä olisi sopivaa arvostella, oletpa sitten työpaikan Pirkko, naapurin Minna tai julkinen somepersoona.

Oletteko huomanneet samaa? Miksi laihojen arvosteleminen on ”ok” ja onko se teidän mielestänne tosiaan ok?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 25 kommenttia.

Huonoa tuuria kesälomalla + kuulumisia

Syy siihen miksi blogissa on lähiaikoina ollut melko kevyitä aiheita on tietysti loma. Lapsen kanssa lomaillessa ovat päivät melkoista härdelliä ja päikkäriaikana mieluiten rentoutuu, lukee tai neuloo, eikä blogi ole silloin ihan ensimmäisenä mielessä. Olemme myös paljon viettäneet aikaa kotona, puistoissa ja ulkoillessa, joten yksinkertaisesti ei ole nyt tapahtunut muuta kuin tämmöisiä ihan perusjuttuja, joista olen tänne jo postaillutkin. On siis hieman päivästä kiinni, millaista sisältöä tänne tulee, mutta eihän se niin vakavaa ole, tarvitsevathan aivotkin välillä pientä lepoa tästä kirjoitushommasta. Puhumattakaan siitä, että näillä helteillä ajatuskaan ihan kamalasti laukkaisi, hehe. Kommenttien vähennyttyä on valtaosa teistäkin varmasti parhaillaan lomamoodissa! Toivottavasti vaihteeksi kevyemmät aiheet eivät siis haittaa teitä.


Kuten Instassa viikonloppuna valittelin, kävi mulla aivan superhuono tuuri ja sain keskellä lomaa riesaksi noidannuolen alaselkääni.  Voin kertoa, että tässä pari päivää on podettu pahimpia kipuja sitten synnytyksen. Olin lauantaina juoksulenkillä kun jo viikon vihloitellut alaselkäni yhtäkkiä kramppasi niin, että jalat meinasivat lähteä alta. Hetken päästä kipu hieman hellitti ja pääsin palaamaan kotiin. Iltaa kohden kipu kuitenkin paheni lähes sietämättömäksi ja ainoat asennot, jotka eivät tuottaneet tuskaa olivat (tai ovat edelleen) vatsallaan makaaminen ja seisominen. Lauantain ja sunnuntain välinen yö menikin mukavissa merkeissä jatkuvasti vihlovaan kipuun heräillen ja yrittäen etsiä edes siedettävää asentoa. Pari yötä olen nyt nukkunut lattialla futonpatjalla, koska oma sänkyni olisi ehdoton no-no.

Instan kommenttien ja ystäviltäni saamieni viestien perusteella hämmästyin siitä, etten todellakaan ole ainoa tästä vaivasta kärsinyt. Ilmeni, että tämä on naisilla yllättävän yleinen vaiva, tosin melko epämiellyttävä semmoinen. Joogaliikkeet (esimerkiksi kobra ja semmoinen ”salmiakkijalat-selkävenytys”), kevyt liikunta ja tulehduskipulääkkeet ovat kuulemma parasta hoitoa, luojan kiitos pystyn nimittäin liikkumaan suhteellisen normaalisti, vaikka istuminen onkin lähes mahdottomuus. No, eiköhän tämä tästä. Meneehän tämä kirjoittaminen näin seistessäkin. Toivottavasti pahin helpottaa lähipäivinä, loppuviikosta nimittäin lento edessä, blaah.


Saatatte muistaa viime vuonna kun ostin nuo Bugaboon Cameleon 2-vaunut meille käytettynä cityrattaiksi. Ne ovatkin nyt kevään aikana olleet ahkerassa käytössä ja olen todennut ehdottoman näppäriksi rattaiksi juuri kaupunkiin. Se on sanottava, että lumessa tai loskassa on näillä todella hankala mennä eteenpäin, joten onneksi en normi arkivaunuiksi näitä ostanut. Täydelliset kuitenkin kaupunkikäyttöön ja varsinkin ei-lumisena vuodenaikana. Poikakin tykkää hurjasti istua näissä ja tuo säilytyskori on yllättävän tilava. Meillä on erikseen (todella hiekkaiset) tarhavaunut, joilla käydään lenkeillä, puistossa ja tarhareissut. Matkarattailla on todella rasittava rämistellä silloin kun lähtee jonnekin niin, että joutuu kävelemään pidempiä matkoja. Ja sitten taas ne tarhavaunut ovat huomattavasti isommat, joten näillä mahtuu helpommin busseihin, juniin ja hisseihin, sekä ovat muutenkin todella kevyet työntää.

Kävimme viime viikolla moikkailemassa Juttaa Alppilassa pojan kanssa. Syötiin riisipiirakoita, istuttiin pitkä tovi leikkipuistossa ja toki pienet päiväunetkin tuli vedettyä välissä, että jaksoi taas telmata. Muhun on iskenyt kamala Alppila-ikävä ja haluaisin niin kovasti muuttaa sinne vielä joskus takaisin. Mikä siinä onkin, että juuri Alppilassa tuntui aina niin kodilta? Weeruska, Linnanmäki, Töölönlahden lenkkireitti ja kaikki kivat jutut olivat ihan kulmilla.

No, semmoista diipadaapaa tänään! Nyt yritän saada aamuhommat hoidettua erään pienen kiukkupussin kanssa ;D

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Melkein kuin häämekossa

Moimoimoi! Nukuimme tänään naperon kanssa ennätyspitkään, hurjasti puoli yhdeksään. Tähän mennessä kun olen viikonloppuja lukuunottamatta useimmiten noussut jo reippaasti ennen seiskaa puuhailemaan omia juttujani. Eilen oli vähän semmoinen olo, että olisi tulossa kipeäksi, joten päätin että nyt kerrankin nukun ”pitkään” jos poika vain sallii. Semmoisen yleisen kolotuksen lisäksi huomaan heti olevani tulossa kipeäksi semmoisesta määrittelemättömästä alakuloisesta olosta. Se iskee aina pienen flunssan alla ja on ihan kamalaa. On jotenkin aivan nuutunut ja mieli maassa, vaikka olisi kyse vain jostain pikkunuhasta. Ehkäpä tämä tästä. Sinänsä on myös koomista, että äiti nousee useimmiten aikaisemmin kuin lapsi, vieläpä lomalla. Itse olin loppupeleissä se, joka heräsi silloin puoli yhdeksältä herättämään pientä vierestäni. Toisaalta, sama äiti menisi varmaan joka ilta nukkumaankin jo ennen lasta, jos se vain olisi mahdollista. Olen kyllä ihme mummeli ja aamuihminen 4 life, haha.

Nyt lomalla on pojalla mennyt rytmi jotenkin aivan sekaisin, vaikka sinänsä noudatetaankin samoja aikatauluja kuin normaaliarjessakin. Herätys viimeistään kahdeksalta, parin tunnin päikkärit, mutta silti tämä on kukkunut iltaisin reippaasti yli kymmeneen. Aikaisemmin kun olen antanut toisen nukkua päiväunia jopa 3h tai niin kauan kunnes itse herää, ei ole ollut tämmöistä ”ongemaa”, että se olisi vaikuttanut iltauniin. Ehkäpä tarha-arki on yksinkertaisesti pienelle niin paljon rankempaa, että untakin tarvitsee enemmän? Tai sitten kyse on taas kerran jostain vaiheesta 😀 Kuinka pitkiä päikkäreitä muut taaperot nukkuvat? Rajoitatteko niitä vai annatteko nukkua niin kauan, että lapsi herää itse? Meidän päiviin kuuluu usein ainakin pari tuntia ulkoilua, siis semmoista kun kävellään / juostaan kilpaa lenkkipolulla ja puuhaillaan puistossa, sekä lisäksi kotona ja omassa pihassa leikkimiset. Eli liikuntaakin kuitenkin tulee reippaasti, mutta ehkä sitten tarhassa vieläkin enemmän? Siinä tapauksessa en ole varma olisiko minusta kotiäidiksi, tuntuu jo nyt, että ollaan jatkuvasti liikkeessä ja tekemässä jotain, mutta taaperon väsyttäminen on silti aivan mahdoton tehtävä! Vinkkejä?

Köpiksen reissu kolkuttelee vajaan parin viikon päässä ja tarkoitus olisi ehtiä kartoittaa hieman kaupungin tarjontaa. Ravintoloita ja 2nd hand-liikkeitä lähinnä. Oletteko te käyneet Köpiksessä kirppistelemässä? Onko jotain hyviä vinkkejä niiden suhteen tai ihan noin yleisesti?


Tämän aivan mielettömän kauniin mekon löysin muuten kesäkuun Italian reissulta ja oli muuten parin pastapussin lisäksi kertakaikkiaan ainut asia, jonka reissusta ostin. Poikkesimme Jutan kanssa aivan sattumalta pieneen vaateputiikkiin, jossa katseeni kiinnittyi tähän mekkoon salamana. Viimeiset varmasti lähes kymmenisen vuotta olen nimittäin etsinyt juuri tämmöistä valkoista mekkoa ja viimeinkin se tuli vastaan. Huvittavaa, että mainitsen hääjutuista jo toistamiseen lyhyen ajan sisään, mutta en ole itse ikinä haaveillut mistään rimpsumekko ja laahus-häämeiningistä. Päinvastoin juuri tämmöisestä puuvillamekosta ja seppeleestä päässä, joissa voisi mennä naimisiin rauhallisissa merkeissä siellä Malibussa tai Tahitilla. Ilmamn kenkiä 😀 Eli kai olen nyt tavallaan jo hankkinut valmiiksi potentiaalisen häämekkoni, jos semmoiselle joskus tulee tarvetta, haha!

Sandaalit ovat nuo Sam Edelmanin pom pom-sandaalit, jotka pari vuotta sitten löysin Net-a-porterin kesäaleista. Vaikka pampulavillitys sen jälkeen hieman laantuikin, ovat sandaalit edelleen suosikkini ja juuri oman tyyliseni.

Ja hei, kerrankin onni suosii ja pian luvattu helteitä lomani aikana. Jess! Meillä on päivät melkoista hulinaa, joten välillä saattaapi tulla tekstillisesti tämmöisiä hieman suppeampia kun ei ehdi pitkiä aikoja keskittyä kirjoittamaan syvempiä pohdintoja 🙂

Mitä tuumaatte asusta ja mekosta?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Asiaa naisten ulkonäkökriittisyydestä ja raskausspekulaatioista

Paino on asia, johon en ole kiinnittänyt aikoihin tai edes vuosiin juurikaan huomiota. Poislukien raskauskilot, joista kyllä tuli jauhettua täällä ihan loputtomiin asti. Paljonko niitä tuli, kuinka ahdistavaa ”liikakilojen” kanssa liikkuminen oli ja kuinka niistä kuuluisista raskauskiloista sitten parhaiten pääsi eroon? Varmaan näistä kaikista aiheista on tullut raapustettua postausta. Talvella kävi niin, että pienen stressin ja kiireen syövereissä laihduin jonkin verran, vanhat farkut tuntuivat jopa hieman löysiltä. Tuolloin toivoin, että saisin edes muutaman kilon lisää, mitenkään tietoisesti en ollut yrittänyt laihduttaa. Usein painoa lähtee silloin kun olen esimerkiksi kiireisempi, liikun enemmän ja sitten taas saatan saada muutaman ”kesäkilon” siinä vaiheessa kun tulee esimerkiksi lomilla herkuteltua enemmän ja liikuttua vähemmän.

Mistä tämä aihe sitten tuli mieleeni, oli ironisesti pienestä pömppövatsasta, jonka olen kevään lomailuiden myötä saanut matkaani. On ollut ties mitä menkkaturvotuksia ja ihan vain myös sitä herkuttelua. Itseäni muutama lisäkilo ei ole häirinnyt, mutta havahduin tässä eräänä päivänä siihen kun jotenkin vaistomaisesti jossain tilanteessa pyrin peittämään tuota loppupäivän turvotuspömppistä. Jaa miksi? Pelkäsin nimittäin, että minun ajatellaan olevan raskaana. Näin jälkikäteen aivan naurettava ajatus! Miksi pitäisi ajatella mitä muut ajattelevat, oman herkkuvatsansa tähden? Ihan sama oikeastaan, vaikka koko maailma olisi siinä uskossa, että meille on tulossa perheenlisäystä. Herkkuvauva se kuitenkin vain siellä asustelee. Sinänsä koomista, kuinka yleisiä tuommoiset spekulaatiot oikeasti ovat. Naisten keskuudessa lähtee samantien käyntiin raskausspekulaatiot ensinnäkin a) jos et juo alkoholia b) jos pieni vatsakumpu paistaa vähänkin läpi vaatteiden alta.

Hame / Zara (ostettu 2012)

T-paita / Monki

Tennarit / Puma

Kello / Swatch

Tästä tulikin mieleeni se, kuinka helposti ulkonäöstään ja niistä piirteistä, joita ehkä itse ajattelee ”epäkohdikseen” ajattelee, että mitä muut niistä ajattelevat. Pitääkö toinen minua lihavana? Rumana, koska tukkani on hento? Huonompana, koska olen lyhyempi kuin monet ystäväni? Monesti kun on itse juuri ainoa, joka noihin seikkoihin edes kiinnittää mitään huomiota. Vähän sama kun olen menneinä vuosina itkenyt hysteerisesti ihan paniikkikohtauksiin saakka niitä hiustenlähtökausiani. Loppupeleissä kukaan muu tuskin juurikaan edes huomasi asiaa kuten minä itse. Tottakai tiedän itse, etten ole lihava, mutta sen olen huomannut, että varsinkin raskauden jälkeen on kamala paine palautumiseen. Josset pääse raskauskiloista vuodessa eroon, olet vähintään laiska, mutta voin kertoa kokemuksella, että kroppa kyllä palautuu sitten kun on siihen valmis. Usein kuitenkin tuntuu, että ne raskauskilot ovat usein ongelma juuri muille ihmisille, kuin sille kilot kantavalle itselleen.

Myönnän tietty itsekin, että jos täytyy blogikuvia valitessa tehdä valinta kahden kuvan välillä, joista toisessa korostuu järkky lounasturvotus ja toisessa ei, tottakai valitsen itsekin sen ”imartelevamman”. Eihän nyt kukaan halua lisätään someen kuvia, jotka korostavat juuri niitä kohtia, jotka koet ehkä epämukaviksi tai joita jopa häpeät. Miettikää kuinka älytöntä! Pömppis tai ei, tykkään kyllä omasta kropastani ja olen sen suhteen realisti. Ei kukaan ole täydellinen. Kaikilla on  noita ”pömppispäiviä”, niitä ei vain tuoda ilmi. Ja vaikka tuotaisiinkin, mitä väliä?! Sehän on vain normaalia elämää meille naisille.

Haluan kertoa erään salaisuuden. Joskus teininä, muistaakseni 13-vuotiaana eräs kaveri-poika keksi alkaa leikkimielellä ”kiusaamaan” minua siitä, että minulla on kaksoisleuka. En muista liittyikö asiaan myös jotain ”Iines on lihava”-juttua, mutta tuolloin teininä otin asian todella raskaasti. Eikä minulla edes ollut kaksoisleukaa. Aloin tietoisesti liikkua enemmän, perehdyin jo nuorena terveellisen ruokavalion saloihin ja 8-luokalla taisin painaa jotain 40kg tietämillä ja ehkä vähemmänkin, vaikken mistään suoranaisesta syömishäiriöstä tai bulimiasta missään kohdin kärsinytkään. Jossain vaiheessa selvisi tämän ”kaksariepisodin” jälkeen, ehkä vuosi eteenpäin, ettei tämä poika missään vaiheessa edes ollut ajatellut, että minulla olisi ollut kaksoisleuka, vaan oli kiusoitellut vain siksi, että oli ollut minuun niin ihastunut. Kyllä tuossa vaiheessa hieman harmitti, että miksi toinen sanoo jotain mitä ei tarkoita. Lapset ja teinit osaavat oikeasti olla toisilleen todella julmia, vaikkeivat sitä edes tarkoittaisi. Ja kyllä, tuolla tapahtumalla on ollut vaikutusta elämääni ja olen miettinyt sitä useinkin tässä vuosien varrella, vaikka tapahtuneesta on jo yli 15 vuotta.

Myönnän itsekin, että kävin tavan vuoksi aina vaa’alla silloin kun treenasin ahkerasti. Osittain ehkä siksi, että salilla oli se vaaka (meillähän ei kotona ole ollenkaan) ja toisaalta myös halusi seurata jonkinlaista kehitystä. Nyt en ole käynyt puntarilla muistaakseni vuoteen, eli en edes tiedä paljonko painan.  Mutta mitä se muuttaa, että tietää kilomäärän? Saako numero tuntemaan sinut laihemmaksi tai lihavammaksi kuin mitä oikeasti olet? Eikö pääasia ole se, että peilistä katsoo tyyppi, jonka kanssa olet sinut ja olet kehossa, jossa olosi tuntuu terveeltä ja hyvinvoivalta?

En itse rehellisyyden nimissä pystyisi elämään kovin kurinalaista elämää ruokavalion suhteen. Fitnessruokavalio ja gramman tarkat annokset eivät olisi minua varten, haluan syödä sitä mitä tekee mieli, ilman että ruoasta ja painosta tulee mikään elämää suurempi asia. Kun viikolla on aktiivinen ja syö tavallista terveellistä kotiruokaa, on hyvillä mielin ansainnut viikonlopun herkuttelut. Haluan, että liikunta, normaali arkiruoka ja herkuttelu ovat keskenään tasapainossa.

Pääasia on kuitenkin se, että tunnet olosi hyväksi kropassasi, ei se mitä ympäristö tuputtaa meille siitä ”täydellisestä” ja samalla niin epärealistisesta ”ihanneprofiilista”, joihin meidän kaikkien pitäisi mukamas mahtua. Niin tai näin, uskon itse tasapainoon ja siihen, että kun olet tyytyväinen elämääsi, noudatat tasapainoa ruokatottumuksissasi ja liikut hyvää oloa hakien, etkä sitä ultimaalista kropparääkkiä, seuraa pikkuhiljaa myös tietynlainen hyväksyntä itseensä. Sellaisena kuin olet. Toki, hikirääkki voi  olla monelle henkireikä ja sallittakoon se, rakastan sitä itsekin. Kun räätälöi elämäntavat hyvä olo-hakuisesti, saatat yllättyä siitä, että ulkonäköpaineetkin pikkuhiljaa väistyvät ja oivaltaa sen, että hyväksyntä itseään kohtaan on etusijalla.

Samaa vai eri mieltä?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.