Avainsana: oma elämä

Arvatkaa mistä seikasta tietää tulleensa vanhaksi? Tai anteeksi korjaan, pikemminkin vanhemmaksi. Olen ainakin omalla kohdallani huomannut viimeisten vuosien varrella kuinka on muuttunut jotenkin enemmän sinuiksi itsensä kanssa ja oppinut olemaan itselleen armollisempi. Ja nyt puhutaan myös ulkoisista seikoista, enää ei nimittäin jaksa panostaa ulkonäköönsä aivan niin paljoa kuin takavuosina. Eikä välttämättä puhuta siitä, että antaisi itsensä rupsahtaa vaan ennemminkin siitä että on oppinut hyväksymään itsensä semmoisena kun on.

Itselläni ei koskaan ole ollut mitään varsinaisia ulkonäkökriisejä,
mutta vielä muutama vuosi taaksepäin kiinnitin ulkonäköseikkoihin aivan
valtavasti huomiota verrattuna siihen mitä nyt. En olisi tuolloin voinut
kuvitellakaan lähteväni töihin sen näköisenä kun tänä päivänä tavallisesti lähden.
Useimmiten ei vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa vaikkei jaksaisi
puunata tukkaa kymmeniä minuutteja, poistaa vanhoja kynsilakkoja tai
ehostaa kulmakarvoja, koska se ei yksinkertaisesti vain ole niin
vakavaa.

Käytiin sunnuntaina testaamassa paljon puhuttu Friends & brgrs ja tykkäsin! Tuo oli itseasiassa ensimmäinen lihahampparini lähes 15-vuoteen 😀 Nyt kun olen totutellut vähän syömään ”kunnon jauhelihaa”, niin uskaltauduin myös maistamaan tuota pihviä, joka on paikanpäällä jauhettu täydestä lihasta. Kylkeen vielä aioli-dippi, suosittelen!

”Kauhistuttaa” ajatella kuinka huoliteltu olin ennen AINA. Geelikynnet, pidennykset, tarkkaan harkitut vaatteet, rusketus ympäri vuoden, eikä olisi tullut kuuloonkaan mennä töihin ilman meikkiä. Ripsenpidennyksiin en onneksi mennyt koskaan sortumaan. En koe että puunaus olisi itselläni ollut mikään suojakeino huonoa itsetuntoa tai vastaavaa vastaan, mutta joillainhan se voi olla sitäkin. Ehkä ennemminkin totuttu malli ja ehkä työkin, jossa joutui aina olemaan jollain tapaa esillä.

Nykyään olen oppinut siihen, ettei maailma todellakaan kaadu siihen vaikkei aamulla jaksaisikaan panostaa ja lähtisi käppäilemään siinä resupaidassa maanantaipöppörössä. Toisaalta ulkonäkö ei enää tuota samanlaista stressiäkään. Olisihan se edelleenkin upeaa näyttää kertakaikkiaan aina hyvältä (tiedättekö niitä ihmisiä, joista ajattelet ihaillen, että miten he kykenevät siihen??), mutta jotenkin ei kertakaikkiaan vaan jaksa.

Tulipa tästä myös mieleen, että täytän parin viikon päästä 28 ja kerta toisensa jälkeen joudun aina miettimään, että kuinka vanha mahdoinkaan olla.. 😀

Ennen ahdisti jos unohti laittaa töihin korvakorut, nykyään jaksan laittaa noin kerran kuussa. Kai sitä on vaan oppinut olemaan stressaamatta 😀

Onko kukaan huomannut samaa ilmiötä?! 😀

Ensi viikon kampaamokäynti on pyörinyt mielessä jo viikkotolkulla. Silloin sukellan nimittäin taas ”pitkästä aikaa” pidennysten maailmaan ja vaihteeksi sinetteihin. Lyhyt tukkakin on alkanut jo pikkuhiljaa tympimään ja etenkin se, että latva on vaan niin liruohut, että pakko odotella sen kasvavan ainakin syksyyn asti! Onhan elämä ilman lisäkkeitä (tai tämä reilu 2kk) ollut ehdottomasti ihanaa, mutta onhan sekin kyllä ihanaa kun ei tarvitse vaivata päätään kirjaimellisesti hiuskriiseillä. 

Enää ei ole itseasiassa kauaa ystävän häihinkään ja tuo on itseasiassa yksi syy, miksi on tarkoitus hakea taas lisää tukkaa päähän, yhtenä kaasoista kun ei jaksaisi mielellään viilettää ihan lirupäänä ympäriinsä. (Enkä muutenkaan muista ihan totta milloin olisin viimeksi pitänyt hiuksia auki muuta kun kotioloissa :D) Viime viikonloppuna vietettiin jo polttareitakin, joten nyt alkaa olla jo jännät paikat hollilla!

Ei varmasti yllätä, ettei oma visioni unelmatukasta ole muuttunut minnekään tässä melkein kymmenen vuoden aikana. Huoleton, mutta silti kenties vähän huoliteltu rantsutukka on nimittäin edelleen omaan mieleeni. Väri saa olla luonnollinen tai luonnollisesti raidoitettu ja tietysti vähän sekaisen kihara, eikä sinnepäinkään että olisi istuttu äidin penkissä korkkiruuvikihartimen kanssa. 

Vaikka aina jotenkin kuvittelen meneväni kampaajalle jonkun uuden ja ihmeellisen vision kanssa, niin on se loppujenlopuksi aina suurinpiirtein silti tämä sama mihin palataan hetkellisten hullutusten kuten parinvuoden takaisen tyvivärijuurikasvun tai täysiblondin jälkeen. Yksinkertaisesti tämä nyt vaan on helpoin tukka ikinä kun saa luvan kanssa antaa oman tukan kasvaa ja raitaa voi heittää sekaan puolen vuoden välein.

 kuvat täältä, täältä ja täältä

Omaa versiota !!!5!!! vuotta sitten. Apua kun aika menee nopeasti!!

 Ja 2013..

Ja sen otsatukan juna meni muuten jo ajat sitten ja niin käy aina! Viimeksi olin ennen tätä otsatukallinen aikalailla reilu 10v sitten, jolloin myöskin kyllä tykästyin siihen otsikseen, mutta silti annoin periksi ja kasvatin sen pois. Vaikka sainkin paljon kommenttia, että otsis mulle sopi niin tuppaa se aina menemään näin. Leikkaan sen ja iloitsen siitä pari kuukautta, mutten enää kyllä leikkaisi sitä uudestaan. Kai se on tämmöinen ”kerran kymmenessä vuodessa”-juttu. Apua, kuulostaapa pelottavalle. Tästä kymmenen vuoden päästä olen nimittäin jo melkein neljäkymppinen 😀

Ajattelin tehdä äärimmäisen poikkeuksen tänään perjantain kunniaksi ja mennä kuntosalille ennen töitä. En siis ikinä treenaa aamuisin paitsi viikonloppuisin puolenpäivän jälkeen. Tänään piti nukkua pidempään, mutten enää saanut unta seitsemän jälkeen, joten mikäs siinä. Eilen kävelin reippaasti töistäkin kotiin 4km, olisipa aina yhtä reippaalla tuulella työpäivän jälkeen.

Ja nyt kun tuli muuten hiuksista puhe, niin vinkkaisin että Cosmeryalla on tällä hetkellä tarjouksessa 2-pack siitä megatehokkaasta S6-hopeashampoosta, löytyypi täältä. Tuosta shampoostahan olen postaillut aikaisemmin tässä postauksessa. Ja hei!! Hahah! Löysin juuri googlettamalla oman aivan ikivanhan postauksen hopeatuotteista täältä,  voisiko olla jollekulle apua? 😀 Aivan omituista että olen noissa kuvissa aivan täysblondi.

Kivaa viikonloppua! Yritän viikonloppuna arvoa Gillette-voittajat ja laittaa heille sähköpostia 🙂

sisältää kaupallisen linkin.

Aivan mieletön kesäviikonloppu takana! Olin kaksi yötä koirien kanssa keskenään kotona, enkä kyllä muista milloin olisin ollut viimeksi noin ”pitkään” yksin kotona. Onhan se erilaista kun saa olla tavallaan omassa rauhassa, sekä tietysti omia koko sängyn ja viisi tyynyä kaikki itselleen 😉 Unohtamatta tietty ettei ole koko ajan mies sotkemassa kotia sitä mukaan kun saa jotain jälkiä korjattua… 😀

Elämässä aivan parhautta ovat kyllä kesäaamut kun saa herätä omaan tahtiin aivan rauhassa pitkien yöunien jälkeen, juoda aamukahvia ilman mitään hoppua, ulkona paistaa aurinko eikä ole velvollisuuksista tietoakaan. Fiksuna tyttönä tein siivouksenkin jo perjantaina pois alta. Lauantaina korkattiin yksi kesän to-do-juttu, nimittäin se Kumpulan maauimala! Tämä oli muuten ensimmäinen kertani missään maauimalassa ikinä ja muutenkin ensimmäinen ”kunnon” auringonottopäivä koko kesänä. Aivan paras juttu muuten että ainakin tuolla maauimalassa on altaissa lämmitetty vesi, joten voi mennä jatkossa polskimaan vaikkei ihan kuumimmat helteet olisikaan.

Illalla pidettiin kahden ystävän kanssa rentoiluilta, tilattiin meille ruokaa, tehtiin itse guacamolea, mässäiltiin nachoilla ja katsottiin Catfishiä. Eikai se viikonloppu mitään sen kummempaa vaadikaan. Kyllä kesä on tehty kaikista kivoista jutuista ja nimenomaan ne pienet kivat jutut tuovat onnea elämään!

Ajauduin eräänä aamuna kahvin lomassa pohtimaan vähän omaa bloggaamistani ja blogin pitämistä yleisesti, jonka myötä nousi mieleen muutamia ajatuksia. Yhden jutun olen pitkässä juoksussa huomannut, nimittäin että blogin pitäminen on muuttunut huomattavasti mielekkäämmäksi sen jälkeen kun lopetin tämän kanssa stressaamisen.

Voin kertoa, että bloggaaminen on kyllä hommaa joka voi pitkässä juoksussa kuluttaa ihan tosissaan loppuun! Kun puurtaa jopa vuosikausia jokaikinen päivä jopa kolmeen otteeseen blogipostausten vuoksi, voi helposti tulla ahdistus ja tunne siitä, että koko homma on pakkopullaa ja on pakko päivittää vaan sen päivittämisen ja tottuneen rytmin vuoksi. Ainakin itselleni iski pari vuotta taaksepäin aikamoinen someähky, jonka jälkeen muutuin jotenkin allergiseksi jo Facebookillekin.

Muistan vielä vuosia sitten kun käytin jopa tuntikaupalla aikaa päivässä blogiin ja silti tuo oli päivittäin hommaa josta oikeasti nautin, uusia postausideoita ja sisältöä suorastaan tulvi jatkuvasti mieleen. Liika nyt on liikaa ihan kaiken suhteen, eikä omaa jaksamista ja nollaavaa vapaa-aikaa todellakaan pitäisi vielä äärirajoille sen vuoksi että tarvitsee stressata siitä ettei ole ehtinyt juuri sinä päivänä päivittämään blogia, jaksanut ottaa asukuvia tai vastata kommentteihin. Koska? Ei se ole tosiaan niin justiinsa 🙂 Pian koko touhuun tulee niin totaaliähky, ettei saa enää kertakaikkisesti lauseita muodostettua.

Muinoin postailin vähintään kerran päivässä, joskus kaksi tai kolmekin, mutta nykyään en halua asettaa mitään lupauksia blogin päivittymisen suhteen. Muutama kerta viikossa on yleensä sopiva määrä ja ehkäpä tärkeintä on se, että päivittää nimenomaan silloin kun itsestään siltä tuntuu! Monille, kuten itsellenikin blogi oli pitkään (ja on edelleen) pakopaikka arjesta ja kuvittelisi, ettei hömppäsisällön vuoksi missään nimessä tarvitsisi kantaa stressiä ja monen ei-bloggaavan onkin vaikea sitä kuvitella. Harva blogiton myös hahmoittaa kuinka paljon blogin pitäminen ihan tosissaan vie aikaa ja kuvittelisi postauksen kun postauksen vievän parikymmentä minuuttia maksimissaan.

Mutta kun on se kuvien ottaminen, postauksen luonnostelu, kuvien siirtäminen koneelle ja karsiminen, valoituksen lisääminen, kuvien rajaaminen/koon muuttaminen, mahdollisen tiedon  etsiminen postaukseen, itse postauksen kirjoittaminen, oikoluku.. Kyllähän siinä saa hyvin menemään aikaa hömppäpostaukseenkin jopa useamman tunnin, vaikkei uskoisi! 😀 Noin 30-tuntista blogityöviikkoa joskus pitkään tehneenä voisin todeta, että tuolloin blogini oli oikeastaan semmoinen kun aivan todella halusin, eikä ihmekään kun aikaa meni yhtä paljon kun toiseen työhön, siis virallisesti!

Toisaalta, pidemmässä juoksussa täytyy miettiä, että mistä jutuista on sitten valmis vapaa-ajalla luopumaan sen vuoksi että voisi panostaa blogiin noin mittavasti. Itse olen jo jonkun aikaa ennemmin valinnut vapaa-aikani, KOSKA: sitä ei voi ensinnäkään mitata rahassa ja toisekseen, menetettyä aikaa ei saa koskaan takaisin. Blogin taas voi perustaa milloin vain tai sitä voi ylinpäänsä päivittää milloin vain. Olen muutenkin kiinnittänyt huomiota, että blogien päivitystahti on muutenkin yleisellä tasolla ehkä vähän laantunut, harva esimerkiksi enää päivittää useampaa kertaa päivässä. Usein kerran päivässä tai muutaman kerran viikossa on yleinen tahti. Oletteko huomanneet samaa?

Todettakoon kuitenkin loppuun, että onhan bloggaaminen kivaa ja ehkä kivoin juttu ikinä on vuorovaikutus teidän lukijoiden kanssa! Olen vuosien varrella oppinut tunnistamaan niin monta nimimerkkiä, että ilahtuu aina kun vakkarit ja toki kaikki muutkin kommentoivat. Pisimmät lukijat ovatkin roikkuneet mukana jo vuosikaudet ja viime syksyn ”kuka olet”-postauksessa meinasin kuolla nauruun kun jotkut teistä muistivat jotain ikivanhoja postauksia ja kuinka tilasin aina limsa-automaatista energiajuomaa tai chilikanan tai muita ihan höpöhöpöjuttuja 😀 😀 😀 Ja onhan noita vanhoja juttuja vaikka millä mitalla, vaikka ekan parin vuoden postaukset olenkin poistanut jo ajat sitten.

En ole hetkeen tehnyt tämmöistä ”pari juttua”-postausta, joten hetken mielijohteesta päätin semmoisen kyhätä.. Vähän vaihtelua niihin peruslätinöihin 😉

Lempparilimsani on Pommac. Sitä ei kertakaikkiaan vaan voita mikään! En ole koskaan oikein innostunut Coca colasta tai noin yleisestikään kamalasti limsoista, mutta Pomsua nyt ei vaan mikään voita. Hyvänä kakkosena tulee Novelle Plus Sinkki+E- ”vichy”, joka nyt ei varsinaisesti edes ole limsa mutta voittaa ehdottomasti kyllä limsat mennen tullen.

Aivan mielettömänä sipsihiirenä lempparit Suomessa myytävistä sipseistä ovat ehdottomasti joko Rainbown Sourcream & Onion tai Eldoradon suolattu ”pikkukreppipoimu”. Yleensä halpismerkit todellakin yllättävät ja lähes poikkeuksetta Taffelit sun muut ovat ihan huuhaata ja kaikki uudet maut mitä tulee, ovat aina aivan tylsiä (ja yllätys yllätys sourcream-pohjaisia…).

Linnanmäki ja huvipuistot ovat ehkä kivointa mitä tiedän. Muutun takaisin lapseksi kun pääsen juoksemaan laitteissa, eikä se innostus ole kyllä menneistä vuosista laantunut vielä yhtään. Mikään ei todellakaan ole Linnanmäellä liian hurjaa 😀
 

Letut, muffinsit, omenapiirakka ja mustikkapiirakka ovat niin parhautta. Tosin omenapiirakkaa en ole leiponut aikoihin . (Ja miksi melkein nämä kaikki kohdat liittyvät jollain tapaa herkkuihin?! :D) Muuten en välitä makeasta ollenkaan, mutta reilun vuoden sisällä on alkanut leivonnaisten kulutus omalla kohdallani kasvaa 😀 Ja juuri sunnuntaina muuten paistoin lettuja. Höysteenä oli tuoremansikoita, pensasmustikoita, vaniljakastiketta ja belgialaisen suklaan hakkelusta, nami!

Olen maailman eniten koukussa kahviin, en kertakaikkiaan pärjäisi varsinkaan aamuisin ilman. Hyvä kahvi on yksi aivan parhaista jutuista elämässä ja toisaalta, miksi edes pitäisi pärjätä ilman? Mielestäni pienet paheet ovat elämässä sallittuja. Aivan ykkösjuttu on omalla kahvakeittimellä valmistettu latte, joka ihan oikeasti peittoa Starbucksin latten! Harmi vaan että tuo Gaggian keitin on ollut vähän hajalla vuoden ja pitäisi viedä huoltoon, joten todelliset kahvinautinnot ovat tauolla. 

Rakastan ukkosta ja myrskyjä! Kesäisin saisi olla enemmän ukkosmyrskyjä ja kaatosateita Etelä-Suomessa. Tai ainakin niiden tavallisten harmaiden päivien sijaan, ei tietty aurinkoisten. On niin ihanaa nukkua illalla sängyssä lämpimän peiton alla kun ulkona ukkostaa ja sade ropisee!

Tuli tässä muuten juuri mieleen, että pitäisi muistaa raapustaa semmoinen to-do-lista kesälle kaikesta mitä haluaa ja suunnittelee tekevänsä, niin ei ainakaan unohtaisi mitään ja tulisi vähän paremmin tehtyä juttuja!

 

Onko teillä samoja juttuja kun yllä?! 😀