7 Paljastusta

Huomenta! Vaikka tänään paistaakin ainakin Helsingissä aurinko, ollaan näissä asukuvissa hieman harmaammissa meiningeissä. Päätin tänään muuten olla radikaali ja puin päälleni kesähameen. Vielä, syyskuun puolivälissä! Jo on aikoihin eletty! Täytyyhän sitä ottaa kaikki mahdollinen irti näistä ihanista keleistä. Keskiviikon kunniaksi olisi kuitenkin taas vaihteeksi paljastuspostauksen vuoro, hehe. Skrollaa siis alemmas paljastuksiin!

Olen pojan syntymästä saakka käyttänyt nännivoidetta huulirasvana. Nyt olenkin ollut ihan pulassa kun varastojen Mamilanit ja muut loppuivat.. HAHA! Kun kesällä työmatkalla paljastin, että esittelemäni huulivoide on muuten nännivoide, meinasi pojilla mennä viinit väärään kurkkuun (ilmeisesti too much information, enkä sikäli lainkaan ihmettele..). Nykyään kyselevät aina kun laitan töissä huulirasvaa, että onko tuo nyt taas se nännivoide 😀 I know, kuulostaa todella ällöttävältä, mutta todellakin toimii! Jos äitiyspakkauksen nännivoiteelle ei tule sellaisenaan, säästä huulivoiteeksi. On tosi hyvä ja riittoisa. Päivän mammaniksi, olkaa hyvät!

En ole nyppinut kulmakarvojani oikeasti vuosiin. Ensin en vain jaksanut ja sitten totesin, että pidän niistä itseasiassa eniten juuri ”naturel”. En tiedä johtuuko nuoruusvuosien nyppimisestä vai mistä, mutta kuten monilla, eivät omanikaan enää kasva miksikään varsinaisiksi puskiksi. Hajakarvatkin ovat melko vaaleita ja huomaamattomia, joten kyllä, olen täysin tyytyväinen kulmiini ihan näinkin. Hyvä vaan kun pääsee helpolla.

Rakastan olla ilman alusvaatteita. Öisin nukun pelkät unishortsit jalassa ja jos hengailen kotona, olen aina ilman rintsikoita. Ahdistaa kaikki semmoinen kiristävä ja hiertävä. Kesäisin hengailen myös meidän pihassa melko ahkeraan pelkässä bikinien alaosassa ja Tommi muistaa kyllä ahkeraan aina muistuttaa ja huomauttaa, että ”Varo nyt, joku näkee! Laita vaatteita!”. Oikeastaan on ihan sama, vaikka joku nyt näkisi. Eipä se maailma siihen kaadu 😀

Pelasin nuorena tosi paljon tietokonepelejä. Toisinsanoen olin kai aika pelinörtti. Kavereiden kanssa kovisteini, kotona pelihullu ja lukutoukka, haha. Nuorena lemppareitani oli Pleikkarilla Rayman ja Crash. Ala- ja yläasteella mulla oli Gameboy jota pelasin varsinkin matkoilla aina. Koneella pelasin Tomb Rideria ja muutamaa muuta peliä, mutta pahin oli The Sims!! Siihen mulla oli varmaan viisi lisäosaa ja saatoin oikeasti pelata jopa koko päivän. Aivan sairasta. Se oli vaan niin koukuttavaa! Vitsi mitä draamoja niihin perheisiin sai aikaiseksi, haha!

Jostain syystä mua vähän rasittaa puhua puhelimessa. Tai siis suoraan sanottuna on välillä todella raskasta jos huomaa, että joku soittaa kokoajan (esimerkiksi äidit you know) kun kyseessä harvemmin on mikään oikeasti akuutti asia ja ollaan ehkä juuri edellisenä päivänä juteltu. Pahin on kun joku on soittanut tuntemattomasta numerosta ja takaisin soittaessa ei tiedä kuka sieltä vastaa (omalla kohdallani aina joku pankkiiriliike :D). Pankki- ja virastopuhelut, sekä muut tämän sortin jutut ovat tietty ok, mutta luulen saaneeni jonkun sortin trauman ekoista pankkivuosista kun asiakaslistojen soittelu oli säännöllistä hommaa. Se oli ihan kamalaa! En itse mielellään enää ikinä työskentelisi puhelintyössä. Tämä on vain oma mielipiteeni ja olen sitä itseasiassa tehnytkin vakuutusyhtiön korvauspalvelussa, jossa puheluita tuli päivässä ihan reippaasti, joten tiedän kyllä mistä puhun. Oli ihan kamalaa kun ei koskaan tiennyt tuleeko luurin toisesta päästä huutoa, itkua vai kiitosta. Pidän itseasiassa usein puhelinta äänettömällä, paitsi silloin kun odotan vartavasten jotain puhelua. Pystyn keskittymään paremmin asioihin kun tiedän, että saan olla häiriöittä. Ja ennemmin muutenkin hoidan asiat esimerkiksi sähköpostitse, jos siis mahdollista.

Pahoin pelkään, että minusta on viime vuosina saattanut muuttua jollain asteella erityisherkkä (en olisi voinut ikinä uskoa, että sanon tämän :D). Aikaisemmin pidin tuota diagnoosia vähintään hieman kyseenalaisena, yhdessä vaiheessa tuntui olevan jopa jonkin sortin trendivillitys olla erityisherkkä ja itsekin myönnän ehkä hieman naureskelleeni tälle ”diagnoosille”. Eikä siinä, tottakai heitäkin varmasti löytyy. Parin viime vuoden aikana olen huomannut, että minusta on tullut yhä herkempi tietynlaisille ärsykkeille. Melulle, tietyille rasittaville äänille (esimerkiksi syömisen äänet tai koiran nuoleminen ovat pahimmat), jotka saattavat häiritä siihen pisteeseen asti, etten enää voi kuunnella. Lisäksi tietyt pahat hajut ja muut asiat semmoisia, jotka saavat minut jotenkin ihme tiloihin, etten pysty keskittymään. Yleinen kaoottisuus ja semmoinen härdelli on myös asia, jota en kestä. Tai siis pakkohan sitä pienen lapsen äitinä on kestää, mutta välillä joudun vetämään muutamaan kertaan syvään henkeä.

Mulla on pari ystävää, joiden kanssa jaetaan toisillemme Whatsapissa tosi kaksimielisiä ja pervoja kuvia / videoita. Haha! (Ja HUOM! EMME ITSESTÄMME!! :D) Todellakin siis täysin huumorimielessä, mutta tiedättekö kun jotkut tyypit eivät vaan ymmärrä ihan kaikkea huumoria ja mielestäni täytyy elämässä olla kyllä ripaus myös kunnon huumoria. Se on ehdottomasti rikkaus, että on ystäviä, jotka jakavat samanlaisen huumorintajun!

Hame / Weekday

Paita / Forever 21

Tennarit / Nike SB

Camokuosinen takki / Soniush

Ja ps. Eminem on mun mielestä aina ollut ihana 😀

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on yksi kommentti.

Luova luonne: Voimavara vai rasite?

Luovat tyypit. Stereotyyppisesti tulee luovasta ihmisestä mieleen boheemi taiteilijapersoona, joka elää vailla huolta ja suhtautuu kaikkeen vähän ”sådär”. Varmasti jokainen tietää jonkun luovan taiteilijasielun, mutta täällä ilmoittautuu yksi lisää. Pari viime vuotta olen elänyt jonkinlaista itsetutkiskelun vaihetta. Voisin todeta, että olen sen myötä oppinut paremmin ymmärtämään itseäni. Miksi olen semmoinen kuin olen ja miksi teen asioita kuten teen? Olen aina ollut luonteeltani melko luova, mutta voisin todeta, että jossain kahdenkympin ikäetapin jälkeen elin useita vuosia vaihetta, jolloin luovuus oli ehkä vähemmän esillä. Kunnes nyt viime vuosina se on taas päässyt tavallaan ”valloilleen”.

Useimpia lapsia kannustetaan liikuntaan ja ilmaisemaan itseään sitä kautta, mutta itse kuulun niihin, joilla urheilu oli lapsena melko vieras käsite uimaharrastusta lukuunottamatta. Omalla kohdallani laitettiin kaikki paukut taiteellisiin, luoviin harrastuksiin ja lukemiseen. En edes muista mitä käsitöitä en olisi lapsena tehnyt. Olin vuosia kuvataidekoulussa, jossa maalasimme, teimme keramiikkaa, valmistimme omat kamerat, joilla kuvasimme, kokeilimme erilaisia painatustöitä, taidegrafiikkaa, vierailimme museoissa ja vaikka mitä kivaa. Kotona sitten piirtämisen lisäksi neuloin ja virkkasin ihan alaluokilta lähtien. Muoti ja pukeutuminen on ollut intohimoni niin kauan kuin muistan. Pikkutyttönä rakastin pukea Barbie-nukkeja ja pukeutua myös itse ties mihin rimpsuvaatteisiin ja koruihin. Luovuus on enemmän tai vähemmän ollut aina osa minua.

Myös kirjoittaminen on lukemisen ohella ollut aina tärkeä osa elämääni. Ellen ole kirjoittanut päiväkirjaa, kirjoitin tarinoita. Blogi onkin ollut näille luonnollinen jatkumo jo kohta kymmenen vuoden ajan. Toisinsanoen, itselleni luontainen keino ilmaista itseäni on tekemällä jotain luovaa. Unelmoida, pohtia, tuoda ajatuksiani julki ja tehdä jotain konkreettista omin käsin. Olisi outoa, jos se otettaisiin pois. Olen aina ollut haaveilija ja pohdiskelija. Nuorempana saatoin upota tunneiksi omiin ajatuksiini, tarinoihin joita mielessäni pyöri, vähän kun olisin katsonut pääni sisällä itse ohjaamaani elokuvaa. Sinänsä hassua, etten oikeastaan ole kertonut tästä edes kenellekään, vaikka haaveilija ja pohdiskelija olenkin aina ollut. Tämä on varmasti myös syy siihen, miksi ainakin itse tarvitsen tietyn kapasiteetin omaa aikaa. Minulle on elintärkeää saada ajatella asioita omassa rauhassa, käydä läpi tapahtumia ja myös sitä unelmointia.

Mitä itse olen kohdannut, on tietynlainen epäluulo luovaa luonnetta kohtaan. Tai siis eiväthän kaikki ole luovia, kuten eivät ole myöskään sataa muuta asiaa. Henkilö, joka ei tarvitse sitä omaa ”hengähdystaukoa” omien ajatuksiensa ja ideoidensa parissa, ei välttämättä osaa ajatella asiaa semmoisen henkilön näkökulmasta, jolle tämä on elintärkeää. Kaikkein kamalin olisi tilanne, jossa sinun pitäisi yrittää olla erilainen vain sen tähden, että toinen ihminen sitä vaatisi ollakseen sinuun tyytyväinen. Vaikka olenkin äiti, tarvitsen silti ajoittain sitä hetken aikaa, jolloin olen vain yksin ajatuksieni kanssa.

Itse olen tottunut siihen, että mikäli en haaveile lomamatkasta, niin sitten jostain muusta projektista. Jatkuvasti on jotain meneillään ja usein työstänkin useampaa juttua tai projektia samaan aikaan, sekä tulevat jutut jo valmiiksi mielessä. Sanoisinko, että luovalle ihmiselle työ ei ole vain työtä, vaan intohimo, jota tehdään sen vuoksi, että tunnetaan tietynlaista paloa asiaa kohtaan. Siksi ehkä myös toisaalta olen se henkilö, joka stressaantuu helposti, tarvitsee niitä irtiottoja ja lepoa, koska jatkuva tekeminen ja ajattelu saa helposti ylikierroksille, josta on vaikeaa päästä irti.

Mitä tulee näihin piirteisiin, voisin ehkä heittää arvalla, että monet asiat täsmäävät esimerkiksi moneen bloggaajaan. Luova tekeminen, itsensä toteuttaminen, omaehtoinen työskentely. Väittäisinkin, että itseni kaltaiselle tyypille esimerkiksi blogin pitäminen on ehkä parhaita itsensä toteuttamisen muotoja. Uskonkin, että moni bloggaaja voi allekirjoittaa nuo aiemmat kappaleet. Meidän bloggaajien joukosta löytyy varmaan ennätyspaljon niitä luovia, päämäärätietoisia ajattelijoita, joilla on kunnianhimoa saavuttaa omia unelmia ja tavoitteita. Ja mitä tulee kaikkiin kristallihommiin ja muihin näihin ”hihhulujuttuihin”, joihin olen uskonut lapsesta saakka, niin arvelisin että juuri luonteeni vuoksi olen ollut avoin kaikelle valtamassasta poikkeavalle, erilaiselle ja erikoiselle. Rakastan ajatella ”mitä jos”. Mitä jos maailmassa kaikki tapahtuu suurempaa tarkoitusta varten? Mitä jos ei? Entä jos onkin olemassa suurempi merkitys kaikelle? Mitä tavoitetta kohti me ihmiskuntana ja maailman pieninä kappaleina kuljemme?

Tuo vihreä mekko on muuten se Acnen neule, jonka löysin Köpiksestä 2nd handinä. Onneksi ostin! Tällä oli muistaakseni hintaa joku vajaa satanen, mutta kunto on erinomainen ja tämä on aivan loistava turvavaate talvea ajatellen 🙂

Tässä muutamia oman elämäni ”tunnusmerkkejä”, joista ainakin itse tunnistan luovan puoleni:

 

Käyt aivan kokoajan pääsi sisällä läpi ajattelutyötä, ideointia ja tulevien asioiden suunnittelua. Itselläni tämä ajatuksenjuoksu on jossain määrin välillä jopa kuluttavaa, koska päässä pyörii jatkuvasti ajatuksia meneillään olevan ja tulevan suhteen. Kun saat yhden projektin valmiiksi, olet ideoinut mielessäsi jo ainakin pari lisää. Olen monesti kirjoittanut täällä pitkäaikaisista uniongelmistani, jotka ovat olleet läsnä about aina. Mielessä pyörii usein niin paljon ajatuksia, että illalla niistä eroon pääseminen voi olla vaikeaa. Tähän olen saanut apua juuri meditaatiosta ja mielikuvaharjoittelusta. Välillä liiallinen ajattelu saattaa jopa johtaa ahdistumiseen tai sitten toisessa ääripäässä se, ettet saa esimerkiksi hektisessä arjessa edes hetkeä sitä omaa ”ajatteluaikaa”.

Tehdessäsi jotain mitä rakastat, hämärtyy käsitys ajasta. Kun pääsen esimerkiksi blogitekstin suhteen kunnon flow’hun, saatan kirjoittaa jopa pari tuntia putkeen näppis sauhuten, kunnes sitten havahdun, että hups hei, tässähän vierähti melkoinen tovi. Luovilla tyypeillä se usein kertoo intohimosta  tehtävää asiaa kohtaan. Siihen tavallaan uppoaa jokaisella solullaan.

Luova tekeminen on keino rauhoittua ja rentoutua. Ei tule varmasti yllärinä, että neulominen on juuri tällä hetkellä ehkä paras keinoni tähän, haha! Myös liikunta on minulle keino rentoutua, mutta ennen kaikkea kuitenkin kasata ajatuksiani. Käyn aina juoksulenkillä läpi tapahtumia, tulevaa ja ties mitä. Eli ideointi ja ajattelu on käynnissä myös silloin. Ja vaikka luovuus itsestään onkin enimmäkseen sitä energiaa antavaa, tarvitsee itsensä toteuttamisen jälkeen myös sitä omaa aikaa ja lepoa.

Herkkyys. Jos minua ei tunne kunnolla, saattaa helposti saada kuvan kovasta kuoresta ja luonteesta. Vaikka olenkin luonteeltani todella jämpti, suorasanainen ja tyyppi, joka pistää asiat ojennukseen, olen sen kuoreni alla todella herkkä. Murehdin helposti, pelkään loukkaavani muita ja olen todella herkkä esimerkiksi surullisille tarinoille, joista saatan mennä täysin pois tolaltani. Tiedättekö jos näen telkkarissa surullisen luonto-ohjelman tai koskettavan elokuvan. Kyynelkanavat aukeavat kuin vesihanat! Olen pyrkinyt pois turhasta stressaamisesta, mutta toisaalta sitten luonteen herkkyydestä on melko vaikeaa päästä eroon. Ja pitäisikö siitä edes päästä?

Vahva intuitio. Tämä liittyy varmasti vahvasti juuri herkkyyteen. Aistin jatkuvasti asioita, olen aina perillä siitä mitä ympärillä tapahtuu ja millä mielellä ympärillä olevat ihmiset ovat. Herkkä ihminen helposti ”imee itseensä” ympärillä olevia asioita, ihmisten mielentiloja ja ehkä pahimmassa tapauksessa ottaa niistä taakan omille harteilleen. Tiedättekö, jos olet tilanteessa, jossa vallitsee kireä ilmapiiri, tietyllä tavalla imet itseesi sen negatiivisen energian ja seurauksena tunnet itsesi ahdistuneeksi. Koen, että ihmistuntemus on minulla vahva ominaisuus ja nimenomaan ensivaikutelma usein kertoo paljon uudesta ihmisestä. Harvemmin tämä vaikutelma muuttuu tuohon henkilöön syvemmin tutustuessa. Tässäkin tapauksessa huomaa, kuinka hyvin intuitio usein pitää paikkansa. Vaikka olen aina ollut intuitiivinen, vasta viimeaikoina on syvemmin alkanut ymmärtää sitä puolta itsestään.

Sitten vielä lopuksi täytyy mainita luovan tyypin pahin vihollinen: Se ajoittainen luovuuden puute, joka tuntuu melkeinpä siltä, kun olisit käyttänyt ideavarastosi loppuun. Itse kärsin tästä ajoittain, ehkä pari kertaa kuukaudessa. Ahdistun jos tuntuu siltä, etten vain keksi blogiin kiinnostavaa sisältöä, tuntuu siltä että koko viikko on menty höttöpostauksilla ja tätä rataa. Kunnes se inspiraatio taas tuumailutauon jälkeen kumpaakin jostain. Kun olen kriiseillyt tai stressaillut jostain blogiin liittyvästä asiasta, on puolison mielipide ollut usein: ”No lopeta blogi jos se stressaa”. Mutta mitäs sitten jos luopuisin rakastamistani asioista noin helpolla? Millä sitten täyttäisin sen luovuuden tyhjän aukon, joka jäisi jäljelle? Ja kyllä, rakastan tehdä juuri tätä. Vaikka joka päivä ei keksisikään räjähdysmäisen kiinnostavia aiheita tai mielipiteitä, ei maailma kai siihen kaadu. Se on sitä elämää, eikä aina tarvitse olla luova.

Tunnistaako joku näistä itsensä? Luovia sielunsiskoja kuulolla?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

DIY: Beige cropped-neule 100% villaa

Näin leppoisan sunnuntain kunniaksi olisi piiitkästä aikaa vuoro neuleohjeelle. En olekaan hetkeen saanut mitään uutta suurempaa projektia valmiiksi, mutta viimeisin oli tämä beige cropped-neule, jonka viimeistelin kuukausi takaperin. Tällä samaisella ohjeella onkin nyt työn alla myös se musta neulemekko, joka on taas vaihteeksi ollut hieman jäissä.. Katsotaan saanko valmiiksi ennenkö sukkahousukelit koittavat. Jokatapauksessa, olen tähän lyhyehköön neuleeseen todella tyytyväinen. Istuu jopa paremmin kuin mitä tekovaiheessa olisin ajatellut. Samainen ohje lähtee siis ehkä toteutukseen myös jatkossa!

Työstin tätä beigeä neuletta enemmän tai vähemmän näppituntumalta, tarkoituksena oli nimittäin saada melko tyköönistuva ja aavistuksen vaajaamittainen simppeli neule. Useiden resorineuleiden jälkeen halusin tällä kertaa ehdottomasti vaatteen, jossa resorit olisivat ”viimeistelemättömät”, eli ei lainkaan joustinneutetta pääaukon resoria lukuunottamatta. Ja hei, taas kerran työ, joka on todella helppo toteuttaa 🙂

Hetken mielijohteesta päätin sekoittaa villalankaan ohutta silkki-mohairlankaa, jota sitten loppupeleissä tulikin tähän kolmessa eri sävyssä. Tuo toinen lanka ei ole mikään pakollinen juttu tosiaankaan, mutta olen itse huomannut, että ohuilla langoilla saa kivasti ”sitä jotain” muuten yksivärisiin töihin 🙂 Melko edullisista langoista sopii tähän mainiosti esimerkiksi Dropsin höttönen Kid – Silk-sekoitus, jota menee arviolta 2-3 kerää tämmöiseen lyhyeen neuleeseen. Toki tuon toisen langan voi jättää poiskin, jos haluaa todella simppelin yksivärisen ilman mitään sen kummempia sävyhömpötyksiä.

Näissä kuvissa näkyy tuo silkkisen tehostelangan tuoma sävy, joka menee aavistuksen liukuvärjäyksen tyyliin kolmessa sävyssä..

Ohje: Luo 120 silmukkaa 6mm puikoille. Neulo suljettuna neuleena sileää (aina oikeaa) neuletta kainaloon saakka. Oman paitani mitta helmasta kainaloon on 36 cm. Tämän jälkeen jaa silmukat kahteen, etu- ja takakappaleeksi, toinen osa langalle odottamaan.

Takakappale: Neulo noin 18cm sileää neuletta ja päättele keskimmäiset 30 silmukkaa pääntieksi. Sen jälkeen jatka vielä 2cm ja päättele myös hartioiden silmukat. Takakappale on valmis!

Etukappale: Poimi silmukat puikolle ja neulo sileää neuletta noin 16cm ja päättele keskimmäiset 30 silmukkaa pääntieksi. Neulo vielä hartioita noin 4cm ja päättele myös loput silmukat.

Hihat: Luo 30s. Hihat neulotaan siis tasona, ei suljettuna. Jokatoinen kerros oikeaa, jokatoinen nurjaa. Luo noin joka 8. kerroksella rivin alkuun ja loppuun yksi silmukka lisää. Jatka kunnes hiha on halutun pituinen. Itse tein hihasta noin 49 cm mittaiset. Päättele hiha todella löyhästi, ettei hihansuu jää kiristämään.

Parsi osat kokoon. Pääaukon resori: Poimi päänaukosta silmukoita pyöröpuikoille. Neulo joustinneuletta 2 oikein, 2 nurin muutama kerros. Päättele.

Suuri suositus muuten tälle langalle! Monikäyttöinen villalanka, joka on todella helppo ja mukava neuloa. Tästä voisi tehdä vaikka mitä. Kyseessä on tämä Dale Garnin Lanolin Wool sävyssä beigemeleerattu. Tämä paita taisi syntyä ihan hujauksessa, muistaakseni noin viikon työstin tätä. Neuleeseen meni muistaakseni noin 5-6 kerää, yksi kerä kustantaa 3,60€ eli kyseessä on jälleen kerran melko edullinen työ tehdä. Oma kappaleeni on aikalailla kokoa xs. Mikäli haluat tästä reilumman, lisää silmukoita ja jos taas haluat lisää mittaa helmaan tai hihoihin, lisäile ohjeeseen senttejä.

Mitäs tuumaatte? Innostuitko kokeilemaan?

 

 

Osa kuvista Jutta. Postaus sisältää kaupallisia linkkejä.

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Mikä motivoi eteenpäin?

Perjantai! Tällä viikolla en juurikaan ole ehtinyt turista tänne kuulumisia. Mitäs viikko sitten on pitänyt sisällään? Ensinnäkin olen perehdyttänyt itselleni lisäkäsiä töihin, ollut pääasiassa meikittä rönttövaatteissa, mennyt illalta nukkumaan jo about ysiltä (koska pimeys), miettinyt ja ihmetellyt tätä tulevaa syksyä. Semmoista siis. Tänään menen toista kertaa energiahoitoon ja pakko myöntää, että on kyllä ollut todella erikoinen kokemus. Voisin ehkä jossain vaiheessa kirjoittaa tuosta hoidosta blogiinkin. Miehen eka reaktio hoidosta oli lähinnä silmien pyöritys, mutta huvinsa kullakin. Jos joku toinen lähtee perjantaina yksille terasille, suuntaan itse energiahoitoon 😀

Olen jo pidemmän aikaa ollut töissä tosi kiireinen ja vähän suhannut ympäriinsä sitä sun tätä. Loppupeleissä semmoinen ”vähän kaiken tekeminen” on todella raastavaa, mutta toivottavasti pian voin paremmin delegoida joitain juttuja uusille kollegoille. Koen ainakin itseni huomattavasti tehokkaammaksi kun keskityn pariin tai maksimissaan muutamaan eri asiaan sen sijaan, että tehdä kymmentä asiaa. Oma mielipiteeni on, että jos yrittää olla hyvä kaikessa, ei loppupeleissä ole enää hyvä oikein missään. Aika ja energia kun pitäisi ennemmin suunnata niihin asioihin, jotka ovat vahvuuksia, eikä antaa niiden muiden kymmenen asian viedä resursseja, jolloin loppupeleissä teet ne vahvuutesi kohteetkin vähän toisella kädellä suhaten.

Mietinkin, että mikä elämässä ja työssä sitten motivoi? Aikaisemmin sanoin RAHA ja tottakai, onhan raha tässä yhteiskunnassa se perimmäinen tarkoitus tehdä töitä. Teet töitä, jotta saat palkkaa ja saat palkkaa, jotta sinulla on varaa ostaa ruokaa, maksaa katto pään päälle ja ehkä tehdä jotain kivaakin. Raha ehkä nousee vahvemmin fokukseen silloin, kun se ei vastaa työn vaativuutta tai itse työnkuvaa. Pahimmassa tapauksessa pelkkä palkka on se mikä saa sinut nousemaan aamulla sängystä ylös.

 Itse kokisin, että suurin motivaattori ainakin pitäisi olla (tietysti itsensä toteuttamisen ilon jälkeen) tavoitteet. Ja nimenomaan konkreettiset ja selkeät semmoiset. Silloin on selvää miksi ja mitä tulosta kohti minä teen tätä asiaa? Pahin on se, ettei itsekään tiedä. Myös epärealistiset tavoitteet voivat tehokkaasti tappaa ilon työhön tai mihin tahansa. Paljon tavoitteellista työtä tehneenä voin allekirjoittaa. Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi myyntitavoitteet on monesti asetettu niin korkeiksi, ettei lähes kenelläkään ole mahdollisuutta niihin yltää. Pitäisikö tämän motivoida jotakuta? Tunne siitä, ettei sinusta koskaan ole tarpeeksi, alkaa pikkuhiljaa enemmän tai vähemmän turhauttaa.

Itse olen tavoitteiden laatimisen mestari. Tai ainakin olen ollut.. Vaikken olekaan enää niitä viisivuotissuunnitelmia laatinutkaan, teen edelleen itselleni tietynlaisia tavoitteita arjessa ja työssä. Saan jonkun projektin päätökseen, opiskelen kaiken aiheesta X, opettelen tekemään macramen ja matkustan kohteeseen Y. Tavoitteet motivoivat silloin kun ne ovat mielekkäitä ja ennen kaikkea realistisia, eikä lajia ”tulen miljonääriksi tai lottovoittajaksi seuraavan vuoden sisällä”. Ainahan kaikki siis on mahdollista, mutta.. Epärealistissa ja liian korkeissa tavoitteissa pettymys on kuitenkin aina suurempi silloin kun tavoitteeseen ei (tietenkään) pääse. Omia syksyn tavoitteitani on ollut esimerkiksi tuo apukäsien perehdyttäminen, muutamien asiakkuuksien klousaus ja myöhemmin syksyllä toisen pipomalliston toteuttaminen. Pienet, motivoivat ja saavutettavat tavoitteet ovatkin jutun juju.

Kuvissa muuten ne aikaisemmin hehkuttamani lyhyiden naisten parhaimmat kahsmirhousut! Tilasin nämä muutama viikko takaperin H&M:n Premium-puolelta, mallia löytyi normaalilla pituudella ja sitten tässä vajaamittaisessa culottes-mallissa, jota omani ovat. Eli minulle aikalailla normaalia lahkeenmittaa, haha. Nuo ovat mielettömän pehmeät, lämpimät ja mukavat jalassa. Jos raaskisin, niin käyttäisin näitä varmaan päivittäin. Pakko kyllä todeta, että sopivan mittaisten kashmirhousujen etsiminen oli kyllä melkoinen projekti.. Yli vuoden etsinnän jälkeen vihdoinkin löysin nämä.

Mitä sitten tulee niihin tavoitteisiin, motivaatioon liittyen tulevaa, olen itse kokenut lähiaikoina pientä kriisiä. Erityisesti henkilökohtaiseen elämääni liittyen. Vaikka pyrin elämään päivän kerrallaan, ahdistaa tulevan talven lisäksi esimerkiksi se, ettei tiedä yhtään mitä ensi vuonna tapahtuu. Tai siis jollain tapaa toivoisi jonkinlaista muutosta tähän melko rutinoituneeseen arkeen. Muttei oikein silti tiedä mitä? Tai siis ettei minulla ole juuri nyt ainuttakaan suunnitelmaa ensi talveksi tai ensi vuodelle. Paikallaan junnaaminen ahdistaa ja olen jo pohtinut, että olenko alkanut potea näin hieman jälkijunassa jotain kolmenkympin kriisiä? Toivoisi uusia tuulia elämään, kapinoi rutiineja vastaan, ahdistuu tulevasta talvesta, muttei silti oikein keksi toteutuskelpoisia suunnitelmia tai vastalääkettä tähän kaikkeen.

Mikä teitä motivoi eniten? Raha, järkevän palkitsevat tavoitteet ja niiden saavuttaminen, asiakkailta saatu positiivinen palaute vai joku muu?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Ihan kamala, piinaava ja ahdistava esiintymiskammo

Tänään ajattelin sivuta täällä aihetta, jota en ole tainnut käsitellä blogissa kertaakaan. Tiedättekö, vaikka muiden ihmisten mielestä saatankin ehkä vaikuttaa rohkealta ja sosiaaliselta tyypiltä, jolle vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa höpöttely on ihan normihommaa, löytyy asiasta myös toinen puoli. Olen nimittäin todella esiintymiskammoinen tyyppi, joka kammoaa maailman eniten suuren ihmisjoukon edessä esiintymistä. Oikeastaan en edes keksi mitään kamalampaa kuin se, että jostain syystä olisi PAKKO luennoida jostain asiasta sadoille ihmisille. Varmasti jopa siinä määrin, että keksisin jotenkin keinon luistaa koko hommasta. Tämä koko asia tuli nimittäin mieleeni tällä viikolla kuunnellessani Ysistä Viiteen-podcastiä (ihan lempparini nykyään, suosittelen kaikille työelämä-aiheista kiinnostuneille), jossa asiaa käsiteltiin. Muistin, että minunhan piti kirjoittaa aiheesta jo viime talvena.

Miksi ulospäin sosiaaliselta vaikuttava tyyppi sitten jännittää? En tiedä! Yksinkertaisesti kroppani tekee tepposet siinä kohdin, kun pitäisi ottaa lava haltuun ja olla ison ihmisjoukon edessä keskipisteessä. Tämä pätee myös äänityksiä, videoita ja kaikkia semmoisia tilanteissa, joissa tulee se fiilis, että hei, nyt tulee olla skarppina. Mitä tulee esimerkiksi IG Storiesiin, en ole sielläkään höpötellyt mitään aikoihin ja syy on tosiaan se, että ajatus itseni kuvaamisesta jotain selittäen yksinkertaisesti ahdistaa. Todellinen minä ja se kesken IG Stories-videon jäätyvä (ja sen saman videon julkaisematta jättävä) Iines ovat kuin eri planeetoilta. Mikä siinä onkin, että pelkästään se ajatus siitä, että joku nyt näkee tämän, pistää jännittämään? Tosin, sitten kun pääsen vauhtiin ja eroon siitä tietynlaisesta ensi minuuttien kammosta, voin kyllä todeta jopa nauttivani esiintymisestä. En kammoa olla esillä, vaan nimenomaan sitä esiintymistä.

Yksi elämäni kamalimmista kokemuksista tähän liittyen on yläasteelta, jolloin jouduin pitämään luokan edessä esitelmään äidinkielen tunnilla. En muista mistä aiheesta, mutta esitelmä ahdisti siinä määrin, että unohdin hengittää kunnolla ja pyörryin. KYLLÄ! Vaikkei tilanteessa sinänsä ollut tietenkään mitään niin kamalaa. Oma tuttu luokka ja sitä rataa, mutta tuo kummittelee edelleen mielessäni. Voipi olla, että juuri tuo samainen huono kokemus onkin syypää esiintymisjännitykseeni? Tai ylinpäänsä se, että niihin inhottaviin esiintymisiin on kouluissa juuri pakotettu. Mielestäni kenenkään ei pitäisi koulussa joutua tekemään jotain, mikä ahdistaa tai mitä ei halua. Vähän sama homma kuin se perinteinen ”koulussa on pakko syödä ja maistaa kaikkea”. Pahimmassa tapauksessa pakottaminen johtaa juuri niihin traumoihin, vaikka tarkoitus olisikin alunperin ollut hyvä. Ala-asteella vihasin koulun näytelmiä, joissa halusin olla aina ennemmin kertoja, koska en ole koskaan kokenut näyttelemistä mitenkään omaksi jutukseni. Vaikka kertojalla olikin paljon puhuttavaa, ei se ahdistanut lainkaan. Toisaalta, jännittääkö lapsia esiintyminen ikinä siinä määrin kun vanhempia..?

Silloin kun niitä esitelmiä on ollut yksinkertaisesti pakko pitää (esimerkiksi AMK:issa), olen todennut, että omalla kohdallani helpottaa asiaa hieman se, että valmistaudun todella hyvin. Olen tyyppi, joka suunnittelee, tekee muistiinpanoja ja haluaa valmistautua perusteellisesti asioihin. Joku ehkä saattaa samaistua siihen tunteeseen kun menet sinne ihmisten eteen ja pääsi ikäänkuin tyhjenee kaikesta siitä, mitä olit ehkä aikonut sanoa. Siksi muistiinpanoista onkin ainakin omalla kohdallani paljon apua. Tilanteen keskellä mietit, että sanotko nyt jotain tyhmää, teetkö virheitä tai huomaako joku ulospäin, että olet aivan paniikissa? No, olen aina kuullut sitä samaa, ettei jännitys näy ulospäin, mutta sisimmissäni käyn läpi kyllä melkoisia kauhunhetkiä. En ole itse todellakaan tyyppi, jonka voisi repiä pakasta ja heittää lavalle kertomaan aiheesta X.

Itse en sitten taas jännitä lainkaan asiakastapaamisia tai vaikkapa työhaastatteluita. Tai edes sitä, että kerron ihmisjoukolle pöydän ääressä kaiken aiheesta Y. Noh, nyt kun ajattelen niin en oikeastaan edes jännitä mitään muuta kuin esiintymistä ja verikokeita, ah. Siinä onkin sitten semmoinen kauhukaksikko, että! Koen jopa olevani melko hyvä esiintyjä silloin kun se tapahtuu esimerkiksi työn merkeissä, pöydän ääressä ja tutusta aiheesta. Sitävastoin nimenomaan se kun joudut pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen sinne huoneen eteen pitämään sitä presistä. Se on se pahin. Kun muut odottavat hiljaa, että avaisit sanaisen arkkusi. Ja oikeasti, kuinka kamalia ne ”tutustutaan toisiimme vähän, kerro jotain itsestäsi”-ringit ovat. Yäkk!! Se oman vuoron odottaminen on nimittäin maailman piinallisin asia huolimatta siitä, että luulisi itsestään puhumisen olevan jokaiselle ihmiselle juuri se kaikkein luontevin asia? Nuo ovat niitä tilanteita, jolloin miettii jo pakenevansa vessan kautta kotiin jonkun tyhmän verukkeen, kuten äkillisen sairastumisen voimin ja kyllä, onhan tämä nyt ihan älytöntä. Mikä siinä sitten onkin niin pirun ahdistavaa?!

Juteltuani tästä aiheesta tuttujen kanssa olen todennut: Esiintymisjännitys on loppupeleissä todella yleistä. Ja juuri yksi niistä asioista, joita ehkä harvemmin otetaan esille, koska nykyään tuntuu olevan itsestäänselvyys, että ihmisiltä odotetaan juuri niitä erinomaisia esiintymisvalmiuksia, kykyä heittäytyä ja mitä ikinä. Nyt kun ajattelen, niin on itseäni juuri jostain syystä jopa nolottanut myöntää, että esiintyminen suuren ihmisjoukon edessä jännittää. Ja miksi ihmeessä? Kaikkihan me olemme erilaisia, eikä jokaisesta ihmisestä voi olla erinomaiseksi esiintyjäksi. Eihän meistä kaikista ole fyysikoksi, kilpaurheilijaksi tai taiteilijaksikaan? Omalla kohdallani tämä on ehdottomasti hyppy epämukavuusalueelle, vaikkei asiasta esimerkiksi työelämässäni ole mitään haittaa ollut. Tuskin kukaan entisistä tai nykyisistä työkavereistani, edes ystäväni tästä edes tietävät. Silti toivon, että joskus vielä löytäisin niitä tehokkaita keinoja päästä asiasta yli, vielä en nimittäin ole niitä keksinyt. Onnistuneet ja mielekkäät esiintymiskokemukset ovat ehkä hälventäneet kammoa, mutta luultavasti tämä on asia, jota pitäisi treenata todella usein, jotta pelosta pääsisi kunnolla eroon.

Onko joukossa muita esiintymiskammoisia?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.